kg-01

Tarinankerronta verenperintönä

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Kolttasaamelainen elokuvantekijä, dokumentaristi ja tarinankertoja Katja Gauriloff naurahtaa kysymykselle kiireestä. Pitkä urakka on nyt ohitse ja Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa näki ensi-iltansa tämän vuoden toukokuussa Toronton Hot Docs –elokuvafestivaaleilla. Kiireet eivät silti ole vielä hellittäneet, sillä elokuvan kotimainen teatterilevitys on juuri alkanut; kun elokuvalliset kiireet vihdoin helpottavat, alkavat media- ja markkinointikiireet.

Katja Gauriloff teki todellisen läpimurtonsa kansallisesti sekä myös kansainvälisesti vuonna 2012 ilmestyneellä dokumentillaan Säilöttyjä unelmia. Globaalia ruokateollisuutta kuvannut elokuva ei ollut vain säilykepurkin monivivahteinen matka globaalissa tuotantoketjussa, vaan koskettava kuvaus eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämästä ja unelmista.

”Minulle on tärkeää tehdä elokuvia aiheista, joihin minulla on jokin henkilökohtainen suhde. Puhdas Lapin luontosuhde vastaan globaali ruokateollisuus. Lisäksi elokuvassa on vahvasti läsnä henkilökohtainen havainto nuoruudestani. Lähdin 18-vuotiaana nuorena tyttönä Helsinkiin makkaratehtaalle töihin. Kahvitauoilla vuosikymmeniä tehtaalla töissä olleet rouvat sitten kertoilivat leveällä stadin slangilla rosoisia elämäntarinoita, joita minä sitten imin sisääni”, havainnollistaa Gauriloff havaintojen yhdistämistä ja elokuvan eri tasoja, jotka esimerkiksi juuri Säilöttyjä unelmia –dokumentissa ovat vahvasti läsnä.

Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle.

Kuun metsän Kaisa on paluu saamelaisaiheeseen

Gauriloffin uusin elokuva Kuun metsän Kaisa puolestaan palauttaa ohjaajan takaisin siihen maailmaan, josta hänen dokumentaristinen uransa oikeastaan alkoikin. Vuonna 2007 Gauriloff teki ensimmäisen dokumenttielokuvansa Huuto tuuleen, joka kuvasi kolttasaamelaista kulttuuria ja sen säilyttämistä. Elokuva oli Gauriloffille matka hänen omien juuriensa äärelle. Gauriloff on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, mutta on viettänyt nuoruutensa kulttuurin ulkopuolella Rovaniemellä.

Kuun metsän Kaisa kertoo Gauriloffin isoisoäidin, legendaarisen tarinankertojan Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläis-venäläisen kirjailijan Robert Crottetin ystävyydestä sekä suurista mullistuksista, joita kolttasaamelaiset joutuivat kokemaan toisen maailmansodan aikana. Elokuva koostuu arkistomateriaaleista sekä animaatioista. Arkistomateriaalit Katja Gauriloff sai haltuunsa Crottetin jo iäkkäältä puolisolta Enrique Mendeziltä.

”Saimme vihjeen, että Espanjasta voisi löytyä arkistomateriaalia Kaisasta ja Robertista. Erinäisten sattumien kautta sain lopulta yhteyden Enrique Mendeziin, joka luovutti minulle koko Crottetin jäämistön käyttöön. Tämän jälkeen jäämistö sijoitetaan saamelaismuseo Siidaan”, kertoo Gauriloff.

kg-02

Saamelaisaiheet ovat Gauriloffille tärkeitä, sillä ne ovat matkoja ja tutkimusretkiä siihen kulttuuriin, josta hänet ja niin monet muutkin kolttanuoret aikoinaan vieroitettiin. Oman identiteetin etsiminen ja löytäminen onkin vienyt Gauriloffin saamelaisaiheiden pariin, sillä ne ovat asioita joihin ohjaajan pitää palata uudelleen ja uudelleen. Eheytymisen takia Gauriloff ei kuitenkaan elokuvia tee, vaan sanoo tehneensä aktiivista työtä identiteettinsä kanssa ja olevansa sinut asioiden kanssa.

”Kun tein Huuto tuuleen –dokumenttia, menin kolttasaamelaiseen yhteisöön, jossa minut otettiin vastaan yhtenä muista kolttasaamelaisista. Sain hyväksyntää ja tunsin, että kuulun joukkoon”, muistelee Gauriloff.

Saamelaiset ovat kokeneet historiansa aikana paljon sortoa ja vääryyttä. Yhteisö kantaakin kollektiivista traumaa kielen ja kulttuurin tukahduttamisesta eikä tämän päivänkään keskusteluilmapiiri ole kaikista positiivisin.

”Saamelaisista aiheista on raskasta tehdä elokuva. Siinä joutuu vetämään perässään kulttuurin painolastia; on käsiteltävä isoja ja vaikeita asioita sekä traumoja. Silloin täytyy tietää vastuunsa siitä, että tekee oikeutta sille asialle, josta puhuu”, pohtii Gauriloff.

Tänä vuonna Gauriloff sai työllensä myös virallista hyväksyntää, kun Saa´mi Nue´tt ry:n ja kolttien kyläkokouksen yhteispäätöksen mukaisesti Gauriloff nimitettiin vuoden 2016 koltaksi.

”Kunnianosoitus oli tietenkin myös helpottava asia”, myöntää Gauriloff.

Tarinankerronta kulkee suvussa

Tarinankertoja Katja Gauriloff on oikeastaan ollut aina. Jo pienenä c-kasetit täyttyivät omista nauhoitetuista tarinoista. Jossain vaiheessa elämäänsä, noin parikymppisenä, Gauriloff esiintyi Oulussa puoliammattilaistuotannossa näyttelijänä. Kun muut keskittyivät hiomaan repliikkejänsä, kiinnosti Gauriloffia enemmän kuvaajan työskentely. Tie veikin Tampereelle kuvausta opiskelemaan, mutta verenperintönä saatu tarinankertominen on ohjannut sittemmin Gauriloffin enemmän käsikirjoittamisen sekä ohjaamisen pariin.

”Dokumentaristina ja tarinankertojana en halua hukata ihmisten aikaa. Ihmisten täytyy saada jotain myös siitä ajasta, jonka he elokuvaan käyttävät. Hyvä elokuva koskettaa tunteen tasolla, mutta tarjoaa myös älyllisen tason. Katsojalle täytyy antaa mahdollisuus muodostaa tulkinta tarinasta tai taiteesta ylipäätänsäkin”, toteaa Gauriloff.

Seuraavaksi Gauriloff aikoo jättää saamelaisasiat hetkeksi syrjään, sillä käynnissä ovat Sofi Oksasen Baby Jane -romaaniin perustuvan näytelmäelokuvan valmistelut. Jos kaikki menee hyvin, voivat kuvaukset alkaa jo ensi vuonna.

"Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna."

”Olen pyrkinyt aina lisäämään itselleni elokuvallisia haasteita. Jokainen tekemäni elokuva on poikennut toteutustavaltaan toisistaan ja nyt on näytelmäelokuvan vuoro. Saamelaisiin aiheisiin palaan kuitenkin varmasti tulevissa dokumenteissani”, naurahtaa Gauriloff.

Ja aiheista, joihin Gauriloff voi mahdollisesti myöhemmin tarttua tai palata ei ole pulaa. Tämän hetken ilmapiiriä saamelaiskeskustelussa Gauriloff kuvaa raivostuttavaksi. Taiteilija Jenni Hiltusen Grind -musiikkivideosta noussut kohu ja Kiasman johdon epäonnistunut viestintä on nostanut saamelaisten kokeman kulttuurikolonialismin valtakunnan tietoisuuteen. Myöskään napapiirin matkamuistomyymälöissä myytävät neljäntuulenhatut ja muu feikkikrääsä eivät saa Gauriloffin ymmärrystä.

”Minä olen alkanut käyttämään kolttapukua vasta tänä vuonna. Puvun käyttö on ollut tosi pitkä ja henkilökohtainen prosessi”, havainnollistaa Gauriloff saamelaispuvun merkitystä kantajalleen.

Gauriloff kuuluu uuden ajan tarinankertojiin, jotka eivät kerro enää Kaisan tavoin tarinoita keittiön pöydän ääressä, vaan ovat siirtyneet käyttämään itselleen parhaiten sopivia formaatteja. Toinen modernin ajan saamelainen tarinankertoja voisi olla esimerkiksi muusikko-runoilija Niillas Holmberg.

”Kulttuurin pitää myös saada uudistua nuorten taiteilijoiden ja tekijöiden toimesta. Muuten se kulttuuri museoituu. Saamelaisasioista pitää puhua ja juuri nyt on hyvä aika puhua niistä. Me emme saa unohtaa kulttuuria eikä tarinankertojia. Tarinat eivät saa unohtua”, päättää Gauriloff.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *