Taidetta ja kulttuuria teille, palkkio meille

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Julkinen keskustelu itsensä työllistävien asemasta ja sosiaaliturvasta on tullut ajankohtaiseksi muun muassa alustatalouden ja digitalisaation haastaessa työn kuvaa ja luonnetta. Se on tervetullutta ammattiryhmälle, joka on toiminut näin jo pitkään; maagisella näkyvyydellä laskunsa maksaville taiteilijoille ja kulttuurialan ammattilaisille, joiden ammattia ei osata nähdä työnä.

Se tavallinen tarina menee jotakuinkin näin: Sähköpostiin tai sosiaalisen median keskustelualustalle ilmestyy viesti: töitä tarjolla tapahtuman valokuvaajalle tai videokuvaajalle. Tai sitten tapahtuma, yritys yms. etsii esimerkiksi logon tai julisteen tekijää. Mahtavaa! Pieni lisätienesti tässä onkin tarpeen. Mutta hetkinen, viesti jatkuu: palkkaa tai muuta rahallista korvausta emme valitettavasti voi maksaa rajallisen budjetin vuoksi, mutta tekijä saa näkyvyyttä omalle osaamiselleen, ilmaisen sisäänpääsyn tapahtumaan tai materiaalien – esimerkiksi maalien – korvauksen.

Kuka arkkitehti suunnittelee talon näkyvyydellä? Tai tilintarkastaja tarkistaa tilit pelkästä intohimosta numeroihin? Kuka siivoaa toimiston, kunhan mäntysuovat korvataan? Ei kukaan. Mutta taiteilijoiden ja kulttuurialan ammattilaisten odotetaan silti yllättävän usein elättävän itsensä tällä maagisella, kapitalistisen yhteiskunnan yhdellä ilmeisen arvokkaalla vaihdantavälineellä – näkyvyydellä.

”Ilmaista työtä ei saa teettää. Työnantajan puolella on tästä vastuu, mutta myös tekijöiden tehtävänä on rummuttaa, että kyse on ammattilaisista ja ammatista: taide, tuottaminen, kuratointi ynnä muut ovat työtä ja sellaisena niitä on myös kohdeltava”, toteaa taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU ry:n toiminnanjohtaja Nea Leo.

Talkoot ovat toki asia erikseen, mutta talkoilla ei ole budjettia. Eikä talkoiden osallistujille makseta kenellekään mitään. Talkoilla työskennellään jonkin yhteisen hyvän eteen ja varsinkin, jos kyse on yrityksistä, jotka toimivat markkinatalouden kentällä, on kyse hyvin harvoin talkoista. Kyse on tiedon puutteesta. Arvostuksen puutteesta. Hyväksikäytöstä.

”Ymmärrän inhimillisen puolen siitä, että suostutaan tekemään ilmaiseksi esimerkiksi cv-merkinnän vuoksi, mutta silti ilmaista työtä ei pidä suostua tekemään. Näkyvyydestä ei kerry esimerkiksi eläkettä”, huomauttaa Leo.

Itsensä työllistäjät usein alisteisessa asemassa

Työn tekemisen tapoja ja käsitystä työstä on haastettu digitalisaation myötä voimakkaasti. Viimeistään alustatalous uberien, wolttien ja muiden lähettipalveluiden työehdoista ja työntekijöiden asemasta nosti itsensä työllistäjien aseman ja sen lainsäädännölliset puutteet esimerkiksi työlainsäädännön myötä julkiseen keskusteluun. Mutta asia ei sinänsä ole uusi. Taide- ja kulttuurialoilla monityöläisyys on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

”Taide- ja kulttuurialalle leimallista ovat pätkä- ja määräaikaiset työsuhteet, joita alalla on paljon. Yhä enemmän on myös monityöläisiä. He työskentelevät osittain palkkatyössä, osittain esimerkiksi itsenäisinä ammatinharjoittajina tai apurahalla. Tämä on taide- ja kulttuurialalla tyypillisempää kuin muualla, mutta nyt kun monityöläisyys on lisääntymässä myös muilla aloilla, on asia noussut isompaan julkiseen keskusteluun”, toteaa Leo.

Itsensä työllistäjät ovatkin usein alisteisessa asemassa työnantajaan nähden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yrityksellä on oma henkilöstönsä, mutta osa palveluista ostetaan freelancereilta tai muilta itsensä työllistäjiltä. Tällöin itsensä työllistäjällä ei ole samanlaisia oikeuksia kuin varsinaisella yrityksen työntekijällä.

”Taide- ja kulttuurialat ovat pitäneet tätä asiaa esillä jo pitkään. TAKUn yksi kärkihankkeista tulevalle hallitusohjelmakaudelle onkin itsensä työllistäjien saaminen osaksi työlainsäädäntöä ja sitä kautta heidän neuvotteluasemansa parantaminen”, kertoo Leo.

Työmahdollisuudet tuovat alueelle tekijöitä

Taide ja kulttuuri ovat kuuluneet ihmisen elämään aina, mutta sen arvostus on vaihdellut. Nykymaailman raha- ja tuottokeskeisessä arvomaailmassa taiteen ja kulttuurin arvoa on hankala mitata. Niinpä se typistyykin usein kulueräksi tai kutsumusammatiksi, josta on helppo leikata ja jota ei osata nähdä työnä.

”Juhlapuheissa kulttuuria kyllä arvostetaan. Sitä pidetään vetovoimatekijänä ja tärkeänä alueiden viihtyvyydelle, mutta valitettavasti todellinen arvostus näkyy taloudellisissa päätöksissä; kyllähän sitä toivoisi, että se arvostus näkyisi myös investoinneissa ja esimerkiksi alan työntekijöiden palkkatasossa”, miettii Leo.

Suomessa on viime vuosina järjestetty useita ison profiilin kulttuuri- ja taidetapahtumia sekä tuotu esimerkiksi katutaidetta voimakkaasti esille. Usein käy kuitenkin niin, ettei oman alueen tekijöitä ja potentiaalia aina tunnisteta, vaan tekijät tuodaan jostain muualta.

”Yleisesti toivoisin, että alueilla kiinnitettäisiin huomiota omien, siellä asuvien tekijöiden työmahdollisuuksiin. Jos työmahdollisuuksia on vain tietyillä, suuremmilla paikkakunnilla, niin tekijät valuvat sinne. Etenkin julkisen puolen tilaajilta toivoisi vastuuta siinä, että työllistetään alueella asuvia ammattilaisia, jotta tekijöillä on mahdollisuus asua alueella”, huomauttaa Leo.

Myös taide- ja kulttuuriopetusta antavien oppilaitosten on osallistuttava alueen kehittämiseen ja julkiseen keskusteluun, jos oppilaitoksesta valmistuvien opiskelijoiden toivotaan jäävän alueelle. Pitkässä juoksussa tämä ruokkii alueen vetovoimaa ja viihtyvyyttä, mutta myös oppilaitosten vetovoimaa, työharjoittelumahdollisuuksia ja yleistä uskottavuutta. Tämä tulisi pitää mielessä myös Rovaniemellä – potentiaalia alueella kyllä riittää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *