Sata päivää sukupuvussa

Teksti Emma Kähkönen
Kuvitus Maria Tuunanen

Kuljin lokakuussa Savon sukuni metsissä ja pohdin sitä henkistä ja materiaalista perintöä, jonka olen minua edeltäneiltä sukupolvilta saanut. Samaan aikaan mediassa pyöriteltiin polttavia kysymyksiä planeetan tulevaisuudesta; IPCC:n ilmastoraportti oli julkaistu. Tulevat sukupolvet siivoavat juhliemme jäljet, lööpit huusivat.

Mittasin hiilijalanjälkeni Sitran nettilaskurilla sen viidennen kerran. Helpottavaa erinomaisuuden tunnetta koin, kun raksin vastaukseksi “en edes pidä shoppailusta”. Hah, siitäs saitte, hamstraajaharakat! Sitten hätkähdin. Eroanko oikeasti millään perustavalla tavalla peruskuluttajasta? Olen individualistinen konsumeristi siinä missä muutkin. En laukkaa himoissani alelaarien perässä, mutta harrastan yhtä kaikki lykättyä ostostyydytystä seurakunnan kirpputorilla. Kyseessä on sama ilmiö hyveellisemmässä paketissa. Rakennan harkituilla hankinnoilla omannäköistä elämääni – aivan kuin sisäinen kehitykseni muka vaatisi jonkin ulkoisen, korean manifestaation. Juuri tästä ekosysteemien viimeisin alamäki alkoi: ihmisen kasvavasta tarpeesta kehittää muuttuvaa itseään materian kautta.

Älkää luulkokaan, että keksin savolaismetsässä ratkaisun konsumerismin ongelmiin. Ehei. Keksin kuitenkin säännöt sadan päivän haasteeseen: ensiksi, pukeudun parhaani mukaan vain suvulta perittyihin vaatteisiin. Toiseksi, en hanki uutta, vaikka vastaan tulisi jotain järkevää ja “emmamaista”. Kolmanneksi, pohdin jälkiviisaasti omia ja sukuni valintoja.

Ensimmäisenä päivänä järjestin suvussa kulkeneet vaatteet kaappiin ja haasteeseen kuulumattomat kuteet varastoon. Luulin ostaneeni aikanaan kirpparivaatetta “oikeaan tarpeeseen”. Mikään ei kuitenkaan estänyt minua siirtämästä näitä samoja kamoja nyt syrjään. Tajusin pärjääväni talven yli. Tajusin myös, että saisin pian syventää korjausompelijan ja pyykkääjän taitojani. Suppeampi valikoima tarkoittaa säntillistä vaatehuoltoa.

Haasteesta on tätä kirjoittaessani kulunut kolmannes. Sukututkimus ja ekologinen vaatehaaste ovat kietoutuneet toisiinsa luontevasti: mummini intoutui muistelemaan vanhoja aikoja aikaisempaa yksityiskohtaisemmin projektini myötä. Korjasin hänen 1970-luvulla Kauppayhtiöltä ostamaansa hametta, kun kielenkannat irtosivat.

Elämme jännittävää siirtymäkautta. Meidän tulee harkita kulutustapojamme uudelleen, sukupolveen ja elämäntapaan katsomatta. Näin joulun alla rohkaisen kaikkia ottamaan kestävän kehityksen ja kulutuksen puheeksi lähipiirinsä kanssa. Olen näin tehdessäni joutunut miettimään ennen kaikkea sitä, kuinka erilaisia merkityksiä ihmiset antavat hankinnoilleen. Esimerkiksi isäni on juppikauden kasvatti, mistä hän sai kuulla minulta moitteita ollessani kiehuvamielinen teini. Kuitenkin siinä tarmossa, millä hän pitää huolen, että hänen tyttärillään on ehjät hiihtosukat ja että joululahjoista paljastuu vähän parempaa Gore-texiä, on nykyään mielestäni jotain karhuemomaista. Se, mikä hippityttärelle näyttäytyi pitkään tavaran tuputuksena, on ollut kiireiselle isäukolle kuin tuutulaulu lapselle: huolenpitoa. Yritäpä torjua sellainen ele pelkkään kapitalismiin vedoten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *