Ajankuva: Ante Jalvela

Teksti Ante Jalvela
Kuva Juuso Sievänen

 

Ante Jalvela (s. 1998) on saamelainen taiteilija, muusikko ja säveltäjä, joka opiskelee Lapin yliopistossa kuvataidekasvatusta. 

Jalvela käsittelee teoksissaan muun muassa saamelaisuutta, kielen menetystä ja identiteettiään suhteessa saamelaiseen ja suomalaiseen kulttuuriin. Kuvataiteessaan hän tutkii luonnon teemoja ja käyttää paljon mustetta ja murrettuja tummia sävyjä. Musiikissa ja äänitaiteessa Jalvela on kiinnostunut äänen filosofiasta, sen eri tekstuureista ja kokeilevuudesta. Viimeisimpiä kiinnostuksen kohteita ovat olleet C-kasetit, ja seuraavaksi hän onkin työstämässä äänellistä kasetti-installaatiota Lapin yliopiston toukokuun näyttelyihin.

Opiskelun ohessa Jalvela toimii esiintyvänä artistina, ja on keikkaillut Lentävän poron improvisaatioteatterin kanssa. Lisäksi hän on säveltänyt ja tuottanut musiikkia erilaisiin mediateoksiin ja projekteihin, joista Jonne Piltosen audiovisuaalinen runoteos Metsään on julkaistu Jano-lehden kautta. 

VAHVA on Jalvelan ensimmäinen julkaistu runoteksti.

Pääkirjoitus: Tieto on turvaa

Teksti Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva Adam Eronen Piper

Kun yhteen kriisiin oli totuttu, Eurooppa heräsi uuteen. Koronauutiset vaihtuivat hetkessä sotauutisiin Venäjän aloittaessa täysmittaisen hyökkäyksen Ukrainaan 24. helmikuuta. 

Informaatiotulvan keskellä luotettavan tiedon tarve on huutava. Fakta sekoittuu helposti fiktioon valeuutisten ja informaatiovaikuttamisen ajassa samalla, kun Suomi-Twitterissä on joka aamu kymmenen uutta turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa lisää. 

Usein sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta kriisissä tieto on parasta turvaa. Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus saada tietoa, ja tätä tehtävää palvelee parhaiten riippumaton ja monipuolinen media. Lehdistönvapaus ja kansalaisten luottamus uutismediaan on Suomessa korkealla tasolla – toisin on naapurissa.

 

Lehtiä on kuitenkin 2000-luvulla lakkautettu ja yhdistetty myös Suomessa, ja jäljellä olevissa mietitään, mistä voitaisiin vielä supistaa. Sampsa Hannosen tähän numeroon haastattelema Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson toteaa sivulla 13, että Suomeen on jo muodostunut uutisautiomaita laajojen alueiden ollessa ilman omaa lehteä.

Yksi vaarassa ollut pienlehti säästyi, kun Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto päätti huhtikuun lopulla, että Lapin ylioppilaslehden julkaiseminen jatkuu ja printti säilyy. Päätös on osoitus siitä, että sananvapautta ja journalismia pidetään ylioppilaskunnassamme arvossa. 

Myös media-alan koulutuspaikkoja on vähennetty.  Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa päätettiin lopettaa media-alan koulutusohjelma vuonna 2013 taloudellisesta paineesta johtuen. Tämän jälkeen journalismia ei ole voinut opiskella Suomessa Oulun pohjoispuolella. 

Tämä voi osaltaan näkyä siinä, mistä toimittajat tulevat sekä heijastua siihen, mistä kirjoitetaan. 

Yksiäänisyys ja etäisyys voivat lisätä epäluottamusta mediaan. Tästä syystä on tärkeää, etteivät tietyt alueet ja ihmisryhmät jää ulkopuolelle. Huolestuttavaa on, ettei esimerkiksi saamenkielistä journalismin koulutusta ole Suomessa tarjolla. 

 

Kriisin keskellä moni seuraa uutisia taukoamatta ja miettii, mitä muuta voisi tehdä kuin doomscrollata. Putinin hallintoa vastaan voi taistella ja Ukrainaa tukea monella tavalla: lahjoittamalla rahaa, osoittamalla mieltä, vähentämällä fossiilienergian käyttöä sekä jakamalla tietoa luotettavista lähteistä. 

Erityisesti jälkimmäisestä korkeakouluopiskelijoilla, tulevina tiedonhankinnan ja sen kriittisen arvioinnin asiantuntijoilla, on vastuu. Totuus ei aina saa eniten tykkäyksiä, mutta on demokraattisen yhteiskunnan perusta. 

Ympäri Suomen myös yliopistot ovat miettineet, miten auttaa. Lapin yliopisto on muun muassa valmistautunut ottamaan vastaan ukrainalaisia opiskelijoita ja tarjoamaan heille opintoja, kirjoittaa Iikka Sorvali sivulla 24.

Kun epävarmuus on uusi normaali ja opiskelijoiden usko tulevaisuuteen heittelehtii, on tärkeä toimia yliopistoyhteisönä. Pandemia pakotti opiskelijat erilleen, tämä kriisi toivottavasti tuo yhteen.

Vapaus ja rohkeus ovat

lyöneet kättä jo 10 vuotta!

Teksti Timo Metsäjoki
Kuva Maiju Kettunen

Onneksi olkoon sinä 10-vuotias vapauden sankari ja hurjapää LoimuSpeksi! Tänä vuonna suuntasit avaruuteen, mutta minne suuntaat seuraavaksi?

Istut katsomon penkissä ja ympärilläsi salin valot sammuvat hitaasti. Ilma on lämmin ja täynnä odotusta. Teatterin kielloista huolimatta joku on käyttänyt aivan liian voimakasta parfyymiä, mutta et voi asialle mitään. Lavasteiden toisella puolella näyttelijät, tanssijat ja bändi ovat valmiina. 

Kuukausien työ on johtanut tähän hetkeen. Et välitä edes parfyymin katkusta, sillä avaruusmatkasi on alkamassa.

Speksitaiteen äärellä voi osallistua vuosisataiseen ketjuun, jonka juuret ulottuvat 1500-luvun Uppsalaan, jossa speksiviihteen sanotaan saaneen alkunsa. Suomen speksi saavutti kuitenkin vasta 1930-luvulla, kun teekkarit toivat ja ottivat speksitaiteen muodon omakseen. 

Sen jälkeen speksejä on enemmän ja vähemmän mennyt sekä tullut, mutta tiettävästi Helsingin yliopiston ruotsinkielisten lääketieteen opiskelijoiden Thoraxin speksi on tällä hetkellä vanhin yhä Suomessa toiminnassa oleva speksi. Thoraxin speksin juuret ulottuvat aina vuoteen 1952. 

Rovaniemelle speksitaide saapui vuonna 2012 Lyy Speksin merkeissä. Speksi viihtyi LYY:n alla muutaman vuoden, kunnes 2017 speksiä varten päätettiin perustaa oma yhdistys Lapin Speksi ry ja siitä lähtien se on kantanut ylpeästi nimeä LoimuSpeksi.

Speksitaiteessa käsikirjoitus ja improvisaatio luovat teatteritaiteelle mielenkiintoisen alustan, jonka ansiosta jokainen esitys on erilainen. Siinä missä perinteisessä teatterissa katsoja istuu hiljaa penkissä esitystä seuraten, antaa speksi hänelle omstartin voiman. 

Kun yleisön seasta katsojan toimesta kajahtaa huuto: ”omstart”, pysäyttää se kaiken sillä hetkellä tapahtuvan toiminnan. Näyttelijät, tanssijat ja bändi jäävät nanosekunniksi odottamaan mitä tuleman pitää. 

Jos omstartin huutaja ei lisää huutonsa perään lisämäärettä, edellinen repliikki esitetään vain uudelleen. Jos lisämääre kuitenkin esitetään, kuten ”omstart tanssikilpailu”, alkaa lavalla nopea kuhina, kun tanssikilpailu käynnistyy. Bändi alkaa soittaa, näyttelijät ja tanssijat laittavat kilpailun pystyyn. Ja kas näin, yleisön pyynnöstä on jälleen selvitty ja teos on tanssikilpailun verran rikkaampi.

 

Avaruuslaiva X AE A-XII valmiina lähtöön näyttelijä ja tanssija Meri Forsmanin johdolla.

 

Rohkeus ja vapaus

Speksi vaatii tekijöiltään hoksnokkaa, jossa yhdistyvät rohkeus ja uskallus heittäytyä aina vain uudelleen tuntemattomaan maailmaan, jota katsojat osin hallitsevat. Tämä osittainen hallinnan siirtäminen vaatii luottamusta, mutta antaa samalla vapauden ilmaista itseään niin lavalla kuin yleisössäkin. 

Speksikonkareilla Katriina Matikaisella ja Risto Ukkosella on takanaan jo useampi vuosi tämän taidemuodon äärellä. Ukkonen on ollut mukana vuodesta 2015 niin musiikkivastaavana, rumpalina, tuottajana, yhdistyksen puheenjohtajana kuin tänä vuonna ohjaajana. Matikainen liittyi LoimuSpeksin kelkkaan vuonna 2019 ja on toiminut sekä tanssijana, näyttelijänä, että kahdesti koreografina, joista toinen kerta on juuri hetki sitten tullut päätökseen. Matikainen toimii myös tällä hetkellä yhdistyksen sihteerinä.

Molemmat yhtyvät ajatukseen, että speksissä rohkeus on hyvin yhteisöllistä. 

”Speksi kannustaa yhteiseen uskaltamiseen, ja itsensä ylittäminen on speksissä turvallista. Virheiden väistämättömyys on armollista. Jos menee mönkään, niin menkööt – esitys jatkuu. Mahdolliset virheet ovat osa esitystä ja tietyllä tavalla kuuluvat speksiin. Ja koska virheitä ei pelätä liikaa, niin tällöin speksistä voi kasvaa jotain aivan älytöntäkin”, toteaa Ukkonen.

Improvisaatioteatterin kohdalla puhutaan monesti ajatuksesta, että moka on lahja. Kenties tässä olisi jotain ajatusta myös improvisaation ulkopuoliseen maailmaan?  

Matikaiselle näin ainakin on: ”se, ettei suoriudu kaikesta täydellisesti ei tarkoita, etteikö olisi tehnyt samalla jotain hyvää, hauskaa ja merkityksellistä.”

Epäonnistuminen ei ole Matikaiselle maailmanloppu.

“Sellaisina hetkinä jatketaan eteenpäin ja luotetaan, että ympärillä olevat ihmiset kannattelevat ja pitävät sinusta huolta. On rohkeutta luottaa prosessiin, ympärillä oleviin ihmisiin ja speksin kohdalla myös yleisöön.”

”Se, ettei suoriudu kaikesta täydellisesti ei tarkoita, etteikö olisi tehnyt samalla jotain hyvää, hauskaa ja merkityksellistä.”
– Katriina Matikainen, LoimuSpeksin koreografi 2022

Siinä missä speksi on molemmille rohkeutta, niin samalla se on myös vapautta monellakin tavalla. Ukkoselle speksi on teatteritaiteen muotona hyvin väljä ja se mahdollistaa tekijöilleen lähes mitä vain. Molemmille vapaus on ennen kaikkea uskaltamista. Itsensä ja yhteisen ylittämistä. 

”Speksi antaa niin tekijöilleen kuin katsojilleen jaetun vapauden kokemuksen, joka tapahtuu siinä hetkessä”, kiteyttää Ukkonen.

 

Näyttelijät Kajo Pippuri ja Lotta Laitila esittävät omstart-kohtausta “Lokki lensi avaruuslaivan moottoriin”.

 

“Ennen kaikkea yhteisö”

Ukkosen ja Matikaisen kohdalla voi ainakin jollain tavalla todeta, että speksi vetää puoleensa kuin hunajapurkki Nalle Puhia kerta toisensa jälkeen, mutta miksi? 

Molemmille se on ennen kaikkea yhteisö. Matikainen aloitti speksin, koska kaipasi uutta harrastusta, mutta palaa takaisin vuodesta toiseen juuri sen ympärillä pyörivän yhteisön takia.

”Onko speksi kenties perhe, heimo, yhteisö vai joku muu? Oli se mitä vain, niin se on ainakin kannattelevaa uskallusta monin tavoin”, Ukkonen miettii.

”Speksi antaa niin tekijöilleen kuin katsojilleen jaetun vapauden kokemuksen, joka tapahtuu siinä hetkessä."
– Risto Ukkonen,
LoimuSpeksin ohjaaja 2022

Siinä missä speksi on uskallusta lavalla, niin se on sitä myös katsomon puolella. Vaikka liian voimakas parfyymi täyttäisikin ilmatilan, niin harva taiteen muoto antaa katsojalleen vastaavanlaisen vapauden vaikuttaa teoksen kulkuun. 

”Speksi on uniikki produktio, jossa ainoa läpileikkaava vakio on hersyvä hauskuus”, kiteyttää Matikainen.

Suuremman ilottelukuvan takana saattaa kuitenkin piillä ajatus, joka voisi hyödyttää meistä aivan jokaista. Kuinka voisi saada elämäänsä edes rahtusen tuota speksin taikaa, jossa rohkeus onnistua ja epäonnistua ovat arkipäivää.

Tänä vuonna LoimuSpeksi suuntasi avaruuteen ”Avaruuslaiva X AE A-XII:n tapaus” -teoksen myötä. Mutta minne se suuntaa seuraavaksi? Siitä voit päättää ehkä juuri sinä ja tällä tavoin jättää merkkisi rovaniemeläisen kulttuurikentän historiaan.

Pako Ukrainasta

TEKSTI Iikka Sorvali
KUVITUS Regina Salmela

 

Yliopisto-opiskelija Valentin pakeni Ukrainasta Venäjän hyökkäyssotaa. Hänen elämänsä muuttui lopullisesti varhain aamulla 24.2., kun ensimmäiset Venäjän ohjukset osuivat hänen kotikaupunkiinsa Kiovaan.

On maaliskuun alku Krościenkon raja-asemalla Puolan ja Ukrainan rajalla. Putinin tuhoisa hyökkäyssota on kestänyt yli viikon ja alue on täynnä ihmisiä, jotka haluavat päästä pakoon. Avustusjärjestöjen teltoista jaetaan tarvikkeita pakolaisille ja vapaaehtoiset tuovat omilla autoillaan jatkuvasti vaatteita, ruokaa ja leluja rajalle.

22-vuotias Valentin yrittää vakuuttaa rajaviranomaisia siitä, että hänellä on oikeus poistua maasta. Samaan aikaan hänen puolalainen ystävänsä seuraa tilannetta rajan toisella puolella. Valentin ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään asian arkaluontoisuuden takia.

Väittely ei kuitenkaan tuota tulosta. Kansainvälistä lakia opiskeleva Valentin on jumissa Ukrainan puolella.

Rajavartijat eivät päästä häntä pois maasta, koska kaikkia 18–60-vuotiaita miehiä on kielletty poistumasta Ukrainasta poikkeuslailla.

Valentin oli käynyt kouluaikoina pakollisessa terveystarkastuksessa, jossa oli todettu, ettei hänen tarvitse suorittaa varusmiespalvelusta. Myöhemmin hän huomasi, ettei hänen asiakirjoihinsa ollut lisätty tietoa tästä poikkeusluvasta.

Ennen sotaa yliopisto-opiskelu oli riittänyt asepalveluksen välttämiseen, joten Valentin ei ollut koskaan korjannut virallisia tietoja. Nyt pelkkä opiskelupaikka ei kuitenkaan oikeuta maasta poistumiseen.

”Kun huomasin että kukaan ei katso, kävelin hitaasti rajan yli kaverini autolle ja ajoimme pois”, Valentin kertoo.

 

“Kolmannesta räjähdyksestä ymmärsin, että sota oli alkanut”

Kaksi viikkoa ennen Krościenkon raja-aseman tapahtumia Itä-Ukrainan jäätynyt konflikti oli vain taustahälinää kiovalaisen Valentinin elämässä. Sodasta kirjotettiin graduja ja sitä käsiteltiin luennoilla, mutta se ei juurikaan vaikuttanut elämään läntisessä Ukrainassa.

Opiskelijalle korona-arki oli Ukrainassa muutenkin pitkälti samanlaista kuin Suomessa. Etäopinnot olivat tylsiä, mutta vapaa-aikaa oli enemmän, sillä yliopistolla ei tarvinnut käydä.

Tämä kuitenkin muuttui 24.2., kun ensimmäiset ohjukset osuivat Kiovaan varhain aamulla.

”Heräsin viiden aikaan aamulla räjähdyksiin. Aluksi en ollut varma kuulinko oikein, mutta kolmannesta räjähdyksestä ymmärsin, että sota oli alkanut”, Valentin kuvailee.

Aiempien kuukausien epävarmuus tulevasta hyökkäyksestä muuttuu kaaokseksi. Sodan ensimmäisenä päivänä yliopistolta kerrotaan, että kaikki luennot on peruttu toistaiseksi.

Valentin alkaa selvittämään, miten hän pystyisi pakenemaan Ukrainasta. Häntä huolettaa, mitä isoisän maalauksille tapahtuu. Isoisä jätti Valentinille vuosia sitten perinnöksi kymmeniä maalauksia. Nyt nekin ovat vaarassa tuhoutua kaiken muun mukana.

On selvää, että päästäkseen pois Ukrainasta Valentinin täytyy päästä maan länsiosassa sijaitsevaan Lviviin ja sieltä rajanylityspaikalle. Länteen meneviin juniin ei kuitenkaan päästetä miehiä eikä muita pakomahdollisuuksia ole.

”Vaihtoehtoinani olivat jäädä sänkyyn odottamaan kaupungin tuhoutumista tai päästä pois Kiovasta.”

Sodasta kirjotettiin graduja ja sitä käsiteltiin luennoilla, mutta se ei juurikaan vaikuttanut elämään läntisessä Ukrainassa.

 

Ukrainasta on yrittänyt pakoon laittomasti 1700 miestä

Ukrainasta on huhtikuun ensimmäiseen viikkoon mennessä paennut YK:n mukaan jo yli 4,2 miljoonaa pakolaista. Valtaosa heistä on jäänyt Ukrainan naapurimaihin, mutta monet ovat myös jatkaneet niiden kautta muihin maihin.

EU-maissa otettiin käyttöön pian Venäjän suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen sotaa pakenevia ukrainalaisia varten tilapäisen suojelun direktiivi. Se mahdollistaa sotaa pakeneville ukrainalaisille oleskelun ja työnteon Euroopan Unionin alueella ilman turvapaikan hakemista.

Suojelulle on tarvetta, sillä Venäjän joukot ovat syyllistyneet vakaviin sotarikoksiin Ukrainassa. Kiovan alueelta perääntyneiden venäläisten joukkojen jälkeensä jättämät tuhot ja ilmeisen mielivaltaisesti tapetut siviilit ovat herättäneet keskustelua siitä, ovatko Venäjän joukot syyllistyneet kansanmurhaan.

Ukrainalaiset joukot ovat löytäneet Butšan, Irpinin sekämuiden Kiovan alueen kylien kaduilta ja kellareista teloitettuja siviilejä, joiden kädet on sidottu. Joukkohautoihin on heitetty satoja ihmisiä.

Ukrainan tutkintatoimiston mukaan maasta on yrittänyt paeta ainakin 1700 miestä, jotka eivät olisi saaneet poistua maasta. Monet ovat kuitenkin onnistuneet pakenemaan lahjusten avulla, Valentin kertoo.

”Suurilla lahjuksilla pääsee rajan yli, vaikka siihen ei olisi oikeutta. Pienempiä lahjuksia antavat pidätetään ja käännytetään takaisin”, Valentin kuvaa tilannetta rajalla.

Matka Puolan halki

Venäjän suurhyökkäyksestä on kulunut nyt viikko, ja junissa on enemmän tilaa. Valentin ottaa matkalle mukaan vaatteita, tietokoneen ja noin 30 isoisän maalausta.

Valentin päästetään Lvivin junaan. Matka on tukala, sillä juna on täynnä pakolaisia kantamustensa kanssa ja Valentin joutuu seisomaan koko tunteja kestävän matkan.

Lviviin saapuessa Valentinille selviää, että hänen työnantajansa tarjoama majoitus ei olekaan sitä, mitä oli luvattu. Valentinilta vaaditaan työntekoa ruoan eteen. Hän joutuu viettämään kaupungissa pari päivää.

Valentinin aika kuluu Lvivissä puhelimessa pohtiessa tapoja päästä rajan yli. Hän harkitsee jopa vaarallisimpia vaihtoehtoja kuten laitonta ylitystä raja-alueella koska tilanne on niin vaikea. Lopuksi hän päätyy kuitenkin siihen, että yrittää hoitaa asian diplomaattisesti.

Valentin päättää ajankohdan paolle ja sopii kahden ystävänsä kanssa, että he tulevat häntä vastaan rajalle.

Seuraavana aamuna hän tilaa taksin ja matkustaa raja-asemalle. Pakeneminen onnistuu. Puolassa Valentin antaa kahdelle häntä auttaneelle ystävälleen lahjaksi mukaansa ottamiaan maalauksia ja jatkaa matkaansa kohti Krakovaa.

Krakovassa Valentinin ystävä auttaa häntä ostamaan laivalipun satamakaupunki Świnoujściesta Ruotsin Ystadiin. Valentin lahjoittaa hänelle vielä kolme mukanaan pitämistään maalauksista.

Valentinin mukaan matkustaminen Euroopan Unionin alueella on helppoa. Hän saa apua ja ihmiset ovat ystävällisiä. Ongelmia oli oikeastaan vain Ukrainan puolella.

Valentin saapuu Świnoujścieen koleana, mutta aurinkoisena päivänä ja nousee laivaan. Laivalta ei löydy istumapaikkoja. Hän suuntaa ravintolaa kohti.

”Laivalla tilasin tequilan ja pari Red Bullia. Halusin pysyä hereillä koska pelkäsin, että minut ryöstettäisiin. Halusin myös juhlistaa sitä, että pakomatka oli tulossa päätökseensä”.

 

Palaaminen ei ole vaihtoehto

Laiva saapuu Ystadiin ja Valentinin uusi elämä Ruotsissa alkaa. Maa on hänelle vieras. Se valikoitui sattumalta, kun Valentinin ruotsalainen ystävä tarjosi hänelle majoitusta ja muuta apua. Valentin ei myöskään halunnut jäädä lähemmäksi Ukrainaa, sillä naapurimaissa on jo paljon pakolaisia huolehdittavana.

Alussa päivät kuluvat maahanmuuttoasioiden selvittelyyn ja uuteen kotikaupunkiin tutustumiseen. Valentin aikoo jäädä Ruotsiin toistaiseksi ja jatkaa siellä opintojaan.

Hän toivoo pääsevänsä opiskelemaan kansainvälisiä suhteita englanninkieliseen ohjelmaan. Opiskelupaikkaa haetaan nettilomakkeella, mutta sitä varten Valentin tarvitsee vielä ruotsalaisen henkilötunnuksen.

Valentin on kiitollinen avusta, jota hän sai matkan aikana ystäviltään.

”Ilman ulkomailla asuvia ystäviäni lähteminen ei olisi ollut mahdollista.”

Epävarmuus tulevaisuudesta painaa kuitenkin mieltä. Valentin uskoo, ettei hän tule palaamaan Ukrainaan lähiaikoina. Vaikka rauha tulisi, sen jatkumisesta ei ole mitään takeita.

Valentinia mietityttää myös se, voisiko hän joutua Ukrainassa oikeuden eteen. Vanhasta kodista muistuttavat jäljellä olevat isoisän maalaukset.

Valentin ei kadu Ukrainasta lähtemistä. Valinta oli selvä, kun vaihtoehtoina olivat varmalta tuntuva kuolema tai pako tuntemattomaan.

”Ruotsissa oleminen on kuin terapiaa, mutta näistä kokemuksista kokonaan parantuminen tulee viemään paljon aikaa. Lähteminen oli ainoa ratkaisu.”

Oma pelto tuo turvaa

TEKSTI Hanna-Mari Räsänen

 

Minä haluan oman mökin metsän keskeltä, kasvimaan, marjapensaita ja kanoja. Kuulun niihin moniin ihmisiin, jotka haaveilevat omavaraisesta elämästä. Nopealla googlauksella löytää pitkän liudan henkilöjuttuja maalle omavaraistalouteen muuttaneista kaupunkilaisista. Tarjotaanpa omavaraiseen elämäntapaan jopa kurssejakin.

Miksi niin moni haikailee omavaraisuuden perään? Joku viisas on joskus sanonut, että vapaus on pelon vastakohta. Uskon, että omavaraisuusilmiön takana piilee kaipuu vapauteen, turvallisuuteen ja rauhaan.

Oma pelto, kasvimaa ja metsä tuovat enemmän turvallisuuden tunnetta kuin ailahteleva sosiaalipolitiikka. Vastikään kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo peräänkuulutti työttömien sosiaalitukien leikkaamista. Samaan aikaan ruoan hinta nousee räjähdysmäisesti kasvaneiden tuotantokustannusten ja sodan sekoittaman maailmantilanteen vuoksi.

Vähävaraisten onneksi hallitus päätti kuitenkin huhtikuun kehysriihessä aikaistaa pienituloisten sosiaalietuuksien indeksikorotuksia tänä vuonna. Helpottavaan päätökseen ei silti kannata tuudittautua. Hallitukset vaihtuvat ja niin vaihtuvat prioriteetitkin. Koskaan ei voi pienituloinen olla täysin varma tulevaisuudestaan.

Omavarainen elämäntapa onkin varsin kapinallinen valinta. Kulutusta palvovassa yhteiskunnassa omavaraisuuden valitseminen on vastavirtaan kulkemista. Omavaraisen ei välttämättä tarvitse käydä palkkatyössä, ainakaan kokopäiväisesti.

Hyvinvointivaltion ja sen palveluiden ylläpitämiseksi tarvitaan työssäkäyviä ihmisiä. Hyvinvointivaltio onkin mitä hienoin asia. Tukien varassa olevien ihmisten parjaaminen sekä julkisten palveluiden heikentäminen pistää kuitenkin miettimään, kenelle hyvinvointi on loppujen lopuksi tarkoitettu.

Vapaaehtoisesti pienillä tuloilla ja askeettisesti elävä omavarainen ei kerrytä, ainakaan merkittävästi, julkista varantoa. Toisaalta hän ei myöskään kuluta yhtä paljon luonnonvaroja kuin muhkeasti elävä keskiluokkainen.

Oman maan antimien syöminen kuormittaa planeettaa vähemmän kuin automarketista noudetun tehotuotantolihan popsiminen. Toki ekologisesti voi elää muutenkin kuin omavaraistaloudessa, mutta kohtalaisella palkkakertymällä kynnys kuluttamiseen on huomattavasti matalampi.

Normeista poikkeavat valinnat närkästyttävät, eikä niitä välttämättä haluta tarkastella kokonaisvaltaisesti ja kiihkotta.

Kiistaton asiantila on se, että ympäristö ja ilmasto ovat kriisissä. Asuttamamme planeetan luonnonvarat käyvät vähiin ja elinkelpoisten alueiden pinta-ala pienenee kovaa vauhtia. 

Ympäristö ei tunnista verokertymää, bruttokansantuotetta tai pörssikursseja. Kuluttamisen ja luontonsa muovaamisen seuraukset se sen sijaan tuntee, ja niin tuntee ennen pitkää jokainen meistäkin.

Huolestuneet tuskailut palkkatyöläisten joukkopaosta maalle voinee silti säästää. Yhteiskunnan onneksi omavarainen elämä ei ole läheskään kaikkien juttu. Minun juttuni se voisi olla.

 

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka rakastaa luontoa, kiireettömyyttä ja vanhojen talojen tuoksua.

Matka tilassa ja liikkeessä

TEKSTI Hertta Huovila
KUVAT Karolina Arvo

 

Matti Martiskainen on kaupungin virkamies päivisin ja taiteilija iltaisin. Luovuudesta on hyötyä sekä sosiaalityössä että katutaiteessa. Rovaniemellä Martiskainen toimii perustamassaan katukulttuuriyhdistyksessä sekä tekee taidetta artistinimellä Matka.

Valoisan huoneen kahta seinää täyttävät värikkäät graffitit. Viereisistä huoneista kantautuvat tanssituntien äänimaailmat: vaimeaa musiikkia, lasten kiljahduksia, rytmikästä tamppausta jalkapohjien hakatessa lattiaan.

Tanssisalin pehmeällä matolla istuu rennossa takakenossa Matti Martiskainen. Päässä on Ugly Stik -lätsä, jonka hän kertoo voittaneensa kalastuskilpailusta seitsemän kilon hauella. Vieressä matolla lepäävät aurinkolasit, jotka Martiskainen on ottanut mukaan tuomaan tunnelmaa kuvauksiin.

Salin seinät ovat graffiititaiteilija Santeri Karttusen käsialaa. Hänen kanssaan Martiskainen on perustanut Rovaniemelle vuonna 2016 katukulttuuriyhdistys Transcendent ry:n. Yhdistys toimii matalan kynnyksen kohtaamispaikkana ruohonjuuritason tekemisestä ja katukulttuurin eri muodoista kiinnostuneille rovaniemeläisille.

Martiskainen itse on tanssinut eri katulajeja suuren osan elämäänsä. Tekniikoiden ja tyylien hallinnan taakse kätkeytyy paljon työtä sekä lukematon määrä tanssimiseen käytettyjä tunteja. Eikä turhaan, sillä harjoittelun myötä kertynyt tekninen osaaminen vapauttaa nauttimaan tanssista.

“Parhaimmillaan se on vapaata ja irroittelevaa. Tuottaa valtavasti riemua, kun pääsee uppoutumaan tanssin tuottamaan transsiin ja flow-tilaan”, hän kuvailee hymyillen.

Transcendentin toimintaan, kuten katukulttuurin yleensä, liittyy ajatus oivaltavuudesta ja innovatiivisuudesta. Yhdistys pyrkii viemään tekemistä mahdollisimman paljon ympäristöihin, joissa se on autenttisimmillaan. Maaliskuussa Transcendent esimerkiksi oli mukana järjestämässä jamitapahtumaa kauppakeskuksen parkkihallissa.

“Rosoisesta ympäristöstä voi löytää paljon kauneutta ja estetiikkaa, mikä taas ruokkii katukulttuurin matalan kynnyksen toimintaa”, Martiskainen sanoo.

 

Yleisen asenneilmapiirin taiteen ja kulttuurin ympärillä Martiskainen kokee Rovaniemellä hyvänä: yhteisön sisällä erilaisille avauksille ja kokeiluille annetaan tilaa, ja tekijät eivät ole samasta muotista, vaan kaikki tekevät omaa juttuaan.

Päättäjätaholta tekemiseen kuitenkin olisi Martiskaisen mukaan saatava enemmän tilaa ja mahdollisuuksia sekä ennen kaikkea rahoitusta.

“Kulttuuriin panostaminen julkisessa tilassa luo mahdollisuuksia sekä hyvinvoinnille että taloudelle. Katukulttuuria olisi järkevää tuoda mahdollisimman paljon keskustaan ja sen ympärille, sillä kaupunkilaisten viihtyvyyden lisäksi se on keino kehittää kaupungin brändiä ja luoda vetovoimaa esimerkiksi matkailuun”, Martiskainen huomauttaa.

Lapinaukean avoimen graffitiaidan kohtalo on esimerkki katutaiteen ja -kulttuurin asemasta käytännössä. Aita oli vielä joitain vuosia sitten Suomen tiettävästi pisin laillinen maalauspaikka, mutta nyt se on enää haamu entisestään.

Aidan purkaminen aloitettiin vuonna 2016, ja tilalle on rakennettu kerrostaloja. Kaupunki lupasi tuoda aidan tilalle uutta maalauspinta-alaa, mutta tuloksena oli muutama pysty betonitolppa keskuskentän vieressä.

“En voi sanoa, että olisin itse henkeen ja vereen graffititaiteilija, mutta ei tällainen tue alan kulttuuria millään tavalla”, Martiskainen toteaa.

“Kun graffitia tehdään, tarvitaan lääniä pituussuunnassa.”

"Katukulttuuria olisi järkevää tuoda mahdollisimman paljon keskustaan ja sen ympärille, sillä kaupunkilaisten viihtyvyyden lisäksi se on keino kehittää kaupungin brändiä ja luoda vetovoimaa esimerkiksi matkailuun."

 

Yhdistystoiminnan lisäksi Martiskaisella on erilaisia omaehtoiseen taiteelliseen tekemiseen perustuvia projekteja. Tanssin ja liikkeen ohella ja osittain myös limittäin Martiskainen muun muassa tuottaa, säveltää ja sanoittaa musiikkia sekä kuvaa ja editoi videoita.

Yksi projekteista on Rinkitaide, jota Martiskainen kuvailee sloganilla “lappilaista taideosaamista hip hopin perinteistä astraalitason katufilosofointiin”.

“Rinkitaide saa leikkiä vähän siinä korrektin rajamailla. Sen ei tarvitse olla missään määrin pullantuoksuista, vaan se saa rävähtää. Koska taiteen pitää myös puhuttaa ja ottaa kantaa", Martiskainen sanoo.

Eri projekteja on toisinaan vaikea pitää erossa toisistaan. Osa hautautuu pöytälaatikkoon, ja osa päätyy osaksi toista projektia. Raja työn ja harrastuksen välillä on osittain myös häilyvä, eikä Martiskainen koe sen määrittelemistä välttämättä edes keskeiseksi.

“On monta asiaa, jotka ovat vähän siinä liipasimella, että ovatko ne harrastusta vai työtä. Jos kaikista asioista tulee työtä on vaara menettää jotain”, Martiskainen pohtii.

 

Martiskainen on hakenut apurahoja taiteen tekemiseen, ja muutama on viime vuosina tärpännytkin. Kun omaa osaamista on pystynyt kehittämään omaehtoisesti, ja sille annetaan ulkopuolelta arvo ja rahaa tekemisen jatkamiseen, tuntuu apurahoituksen saaminen taiteilijana hyvältä.

Taiteen arvostus yleisesti yhteiskunnassa kuitenkin mietityttää. Se näyttäytyy jonakin, joka on uhrattavissa, joka voidaan laittaa syrjään. Martiskainen uskoo, että korona-aika tullaan muistamaan vielä pitkään esimerkkinä siitä, missä asemassa taide- ja kulttuuriala nähdään kriisiaikoina.

Martiskainen myös huomauttaa, että tilaisuuksia ja tapahtumia voi olla tarjolla paljonkin, mutta palkkiona tarjotaan usein pelkkää näkyvyyttä.

“Taiteilija voi kuluttaa itsensä puhki kiertämällä näkyvyyspalkalla. Jossain kohtaa ehkä jokaisen on opittava valitsemaan omat taistelunsa. Tilaisuuksia ja paikkoja riittää kyllä.”

Martiskainen työskentelee päivisin sosiaalityöntekijänä Rovaniemen kaupungin vammaispalveluissa. Sosiaalialalle Martiskaisen on johdatellut kiinnostus vuorovaikutukseen sekä halu auttaa ja luoda hyvinvointia. Samalla säännöllinen päivätyö toimii hyvänä ankkurina elämään, sillä se tuo rytmiä ja vakautta.

Martiskainen kokee luovuuden yhdistävän taiteen tekemistä ja sosiaalityötä.

"Sosiaalityössä, kuten taiteessakin, ymmärtää sen, että täydellisyyttähän ei ole."

“Hyvä sosiaalityöntekijä pystyy yhdistelemään ja näkemään erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, ja löytää oikeanlaisia ratkaisuja eri tilanteisiin. Se on parhaimmillaan todella luovaa.”

Sosiaalityön yhdistää taiteeseen myös ajatus epätäydellisyydestä. Martiskainen vertaa täydellisyyttä nollatutkimukseen; tutkimukseen, joka ei paljasta mitään tai tuo esiin mitään uutta.

“Epätäydellisyys kuuluu taiteeseen, ja tekee siitä nimenomaan puhuttelevaa ja tartuttavaa”, Martiskainen pohtii.

“Tämä ajatus tuli alun perin tanssin kautta, mutta näen, että taiteen periaatteet voivat olla tietynlaisia ohjenuoria kaikessa elämässä. Sosiaalityössä, kuten taiteessakin, ymmärtää sen, että täydellisyyttähän ei ole. Epätäydellisyydet ovat meidän vahvuuksiamme loppujen lopuksi.”

 

 

Säännöllinen virkamiestyö, rekisteröity yhdistystoiminta, vapaampia omia projekteja ja kaiken alla ihan pelkkä Matti. Kuinka pakan saa pidettyä koossa?

“Se on se vastapaino. Kun hyppään avantoon, menen saunomaan, teen perusasioita.”

“Avantouinti on vähän kuin videopeleissä, kun kirjoitat jonkun koodin ja tapahtuu jotain sellaista pädäm! Avantouinti on elämän IDDQD, se on minun teoriani”, Martiskainen virnistää.

Perusasioiden äärelle Martiskainen pääsee omarahotteisessa taiteilijaresidenssissä. Se on Martiskaisen “happy place”, hirsitalo joen rannalla.

“Siellä toisella tavalla kuin kaupungissa pääsee sellaiseen olemisen tilaan ja olemisen tapaan. Huomio on yksinkertaisissa asioissa, jotka saattavat jossain kaupungin sykkeessä ja stressaavassa elämäntahdissa hukkua ihan kokonaan.”.

Tanssisalissa kaupungin kiireinen tahti alkaa kuitenkin kutsua takaisin, sillä alkuilta on hiljalleen hämärtymässä illaksi tanssisalin ulkopuolella. Viereisissä huoneissa treenataan vielä, mutta Martiskaista odottaa arkinen aamukuuden herätys työpäivää varten.

Tapio Koivula – Scifiä kuluttava perheoikeuden tutkija

Teksti Silja Phjakallio
Kuva Lotta Laitila

 

OLEN ihmisoikeusjuristi ja ehkä joskus tulevaisuudessa kirjailijakin. Teen tällä hetkellä oikeustieteiden tiedekunnassa väitöskirjaa isien roolista lapsen edun toteutumisessa.

 

TUTKIN lapsi- ja perheoikeutta isänäkökulmasta. Olen oikeastaan aina ollut kiinnostunut lasten oikeuksista. Tulevaisuudessa haluaisin laajentaa tutkimustani myös lapsioikeuden muihin osa-alueisiin, kuten lasten ilmaisuvapauden toteutumiseen sekä hyväksikäyttötapauksiin. Myös kansainvälinen oikeus ja diplomatia kiinnostavat.

 

VAPAUTTA on se, että saa itse päättää omista asioistaan ja elämänvalinnoistaan. Oikeudellisella tasolla puhutaan itsemääräämisoikeudesta. Lapsioikeudessa vapauden käsite on hieman hankalampi vanhempien ja lapsen välisen riippuvuussuhteen takia. Perheen näkökulmasta vapautta on vapaus määrätä lapsen kasvatuksesta sekä oman perhe-elämän toteutuksesta. Perheen sisällä päätetään, millaiset moraalit ja arvot lapselle opetetaan. 

Nyky-yhteiskunnassa vapauden käsite on ymmärretty ehkä turhankin laajasti – pyritään lisäämään vapautta, mutta samalla haastetaan tietyllä tavoin organisoitunut yhteiskuntaelämä. Vastustus tietynlaisia rajoja kohtaan on noussut.

Ukrainan sota on selkeä tilanne, jossa tietyn kansan vapaus on uhattuna. Vapaus voi olla uhattuna myös yhteiskunnan polarisoitumisen ja mielipiteenvapauden näkökulmasta.

 

INSPIROIDUN ihmisistä, jotka puhuvat avoimesti näkemyksistään julkisuudessa. Myös historialliset ja teologiset tekstit sekä niissä esitetyt aatteet inspiroivat. Esimerkiksi Charles Spurgeon on minua innoittava filosofi. Myös taide inspiroi. Jos jossain kirjassa tai elokuvassa on poikkeuksellisen hyvä tarinankerronta, saan siitä innostusta myös omaan kirjoittamiseen. Luen ja katselen melko paljon scifiä. Esimerkiksi Interstellar-elokuva ja Maailmojen sota -kirja ovat inspiroineet minua myös taiteellisesti.

 

TOIVON, että perheiden asema voimistuisi niin Suomen kuin Euroopankin tasolla. Turvallinen perheyhteisö on tärkeä lapselle. Perheiden vahvistuminen vahvistaa myös muuta yhteiskuntaa.

 

ELÄMÄNFILOSOFIANI on, että tärkeämpää kuin se, että sinulla on oikeat vastaukset on se, että sinulla on oikeat kysymykset.

Maailman ensimmäinen ikiliikkuja on opiskelija

TEKSTI JA KUVITUS Sara Kalajanniska

 

Makuuhuoneeni seinällä riippuu kalenteri, joka on pitkään ollut valtava sotku erivärisillä tusseilla tehtyjä merkintöjä, huutomerkkejä, kirosanoja ja korostuskynää. Merkitsen iltaisin päivän kuluneeksi vetämällä tekstien päälle suuren punaisen rastin, ja käyn läpi seuraavan päivän kohdalle kirjoitetut koulu- ja työtunnit, sovitut tapaamiset ja muut menot. Joskus tapasin itkeä kalenterista puuttuvan vapaa-ajan perään, mutta nykyään olen useimpina päivinä niin kiireinen, etten ehdi edes ajatella asiaa.

Huomaan odottavani innolla valmistumista ja työelämään siirtymistä. En itse työn vuoksi, enkä siksi, etten pitäisi opiskelusta, vaan jotta voisin keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan. Haluaisin olla oikeutettu lepoon samalla tavalla kuin kaikki muutkin opiskelijoiden ulkopuoliseen väestöryhmään kuuluvat suomalaiset ovat.

Tuntuu vaikealta kuvitella sellaista todellisuutta, jossa aloitan työt aamulla ja lopetan ne iltapäivällä, menen kotiin ja saan tehdä loppupäivän tunneilla aivan mitä lystään. Kertoessani tilanteesta sukulaisille saan aina saman vastauksen: “Opiskelu on opiskelijan työtä. Ei sinun tarvitse tehdä sen enempää.”

Eikö?

Valitettava totuus on, että harva opiskelija kykenee elämään tyydyttävää elämää tekemättä töitä opintojen sivussa. Suurin osa meistä varmasti haluaa pystyä syömään muutakin kuin makaronia ja ostamaan uudet housut rikkinäisten tilalle. 

Mikäli uskaltaudun avaamaan suuni ja väittämään vastaan, minulle kerrotaan, että aina voi hakea tukia. Harva kuitenkaan tietää, miten vaikea prosessi tukien saaminen opiskelijalle on. Saadakseen perustoimeentulotukea opiskelijan on pitänyt ensin kuluttaa kaikki opintorahansa ja nostaa opintolainaa. Ja jos opintorahasi ja -lainasi ovat menneet nimenomaan opintojen aikaiseen elämiseen, tulee sinun kesäaikana tehdä töitä, etsiä aktiivisesti töitä tai opiskella riittävästi kesän aikana ollaksesi oikeutettu opintorahaan. Jos et saa kesätöitä, joudut toden teolla miettimään, mistä saat rahaa arjesta selviytymiseen.

Miksei opiskelijoilla ole oikeutta lepoon ja lomaan? kysyy Suomen Ylioppilaskuntien Liitto vuonna 2019 julkaistussa kannanotossaan. Samaa kysyn minäkin. On mielestäni lievästi sanottuna surullista, kuinka onnellinen olin kuullessani, että minulle on kaikkien näiden opintojen ohella tekemieni työtuntien ansiosta kertynyt jopa neljä päivää vuosilomaa heinäkuulle. Siis neljä päivää. Miten ruhtinaallista!

Riittävä lepo on jaksamisen perusedellytys. Kukaan ei jaksa eikä pysty toimimaan arjessa täydellä teholla, ellei aikaa palautumiselle ole. Miksi yhteiskunta siis olettaa opiskelijoiden selviytyvän tällaisesta kuormituksesta?

Monelle korkeakoulussa opiskeleminen saattaa kuulostaa helpolta verrattuna työelämään. Opiskelijoiden mielenterveysongelmille naureskellaan ja pohditaan ääneen, mikä on tehnyt tämän ajan nuorista aikuisista niin pehmeitä, etteivät he kestä painetta ympärillään. Erityisesti vanhempien ikäluokkien keskuudessa tuntuu toisinaan pesivän ajatus siitä, että korkeakouluopiskelijat käyttävät muutaman tunnin viikossa kirjoihin paneutumiseen ja loikkivat sitten kaljoittelemaan yhteiskunnan rahoilla. 

 Todellisuudessa baari-illat ovat harvinaista herkkua. Iltamyöhään kaupungilla irrotteleva opiskelijajoukko on tätä nykyä harvinaisuudessaan miltei kaunis näky. Toivonkin, että jokaisella olisi aikaa nauttia nuoruudestaan ilman jatkuvaa stressiä raha-asioista. Tässä vaiheessa omaa elämääni ajatus tuntuu tuskallisen kaukaiselta, mutta kenties pääsemme päivä kerrallaan lähemmäs tulevaisuutta, jossa opiskelijoiden jaksaminen otetaan paremmin huomioon.