Duaalimallikeskustelu –
rakenteiden ja sisältöjen painia
Teksti Tea Koskela
Kuvitus Suvi Suitiala
Yliopisto, akateeminen korkeakoulututkinto ja työelämä. Miten kaksi ensimmäistä johtavat lopulta kolmanteen? Akateemisten tutkintojen, erityisesti kandidaatin tutkinnon arvostus ja työelämärelevanssi puhuttavat usein. Korkeakoulut ovat tällä hetkellä kovissa muutospaineissa, ja laajempaa myllerrystä onkin jo aloitettu muutamilla tahoilla koulutuksen kehittämiseksi. Ei ole kuitenkaan lainkaan yksiselitteistä osoittaa tärkeimpiä kohteita, joista mahdollinen muutostyö tulisi aloittaa.
Duaalimalli on aihe, jolta ei voi useinkaan välttyä koulutusjärjestelmäämme koskevissa keskusteluissa. Tämän muutospaineen ahdistamana esimerkiksi Tampere3-hanketta puskettiin vauhdilla eteenpäin, ja vääntö hallintorakenteista tuntui loputtomalta. TTY-säätiön hallitus kuitenkin tiedotti marraskuun puolivälissä päätöksestään keskeyttää Tampere3-korkeakoulufuusion valmistelu. Tällaisessa rakennehuumassa pyritään yhdistämään korkeakouluja hallinnollisesti yhtenäisiksi organisaatioiksi, mutta sisältöihin kohdistuvat muutokset jäävät näissä keskusteluissa valitettavan usein turhan vähälle huomiolle. Hallintorakenteet eivät tuo tutkinnoille ainakaan suoraan parempaa työelämärelevanssia. Missä vaiheessa korkeakoulujen välinen yhteistyö on alettu mieltämään rakenteiden uudistamiseksi ennen sisältöjen pohdintaa?
Täällä pohjoisessa keskustelua aiheuttaa Lappi2-hanke, josta tietoa on tihkunut lähinnä median välityksellä meille ”ulkopuolisille”. Keskustelut osakekaupoista ovat pitäneet fokuksen pitkälti rakenteellisissa uudistuksissa. Opiskelijoilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista tietoa siitä, mitä heille ja heidän tutkinnoilleen uudistusten myötä käytännössä tapahtuu. Toteutuuko tavoitteeksi asetettu vahvempi korkeakoulukonserni tällä tavoin?
Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Heikki Koposen mielestä iso kysymys on siinä, mitä täytyy muuttaa, ja halutaanko olemassa olevat rakenteet säilyttää ennallaan. Koposen mukaan rakennepohdinta jää useimmiten metatasolle, eikä päästä pohtimaan sitä, mitä uudistuksilla oikeastaan halutaan saavuttaa. Sisällöt jäävät ikään kuin sivuseikaksi.
”SYL:in kanta on, että nykymalli toimii hyvin ja sen perusrakenne on hyvä. Yhteistyötä pitäisi voida tehdä ilman lakirakenteiden muuttamista. On hyvä, että yhteistyö lisääntyy tarkoituksenmukaisella tavalla.”
Toimiva yhteistyö voisi olla väylä parantaa esimerkiksi kandidaatin tutkinnon työelämärelevanssia. Kandidaatin tutkinto on ollut välillä poissa joiltain koulutusaloilta, mutta teki paluun 2000-luvun puolivälissä. Tutkinnon paluu työmarkkinoille ei ole ollut kuitenkaan aivan yhtä yksinkertainen siirtymä. Suomen Ekonomien koulutuspoliittinen asiantuntija Suvi Eriksson näkee, että työmarkkinoilla ei välttämättä oikein tiedetä tämän alemman korkeakoulututkinnon sisältöä, mihin esimerkiksi rekrytoijien ikä voi vaikuttaa – he eivät ole eläneet niin sanotusti samaa maailmaa. Eikö kandidaatin tutkinto ole löytänyt comebackinsa jälkeen kunnon väylää työmarkkinoille?
”Kandidaatin tutkinnon huono työelämärelevanssi on myös osittain myytti”, epäilee Eriksson.
Hän huomauttaa, että moni opiskelija tekee oman alansa töitä jo ennen valmistumistaan maisteriksi. Maisterin tutkinnolle arvoa tulee Erikssonin mielestä erityisesti siinä tapauksessa, että tässä vaiheessa opintoja erikoistutaan. Hän nostaa esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon, jota on viime vuosina kehitetty laaja-alaisen kauppatieteiden pohjatutkinnon suuntaan. Tällöin opintojen sisällöt ovat alussa pitkälti samat kaikille alan opiskelijoille, ja erikoistuminen painottuu maisterivaiheeseen, jolloin omaksi erikoistumisalueekseen voi valita vaikkapa laskentatoimen tai markkinoinnin.
”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”
”Kandidaatin papereilla voi olla hankalassa asemassa työmarkkinoilla siinä vaiheessa, jos hakijoita laitetaan tutkinnon perusteella järjestykseen.”
Erikssonin mukaan kyse ei välttämättä olekaan tutkinnon työelämärelevanssista vaan siitä, missä vaiheessa kullakin yksilöllä on työelämärelevanssia. Ongelma on hänen mielestään pikemminkin siinä, että valmistuneet eivät osaa välttämättä ylipäänsä tunnistaa ja osoittaa omaa osaamistaan.
”Monesti aletaan referoida opintosuoritusotetta, eikä kerrota mitä osaamista koulutus on antanut”, Eriksson toteaa.
Tähän oman osaamisen tunnistamisen ongelmaan myös Koponen kaipaisi enemmän ohjausta yliopiston suunnalta. Hän toivoisi, että tutkintoihin sisältyisi työelämää parantava osio, sillä monista tutkinnoista sellaista ei löydy.
”Oman osaamisen sanoittaminen on opiskelijoille usein hankalaa”, Koponen toteaa.
Tähän kaivattaisiin laadukasta sisältöjen kehittämistä, jotta opiskelijat ja työntekijät löytäisivät toisensa paremmin.
Erikssonin mukaan työmarkkinoiden suunnalta haastetaan korkeakouluja koko ajan entistä enemmän – pohditaan pysyvätkö korkeakoulut perässä. Esimerkkinä Eriksson viittasi julkisuudessakin kauhisteltuun huomioon siitä, kuinka jossain korkeakouluissa saattaa olla vielä piirtoheittimet. Nyt olisi viimeistään hyvä havahtua siihen, että työelämän vaatimukset ovat aivan jotain muuta teknologista tasoa.
Piirtoheitinkalvoihin allekirjoittanut törmäsi pari vuotta sitten vaihdon aikana Saksassa. Todettakoon, että se tuntui jo silloin paluulta menneisyyteen. Niin työelämässä kuin opinnoissakin tulisi kuitenkin pitää katseet ehdottomasti tulevassa.
Koponen näkee, että korkeakoulujen välinen yhteistyö tulee tiivistymään tulevaisuudessa. Siihen on vain löydettävä oikeanlaiset keinot. Koposen mielestä onkin tärkeä pohtia sitä, millaisia tarpeita kohdistuu tulevaisuudessa yhteiskuntaa, nuoria ja osaamista kohtaan. ”Opiskelijoiden liikkuminen ja erityyppisten opintokombinaatioiden mahdollistaminen on tärkeää.”
Resurssipaineiden ja säästötarpeiden myötä tehdyt ratkaisut eivät aina ole kovinkaan onnistuneita ja opiskelijaystävällisiä. Olisi tärkeää pysähtyä hetkeksi miettimään onko olennaisempaa se, millaiset rakenteet tuottavat osaamista vai se, millaista osaamista tuotetaan?
”Puhutaan mieluummin sisällöistä ja siitä, mitä halutaan ihmisten osaavan. Pohditaan sitten tarvitseeko koko systeemiä muuttaa. Antaa duaalimallin kehittyä samalla kun mietitään mitä halutaan systeemistä ulos”, summaa Eriksson.
Voisiko yhteistyö olla siis mahdollista ilman loputtomia rakennepohdintoja?