marjohiilivirta_ruuantuhlaus_kuvitus

Ruoka ei ole tuhlattavaksi

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

On kaiketi turha perustella ruokajärjestelmämme muutoksen tarvetta, sillä asiasta keskustellaan enemmän kuin ikinä. Heitetään nyt kuitenkin muutamia lukuja: Kansainvälisten arvioiden mukaan kolmasosa koko planeetalla ihmisravinnoksi tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi. Samaan aikaan lähes miljardi ihmistä kärsii aliravitsemuksesta. Suomen tilannetta selvittänyt FoodSpill-projekti arvioi ruokaketjussa syntyvän hävikin määräksi 65–75 miljoonaa kiloa vuodessa. Tänä leikkausten ja säästöjen aikakautena nuo luvut tuntuvat mielettömiltä. EU on asettanut jäsenmailleen useita velvoitteita kiertotalouteen siirtymisestä, jolla tarkoitetaan resurssien mahdollisimman tehokasta hyödyntämistä ja uudelleenkäyttöä. Juuri ruokaketju, joka tuottaa arvioiden mukaan 19–32 % kaikista kasvihuonekaasuista, on hyvä paikka tehdä nopeitakin muutoksia ja saavuttaa tavoitteita joilla torjutaan ilmastonmuutosta.

Ruokahävikki on epäpoliittista. Tällä tarkoitan sitä, ettei kukaan hyödy hävikistä, joten sen ratkaiseminen pitäisi olla yhteinen asiamme. Kaikki ihmiset ovat osa ruokaketjua ja samalla myös vastuussa hävikistä. Usein keskustellaan kauppojen vastuusta – esimerkiksi Ranskassa voimaantullut laki supermarkettien kiellosta heittää syömäkelpoista ruokaa roskiin näyttäytyy kuluttajien näkökulmasta riemuvoittona hävikin vastaisessa taistelussa. Kauppa taas mielellään huomauttaa, että hävikistä suurin osa syntyy kotitalouksissa. Jos keskitymme vain ketjun yhden osa-alueen toimintaan, siirtyy hävikki helposti toiseen: Maatilalta tukkukauppaan, vähittäiskaupan jakelukeskuksiin ja lähimarketista lautaselle – koko ketjun tulisi löytää yhteisiä ratkaisuja pyrkimyksessä mahdollisimman pieneen ylijäämään.

Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen.

Hankala järjestelmä

Eräs suurimmista syistä hävikkiin on elintarvikkeiden päivämääräjärjestelmän sekavuus. Suomessakin käytössä on kaksi päällekkäistä tapaa merkitä päiväys: Viimeisen käyttöpäivän ohittaneita tuotteita ei Eviran mukaan tulisi käyttää. Parasta ennen -päivä sen sijaan on valmistajan oma merkintä, jolla pyritään varmistamaan että tuote on parhaimmillaan käyttöhetkellä. Monien tuotteiden kohdalla on myös keskusteltu siitä, ovatko aikaikkunat turhankin tiukkoja. Esimerkiksi kananmunat pilaantuvat hyvin hitaasti pohjoisen viileissä lämpötiloissa, mutta viimeinen käyttöpäivä tulee yhtä nopeasti kuin vaikkapa eteläisen Espanjan polttavissa kesähelteissä.

Useissa tutkimuksissa esitetäänkin, että nykyinen päiviin perustuva järjestelmä on aikansa elänyt ja vanhanaikainen. RFID-teknologia (Radio Frequency Identification), jota käytetään esimerkiksi maksukortin siruissa, kulunvalvonnassa ja kirjastoissa tunnistamiseen, on ollut käytössä jo vuosikymmenien ajan, on tullut viime vuosina todella paljon aikaisempaa halvempaa. Tämä mahdollistaa tulevaisuudessa jopa yksittäisten tuotteiden reaaliaikaisen tiedonkeruun. Yhdistettynä erilaisiin, esimerkiksi lämpötilaa, kaasujen muodostumista ja väritystä seuraavien sensoreihin, lihapaketista tai vihanneslaatikosta on mahdollista kerätä tietoja sen tehdessä matkaansa maatilalta lautaselle. Näin pilaantumista seurattaisiin päivämäärien sijasta älykkään teknologian turvin.

Tietoisuudesta ratkaisuihin

Kiinnostavia ratkaisuja kehitellään koko ajan. Amerikkalainen teknologia-alan start-up yritys Apeelsciences on kehittänyt suihkeen, joka sisältää kasvien luontaisesti tuottamia suoja-aineita ja pidentää ainakin hedelmien säilyvyyttä huomattavasti. Kaupallista käyttöä ollaan aloittamassa tänä vuonna. Yrityksen tekemistä videoista voi nähdä, miten paljon hitaammin esimerkiksi mansikat pilaantuvat, kun ne on käsitelty pienellä määrällä kasvisten kuorista eristettyjä aineita. Erilaisia sovelluksia kehitellään, jotta tuottajat, kaupan ala ja ruoka-apua toimittavat järjestöt pystyisivät koordinoimaan yhteistoimintaansa paremmin. Ravintoloille on tarjolla ratkaisuja, joilla hävikkiä voidaan seurata ja vähentää. Esimerkiksi LeanPath -niminen yritys markkinoi kokonaispakettia ruokajätteen punnitsemiseen ja tarkkaan mittaamiseen. Tietoisuus hävikistä johtaa useimmiten sen vähenemiseen, varsinkin kun siihen yhdistetään henkilökunnan sitouttaminen toimintaan.

Esille ovat nousseet myös kasvisten ja hedelmien tiukat ulkonäkörajoitukset. Monissa maissa on polkaistu käyntiin kampanjoita ”rumien” kasvisten hyödyntämiseksi. Kaksijalkainen porkkana ei maistu yhtään sen huonommalta, vaikkei olekaan ihannemallin muotoinen. Ajatus siitä, että luonnon tuote pitäisi mahtua tiettyyn muottiin lisää hävikkiä kaikissa ketjun vaiheissa.

Ruokahävikki on äärimmäisen kompleksinen ja globaali ilmiö, joka koskettaa jokaista maailman yhteiskuntaa ja yksittäistä ihmistä. Jotta voisimme päästä tavoitteisiin, joilla torjutaan niin nälänhätää kuin ilmastonmuutosta, tarvitaan maailmanlaajuista tutkimusta ja rahoitusta koko ketjun toiminnan optimointiin. Monet Suomessakin laajasti käytettävät elintarvikkeet tuotetaan maissa, joissa tutkimusta tai resursseja hävikin torjumiseen ei ole. Siksi onkin suunnattava voimavaroja monitieteellisiin ja globaaleihin tutkimusprojekteihin, joissa kokeillaan uusia innovaatioita yhteisen ongelmamme ratkaisemiseksi. Ylijäämää syntyy väistämättä, mutta tämänhetkiset luvut ovat kestämättömällä tasolla.

Kirjoittaja toimii tutkimusassistenttina Luonnonvarakeskuksen YLIKE- hankkeessa, joka tutkii ylijäämäelintarvikkeiden hyödyntämistä osana kiertotaloutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *