Sinäkin elät sota-aikaa

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Aino Soininen

Huumesota. Ensimmäinen assosiaatioryöppy on usein Meksiko, Filippiinit ja aseet. Huumesota on sekä ihan tosiasiallista aseilla käytävää sotaa, kuten Meksikossa ja Filippiineillä, mutta myös me olemme huumesodassa mukana.

Kaikki sai alkunsa, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon julisti huumesodan vuonna 1971 ja painostamalla poliittisesti YK:ta sai aikaan kieltolakien universalisoinnin. Nixonin hallinto ryhtyi rahoittamaan huumesotaa: poliisin työstä korvamerkittiin osa nimenomaan huumausainerikoksien selvittämiseen ja syntyi painetta tehdä voittoa huumausaineen käyttöä koskevien pidätysten kautta. Suomi lähti huumesotaan mukaan vuoden 1972 huumausainelain muodossa, jossa kriminalisoitiin kaikki huumeiden käyttö rankaisemalla juuri käyttäjää. Koska kaikkien huumausaineiden käytöstä epäiltyjen pidättäminen kävi raskaaksi, 1990-luvulla luotiin vielä erikseen huumausaineiden käyttörikos, josta seuraa sakkorangaistus.

Tämän tapahtumakulun lopputulemana nykypäivän länsimaisessa kulttuurissa podetaan narkofobiaa eli huumepelkoa. Huumepelko on käsitteenä sinänsä osuva, että pelko kohdistuu määrittelemättömiin, mystisiin ”huumeisiin”, vaikka kyseessä on laaja kirjo erilaisia laittomaksi määriteltyjä aineita, jotka kaikki vaikuttavat omalla tavallaan.

Lapin yliopiston politiikan tutkimuksen yliopistonlehtori Mika Luoma-aho työstää parhaillaan kirjaa, jossa hän kritisoi kokonaiskiellon huumepolitiikkaa.

”Huumesodan pyrkimyksenä on, paradoksaalisesti kyllä, auttaa ihmisiä pidättämällä heitä ja antamalla heille sakkoja sekä panemalla heitä vankilaan.”
– Mika Luoma-Aho

”Yksi kirjan näkökulmista on ideologiakriittisyys. Huumesota on ideologista suhtautumista tiettyjä, sovittuja päihteitä kohtaan. Se on poliittinen hanke, jonka vihollisiksi määrittyvät ihmiset, jotka koskevat huumeisiin. Huumesota asenneilmapiirinä rakentuu kansanterveydelliselle kehykselle. Huumesodan pyrkimyksenä on, paradoksaalisesti kyllä, auttaa ihmisiä pidättämällä heitä ja antamalla heille sakkoja ja panemalla heitä vankilaan.”

Puhe huumeisiin koskemisesta kuvastaa huumesodan vihollisia paremmin kuin puhe huumeidenkäyttäjistä, koska huumesotaan kuuluu myös toimijoita, jotka eivät itse käytä huumeita. Suomalaisen sosiologi Kettil Bruunin Hyvä vihollinen -kirjassa nostetaan esille muutamia huumepuheessa esiintyviä tyyppejä. Yksi niistä on huumeiden orja eli huumeiden käyttäjä. Huumeiden orja on henkilö, joka on huumeiden käytön vuoksi menettänyt autonomiansa ja josta huumeet ovat ottaneet vallan. Huumeiden orja ei ole kuitenkaan pahin vihollinen, vaikka joutuukin kärsimään sakkorangaistuksista ja saa paljon näkyvyyttä. Bruunin mukaan huumesodan pahin vihollinen on niin sanottu huumehai. Huumehai ei itse käytä huumetta, mutta myy tai välittää ihmisille sitä taloudellisen voiton tavoittelun tarkoituksessa. Huumehai tekee toisista ihmisistä huumeorjia.

 

”Ensimmäisen huumausaineet kieltävän YK:n yleissopimuksen esipuheessa todetaan kaikkien valtioiden päämiesten sopineen, että huumeet ovat pahoja ja vaarallisia. Näin huumeesta tuli vihollinen. Syyt sille, miksi markkinatalouskaan ei ole auttanut vielä huumeita pois vihollisen statuksesta on se, että ainakin kannabis on uhka lääke- ja alkoholiteollisuudelle. Kannabiksella rahan tekeminen on vaikeampaa, koska kuka tahansa voisi kasvattaa sitä kukkaruukussaan. Kannabista on vaikeaa kapitalisoida. Vaikka Yhdysvalloissa on vast´ikään keksitty tapoja tehdä rahaa kannabiksella, liittovaltio ei ole sitä laillistanut, koska lääkeyhtiöt vastustavat sitä. Kannabiksen laillistaminen vaikuttaisi kumouksellisesti esimerkiksi psyykenlääkkeiden ja nukahtamislääkkeiden tarpeeseen korvaten suuren osan niistä.”

Suomessa on viime vuosina hieman jo hipaistu uudenlaista tyyliä puhua huumeista. Uutta tulokulmaa huumeteemaan on yritetty tuoda esiin koskien kannabiksen terveyshyötyjä. Voidaan silti ajatella, että Suomessa kannabiskeskustelu ei ole vielä edes alkanut. Suhtautuminen kannabikseen havainnollistaa arjessa näkyvää huumesotaa, sillä siihen liittyy ristiriitaisuutta: lääkekäyttö on monen mielestä sallittavissa, mutta virkistys-, viihde- tai päihdekäyttö tuomittavaa. Yhtä kaikki, kasvi käyttötarkoitusten keskiössä on sama.

Toisaalta lääkärillä on valta määrätä aineita, jotka ovat reseptittä laittomia. Elämän kunnioittamiseen ja terveyden edistämiseen sitoutuneet lääkärit ovat kuitenkin sitoutuneet myös lääketeollisuuteen, joka toimii markkinatalouden periaatteilla. Lääketeollisuuden intressinä on siis lääkevalmisteiden maksimituotanto ja lääkkeiden vastaaminen mahdollisimman moneen vaivaan.

Lääkkeet eivät tosin ole hyvinvoinnin tae, vaan niistä seuraa usein myös haittavaikutuksia tai sivuvaikutuksia, joita edelleen on mahdollista hoitaa lääkkeillä. Mikä tuottoisa kierre. Muun muassa New York Timesin ja BBC:n uutisoinnin mukaan Pfizer, GlaxoSmithKline ja Astra Zeneca ovatkin joutuneet maksamaan korvauksia opioideja ja antipsykootteja koskevasta valheellisesta markkinoinnista, tutkimustulosten vääristelystä ja haittavaikutusten salaamisesta ainakin vuosina 2008, 2010, 2012 ja 2018.

Kannabiksessa oleva THC päihdyttää vapaa-ajan huveissaan sitä käyttävän ihmisen mieltä. Mutta eikö lääkekannabis ole kuitenkin hieman erilainen aine kuin se pilvi, mitä bileissä poltellaan?

”Lääkekannabiksista ainakin Suomessa määrättävässä Bedrocanissa on THC:tä 22% eli jossain tapauksissa enemmän kuin katukauppatavarassa. THC:n vähyys lääkekannabiksessa on yksi niistä myyteistä, joilla sitä on pyritty tekemään ongelmattomaksi. Päihdyttävien tekijöiden poistaminen ei ole oikeastaan täysin mahdollista ja pidän hassuna ajatusta siitä, että koska THC on päihdyttävää niin sitä ei saisi olla. THC on päihdyttävää, mutta voi samalla olla lääkinnällistä, auttaen esimerkiksi migreeniin ja masennukseen. On hyvä huomata, että meidät on opetettu kammoksumaan päihtymystä.”

 

Luoma-ahon mukaan lääkettä ja huumetta erottavat vain kategoriat. Itse aineet voivat olla molemmissa kategorioissa, kuten kaikki huumeet, joilla on tunnustettu olevan lääkkeellistä käyttöä. Psykiatri Thomas Szasz käyttää seremonian käsitettä kuvaamaan tilanteesta riippuvaa suhtautumista johonkin aineeseen.

”Suhtautuminen huumeeseen riippuu siitä asiayhteydestä eli seremoniasta, jota pitää noudattaa kun aineesta puhuu ja sen kanssa on. Asiayhteydet eivät ole myöskään yksiselitteisiä: sairaat käyttävät vain lääkekannabista ja terveet vain päihdettä. Esimerkiksi lääkekannabiskeskustelussa on huomioitava ihmiset, joilla ei ole reseptiä kannabista varten, mutta jotka käyttävät kannabista siitä huolimatta terveydellisistä syistä. Toisin sanoen, he käyttävät kannabista rikollisina, mutta käyttöaihe on lääkkeellinen. Heidän näkökulmastaan tämänhetkinen politiikka pakottaa heidät rikollisuuteen. Pidän sitä selvänä asiana, että sairas ihminen selvittää kaikki keinot pysyä hengissä. Ei ole väliä, mikä laki maassa on, jos ihminen tietää, että jokin asia parantaa hänet. On ehkäpä mielekkäämpää olla laittomasti elossa kuin laillisesti kuollut.”

Huumesodalla on kaksi asetta, joista ensimmäinen on kokonaiskielto ja toinen on ideologinen repressio eli vastarinnan vaientaminen. Huumeista on tehty niin vaarallinen vihollinen, että toisenlaisten ajattelutapojen esiin nostaminen on jo tavallaan vihollista toimintaa. Luoma-aho toivookin, että huumesodan vastakkainasettelusta pikkuhiljaa luovuttaisiin, jotta pääsisimme rauhaan huumeisiin koskevien ihmisten kanssa. Niin kauas kuin ihmisen historiaa tunnemme, ihmiset ovat käyttäneet erilaisia päihdyttäviä aineita ja kasveja lääkkeenä, jumalanpalvonnan välineinä ja tietenkin päihteinä.

”Ihmisten käyttäytyminen kertoo meille, että kuinka ihmiset haluavat elää. On jotenkin hassua, että olemme rakentaneet tänne yhteiskunnan, jossa päihtyminen on tuomittavaa. Meillä olisi kaikki todisteet todeta, että tarve rentoutua, päästä estoistaan ja nähdä elämä vähän toisella tapaa on inhimillinen universaali ja osa ihmisenä olemista. Haluaisin nähdä huumepolitiikan, joka yrittää tulla toimeen huumeiden kanssa tai linjaisi sen, miten kohtelemme huumeisiin koskevia ihmisiä. Nyt panemme heitä vankilaan, viemme työpaikat ja perheet heiltä, emmekä saavuta sillä mitään. Olisi poikkeuksellista, jos vainoaminen ja rankaiseminen huumerikollisena toisi kenenkään elämään mitään hyvää.”

Huumekielteisyyden ollessa normi, vastapuhe mielletään helposti glorifiointipuheeksi, joka ylistää ja suosittelee huumeiden käyttöä tai kokeilemista. Myös Luoma-aho tunnistaa glorifiointipuheen ja toteaa, että osa siitä on leuhkimista. Esimerkiksi nuorilla kiellettyyn asiaan kuten laittomaan päihteeseen koskeminen voi näyttäytyä sosiaalista statusta nostavana seikkana. Leuhkiva glorifiointipuhe pelaa huumesodan pussiin lisäten ennakkoluuloja. Jos tämän leuhkimisosan sulkee pois vastapuheen joukosta, ovat esimerkiksi kannabista koskevat uudet näkökulmat huumesodan vastarintaa. Vastarinta kohdistuu niihin tarinoihin, joita 1970-luvun jälkeen on tarjottu. Niissä tarinoissa huumeiden kirjo koostuu vaarallisista ja vielä vaarallisemmista aineista sekä huumeidenkäyttäjät ovat huumeongelmaisia. Tarinoihin liittyy myös myytti, jonka suurin osa ihmisistä on kuullut: kun kerran piikität heroiinia, olet mennyttä. Myyteillä koetetaan sanoa, että näihin aineisiin ei tule koskea. Muusta kertominen on vastarintaa ja asettaa kyseenalaiseksi vallalla olevan ideologian.

Vastarinta tai kriittisyys eivät tarkoita suhtautumista pelkästään myönteisesti tai kielteisesti päihteisiin. Se on tiedostavuutta siitä, mikä itselle sopii ja mikä ei. Toisinaan voi olla tarpeellista paljastaa itsestään selvänä pidettyjä asenteita siitä, mitä yhteiskunnassamme taivastellaan ja mitä ylistetään.

”Huumepolitiikalla emme voi sulkea huumeita Suomen ulkopuolelle. Silloin oletamme, että on mahdollista kasvattaa suomalaiset ulos inhimillisestä, historian saatossa todetusta tarpeesta päihtyä. Siinä oletuksessa nähdään mahdollisena saada aikaan uusi ihminen: suomalainen, jolla ei ole tätä inhimillistä tarvetta. Sellaiset hankkeet, joissa lähdetään muuttamaan ihmistä päättyvät usein oivallukseen, että ihmistä ei pysty muuttamaan – mutta ihmisiä pystyy tuhoamaan ja hävittämään. Toivoisin, että ihmiset näkevät vaarat, joita liittyy moraalisiin kuvitelmiin kansasta, joka ei ole jollain sovitulla tavalla paha. Filippiinit ovat hyvä esimerkki tästä.”

Yksi kommentti artikkelissa “Sinäkin elät sota-aikaa

  1. Jutussa haukutaan aluksi väärää puuta. Nixon räjäytti sodan huumausaineiden käyttäjiä vastaan omalla maaperällään, mutta sodan aloitti rauhanjärjestöksi itseään väittävä YK vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksella. Suomessakin ensimmäinen hyökkäys käyttäjiä kohtaan tapahtui jo ennen vuoden 1972 huumausainelain säätämistä. Vuoden 1956 huumausainelakia säädettäessä perustuslakivaliokunta totesi käytön kiellon perustuslain vastaiseksi, mutta niin vain tämän lain ”nojalla” säädettiin pian asetuksella käyttö kielletyksi.

Vastaa käyttäjälle Antti Laine Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *