myanmar

 

Minä ja Myanmar Osa 1: Haku

 

 

Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino

Viime talvena Lapin yliopiston sähköpostiin graafisten suunnittelijoiden postituslistalle ilmestyi viesti avoimesta harjoittelijan paikasta UNOPSin Myanmarin toimistoon. Olin tuolloin aloittanut ensimmäisen maisterivuoteni ja podin vaihdosta paluun ja lähestyvän työelämän aiheuttamaa juurettomuutta. Rovaniemen kuviot eivät olleet vuoden poissaolon jälkeen entisellään, mutta opiskelijaelämän loppuminen ajatuksena ahdisti. Päätin siis täyttää hakulomakkeen ajatuksella, etten menettäisi prosessissa mitään ja saisin ainakin harjoitusta kansainvälisestä työhaastattelusta, jos siis edes siihen asti pääsisin.

Hakulomakkeen lähettämisestä seurasi lähes kahden kuukauden monivaiheinen hakuprosessi, johon sisältyi lomakkeiden ja CV:n lähettämisen lisäksi graafisen suunnittelun taitoja testaavat ennakkotehtävät, joiden suorittamiseen sain aikaa kolme päivää.

Kun olin päässyt tehtävien jälkeisestä karsinnasta läpi luvassa oli puhelinhaastattelu. Uskoakseni tämä haastattelu oli surkein ikinä antamani haastattelu, tai siltä se aikakin tuntui. Olin onnistunut psyykkaamaan itseni ennen haastattelua hermostuksiin ja puolta tuntia odotettua aikaisemmin alkanut haastattelu ei helpottanut asiaa. Kysymysten alkaessa tuntui kuin vuoden Skotlannissa hioutunut englantini olisi vajonnut tönköinpään rallikuskiaksenttiin. Huomasin hokevani sanaa “Community” kiusaannuttavan usein ja näin sieluni silmin, kuinka puhelimen toisessa päässä olevat haastattelijat pyörittelivät silmiään ja pudistelivat turhautuneena päätään. Tuskastuttavan pitkältä tuntuneen keskustelun päättyä, muistan pyöräilleeni suutuksissa yliopistolle ja julistaneeni Petronellan pöydässä, että Myanmarin matka on peruttu.

Joskus käy niinkin, että itsensä mielestä huonosti mennyt haastattelu voi tuottaa hyviä tuloksia. Useiden viikkojen jälkeen sain viestin, että olen menestyksekkäiden hakijakandidaattien joukossa ja muutaman päivän päästä tästä sain lopullisen tiedon, että minut on hyväksytty harjoittelijaksi. Siinä sitä oltiin. Puoliksi tosissaan lähetetty hakemus johti siihen, että joutuisin muutaman kuukauden päästä muuttamaan toiselle puolelle maailmaa.

Lopulta elokuun alussa, pitkäaikaisen viisumin saamiseksi käydyn taistelun ja 24 matkustustunnin jälkeen, saavuin viimein Yangoniin, Myanmarin suurimpaan kaupunkiin. Pääsin heti etävuokrattuun asuntooni, joka tosin muutamassa päivässä pakotti minut tutustumaan paikalliseen asunnonvälitykseen. Alkuperäisen asuntoni tiskialtaan alla muhivat hyttyset sisälsivät dengue-kuumeriskin sekä asuntoon lastulevystä kyhätyt ”seinät” äänieristivät minut ja kämppikseni toisistamme suunnilleen yhtä hyvin kuin A4 paperiarkki.

Pikkuhiljaa eksoottinen elämäkin normalisoituu. Olen kahden ensimmäisen kuukauden aikana ehtinyt sopeutua poliittisesti epävakaan ja kehittyvän maan suurkaupunkielämään. Tosin 20 katukoiran tappelun kohdatessa joudun vielä kääntymään ympäri, mutta monsuunisateesta lainehtivalla kadulla uivat rotat ohitan olankohauksella. Huomasin jopa, että hitaasti mateleva ruuhka on huomattavasti rauhoittavampi näky kuin tyhjillään oleva tie. Ruuhkassa on helppo kävelijän pujotella autojen väleissä, mutta tyhjällä tiellä humalainen taksikuski voi syöksyä jalankulkijan päälle koska tahansa! Saa nähdä tuoko alkava viileä kausi lisäeloa tähän jo valmiiksi vilkkaaseen ympäristöön. Onneksi uusi asuntoni tarjoaa viileän ja hiljaisen suojan –onhan huoneessani ihka oikeat seinät!

Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).

Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *