LYY_suomi100

Sata vuotta itsenäistä yliopistopolitiikkaa

 

 

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Krista Kärki

Suomessa toimii tällä hetkellä 14 yliopistoa ja maanpuolustuskorkeakoulu. Turun Akatemia, josta myöhemmin kehittyi Helsingin Yliopisto, on perustettu 1640. Nyt Suomen itsenäisyyden täyttäessä 100 vuotta, on perustelua perehtyä pintaa syvemmältä yliopistojemme historiaan ja niiden asemaan eri aikoina. Aloittakaamme sivistys – eli siveellisyysmies Johan Vilhelm Snelmannista, jonka kunniaksi vietämme 12. toukokuuta suomalaisuuden päivää. Siveellisyys tarkoitti hänen aikanaan suurin piirtein samaa kuin sivistys nykypäivänä. Snellman aloitti Turun Akatemiassa 16-vuotiaana vuonna 1822, opiskelutovereinaan esimerkiksi tutut herrat Runeberg ja Lönnrot.

1840 Snellman julkaisi tekstin Akateemisesta Opiskelusta, Om det Akademiska Studium, jossa hän ottaa vahvasti kantaa sivistysyliopiston puolesta aloittamalla: ”En voi vastoin vakaumustani kieltää, etteikö tämänhetkisen akateemisen opiskelun kuvaaminen olisi minulle karvasta, miltei vastenmielistä”. Snellmanin mukaan yliopiston tulisi erottua koulusta, joka edustaa ulkoa opeteltujen läksyjen tapaan tiedon päähän pakottamista. Sen sijaan yliopiston tulisi rakentaa sivistynyt yksilö, joka oppii ajattelemaan valmiiksi pureskellun tiedon hotkaisemisen sijasta.

Venäjän vallan aikana keisari Aleksanteri I laajensi huomattavasti yliopistoa, joka nimettiin Aleksanterin keisarilliseksi yliopistoksi. Vuonna 1828 se siirrettiin Helsinkiin, uuteen kapitaaliin. Kun itsenäisyyden aika viimein koitti, muutettiin nimi Helsingin Yliopistoksi, jonka hallinto-oikeuden professorista J.K. Ståhlbergista tehtiin maamme ensimmäinen presidentti. Tämä kuvaa hyvin yliopiston merkitystä uuden kansakunnan rakentajana.

Rehtoreiden puheet aikansa kuvaajina

Rinne, Jauhiainen ja Plamper (Kasvatus & Aika 3/2015) ovat tutkimuksessaan analysoineet Turun ja Helsingin yliopistojen rehtoreiden vuosittaisia puheita 1920-luvulta tähän päivään. Itsenäisyyden ensimmäisenä vuosikymmeninä, aina 1960-luvulle asti, Snellmaninkin peräänkuuluttama sivistysyliopiston ihanne näkyi voimakkaasti rehtorien puheissa. Nuoren valtion yliopistot nähtiin olevan kansan ja itsenäisyyden palveluksessa. Turun Yliopiston symboliksi muodostui ”vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Tutkijoiden mukaan jäi kuitenkin epäselväksi ja abstraktiksi, mitä kansalla puheissa tarkoitettiin. Yliopistoa pidettiin autonomisena ja vapaana tieteen ja sivistyksen kehtona, joka oli ikään kuin irrallinen saareke muuhun yhteiskuntaan nähden.

Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

1960-luvulla presidentti Kekkonen otti jo vuosikymmenen ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa voimakkaasti kantaa korkeakoulupolitiikkaan. Hän kytki tutkimuksen ja opetuksen tason kilpailukykyyn ja kansantalouden kasvuun. Rehtorien puheissa yliopistot ankkuroitiin uudella tavalla osaksi yhteiskuntaa. Opiskelijaliikkeen rantauduttua Suomeen suhtauduttiin sen radikalismiin aluksi ymmärtäväisesti, mutta jo 70-luvun vaihteessa sävy muuttui vasemmistolaisesti painottuneen liikkeen uhatessa perinteisiä valta-asemia.

1980-luvulta eteenpäin korkeakoulut olivat jo vahvasti valtion ohjauksessa. Ympäröivään yhteiskuntaan avautuminen ja elinkeinoelämän mukaan tulo herätti huolia riippumattomuuden ja autonomian kaventumisesta. 1990-luvun lama leikkasi parissa vuodessa 16 prosenttia rahoituksesta ja huoli perustehtävien säilyttämisestä näkyi ja kuului. Laman jälkeen rahoitus palautui paremmalle tasolle ja kansainvälisyydestä tuli uusi trendi. Opiskelija alettiin nähdä asiakkaana, jolla on oikeus yksilölliseen koulutukseen.

2000-luvulle tultaessa yliopisto alkoi painia sivistysyliopiston ja markkinoiden tuomien uusliberalististen ajatusten yhteensovittamiseksi. Tiedon luominen, totuuden etsiminen ja näiden ihanteiden välittäminen opiskelijoille ei enää riittänyt. Yliopistojen odotettiin tuottavan kansantaloudelle merkittävää hyötyä ja profiloituvan tehokkaasti Eurooppalaisen huippututkimuksen ytimeen. Näkemykset yrittäjäyliopistoista, jotka tuottavat tutkintotehtaina uusia maistereita elinkeinoelämän palvelukseen ja huippututkijoita tieteen ytimeen tunkeutuivat vääjäämättä myös suomalaiseen yliopistomaalimaan. Yliopistouudistus, suurentunut työtaakka ja entistä kovemmat tulosvaatimukset aiheuttivat huolta, mutta toisaalta uutta lakia kiiteltiin rehtoreiden toimesta.

Yliopistot itsenäisyyden toisella vuosisadalla

Viime vuonna toteutetussa arvioinnissa yliopistouudistusten vaikutuksien kerrotaan jääneen ainakin toistaiseksi vähäisiksi. Henkilöstö on kokenut kielteisiä vaikutuksia työhyvinvointiin, näkemyserot ovat kärjistyneet, eikä taloudellinen ohjaus ole merkittävästi vähentynyt. Lain vaikutukset vahvempien ja kansainvälisesti kilpailukykyisten yliopistojen syntyyn ovat olleet vähäisiä. Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto, sekä monet yksittäiset tieteentekijät ovat kritisoineet uudistuksia voimakkaasti. Opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen ei Ylen uutisten mukaan näe tarvetta lain muuttamiselle vaan toivoo ”vuorovaikutuksen lisääntymistä”.

Miten yliopistolaitoksemme pitäisi kehittyä tulevina vuosikymmeninä? Onko uusliberalistista talousjärjestelmää ja sivistysyliopiston ihannetta mahdollista sovittaa yhteen? Näihin kysymyksiin ei ole helppo vastata, mutta palatkaamme vielä J.V. Snellmanin ajatuksiin akateemisesta opiskelusta. ”Ei voi olla niin, että opiskelija yliopistosta lähtiessään on ratkaissut kaikki elämän ja tieteen arvoitukset. Riittää, että hän on ratkaissut yhden, siinä tapauksessa että hän on ratkaissut sen itse”.

Yliopisto ei siis hänen mukaansa ole paikka, jossa opitaan ratkaisemaan joku tietty ongelma, vaan tarkoitus on rakentaa päähänsä sellaiset työkalut, joilla voidaan järkeä käyttämällä ja perinteitä hyödyntämällä ratkaista mikä tahansa vastaan tuleva asia. Huojentukaa siis hyvät opiskelijat, jos teistä tuntuu, ettette ole oppineet opiskelujenne aikana mitään: se ratkaistava arvoitus on vielä edessäpäin.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *