E23B8249

Pohjoisen taiteen tuntija Tuija Hautala-Hirvioja

 

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvat Matias Partanen

Lapin yliopiston taidehistorian professori Tuija Hautala-Hirvioja juhlisti juuri 60-vuotispäiväänsä pitämällä näyttelyt taiteestaan ja tutkimuksestaan. Taidetta on syntynyt muun muassa Avoimen yliopiston erilaisilla taidekursseilla. Julkaisuja puolestaan on kertynyt vuosien varrella sen verran paljon, että niille piti varata oma näyttelytilansa. Mutta miten tähän on päädytty? Vuosien varrelle on mahtunut paljon ja sattumallekin pitää elämässä olla sijaa. 

”Minun aikanani kouluissa ei ollut opinto-ohjausta nimeksikään. Äitini halusi minusta opettajan tai sairaanhoitajan. Verikammoisena valinta oli aika selvä. Hain Ouluun opettajakoulutukseen, mutta samalla myös esimerkiksi maantieto oli yksi vaihtoehto. Lopulta päädyin opettajakoulutuslaitokseen Ouluun. Ensimmäisenä vuonna opiskelimme niin sanottuja yhteisiä aineita ja toisena vuonna sitten valitsimme erikoistumisaineet. Valitsin tekstiili- ja käsityön, kuvaamataidon sekä englannin filologian. Keväällä 1978 minulla oli ensimmäinen taidehistorian luento ja se oli kyllä sitten siinä”, muistelee Hautala-Hirvioja.

Saatuaan kipinän taidehistoriaan, Hautala-Hirvioja ryntäsi selvittämään missä taidehistoriaa voisi opiskella. Vaikka into taidetta kohtaan oli kova, ei luonto antanut periksi jättää aloitettua tutkintoa kesken. Niinpä vuonna 1979 Oulun opettajakoulutuslaitokselta valmistunut tuore luokanopettaja suuntasi saman tien Jyväskylään taidehistorian pääsykokeisiin ja nykypäivän tiedon valossa voimme helposti arvata, miten niissä kokeissa kävi.

Paikkakokemuksen syvä jälki

Jyväskylässä vietettyjen vuosien aikana Hautala-Hirvioja toimi muun muassa noin vuoden yläasteen kuvaamataidon opettaja Jyväskylässä sekä sai vuonna 1984 määräaikaisen viran 1.–2. luokan opettajana. Vaikka työ olikin antoisaa ja Hautala-Hirvioja viihtyi opettajana hyvin, jokin Jyväskylässä silti hiersi.

Kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.

”Olen syntynyt Oulussa ja kulkenut koko ikäni kuivissa kangasmetsissä ja hillasoilla. Keskisuomalaiset metsät poikkeavat näistä maisemista suuresti. Aluskasvillisuutta on paljon enemmän eikä eteensä näe niin pitkälle. Jossain vaiheessa päätin, että kyllä se elämäni eteläraja kulkee Oulu-Kajaani-linjalla.”

1980-luvulla museoiden työntekijöiden kelpoisuusvaatimuksiin tarvittiin pääaineeksi historia-aine sekä kaksi historiaan liittyvää sivuainetta. Niinpä Hautala-Hirvioja suoritti taidehistorian ja taidekasvatuksen ohella Jyväskylässä sivuaineina kansantieteen sekä arkeologian. Näin kelpoisuusvaatimus museoihin oli hankittu.

”Kesällä 1985 olin Tornion maakuntamuseolla tutkijana Torniossa. Tässä vaiheessa Tornio tuli minulle tutuksi. Kun Aineen taidemuseo avattiin 1.3.1986 Tornioon, siirryin sitten sinne oltuani ensin puolitoista vuotta Rovaniemen kansalaisopistossa taideopettajana.”

Juuri avatun Aineen taidemuseon kokoelma perustui pitkälti Veli ja Eila Aineen ja vuonna 1979 perustetun Aineen Kuvataidesäätiön kokoelmaan. Taidehistorian opinnoissaan Hautala-Hirvioja ei ollut erikoistunut oikeastaan mihinkään erityiseen suuntaan. Gradunsa hän teki jyväskyläläisestä kuvanveistäjästä. Aineen kokoelma oli kuitenkin luettelematon ja ylsi aina 1800-luvun alusta 1980-luvulle. Taidetta luetteloidessa tämän ajankohdan suomalainen taide tuli Hautala-Hirviojalle väistämättäkin tutuksi.

Juho Kustaa Kyyhkynen

Ensimmäisenä suomalaisena todellisena Lapin kuvaajana pidetään kemijärveläistä Juho Kustaa Kyyhkystä (1875–1909). Nuorena kuolleella Kyyhkysellä olisi ollut edellytykset nousta jo elinaikanaan merkittävien suomalaisten taiteilijoiden joukkoon, mutta itse aiheutettu vahingonlaukaus metsästysretkellä vuonna 1909 koitui taiteilijan kohtaloksi.

Kyyhkysestä tuli kuitenkin myös tavallaan Hautala-Hirviojan kohtalo – hyvässä mielessä toki. Lisensiaattityön aihetta miettiessään silloinen Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Kalevi Pöykkö ehdotti Kyyhkystä aiheeksi, sillä Kyyhkysestä oli liikkeellä paljon väärää tietoa. Olisi perusteellisemman tutkimuksen aika. Aihe kypsyi mielessä, ja kun vielä Aineen taidemuseolla oli kokoelmissaan Kyyhkysiä, konkretisoitui Kyyhkynen lisensiaattityön aihevalinnaksi vuonna 1989. Samalla, kun Kyyhkynen sinetöi pohjoisen taiteen osaksi Hautala-Hirviojan elämää, se sinetöi myös jotain muutakin.

”Taidehistoriassa on ihan olennaista, että tutkittavat työt voi nähdä mahdollisimman autenttisina. Silloisen miesystäväni kanssa lähdimme kiertämään ympäri Suomea niin sanotusti Kyyhkysjahdissa. Aineen silloinen taidemuseon johtaja Yrjö Nurkkala sanoi, että jos tuo mies tulee vielä samalla autolla takaisin sinun kanssasi, niin mene hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän tuli”, nauraa remuaa Hautala-Hirvioja tuttuun tyyliinsä muistellessaan nykyisen aviomiehensä kanssa elettyjä alkuaikoja.

Kyyhkysjahdissa meni kaksi kesää. Noin 160 mitatun ja kuvatun taulun jälkeen aineisto oli kasassa. Lisensiaattityö valmistui vuonna 1993 ja vihdoin virheelliset tiedot tästä kemijärveläisestä taiteilijasta oli saatu korjattua kattavalla ja perusteellisella tutkimuksella.

 

E23B8230

 

Väitöskirja, Lapin yliopisto ja professuuri

Kun lisensiaattityö oli saatu valmiiksi, kysyi Pöykkö Hautala-Hirviojalta, mistä tämä tekisi väitöskirjansa. Suusta lipsahti sen enempää miettimättä ”Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmasotaa”. Jatko-opintohakemus kirjoitettiin loppuvuodesta 1993 ja synnytyslaitoksella 1994 syntyivät ensimmäiset muistiinpanot väitöskirjaa varten. Työskennellessään vielä Aineen taidemuseossa Hautala-Hirvioja opetti Lapin yliopistossa kuvataidekasvattajille pakollisia taidehistorian kursseja. Opiskelijamäärien kasvaessa yliopistoon tarvittiin taidehistorian lehtori ja näin Hautala-Hirviojan kokopäiväinen työ Lapin yliopistossa alkoi 1.8. 1995.

Väitöskirja valmistui vuonna 1999, jonka jälkeen Hautala-Hirvioja toimi määräaikaisena professorina sekä jaetussa professuurissa Timo Jokelan kanssa, kunnes vuonna 2003 Wihurin säätiö lahjoitti Lapin yliopistolle taidehistorian pysyvän professuurin. Tässä virassa Hautala-Hirvioja on toiminut sen perustamisesta vuodesta 2004 alkaen.

Tradition ymmärtämisestä post-modernin ajattelun historiaa korostavaan luonteeseen

Sanotaan, ettei nykyisyyttä voi ymmärtää ilman historiaa. Sama pätee myös taidehistoriaan. Olipa kyseessä sitten taidemaalari, graafikko tai vaikka arkkitehti, on oman alansa traditio kunniakasta tuntea. Kulttuuriin kuuluu aina myös lainaaminen sekä viittaaminen. Kulttuurin tuotteet avautuvat sitä syvemmin, mitä paremmin tuntee tradition ja siihen tehdyt viittaukset.

”Toinen selkeä asia on niin sanotun post-modernin ajattelun historiaa korostava luonne, joka alkoi 1980-luvun kieppeillä. Ajattelu, jossa kaikki on jo tehty johtaa tietoiseen ja tiedostamattomaan lainaamiseen”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Taidehistoriassa puhutaan myös niin sanotuista kertaustyyleistä. Seuraavan sukupolven on yleensä erottauduttava edellisestä, jolloin oma tekeminen ja kulttuuri nostetaan jollain tavalla jalustalle ja edellinen haukutaan. Jossain vaiheessa ihanteita otetaan historiasta, jolloin syntyy kertaustyylejä. Tätä kiertokulkua ei voi tunnistaa ilman historian tuntemista.

”Taide on oman aikakautensa peili. Eivät taiteilijat koskaan ole irrallaan kulttuurista”, havainnollistaa Hautala-Hirvioja.

Pohjoinen taide – kahdeksan vuodenaikaa

Kyyhkysen johdattelemana Hautala-Hirvioja tempautui pohjoisen taiteen saloihin ja viimeistään väitöskirjan myötä hänestä tuli sen suvereeni hallitsija. On siis pakko kysyä, mitä pohjoinen taide on – jos sitä on edes leimallisesti olemassa.

”Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei.”

”Kuka on pohjoinen taiteilija? Täällä syntynyt, mutta etelässä työskennellyt? Etelässä syntynyt, mutta täällä työskennellyt? Kyllä taiteilija itse sen määrittää, onko pohjoinen taiteilija vai ei, mutta esimerkiksi keskieurooppalaiset ovat näkevinään meidän taiteessa tiettyä erityisyyttä esimerkiksi valon esittämisen kautta”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Niin valo. Pohjoisen taide on pitkälti keskittynyt kuvaamaan luontoa ja pohjoista elämäntapaa. Kaamosalueella auringonlasku on väreiltään huomattavasti voimakkaampi kuin esimerkiksi etelämpänä. Toisaalta keskiyön aurinko on myös eksoottinen kokemus. Kevään kirkkaat hanget, talven sininen hetki. Revontulet. Pohjoisessa ei ole neljä vuodenaikaa. Niitä on kahdeksan. Luonnon kuvaus on korostunut pohjoisessa taiteessa tietenkin erilaisen valon, kasvuston ja ympäristön vuoksi – ja siksi että luonto on ollut aina tärkeä osa elämäntapaa - mutta asiassa on myös raadollisempi puoli.

”Toisen maailmansodan jälkeen pohjoinen taide palaa voimallisesti maisemakuvaukseen, sillä rakennuksia ei yksinkertaisesti enää ole jäljellä. Kaikki oli tuhottu ja ainut tuttu asia oli luonto”, huomauttaa Hautala-Hirvioja.

Nykypäivän pohjoisella taiteella on puolestaan erityyppiset lähtökohdat. Ilmaisutavat ovat laajentuneet ja harva asuu enää oikeasti luonnon keskellä, vaan kaukaisimmissakin kylissä alkaa olla sähkövalot ja internetyhteydet. Lisäksi mukaan on tullut esimerkiksi luonnonsuojelunäkökulma, jota kyllä jo esimerkiksi Reidar Särestöniemikin käsitteli taiteessaan 1960-luvulta alkaen.

”Kyllä Suohpanterrorkin viittaa traditioon taiteessaan. Taustalla on esimerkiksi niin sanottu Alta-kiista 1970- ja 80-lukujen taitteessa, jossa kuvataiteilijoilla ja muusikoilla oli iso merkitys. Mukaan on tullut myös perinteisen poronhoitolaiduntamisen ja kaivosteollisuuden ristiriidat, ilmastonmuutos, ILO-sopimus ja kolonisaation purku”, pohtii Hautala-Hirvioja.

Kovat arvot jyräävät nyky-yhteiskunnassa

Taidetta on ollut yhteiskunnissa aina, mutta taiteen ja kulttuurin arvostus sen sijaan vaihtelee aikakausista riippuen. Nykyinen kilpailuyhteiskunta nojaa jatkuvaan kasvuun ja tuottavuuden tehostamiseen, jossa immateriaaliset arvot tahtovat jäädä niin sanotun kovan talouden alle. Silti myös näkymättömiä ja pehmeitä arvoja tulisi Hautala-Hirviojan mielestä vaalia.

”Taiteelle on hirveän vaikea laskea taloudellista hyötyä, koska se on hyvin pitkälti näkymätöntä. Arvoilmasto on tällä hetkellä voittoa tuottavaa yritystoimintaa tukeva, jossa ihminen koetaan kulueränä – ei arvokkaana itsessään. Tämä sama heijastuu taiteeseen, mutta ei ihmisiä tulisi silti pakottaa samaan muottiin. Taidetta pitää tukea siinä missä muitakin ihmisen hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyviä asioita. Toisille se on esimerkiksi urheilu, toisille konsertissa käynti ja toisille taas taiteen tekeminen ja sen kuluttaminen. Taiteen sivistävää, virkistävää ja tervehdyttävää merkitystä ei nähdä.”

Taiteen kuluttaminen ja siitä nauttiminen on aina subjektiivinen kokemus, eikä kaikesta tarvitse pitää tai ymmärtää. Niin kuin muissakin mielenkiinnon kohteissa, myös taiteessa ennakkoluulottomuus ja kokeilu ovat avainasemassa oman mieltymyksen löytymiseen.

”Taiteesta nauttiminen on usein kiinni omasta fiiliksestä. Usein se, että pitääkö jostain teoksesta tai ei, johtuu sinusta itsestäsi eikä niinkään teoksesta. Teos heijastelee jotain elämäntilannetta tai tunnetta, joka sitten oikealla hetkellä aiheuttaa tunnereaktion ja kohtaamisen. Se on kaikelle taiteelle tyypillinen asia”, päättää Hautala-Hirvioja.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *