totuus2

Inhimillisen tarpeen inflaatio – kun tiedosta katosi totuus

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Vilja Tuohino

Mikä yhdistää Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionista irtautumisesta – niin kutsuttua brexitiä, Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen 45. presidentiksi ja populismin nousuaaltoa ympäri Eurooppaa? Se, että ne ovat synnyttäneet uuden termin kuvaamaan aikaa, jossa elämme: Faktojen jälkeinen demokratia – post-factual democracy.

Faktat ovat kautta historian olleet toissijainen asia politiikassa ja vallassa; yksikään diktaattori ei ole perustanut henkilökulttiaan faktoihin, mutta toimivissa demokratioissa faktoissa pitäytyminen on yhdistetty rehellisyyteen ja luotettavuuteen. Sen on katsottu olevan osa demokratian luonnetta, jossa tosiasioiden pohjalta tehdään demokraattiset valinnat omien arvomaailmoiden, tulevaisuuden toiveiden ja mieltymysten pohjalta.

Poliitikkoja on turha syyttää liikaa tapahtuneesta. Demokraattisissa valtioissa vallan pitääkin heijastella kansakuntaa. Brexit oli demokraattinen kansanäänestys – vaikkakin monimutkaista asiaa ajettiin mustavalkoisena. Donald Trumpin valinta kaikkine sotkuineen ja skandaaleineen oli siltikin vaalijärjestelmän puitteissa oikeutettu tulos. Ja populismin nousu on mahdollista ainoastaan tarvittavan kannattajakunnan ansioista.

Syyllisiä siis olemme me; demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset, jotka sallimme asioiden mustavalkoistamisen ja katsomme suoranaisia valheita sormien läpi – vaikka ne valheiksi osoitettaisiinkin.

Moniäänisen maailman dilemma

Kun internet oli vielä nuori, ladattiin sille huimia odotuksia. Tieto olisi nyt vapaana kaikkien saatavilla. Hakurobotit etsisivät tietokannoista kaiken mahdollisen tutkimustiedon ja ihmisten käsitys maailmasta monipuolistuisi sivistyksen voittoparaatin saattelemana. Kävikin juuri päinvastoin. Internetistä tuli disinformaation, valeuutisten ja kakofonian täyttämä kaatopaikka, jossa algoritmit ohjailevat tiedon esillä oloa ja muodostavat entistä mustavalkoisempia maailmankuvia. Jos internetin utopia oli sivistyksen ja tiedon vapautuminen ja leviäminen, on todellisuus kääntynyt siihen, että valtavasta ja ristiriitaisesta tietotulvasta olennaisen ja oikean tiedon löytäminen ja sen käyttäminen vaatii entistä enemmän sivistystä ja koulutusta – asioita, joista Suomi on ollut kautta historian ylpeä, mutta joiden arvostus on kääntynyt laskuun hetkellä, jolloin niitä tarvittaisiin entistä enemmän.

”Jos Suomi oli aikaisemmin maa, josta tuli paljon korkeakoulutettuja ihmisinä, niin tänä päivänä Suomi on keskitasoa korkean osaamisen kansakuntana eikä nykyisellä koulutusjärjestelmällä ja siihen kohdistuvilla leikkauksilla ainakaan päästä sitä parempiin lukuihin. Naapurimaat Ruotsi ja Norja investoivat koulutukseen, mutta Suomen linja on valitettavasti viime vuosina ollut toinen”, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja, Lapin yliopiston valtio-opin lehtori, dosentti Petri Koikkalainen nykyisen hallituksen koulutuspolitiikasta.

Kaiken maailman dosentit

Viimeisten vuosien aikana useat tahot lehtien pääkirjoituksista arvostettuihin tieteentekijöihin ovat kiinnittäneet huomiota outoon ilmiöön: Sivistyksen ja tiedon kieltämisestä ja sen suoranaisesta halveksinnasta on tullut hyve. Retoriikka on koventunut – eikä pelkästään retoriikka – vaan myös toteutetut poliittiset päätökset kertovat asenneilmapiiristä. Kun Juha Sipilän hallitus aloitti hallitustaivaltaan, maan eturivin poliitikot – mielipidevaikuttajat ja henkilöt, joiden sanoilla on huomattava painoarvo – antoivat halveksivia lausuntoja tieteestä ja sen tekijöistä. Sipilän jo legendaariseksi muotoutunut ”kaiken maailman dosentit” ja Alexander Stubbin ”Jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole” letkautukset saattoivat olla harkitsemattomia sammakoita, mutta jostain ne silti kertovat. Ne kertovat suoritusyhteiskunnan kiireestä ja kärsimättömyydestä, jossa pitkäjänteiselle tutkimustyölle ei anneta enää samanlaista arvoa kuin ennen. 

”Tutkimushankkeiden rahoitus on mennyt entistä enemmän projektiluonteisemmaksi, jossa rahoitus on sirpaloitunut. Voi esimerkiksi olla, että luonnontieteellisessä tutkimushankkeessa ei ole rahaa ylläpitää tarvittavia laboratorio-olosuhteita”, huomauttaa Koikkalainen.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti 
Bengt Holmström voinut
saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella?

Projektiluonteinen rahoitus ei automaattisesti ole huono asia. Se sopii joihinkin tutkimushankkeisiin hyvin, mutta vaarana on, että rahoituksen sirpaloituessa ja projektiluonteisuuden lisääntyessä pitkäjänteistä tutkimustyötä tarvitsevat tutkimuskohteet jäävät kevyemmän tutkimuksen jalkoihin, kun nopeudesta ja deadlineista tulee tutkimuskentän normi.

”Olisiko esimerkiksi taloustieteen nobelisti Bengt Holmström voinut saada Nobel-palkintoa projektirahoituksella? Kyllä se vaatii pitkäjänteistä työtä. Tieteentekijöiden liiton kanta on, että sirpalerahoitusta ei ainakaan tulisi tästä määrästä enää lisätä”, toteaa Koikkalainen.

Poliittista ohjausta

Tieteen pitäisi ensisijaisesti lähteä tieteestä itsestään esille nousseista kysymyksistä ja ongelmista. Valtiovallalla on kuitenkin olemassa lukuisia instrumentteja, joilla tieteen tekemistä voidaan tehokkaasti ohjailla. Niin kutsutut sektoritutkimuslaitokset, joita ovat esimerkiksi Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Ilmatieteen laitos, Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, ovat ministeriöiden budjettitalouden piiriin kuuluvia tutkimuslaitoksia. Ne vastaavat ministeriöiden tietotarpeista. Nämä tutkimuslaitokset ja niiden resurssit ovat suoraan riippuvaisia valtion budjeteista.

Toinen poliittinen instrumentti on niin kutsuttu profilaatiorahoitus. Yliopistojen profiloitumisen on katsottu valtiovallan toimesta tapahtuvan liian hitaasti ja profilaatiorahoituksen on ajateltu nopeuttavan sitä. Esimerkiksi vuonna 2015 Suomen Akatemia jakoi profilaatiorahoitusta 50 miljoonan euron edestä. Yliopistot laitettiin hakemaan rahaa hakemuksilla, jossa ne esittelevät strategiaansa perustuvia profiloitumistoimia yhdelle tai useammalle tutkimusalueelle. Näin yliopistot on käytännössä pantu kilpailemaan keskenään. 

Poliittisten instrumenttien ja vipujen käyttö ei toki ole aina huono asia. Profiloituminen voidaan nähdä hyvänä asiana, keräähän se yleensä osaajat ja tieteentekijät yhteen. Selkeät strategiat terävöittävät ja nostavat yliopistojen profiilia. Silti asiaan liittyy myös monia huolen aiheita. Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto kritisoi hiljattain lukuisia hanke- ja lippulaivarahoituksia. Liittojen mukaan ne lisäävät byrokratiaa ja rahoituksen pirstaloitumista. Hakemusten täyttäminen vie jo nyt kohtuuttomasti tutkijoiden aikaa ja lisää epävarmuutta. Toinen huolen aihe liittyy poliittisiin päätöksiin. Budjeteilla voidaan tehokkaasti ohjailla tutkimuksien aihealueita. Näin tutkimus ei lähde tieteestä itsestään nousseista kysymyksistä, vaan sitä ohjaa raha ja trendit. 

”Poliittinen ohjaus haluaa rahoilleen vastinetta ja näin pyrkii kontrolloimaan aiempaa tiukemmin tutkimusta. Mitä kaupallistettavampi ala on, sitä helpompi sen on saada rahoitusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä on nollasummapeliä: yhden voitto on aina jonkun toisen tappio”, muistuttaa Koikkalainen.

Uusien innovaatiotoiveiden, profiloitumisen, kärkihankkeiden ja lippulaivarahoitusten huumassa poliitikoilta tuntuu kuitenkin usein unohtuvan tieteen tekemisen todellinen luonne: Hankalasti kaupallistettavat sektorit ovat usein uusien innovaatioiden ja kaupallisten hankkeiden peruspilareita. Esimerkiksi humanistiset alat antavat usein perustavanlaatuista ymmärrystä siihen, miksi ja miten ihminen ja yhteiskunta toimivat. Jokaisen alan perustutkimus onkin avain soveltavaan tutkimukseen, jonka avulla saattaa sitten syntyä myös niitä valtiovallan kovasti toivomia kaupallisesti merkittäviä tuloksia.

”Kun soveltava tutkija tai tuotekehittelijä törmää ongelmaan, palaa hän usein perustutkimukseen etsimään vastauksia”, havainnollistaa Koikkalainen.

Tieteen politisoituminen

Tieteen politisoituminen voi tapahtua itse tieteen tekemisessä esimerkiksi poliittisten instrumenttien ja vipujen vaikutuksesta, mutta se voi tapahtua myös lukutavassa, jolla tiedettä luetaan. Tieteelle tyypillistä on asioiden haastaminen. Voidaankin sanoa, että tieteessä vallitseva paradigma on aina vähiten väärässä oleva. Tämä tieteen luonne, jossa ristiriitaisia ja toisiaan haastavia tutkimustuloksia on saatavilla, tekee siitä hedelmällisen maaperän lukutavan politisoitumiseen.

”Poliitikot lukevat tiedettä samalla tavalla kuin politiikkaa; jos kantoja on useita, niin valitaan tulkinnoista mieleinen omien poliittisten näkökulmien kautta. Poliitikoilla ei välttämättä ole ymmärrystä siitä, miten tiede toimii”, toteaa Koikkalainen. 

Tieteessä ja tutkimuksissa on olennaisinta perehtyä niihin aineistoihin ja kysymyksiin, joilla tutkimustuloksiin on päästy. Laadukkaat tutkimustulokset julkaistaan arvostetuissa tiedejulkaisuissa, jossa ne joutuvat tiedekentän vertaisarviointiin. Näin syntyy kokonaiskuva tutkimuksesta ja sen luotettavuudesta. Politisoitunut lukutapa ei kiinnitä näihin kysymyksiin huomiota, vaan käyttää pelkästään tutkimustulosta hyödyksi omassa agendassaan – oli se sitten kansainvälisesti vertaisarvioitu tai ei. 

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen.

Tieteen arvostuksen laskua ja poliittisten lukutapojen yleistymistä voidaan kuitenkin torjua. Yksi esimerkki on tieteen popularisointi. Popularisoinnilla voi olla joillekin tahoille huono kaiku, mutta yleisesti ottaen tieteen yleinen kannatus ja hyväksyntä perustuu juuri popularisoinnille.

”Parhaat tutkijat ovat aina onnistuneet kansantajuistamaan omat tutkimuksensa. Se on täysin mahdollista myös niin sanotuissa vaikeissa ja vaikeaselkoisissa asioissa”, huomauttaa Koikkalainen.

Tieteentekijöiden onkin syytä ottaa vakavasti lukutavan politisoituminen. Jos joskus tutkijoilla ja yliopistoilla on ollut syntinään kulttuurinen elitismi ja sisäänpäin kääntyneisyys, niin viimeistään nyt siitä ajattelusta on syytä irtautua.

Ja myös poliitikkojen on syytä ymmärtää, miksi tiedettä ylipäätänsä tehdään ja miksi sitä tulisi arvostaa.

”Tieteentekijät näyttävät osaamisen tason. Tieto on laajasti ymmärrettynä kulttuuria ja ilman halua ymmärtää, meiltä puuttuisi aivan olennainen inhimillinen tarve”, päättää Koikkalainen.

3 kommenttia artikkelissa “Inhimillisen tarpeen inflaatio

  1. Himas-Peke is back. Juttujen taso ei ole noussut. Hear, hear, bitches. Luvassa analyyttistä kommenttia.

  2. Tauski P. on ajanut asfaltin eli häntäkin tultaneen näkemään yhä useammissa määrin täällä. Keep up the good work.

  3. Asfaltti on nyt leikattu, ja nyt on aika palata varhaiseläkkeeltä.

    Paluu kuitenkin tuntuu ristiriitaiselta, koska joutuu lukemaan taas purematta nieltyä ”faktatietoa” näennäisherännäisen roskalehden sivuilta. Kiitos taas taiteiden tiedekunnan coolit nuoret tästä tekstistä. Kapea lukeneisuutenne ei ole kenellekään yllätys.

    Ainoa asia mikä minut tänne saa on one and only Himasen Peke. Hauska tappa vanha tuttu.

Vastaa käyttäjälle Tauski P Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *