Kolumni: Toivo on oiva ase(nne)

Teksti Maria Paldanius
Kuva Timo Soasepp

 

Lampunhenki täräyttää klassisen kysymyksen: ”Mitkä kolme toivomusta haluat minun täyttävän?” Tytön kulmat kurtistuvat. Ennen kuin hän ehtii vastata, lampusta henkilöitynyt henki tarkentaa: ”Äläkä vastaa sitä perinteistä; että haluat sata toivomusta lisää.” Sellainen ei käynyt tytöllä mielessä. Sen sijaan hän vastaa: ”Itse asiassa minä en toivo mitään. Mutta mitä sinä toivoisit?” Lampunhenki menee tolaltaan.

Suunnilleen tällainen on tarinankaari eräässä kirjailija Neil Gaimanin novellissa. Luin sen vuosia sitten ja se vaikutti minuun voimakkaasti. Teksti paitsi kääntää tutun kaavan nurin perin, myös pakottaa miettimään ainaisen toivomisen merkitystä – ja merkillisyyttä. Tavallaan lampunhenki-hahmon voi nähdä symboloivan etenkin länsimaiselle ihmiselle tyypillistä, loputonta toivomisen ja haluamisen tendenssiä sekä hiljaista, kollektiivista odotusta, joka kohdistuu johonkuhun määrittelemättömään, joka tulee ja täyttää toiveet.

Ja mistä sitä tietää? Ehkä huomenna hän tulee! Niin arvelevat myös muuan Vladimir ja ystävänsä Estragon Samuel Beckettin samannimisessä tragikomediassa, Huomenna hän tulee (1949). He odottavat mystistä Godot-nimistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Mielettömintä on se, että odotettu vieras on molemmille vieras: he eivät tiedä, ketä he odottavat. Aikaa tappaakseen miehet alkavat hautoa jopa itsemurhaa. Kuten Beckett tiettävästi sanoi näytelmästään: ”Hiljaisuus valuu tähän näytelmään kuin vesi uppoavaan laivaan.” 

Haluatteko kuulla erään rovaniemeläisen keittiöfilosofin mietelmän? Se tulee tässä: toivominen on eri asia kuin toivo. Aktiivinen toivominen – toivomusten esittäminen oman pääkopan hiljaisuudessa, kaikkien kuullen tai lampunhengelle supatettuina – tähtää aina tulevaan, pois tästä hetkestä. Jos toivomisen kohteisiin erehtyy vieläpä panemaan kaiken toivonsa, voi käydä niin, että saa kaiken toivon heittää. Riskinä on päätyä yhtä mataliin mietteisiin kuin Beckettin tarinan kaksikko, joka odotti toiveikkaana olematonta.

Toivo on englanniksi hope. Hope-sanan juuret juontavat kreikan sanaan elpis. Elpis viittaa varmuuteen ja luottamukseen. Sen juurisana on puolestaan elpo, joka tarkoittaa jonkin asian toivottamista tervetulleeksi ja sellaista odottamista, joka tuottaa mielihyvää ja tuntuu miellyttävältä. Pohjimmiltaan toivo merkitsee siis sisäistä rauhaa ja luottamuksen tilaa, joka läpivalaisee nykyhetken, eikä ripustaudu ajatukseen toiveiden toteutumisesta joskus tulevaisuudessa. Parhaimmillaan toiveet ovat kuin aaltoja toivon valtameressä.

Koronan jälkeinen ”uusi normaali” vaatinee sekä toivoa että toivomista: sitä, että osaamme esittää oikeita toivomuksia oikealla asenteella oikeaan aikaan. Mikä sitten on oikea asenne? Mainittu keittiöfilosofi muotoilisi vastauksen siten, että on eri asia esittää toiveita epätietoisuudesta ja epätoivosta kuin toivosta käsin. Toivo on oiva ase(nne) sekä sisäisten että ulkoisten myllerrysten keskellä. Arvaatteko muuten, mitä Neil Gaimanin tarinan lampunhenki vastasi tytölle? ”Minulla on kaikki hyvin. En toivo mitään.” 

Kirjoittaja on Lapin yliopiston tohtoriopiskelija ja freelance-toimittaja, joka on huomannut, että elämältä ei aina saa sitä, mitä toivoo – mutta aina saa sen, mitä tarvitsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *