Aina laulain työtäs tee

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Yritysyhteistyö opetuksessa kerryttää käytännön kokemusta, mutta opiskelijat kokevat sen usein ilmaisen työn tekemisenä. Kun opintopisteet valuuttana ei enää kelpaa, tulisi yhteistyötä organisoida niin, että se tukee parhaiten tulevan ammattilaisen työidentiteettiä.

Jos yliopiston muinainen rooli oli tiedettä tieteen vuoksi, nykyaikaisempi tehtävä liputtaa muun muassa ammattisivistystä (Poikela & Poikela 2008, 7). Kun työelämä vaatii opittujen asioiden soveltamista ei pelkän tiedon omaksuminen sinänsä tue ammattiosaamista parhaalla mahdollisella tavalla (Vihervaara 2015, 22, 112).

Syntyy ristiriita, jota monet opiskelijat pyörittelevät mielessään.

Pitäisi päästä töihin, mutta kaikessa vaaditaan kokemusta. Ja miten kerryttää kokemusta, kun ovet menevät kiinni ennen ensimmäistä askelta?

Työ tekijäänsä opettaa. Kosketusta käytännön maailmaan karttuu, kun teoreettista tietoa pääsee soveltamaan. Yliopisto tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuksia jalan oven väliin saamiseen kätevästi yritysyhteistyön avulla. Yritysyhteistyötä opetuksessa tehdään työharjoittelun, toimeksiannosta tehdyn opinnäytetyön, tutkimushankkeiden ja opiskelijaprojektien lomassa. Jälkimmäisessä opiskelijat toteuttavat yrityksen antamaa toimeksiantoa akateemisen ohjaajan tukemana (Vihervaara 2015, 108).

Opiskelijaprojektit ovat mielenkiintoinen aihealue, sillä ne ovat keskeisin yhteistyön muoto (Vihervaara 2015, 110). Projekteja perustellaan niiden kustannustehokkuuden ja vaivattomuuden ansiosta. Työelämä on myös enenevissä määrin projektiluontoista (Vihervaara 2015, 22). Projektihallinta opiskeluaikana palvelee siis opiskelijoiden työmarkkinakompetenssia.

Oikeiden toimeksiantojen luulisi olevan motivoivaa. Kun oman työn tuloksia voidaan tulla hyödyntämään käytännössä, lisää se positiivista onnistumisen painetta.

Parhaassa tapauksessa yhteistyö palvelee kaikkien intressejä. Yhteistyössä projektin toimeksiantaja saa uusia ideoita ja materiaaleja käyttöönsä, yliopisto toteuttaa sekä opetus- että yhteiskunnallisen osallisuuden tehtäväänsä (Vihervaara 2015, 22) ja opiskelijat saavat soveltaa teoreettista osaamistaan kehittääkseen ammatillista osaamistaan. Projektien tärkeyttä alleviivataan myös verkostoitumisen alustana. Opiskelijat saavat kontakteja, jotka lienevät opintopisteistä seuraava etappi kohti perustarvehyödykkeiksi vaihdettavan valuutan ansaitsemista.

Ristiriitaista opiskelijaprojekteissa vaikuttaa kuitenkin olevan se, että opiskelijoita risoo kaksi asiaa: Ilmaisen työn tekeminen ja toimeksiantojen tylsyys (Siltavirta 2018).

Vaikka Siltavirran kirjoittama julkaisu keskittyy matkailualaan, allekirjoittanutkaan ei voi väittää, etteikö projektikurssien tekeminen, joissa omaa jo kertynyttä ammattiosaamista tarjotaan muiden tarpeisiin ilman palkkiota (opintopiste ei ole palkkio), tuntuisi hieman hiertävältä.

Yliopiston käytävätkin kaikuvat samaa hiljaista jupinaa. Ratkaisuna laimeaan ilmaistyöinnostukseen on ehdotettu toimia, jossa projektitöitä sisältävät kurssit on laitettu pakolliseksi osaksi opintoja (Siltavirta 2018).

Hetkinen. Sanoiko joku pakko?

Länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen, vapauden illuusion riivittämän nykyopiskelijan kaikki puolustusmekanismit iskevät päälle, kun sana pakko vilahtaa rivien välissä. Valikoiva muisti on kai soljuvasti suodattanut äidin “joskus on pakko tehdä asioita, joista ei pidä” -valistuksen toisesta korvasta sisään ja siitä syvälle lapsuuden traumojen Pandoran lippaaseen. Kulttuurinsa tuotteena allekirjoittanut allekirjoittaa ja vilkaisee varovasti taskupeiliin.

Siispä sillä välin, kun todellisuuden luonteesta järkyttynyt opiskelija yrittää ymmärtää tylsätyö-pakko dystopian eksistenssiä, mietintämyssyn voisi kaivella esille tahot jotka vastaavat yritysyhteistyöstä opetuksessa.

Asetelma on siis tämä: yliopistossa opiskelijaprojektien tarkoituksena on kasvattaa opiskelijan ammatillista kompetenssia niin, että valmistuttuaan hänellä on teoreettisen tiedon lisäksi käytännön kokemusta. Kursseihin liitetyistä opiskelijaprojekteista ei usein makseta korvausta, koska itse lopputulosta tärkeämpää on oppia hallitsemaan projektia sekä toimimaan asiakkaan kanssa ja saada todenmukainen visio työelämästä (Koskela 2018, 14). Kaupalliseen ajatteluun perustuvasta asiakasprojektioppimisesta kuitenkin voidaan maksaa palkkio. Tällöin opiskelijat ovat itse suoraan vastuussa asiakkaalle (Koskela 2018, 14).

Ensinnäkin, on mahdotonta kuvitella, että kaupallinen ajattelu olisi erotettavissa projekteissa, joissa tehdään toimeksiantoa. Toimeksiantaja tilaa hyödykkeen, eli vaihdantaa tapahtuu. Kaupallinen ajattelu tulee olemaan osa monen työelämää.

Jos opiskelijaprojekti on tarkoitus olla simulaatio oikeista töistä, on kiinnostavaa pohtia, missä määrin opiskelija on rinnastettavissa oikeaan työntekijään. Vihervaara (2015, 30) huomauttaa, ettei opiskelija esimerkiksi ole työsuhteeseen rinnastettavassa suhteessa yliopistoon, vaikka moni toimeksiantaja näin olettaa. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Opiskelijaa ei voi kaiken muun kiireen keskellä pyytää priorisoimaan juuri opiskelijaprojektikurssia. Opiskelijaa ei myöskään voi vaatia suorittamaan kurssia projektiluontoisesti ainakaan sellaisissa tilanteissa, joissa tekijänoikeuksia tulisi siirtää, eikä opiskelija vapaaehtoisesti tähän suostu (Vihervaara 2015, 194).

Jos opiskelijaprojekti on tarkoitus olla simulaatio oikeista töistä, on kiinnostavaa pohtia, missä määrin opiskelija on rinnastettavissa oikeaan työntekijään.

Mikäli opiskelijaprojektit halutaan “oikeita tilanteita” simuloivissa projekteissa rinnastaa oikeaan työhön olisi kohtuullista, että opiskelijat otetaan mukaan sopimusneuvotteluihin tai neuvottelutaitoja ja oikeuksia omiin töihin ohjeistetaan paremmin.

Hyvänä esimerkkinä tekijän- ja omistusoikeusasioista ovat opiskelijaprojektit taide- ja muotoilualalla, sillä lopputuotteena syntyy usein selvä teos, joista helpoimmin tunnistettavissa ovat esimerkiksi logo, video, valokuva jne. (Vihervaara 2015, 188). Lienee sopivaa olettaa, että toimeksiantajan intressi on käyttää opiskelijaprojektissa syntyvää lopputuotetta hyödyksi. Mikäli toimeksiantaja haluaa julkaista projektissa syntyneen lopputuotteen, tulee siihen olla tekijöiden lupa.

Ainakaan kirjoittajan lyhyessä projektityöskentelyhistoriassa ei neuvotteluja oikeuksien siirtämisestä olla käyty tai sopimuksista puhuttu.

Ei opiskelijakaan ilmaisia lounaita nauti. Tarkoittaako vastahakoisuus ilmaisen työn tekemistä kohtaan sitä, että opiskelijoiden ammatti-identiteetti on kehittynyt siihen pisteeseen, että omalle työlle osataan asettaa arvo? Eikö kompetentin työntekijän tunnista myös siitä, että omaa työtään osaa arvostaa ja sen tekemiselle osataan asettaa rajat?

Jos yliopiston, eritoten opiskelijaprojektien, tehtäväkuvaan kuuluu auttaa opiskelijaa rakentamaan ammatti-identiteettiä, voitaisiin miettiä, miten sen rakentamista tuetaan parhaiten.

Ja kriittisen ajattelun opettaminen, eikös sekin ole yliopiston yksi tehtävistä?

Lähteet

Poikela, Esa & Sari Poikela. 2008. “Uusia uria opetukseen”. Teoksessa Laatua opiskeluun. Oppiminen ja opetus yliopistossa, toimittajat Esa Poikela ja Sari Poikela, 7-24. Lapin yliopistokustannus. Haettu 9.11.2019 http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-20113101092

Vihervaara, Tommi. 2015. Yritysyhteistyö opetuksessa. Käytännön käsikirja yliopistoille ja yrityksille. Aalto-yliopisto. Hakupäivä 8.11.2019 https://www.aalto.fi/sites/g/files/flghsv161/files/2019-05/yritysyhteistyo_opetuksessa_tommi_vihervaara_pdf-kirja_0.pdf

Siltavirta, Katta. 2018. Yritysyhteistyö Oulun ammattikorkeakoulussa matkailualan näkökulmasta. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 27. Hakupäivä 17.11.2019. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2018051124018.

Koskela, Anni. 2018. “Tampereen ammattikorkeakoulun asiakasprojektien hallintamallin kehittäminen. Media-alan, tietojenkäsittelyn ja Proakatemian koulutuksissa.” Opinnäytetyö, Tampereen ammattikorkeakoulu. Hakupäivä 16.11.2019 http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201804134662

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *