Essee: Trenditietoinen

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvitus Aino Soininen

Nykyaikaa leimaa hämmennys, jota ei pääse pakoon. Ei edes esseisti. Siksi tässä postnormaalissa ajassa on erikoista kirjoittaa. Miksi odottaisin tuottavani lukijalle mitään muuta kuin lisää hämmennystä tässä omassa hämmennyksessäni? Aiheesta on vaikea kirjoittaa, koska huhuilen aiheen sisältä kuin Mikko-kasvain Pyhimyksen albumilla Olisinpa täällä.

Tulevaisuustalo Sitra julkaisi vuoden alussa suositusta Megatrendit-julkaisustaan päivitetyn vuoden 2020 version Mikko Dufvan toimittamana. Selvitys on hengästyttävän laadukkaasti tuotettu, kylmäpäisyydessään hyytävä ja kaiken kaikkiaan empaattinen dokumentti ihmiskunnan keskeisistä haasteista Suomen näkökulmasta kirjoitettuna. Noin 70-sivuinen kokonaisuus on jopa visuaalisesti miellyttävä. Etenkin tieteellisissä julkaisuissa tämä seikka on usein nakattu häkellyttävällä tarkkuudella kaivoon.

Megatrendit kuvaavat MEGA-luokan yhteiskunnallisia muutosvirtoja, ja Sitra listaa niitä viisi: kiire ekologiselle jälleenrakennukselle, väestön vanheneminen ja monimuotoistuminen, teknologian sulautuminen kaikkeen, vallan verkostorakenteen muutos ja uutta suuntaa etsivä talousjärjestelmä. Ekologisen jälleenrakennuksen kiire on trendeistä keskeisin, ja loput ovat yhteydessä siihen erinäisten jännitteiden kautta. Trendien väliset jännitteet kuvaavat akseleita, joilla voimme vaikuttaa tulevaisuuteen. Esimerkiksi ympäristötietoisuuden ja ympäristötekojen välinen jännite muovaa tulevaisuutta, mikäli tietoisuus jatkuu yhä useammin tekoina.

Nämä trendit, niiden sisäiset ja väliset jännitteet sekä megatrendejä määrittävät metatrendit muodostavat Sitran kehyksen ennakointiajattelulle eli tulevaisuuden visioinnille, jota on helppo hyödyntää esimerkiksi yritysten suunnittelutoiminnassa tai yliopisto-opetuksen tukena. Sitra tarjoaa myös konkreettisia ohjeita megatrendiajattelun kehittämiseen jokapäiväisessä elämässä.

Dufva mainitsee, että yksittäisen megatrendin ymmärtämistä tärkeämpää on pyrkiä ymmärtämään jännitteistä toimintaympäristöä, jossa trendit tapahtuvat. Tarkastelen tässä osaa yliopiston ja yliopisto-opiskelijan roolia tulevaisuustyössä.

Opiskelija, jonka ympärille tiedot tuodaan

Yliopistolla on keskeinen rooli yhteiskunnallisessa muutostyössä. Suomessa yliopisto on vieläpä laajalti julkisesti rahoitettu instituutio, joten jo sitä vasten peilaten yliopiston rooli on selvä.

Opiskelijan roolista yliopistossa voi olla montaa mieltä. Kirjoitin vuonna 2019 ylioppilaslehteen artikkelin, jossa tarkastelin akateemista vapautta (LY 1/19). Opiskelijan itsenäisyys ja vastuu sen kohdentamisesta yhteisölliseen hyvään korostuivat esimerkiksi haastattelemani filosofi Juha Himangan ajatuksissa. Toisin sanoen, ei ole vastikkeetonta vapautta – yliopistossa opiskelijan kuuluu opetella tapa toimia yhteisöjensä eduksi.

Megatrendien tarkoitus on ohjata vastuullista tulevaisuustyötä, jota yliopistoissa tehdään välillisesti koko ajan. Tutkimus ohjaa rationaalista toimintaa, ja ilman tutkimusta ei olisi megatrendejä tai selvityksiä niistä. Samalla yliopiston tavoite on kouluttaa tulevaisuuden muutoksen johtajia, jotka vastaavat megatrendien tunnistamiin ja jännitteiden asettamiin haasteisiin.

Väitän kuitenkin, että kulttuuri yliopistossa on vaarallisen kankea vastatakseen megatrendien kaltaisiin haasteisiin. Syytä saavat osakseen opintojen standardisointi ja oppimisen tasapäistäminen, opintojen vaatimustason aleneminen ja yliopiston rahoitusmallien luoma paine opintopisteiden keruuseen ja valmistumiseen kriittisen ajattelutaidon oppimisen kustannuksella.

Väitän kuitenkin, että kulttuuri yliopistossa on vaarallisen kankea vastatakseen megatrendien kaltaisiin haasteisiin. Syytä saavat osakseen opintojen standardisointi ja oppimisen tasapäistäminen, opintojen vaatimustason aleneminen ja yliopiston rahoitusmallien luoma paine opintopisteiden keruuseen ja valmistumiseen kriittisen ajattelutaidon oppimisen kustannuksella.

Tästä huolimatta olisi laiskaa sanoa, että opiskelija on passiivinen uhri ”järjestelmän armoilla”. Merkityksen tai tarkoituksen etsiminen yliopistojärjestelmän ehdoilla on nurinkurista jo lähtökohtaisesti, eikä heijastele opiskelijaliikkeiden vivahteikasta historiaa, jossa sopivalla (ja välillä sopimattomallakin) tottelemattomuudella on saavutettu yhteiskunnallisia murroksia, joissa yliopiston ”järjestelmällä” ei ole ollut osaa eikä arpaa.

Näissä muutoksissa keskeinen tekijä on ollut opiskelijoiden keskuudessa vaalittu keskustelukulttuuri, jossa yliopisto on toiminut pitkälti välityspalvelimena.

Olisi intuitiivista ajatella, että opiskelijoiden kokema sekaannus ja hämmennys johtuu laajan keskustelun ja selkeän kommunikaation puutteesta. Mutta ilmiötä voi nähdäkseni selittää paremmin toisin päin: postnormaalin ajan tunnusomainen hämmennys aiheuttaa ryppyjä kampuksen keskustelukulttuurissa.

Ennen olin normaali

Postnormaali aika on metatrendi. Se kuvaa nykyistä, ”normaalin jälkeistä” aikaa, jossa kokemusta maailmasta leimaavat enenevissä määrin ihanat ja pörröiset asiat: elämän monimutkaisuus ja ristiriitaisuus, yleinen kaoottisuus ja selittämätön tunne epäjatkuvuudesta ja -varmuudesta. Nämä ominaisuudet ajassamme aiheuttavat nyrjähdyksen normaalissa – kun mitään ei koeta tutuksi ja turvalliseksi, jatkuva muutos ja epävarmuus ravistelevat normaalin käsitteen hyödyttömäksi. Ihminen hämmentyy perinpohjaisesti. Tästä seuraa, että alati muuttuvien yksityiskohtien merkitys vähenee ja kokonaiskuvan ymmärtäminen nousee yhä tärkeämmäksi.

Postnormaalin ajan lisäksi metatrendeinä tunteiden merkityksen korostuminen sekä yksinäisyyden lisääntyminen sosiaalisen median hyperkonnektiivisessa maailmassa, eli oleminen ”yhdessä erikseen”. Tuloksena ihmiset kommunikoivat enemmän mutta huonommin, ja kun kommunikaatio menee pieleen, joku suuttuu aina aiempaa tulisemmin. Kun kuplamme pienenevät entisestään, elämme jatkuvasti erilaistuvia, mikro-optimoituja todellisuuksia. Empatia köyhtyy, näköalat kaventuvat, ja yhteistyö vaikeutuu.

Ei ole sattumaa, että eksistentiaalinen kriisi on huumoria erityisesti nuorille korkeakoulutetuille. Niin se oli käsitteen isälle Soren Kierkegaardillekin. Hämmennys syttyy täyteen loistoonsa korkeakoulussa, jossa hengen taistelu amerikkalaistyylisen kostean yliopistounelman ja akateemisen tiedonhankinnan välillä kiihtyy. Opinto-oppaassa suurpiirteiset kurssikuvaukset unettavat, jos opasta jaksaa edes avata. Kulttuurin elinvoimaisuus ilmenee sosiaalisissa tapahtumissa, joissa ei ole tarkoituskaan löytää muuta kuin vatsalaukkunsa antimet.

On trendikästä ja ehdottoman soveliasta olla etsimättä syyllisiä, mutten toisaalta omista edes Marimekon kangaskassia. Vika on sinussa, hämmentynyt ystäväni. Olit sitten oletetusta maailmantuskastasi sänkyyn kaatunut tai välinpitämättömyyttäsi opintopisterallilla manifestoiva, olet yhtä syyllinen. Ulospääsy tarkoittaa rauhoittumista ja keskittymistä, jonka yliopiston nykymalli on kieltämättä tehnyt vaikeaksi.

Tunnistan, miten vaikutan vihaiselta boomerilta. Olenkin. Muistan, miten niveleni taipuivat vielä keväällä 1968, ja niin edelleen. Tarkoitukseni on häpäisemisen tai loukkaamisen sijaan huomauttaa, että keskustelu on kivaa, ja sen hyödyntäminen kunnianhimoisissa hankkeissa megatrendien parempien tulevaisuuksien eteen vielä mukavampaa. Mutta kukaan ei opeta opiskelijaa keskustelemaan, sillä sitä ei voi opettaa.

Nuoren valkoisen miehen suojeluspyhimys ja kliininen psykiatri Jordan Peterson pohdiskeli taannoin haastattelussa jotakuinkin niin, miten yliopisto on juuri siellä, missä kriittisesti itseohjautuneet ihmiset ovat valmiita keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista ja tuottamaan ratkaisuja. Fyysisellä rakennuksella tai sen sijainnilla ei ole väliä. Peterson viittasi erityisesti YouTubeen ja siten välillisesti itseensä, mutta ajatus on mielestäni viehättävä.

Olen oppinut ajattelemaan, että yliopiston tarkoitus löytyy kirjahyllyistä ja kahviloista. Opintopisteiden suhteen olen surkea, mutta olen oppinut ajattelemaan minua viisaampien ihmisten seurassa. Tämä ei näy yliopiston rahoituksessa tai ansioluettelossa, mutta se tekee minusta akateemisesti paremman. Näin on sääli sanoa, sillä yliopisto on samalla koti nerokkaille tutkijoille ja opettajille, joista monet luovivat jatkuvien säästöpaineiden kivikoista kunnialla. Muutos ei ala heistä.

Olen oppinut ajattelemaan, että yliopiston tarkoitus löytyy kirjahyllyistä ja kahviloista. Opintopisteiden suhteen olen surkea, mutta olen oppinut ajattelemaan minua viisaampien ihmisten seurassa. Tämä ei näy yliopiston rahoituksessa tai ansioluettelossa, mutta se tekee minusta akateemisesti paremman.

Muutos alkaa luotettavien lähteiden analysoinnista ja aktiivisesta puskemisesta kohti keskustelukulttuuria. Se alkaa rohkeudesta kohdata ihmisiä akateemisissa yhteyksissä, ja aktiivisesta pyrkimyksestä ottaa tällaiset kohtaamiset vastaan niiden ansaitsemalla intohimolla.

Mutta mikä rooli megatrendeillä on tässä kaikessa? Niistähän tässä piti puhua?

Maailmanparannukseen halukkaat sinkut alueellasi

Megatrendiajattelun perimmäinen tarkoitus on kannustaa kaikkia tulevaisuuskeskusteluun. Ilmiselvä oletus tässä ajattelussa on, että halukkaita löytyy. Ihmismielen uteliaisuuden vuoksi tässä ei onneksi ole ongelmaa.

Mutta postnormaalissa ajassa uteliaisuutta ohjataan yhä merkityksettömämpiin asioihin markkinoinnin ja muun vaikuttamisen keinoin. Tieto pirstoutuu ja kuplautuminen kiihtyy. Opiskelijankin tunteita ohjaillaan ja epideeminen ADT-tarkkaavaisuushäiriö rokottaa huomiokykyä.

Toivoisin, että megatrendit olisivat uusi Temptation Island, tai ammattilaisten kesken Tempparit. Kuka tahansa voi keskustella Temppareista; nekin, jotka eivät ole katsoneet jaksoakaan. Se ärsyttää, mutta perverssillä tavalla myös kiinnostaa.

Temppareissa on uskomaton vetovoima tavanomaisuudessaan. Sarja perustuu lähes täysin ihmislajin primäärisimmillä impulsseilla mässäilyyn. Juuri sen vuoksi kuulen Lovisassa mitä tiukinta sosiaalista analyysia nimenomaan Temppareista.

Megatrendit ovat tavanomaisia ja tuttuja, läsnä jokaisessa hetkessä. Megatrendeistä keskustelu voisi olla yhtä selkeää ja kunnioittavaa kuin megatrendiselvityksen tyyli, vailla ahdistuksia omasta pienuudesta. Samalla ne voisivat olla enemmän kuin keskustelut sinkuista ja pariskunnista – vaivattomia, automaattisia ja usein odottamattoman korkealentoisia.

Keskusteluun megatrendeistä riittää tieto trendien pääpiirteistä, ja siten ne voi jo liittää osaksi keskustelukulttuurin jälleenrakennusta ja hämmennyksen lieventämistä. Megatrendit ovat suuntaviivoja, jotka johdattavat opiskelijoita takaisin samoihin pöytiin, yhteisen yhteiskunnan äärelle.

Sitra julkaisee megatrendikortteja, jotka ovat käytännössä pelillistetty tiivistelmä megatrendiselvityksestä. Kortteja voi tilata Sitran kotisivuilta, ja niitä toivottavasti ilmestyy yliopistolle piakkoin. Sopivat varmasti hyvin yhteen Cards Against Humanity -korttien kanssa.

Lähteet

Megatrendiselvitys 2020, Mikko Dufva & Sitra: https://media.sitra.fi/2019/12/15143428/megatrendit-2020.pdf

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *