oodi_mediaanille

 

Oodi mediaanille

 

 

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Aino Soininen

Elokuussa 1992 satoi vettä. Minulla oli vihreä sadetakki ja vaalea tukka. En osannut lukea, saati laskea. Se ei haitannut. Olin vasta aloittamassa koulutien, tien, jolla minulle opetettaisiin tarvittavat perustaidot yhteiskunnassa selviytymiseen.

En muista milloin opin lukemaan ja miten se tapahtui, mutta luokalle en koskaan jäänyt. Luultavasti se tapahtui pikkuhiljaa aapista tankaten, kuten niin monella muullakin luokkatoverillani. Kertotaulut opeteltiin ulkoa, kaunokirjoituksen koukerot taiteiltiin viivojen väliin ja kieltenopiskelussa painotettiin kielioppia puhumisen kustannuksella. Olin lähtötasoltani täysin keskinkertainen – en kärsinyt suurista oppimisvaikeuksista, mutta en myöskään loistanut oikein missään asiassa. Olin mediaanissa – niin kyvyiltäni kuin myös näkyviltä tuloksiltani. Ja tämän saman tason säilytin oikeastaan läpi koko peruskoulun.

Peruskoulun jälkeen suuntasin lukioon. Sellaiseen tavalliseen lukioon, jonne pääsin muistaakseni 7,9 keskiarvollani. En ollut lukiossa poliittisesti tai yhteiskunnallisesti aktiivinen. Minulla ei ollut omaa tyyliäni, musiikkimakuni oli tavanomainen ja luin kevyitä dekkareita. Marxin, progemusiikin ja Tolstoin jätin niille, jotka olivat jo oman suuntansa löytäneet. Opiskelin muiden mukana, joskin pitkän matematiikan vaihdoin aika nopeasti lyhyempään. Insinööriä minusta ei siis tulisi. Aika nopeasti huomasin myös, ettei minulla ollut tarvittavaa pitkäjänteisyyttä kieltenopiskeluun. Sanat ja kielioppi jäivät päähän – noh, keskinkertaisesti. Jotain suuntaviivoja olin siis jo elämälleni saanut, joskin ne olivat lähinnä poissulkevia. Mitään ajatusta omista kyvyistä, haluista tai toiveista minulla ei juuri ollut.

Kun kirjoitin lukiosta ylioppilaaksi, oli arvosanani jälleen keskinkertaisia. Tavallaan minua kiinnosti kaikki, ja tavallaan ei mikään. Olin täysin epäkypsä raakile, jolle maailma oli avoinna, mutta suunta epäselvä ja suunnanhakija hyvin epävarma. Osalle ikäluokkaani kuuluvista oli jossain vaiheessa muodostunut kuva, mitä he haluavat tehdä tai ainakin missä heillä voisi olla lahjoja. He tiesivät, mitä kohti heidän kannattaa lähteä matkaa jatkamaan tai mitä unelmia he lähtisivät tavoittelemaan. He hakeutuivat opiskelemaan kuka yliopistoon, kuka jonnekin muualle. Ja sitten olin minä, ja luultavasti lukematon joukko muita ikätovereitani, jotka seisoivat alkukesän auringossa kirkkaan valkea lakki otsalla tuntematta oikein itseään saati maailmaa, jonne meidän nyt olisi suunnattava.

Pidin välivuoden. Pidin toisen. Sitten kolmannen ja muistaakseni myös neljännen. Kävin erinäisissä töissä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Olin hakenut muutamaan koulupaikkaan, mutta koska ajatukseni eivät olleet kirkkaat, en löytänyt oikeanlaista motivaatiota lukea pääsykokeisiin. Reputin kaikista. En minä ollut vielä valmis.

Lopulta kun elämänkokemusta kertyi tarpeeksi, nuoruuden tunnekuohut tasoittuivat ja perspektiiviä yhteiskunnasta ja sen toiminnasta kertyi, löysin ehkä jotain minua kiinnostavaa. Hain opiskelemaan, pääsin sisään ja pystyin kehittämään itseäni niissä taidoissa, jotka minua kiinnostivat. Mutta siihen kului oma aikansa. Kypsyin verrattain hitaasti, mutta kypsyin. Jos oletetaan myös kypsymiseni noudatelleen mediaania, meitä oli paljon muitakin saman polun kulkeneita. Minua ei liiemmin painostanut yhteiskunta, ei lähipiiri eivätkä edes omat ajatukseni. Luotin siihen, että jossain vaiheessa minäkin ehkä löydän tapani ja tyylini olla osa tätä yhteiskuntaa ja yhteiskunta luotti siihen, että mielekäs ja yksilön ominaisuuksiin sopiva työ on korkean koulutuksen maissa arvo itsessään, joka nostaa työn tehokkuutta ja laatua, mutta on myös selkeä hyvinvointitekijä ihmisten kokiessa oman työnsä tärkeäksi ja merkitykselliseksi – tai ainakin jollain tapaa nautinnolliseksi.

Yksilöstä tulee numero – Aleksi 7,9 - joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Nyt kaikki on toisin. Suomi menee kiihtyvällä vauhdilla kohti kilpailuyhteiskuntaa, jossa oma paikkansa tulee löytää jo varhain ja jossa kilpailuvalttina on kuuluminen entistä nuorempana oman ikäluokkansa huippuihin. Ylioppilastutkintoa uudistetaan, ensikertalaiskiintiöt on otettu käyttöön ja pääsykokeista ollaan ainakin osittain luopumassa. Minun aikanani valmennuskurssit yliopistojen pääsykokeisiin tekivät vasta hiljalleen tuloaan. Nyt kalliit, useita tuhansia euroja maksavat kurssit ovat lähes välttämättömyys tietyille koulutusaloille pääsyyn. Pian valmennuskursseja tarjotaan jo peruskouluissa, koska keskivertolukioissa opiskelu ei enää riitä.

Kilpailu kiristyy, siitä tulee entistä raadollisempaa ja se alkaa entistä varhaisemmin. Se lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa, kun Suomen niin kovasti peräänkuuluttama ilmainen peruskoulu ei todellisuudessa enää takaakaan kaikille samoja lähtökohtia. Se tietää ongelmia meille kaikille keskivertoihmisille, jotka kypsyvät omaan tahtiinsa. Ja ongelmat mediaanissa tietävät ongelmia yhteiskunnassa. Henkinen pahoinvointi lisääntyy. Syrjäytyminen lisääntyy. Epätoivo lisääntyy. Ihmisten todellinen potentiaali hukataan sulkemalla yksilöltä vaihtoehdot liian varhain. Yksilöstä tulee näin ollen numero – Aleksi 7,9 - jota ei voi enää myöhemmin kypsyessä korottaa ja joka määrittää sen, mikä tehtävä tai rooli yhteiskunnassa tälle numerolle annetaan.

Olisiko meidän jo vihdoin aika ymmärtää, ettei henkisesti pahoinvoiva ja paineiden musertama koulutusputkesta ulos tuleva ihminen ole yhtään sen tuottavampi kuin välivuoden pitävä ja omaan tahtiin kypsyvä ihminen, joka saa ja pystyy tekemään itselleen mielekkäitä valintoja. Olisiko meidän yhteiskunnallisesti vielä vähän kypsyttävä, sillä minusta tuntuu, että arvomme ja ihanteemme ovat melko raakoja – sanan useammassa merkityksessä.

oodi_mediaanille_02

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *