Paratiisi näytti minulle yksinäisyyden kahdet kasvot

Teksti Sampsa Hannonen
Kuvitus Suvi Korhonen

 

Syksy tuntuu herra Huusta masentavalta ja pitkältä. Edes lapset eivät leiki ja Amiraali kaljamahakin on hiljentynyt. 

Hannu Mäkelän kirjasarjassa lapsia pelotteleva herra Huu on lähinnä reppana ja vaikuttaa yksinäiseltä.  Erityisherkkiä piirteitä huokuvan herra Huun pelotteluyritykset epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, mutta hän lopulta ystävystyy heihin, joita aluksi kovinkin epäili.

Minun on vaikea olla samastumatta kaupungin jyrinästä häiriintyvään herkkään ja yksinäiseen herra Huuhun. Sitä paitsi kirja Herra Huu muuttaa löytyi hiljattain keskeltä omaa muuttoani, kun kiertelin ympäri banaanilaatikkovuorta, jonka olin vaivoin siirtänyt pohjoisesta Etelä-Suomen maaseudulle.

Rovaniemellä asuin kaksi vuotta, joista viimeiset puolitoista vuotta noin kahdenkymmenen neliön tuvassa. Asuin kylässä nimeltä Tiainen, joka sijaitsee Rovaniemen maakunnan pohjoisessa kolkassa, aivan Sodankylän rajalla.

Tunti kouluun, tunti kauppaan. Melkein sama kuin Helsingissä, paitsi se kauppa.

Kun alkuvuodesta vuonna 2021 löysin ilmoituksen Tiaisen asunnosta, kuvittelin jo iltauinnit omasta rannasta, haahuilun metsikössä ja paukkuvat pakkaset.

Halusin hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja kokea, miltä omissa nahoissa eläminen tuntuu. Vastuun täydellinen ottaminen omasta itsestä ja selviytyminen ovat kiehtoneet minua jo pitkään. 

Mielikuvani eristäytymisestä olivat romantisoituja. Koin naiivia kunnioitusta erakkoelämää kohtaan. 

“Mietippä vielä”, puheli isäni lakonisesti, kun kerroin Tiaiseen muuttamisesta.

En ole kovin hyvä miettimään, jos innostun. Sitä paitsi haistoin jo savuahvenen. 

Edessä oli uhmakas yksinolo. Eräänlainen ihmiskoe.

Muutamaa omissa oloissaan viihtyvää naapuria lukuun ottamatta seurana oli ainoastaan metsähiiret ja tuulen humina, joka ajoittain katkoi sähköjä yltyessään myrskyksi, mutta toisin kuin herra Huu, minä en saanut hiirestä ystävää. 

Kotijärven laineet hakkasivat siihen yhteen rannasta löytyvään kiveen, jolle oli mainio hypätä, kun ohjasi soutuvenettä rantaan. Ulkosauna täyttyi talvisin höyryllä, kun kohmeiset hirret hiljalleen lämpesivät lähes 40 asteen pakkasessa.

Hyytävimpinä pakkaspäivinä jouduin laittamaan jalkaan kahdet sukat, päälle yhdet villaiset ja lopuksi pilkkisaappaan huopatöppöset. Jalkojen alle asettelin paksun makuualustan, kun juurrutin itseäni nojatuoliin.

Päivä toisensa jälkeen pääsin nauttimaan kokemuksista, jollaisia ei ole mahdollista saada kaupungissa. Nyt ymmärrän, mitä minulle tarkoittaa hiljaisuus. 

Olin valinnut istua kaukana synnyinseudustani, kaukana ihmisistä. Etenkin niistä tärkeimmistä. Pohjoiseen muuton myötä etelässä oli hiljentynyt se sosiaalinen piiri, jota olin vaalinut vuosia. Tai piiri varmaankin pyöri, mutta minä en ainakaan ollut mailla enkä halmeilla.

Ruskeassa nojatuolissa vietin loputtomalta tuntuvia minuutteja, tunteja ja päiviä, jotka muuttuivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kaikki ne paljon puhutut pohjoisen kahdeksan vuodenaikaa pyörivät ikkunassa selkäni takana, ja minä istuin. 

Purin lähes jokaisen ihmissuhteen ainakin kertaalleen osiin. Löysin syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea merkityksellisyyttä. 

Tylsyydellä on myös se jännä puoli, että silloin muistaa ne kaikki tekemättömät asiat. Saatoin niistä loppuun mielekkäimmät.

Omassa rauhassa sain syventyä, selvitellä ja ihmetellä. Hiljentyminen, mutta myös ulkopuolisen maailman hiljentäminen kiehtoivat minua päivä päivältä enemmän. Ulkokehältä maailma tuntui ensimmäistä kertaa jokseenkin hahmotettavalta.

Tylsistyminen on jättänyt jäljen myös nojatuoliin. Lisäksi kotihousuni on puhjennut vasemman polven kohdalta risti-istunnan tuloksena. 

Suoraan nojatuolin edessä oli keittiökalusteissa tyhjä tiskikoneen kolo, jossa pakastepizzalaatikoiden määrä kasvoi samaa tahtia, kun ihmiskoe eteni. Minkälaisen köyhän miehen television olinkaan keksinyt! 

Ehkä pizzalaatikoista muodostuvasta tornista voisi ajautua pohtimaan, kuinka paljon vaihtelua arjessa voi edes olla.

Tornista pilkisti mozzarellaa, tai siis erittäin paljon mozzarellaa. Väliin lihakänttyä, jonka jälkeen taas mozzarellaa. Merkit olivat pääasiassa Ristorante, Pirkka, muttei koskaan Rainbow. 

Lähes samankaltaiselta tuntuva kaava toistui joka kerta, kun torni hipoi lakipistettään. Järjestys vaihtui, mutta eri merkkien ja pizzojen painotus pysyi lähes samana. 

Tätä oman elämän kulutustutkimusta jaksoin pällistellä loputtomiin, ja sitä myös tohkeissani analysoin ystäville. Heidän silmiensä pyörittelystä saatoin päätellä, ettei minua pidetä välttämättä ihan täysijärkisenä.

 

Ennen aikaani Lapissa istuin myös yksin, mutta ihmisten ympäröimänä keskellä ensimmäistä koronakevättä. Helsingissä sosiaalisten kontaktien määrä oli rankoista koronasuluista huolimatta suurempi kuin Lapissa, mutta yksinäisyys ikään kuin vakio. Sellainen perustila.

Roihuvuoren ostarilla sijaitsevassa tornitalossa oli minun betonikuutio, jota ympäröi naapureideni lähes identtiset betonikuutiot. 

Vietin pitkiä jaksoja tekemättä mitään. Hiippailin ympäri pientä koppia, istuin, katsoin ulos ja taas istuin. Olin stressaantunut eläin häkissä, johon olin itse itseni sulkenut.

Yöllisiä askeleita, musiikkia ja naurunremakkaa. Vaikka en ketään nähnyt, olivat ihmiset muistuttamassa minua läsnäolostaan ilman, että olin pyytänyt heitä tunkeutumaan väkivaltaisesti aistimaailmaani.

Kun koronauutisissa kerrottiin, että kotona tulisi pysyä, eikä sosiaalisesti sopisi hiippailla, olin tavallaan onnellinen, koska yksinolo kaupungissa saattaa aiheuttaa tunteen siitä, etten mahdu mukaan. Kaupungin ihmismassa ja siitä vielä pienempiin yksiköihinsä palasteltu sosiaalisuus luo minulle illuusion, että olen todella yksin, ja siksi koronan hiljentämä Helsinki aiheutti minussa oikeastaan levollisuutta. 

Koronakriisin aikana 2024-vuotiaiden yksinäisyyden kokemukset ovat Nuorisotutkimusseuran mukaan kaksinkertaistuneet kevään 2020 ja syksyn 2021 aikana. Tieto yhteiskunnallisesta särkymisestä horjuttaa levollisuuttani, ja kerätty tieto tuntuu musertavalta.

Kun kökin mökissä, ymmärsin yksinäisyyden kahdet kasvot. Ne ovat kiinteä osa minua ja voisivat näyttää vaikkapa naamioilta.

Kumpikaan naamioista ei ole perusilmeeltään lempeä, mutta toista pystyn sietämään. Sen takaa voin yksinäisesti tarkastella maailmaa ja olla kaihoisa olematta alituisen surullinen. Olemme tavallaan tehneet tämän naamion kanssa sopimuksen, ja me tiedämme toistemme metkut. 

Toisen naamion kanssa en ole tehnyt sopimusta, enkä oikein välittäisikään. Se ei anna vapaasti lipua läpi yksinäisyyden pehmeän, mutta harmaan verhon. Se tainnuttaa, ei luota ja lopuksi lyö pohjalle, jossa joutaa yksin mädäntymään. 

Se tulee aina kysymättä ja viipyy liian kauan. Epätoivottu naamio haluaa kieltää muiden läsnäolon, ja tönii läheiset ihmiset kauemmas viimeistään silloin, kun ei todellakaan pitäisi. 

Asuminen Tiaisessa muuttui pitkien yksinäisyysjaksojen takia. Tietoinen eristäytyminen tuntui ajoittain surulliselta kyhjöttämiseltä.

Liikkumattomuus nakersi kehoa. Hapenottokyky romahti. 

Vietin pitkiä jaksoja tekemättä mitään. Hiippailin ympäri pientä koppia, istuin, katsoin ulos ja taas istuin. Olin stressaantunut eläin häkissä, johon olin itse itseni sulkenut.

Puhuin yksin, koska pelkäsin puhekykyni taantuvan, jos en päästellyt puheenpartta ilmoille. Halusin kuulla tuvassa edes jonkun ihmisäänen. Olkoon se sitten vaikka omani. 

Huomasin omien keskusteluideni muuttuneen aggressiivisiksi. Niissä en tarvinnut ketään tai mitään. 

Olin pakotettu kohtaamaan yksinäisyyden rumat kasvot. Päivä toisensa jälkeen otin vastaan annoksen yksinäisyyttä, mikä saattoi näyttää syrjäytymiseltä ja mielenterveyden karkaamiselta.

Hiukset kasvoivat levottomina ja hygieniasta huolehtiminen oli vähän niin ja näin. Mieli synkkeni ja toisen ihmisen tapaaminen tuntui vieraammalta kuin koskaan ennen. Nojatuoli ja ylipäänsä se, mitä kutsuin paratiisiksi, oli hetkittäin silkka loukku. 

Elo loistevalojen alla muutti minua harmaaksi möykyksi. 

Lisäksi minusta tuli epäileväinen. Ikkunasta tarkastin ohimeneviä autoja. Sydämen syke nousi, kun joku käänsi autoa pihatiellä, ja primitiivinen reviirivietti iski viimeistään silloin, kun joku ajoi pihaan.

Vietin mökissä pitkiä aikoja ilman fyysistä kontaktia ihmisiin. Kun menin kauppaan, ihmiskasvot alkoivat näyttää muovailuvahamaisilta. Mitä enemmän outoja kasvoja näin, sitä enemmän niitä halusin karttaa. 

 

On esitetty, että vastentahtoinen yksinäisyys on säryn tunnetta, koska samat aivoalueet aktivoituvat kuin fyysisen kivun hetkinä. Muistan tunteneeni repivää puristusta rinnassa jäädessäni yksin tai ryhmän ulkopuolelle. 

Sellaiset hetket tuntuvat lopullisilta. Hartiat painuvat kohti lattiaa. Puheääni hajoilee.

Yksinäisyyden ja syrjäytymisen terveysvaikutuksia voitaisiin listata lähes loputtomiin. Elinajanodote laskee, sydän- ja aivoinfarktiriski kasvaa, muistiongelmia, masentuneisuutta ja arvottomuuden tunnetta. Ihminen tarvitsee laumaansa ja on surullista, jos sitä ei löydä. 

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2018 vajaa 200 000 yli 15-vuotta täyttänyttä ihmistä, jotka kokivat olonsa yksinäiseksi. Nämä henkilöt kokivat suurimman osan ajastaan yksinäisyyttä.

Yksinäisyys ei ole yksinkertaistettavissa siihen, montako ystävää on tai missä asuu. Se on raastava henkilökohtainen kokemus. Harmi, että siltä ei voi elämässä oikein välttyä. Jokainenhan meistä tulee joskus hylätyksi, ulossuljetuksi ja pettyy.

Olen karannut yksinäisyyden ahdistusta milloin minnekin – työt, koulu, päihteet, nukkuminen, deittailu, syöminen ja lähestulkoon kaikki muutkin asiat, jotka palkitsevat mielihyväkeskusta, on kokeiltu. 

Yksinolo on pakottanut minut pohtimaan sitä, millainen sosiaalinen eläin haluan olla, ja miten haluan ratkoa yksinäisyyden kokemusta. 

Mutta yksi kysymys pulpahtaa mieleeni tuon tuosta, kun pohdin yksinäisyyttä: kannattaako ihmiseen uskoa?

Olen huomannut yksinäisyyden liittyvän luottamukseen. Ihminen näyttäytyy ajoittain minulle petona, joka vainuaa hyötymisen mahdollisuutta ja raatelee. Erityisesti pettyminen ystävyyssuhteissa ja todellisten petojen löytäminen kädenmitan päästä on saanut minut vetäytymään. 

Olen kroonisesta yksinäisyyden tunteesta huolimatta onnekkaassa asemassa. Puhelimen muistissa on lukuisia ihmisiä, joille voin aina soittaa, joiden luokse voin mennä kylään. Ihmisiä, jotka halaavat, kun sitä eniten tarvitsen.

Minkälaista yksinäisyys on, jos ei ole uskottuja läheisiä, edes sitä yhtä?

Sen on oltava jotain sellaista, mitä en toivoisi kenellekään.

Nojatuoliin lukkiutunut herra Huu pohdiskelee kaihoisasti ja tarkastelee pysähtynyttä talvea, ei keitä edes teetä. Hän vain istuu ja on. Herra Huusta tuntuu siltä, kuin olisi tullut kukuttua liiankin kanssa. Edes hiiri ei saa omassa tuvassa nukutuksi hänen pyörimiseltään. 

Yöllinen joutilaisuus nostattaa hänen mieleensä kirjeen, jonka oli äskettäin saanut. Kirjeen lähettäjä on ennestään tuntematon setä.

Kun herra Huu avaa kirjeen, hänessä tuntuu kesän lämpö. Ulkona paukkuva pakkanen tai edes lapsien talvitohinat eivät häivytä sisäistä hehkua, jonka kirje saa hänessä aikaan. Se on kutsu seikkailuun, mutta samalla merkki lähdöstä.

Herra Huu tyynnyttelee itseään lähdön kynnyksellä. Uudessa paikassa on varmasti samanlaista, ihmiset korkeintaan näyttävät vähän erilaisilta. 

Raastavatkin yksinäisyyden hetket Tiaisessa muistuttivat minua siitä, missä määrin muita ihmisiä lopulta tarvitsen. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän.

Nyt ymmärrän, että yksinolo on minulle parhaimmillaan haikeaa, mutta silti omaehtoista oleskelua. Eräänlainen perustarve. 

Ehkä varmuus uusista ystävistä uudessa paikassa luo herra Huulle turvaa. Ehkä sieltä löytyy myös paikka, jossa olla vähemmän yksin.

Kaikki kumminkin haluavat melko tavalla samanlaisia asioita: vähän rauhaa, lämpöä, onnea ja jonkun toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa ne, pohtii herra Huu.

 

Esseessä on käytetty lähteenä Duodecim-lehdessä julkaistua Jussi Huttusen artikkelia “Stressi lisää sydäntauteja, mutta ystävät suojaavat niiltä” (2019) sekä Olli Ruuskasen artikkelia “Yksinäisyys on vaarallista terveydelle” (2011).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *