Kannanotto Lapin ylioppilaslehden puolesta

Päätoimittajat Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva Sampsa Hannonen

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalien äänestys alkaa torstaina 28.10., jonka myötä valittava uusi edustajisto päättää Lapin ylioppilaslehden kohtalosta. Tästä huolimatta lokakuun alussa julkaistut ehdokaslistat ja itse ehdokkaat ovat jakaneet niukasti ajatuksiaan lehdestä, vaikka aihe on merkittävä. 

Nykyinen edustajisto päätti keväällä 2021 ottaa Lapin ylioppilaslehden syvempään tarkasteluun, ja on siitä lähtien pohtinut, mitä lehdelle tulisi tulevaisuudessa tehdä. Yhtenä vaihtoehtona esiin on noussut lehden lakkauttaminen, vaikka sille ei ole pakottavaa taloudellista syytä. 

Keskustelussa on ollut mielenkiintoista havaita, miten ylioppilaslehden kannattavuutta on ruodittu ja hintaa mietitty samalla kun muiden ylioppilaskunnan tuottamien palveluiden merkitys on nähty lähes itsestäänselvyytenä.

Opiskelijoiden ja pohjoisen ääni 

Jo yli 40 vuoden ajan Lapin ylioppilaslehti on seurannut aktiivisesti ylioppilaskuntaa ja yliopistoa sekä valvonut opiskelijoiden etua. Se on toiminut yhteisön äänenä nostamalla esiin opiskelijoille tärkeitä kysymyksiä, joihin muut mediat eivät ole tarttuneet. 

Lehti on osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun myös yliopiston ulkopuolella  ottamalla kantaa erityisesti paikallisiin kysymyksiin. Se on puhunut pohjoisen tieteen ja taiteen sekä luonnon ja ihmisten puolesta.   

Ainutlaatuinen osa opiskelijakulttuuria

Lapin ylioppilaslehti on rakentanut siltoja yli tiedekuntien välisten rajojen ja ollut vahvistamassa sitä yhteisöllisyyttä, josta toistuvasti Lapin yliopiston yhteydessä puhutaan.

Se on vuodesta toiseen ollut alusta tehdä jotain itsensä, mutta myös yhteisön eteen. 

Lukemattomat kirjoittajat, kuvittajat ja kuvaajat ovat olleet luomassa moniäänistä opiskelijakulttuuria saaden samalla mahdollisuuden julkaista omia tekstejään ja taidettaan.

Kautta historian ylioppilaslehdet ovat myös toimineet tärkeinä väylinä työelämään ja merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin. Toista tällaista alustaa Lapin yliopistolla ei ole tarjota, joten lehti ei ole helposti korvattavissa. 

Lehti elää ja kehittyy

Pienestä budjetistaan huolimatta lehti on alusta asti tarjonnut laadukasta journalismia.

Lehden viimeisin numero 3/2021 on huvennut nopeasti kampuksen ja kaupungin jakelupisteistä, mikä kertoo printin säilyttäneen suosionsa.

Samalla lehti on myös herättänyt huomiota sosiaalisessa mediassa. Tämä osoittaa, että lehti kiinnostaa, ja elää ajassa tavoittaen uusia yleisöjä. 

Näemme, että printtilehdestä ei tulisi luopua, sillä sen ympärille rakentuu lehden muu sisältö digilehdestä sosiaaliseen mediaan. Tulevaisuudessa Lapin ylioppilaslehdellä on kuitenkin mahdollisus olla yhä vahvemmin monimedia, joka kuuluu ja keskustelee eri kanavissa. 

Onko journalismilla ja sananvapaudella toivoa?

Haastamme ehdolla olevat listat – Artiklan, Kokoomuksen, Neliapilan, TAO-listan, Vihertävät ja YTK:n Superlistan – sekä itse ehdokkaat jakamaan kantansa Lapin ylioppilaslehden tulevaisuudesta. 

Toivomme, että tulevat edustajiston jäsenet tarkastelevat laaja-alaisesti lehden toimintaa ja näkevät sen arvon myös muuten kuin euroissa. 

Päätoimittajat,
Inka Komonen ja Lotta Lautala

 

Pääkirjoitus: Toivoa, toivoa ja vähän vielä toivoa

Päätoimittajat Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva Adam Eronen Piper

Tätä lehteä tehdessä huomasimme alituiseen leikittelevämme sanalla toivo. Se tuli esiin puhuimme sitten yliopistosta, Rovaniemestä tai laajemmin tästä ajasta. Lopulta siitä tuli lehden kantava teema. 

Tutkija Heidi Sinevaara-Niskanen toteaa osuvasti sivulla 14, että tässä toivottomuuden ajassa toivoa viljellään yllättävän paljon. Sitä tunnutaan tarjoavan erityisesti niille, jotka tarvitsivat jotain muutakin kuin toivoa.

Tästä esimerkkinä ovat saamelaiset, jotka taistelevat oikeuksistaan lunastamattomien lupausten keskellä. Milla Suutari kirjoittaa elokuvasta Eatnameamet
– Hiljainen taistelumme
, ja pohtii dokumenttia vaikuttamisen välineenä (s.11). 

Toivoa tarjotaan lääkkeeksi myös opiskelijoille, jotka voivat yhä huonommin. Tsempataan jaksamaan vielä vähän, vaikka ei jaksa. 

Tarvittaisiin muutakin kuin tsemppiviestejä. Esimerkiksi opintopsykologi, jota on Lapin yliopistossa odotettu pitkään ja hartaasti. 

Ikuiselta toivon mantralta on tuntunut myös puhe Rovaniemen kulttuuritiloista. Tiloja ei juuri ole, mutta valoa tunneliin tuo yhdessä tekeminen. Yhteisöllisyys ei ole itsestäänselvyys yksilökeskeisyyden ajassa. Tästä puhuu myös lehteen haastateltu paikallisen Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja Krista Vaarala (s. 6). 

Tämä lehtikään ei synny yksilösuorituksena, vaan tätä tehdään yhdessä. Kaksi päätoimittajaa, graafikko ja useita avustajia. Tekeminen ja lehti itsessään ovat osa ylioppilaskunnan yhteisöä ja opiskelijakulttuuria.

Meidät valittiin tekemään tämän yhteisön ja opiskelijoiden ääni kuuluvaksi. Kuitenkin toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen sijaan vain määräaikaisiksi, sillä edustajisto ei ollut varma siitä, mitä se haluaa. Loppusyksystä pitäisi selvitä, halutaanko opiskelijoita kuulla jatkossakin lehden muodossa, kun marraskuussa valittava uusi edustajisto tekee lopullisen diagnoosin lehdestä. 

Uskomme vahvasti, että tässä epävarmuuden ja toivottomuuden ajassa on yhä tärkeämpää säilyttää kanava syville ajatuksille ja kriittiselle keskustelulle. Opiskelijat ansaitsevat saada äänensä kuuluviin.

Kuten ajassa kuuluu toivotella: tsemppiä, toivoa ja sympatiaa kaikkien syksyyn! 

Terkuin, Lotta ja Inka

Vaihtoehtokulttuurin vaalija

Teksti Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuvat Karolina Arvo

Valsan puheenjohtaja Krista Vaaralan mielestä Rovaniemi ei ole kulttuurimyönteinen kaupunki. Ympärillään hän näkee kuitenkin rajoja rikkovaa yhteistyötä ja intohimoista tekemistä, mikä luo toivoa.

Loisteputkivaloja ja vanhoja toimistokalusteita. Kirjailtuja tyynyjä ja teekattaus.

Lattialla tauluja odottamassa esille pääsyä.

Kauan ei tarvitse odottaa, sillä tekeillä on tapahtuma Rovaniemi-viikolle. 

Gallerian ikkunasta heijastuu harmaa Hallituskatu. Ulkona sataa. 

Tila jatkuu kapealle käytävälle, jossa on useiden taiteilijoiden työtiloja. Seiniä koristaa graffitit. 

Yhden oven takaa avautuu pieni työhuone pitsiverhoineen ja kirjahyllyineen. Siellä työskentelee Krista Vaarala: Sodankylästä lähtöisin oleva kirjoittaja, kulttuurituottaja, Lapin yliopiston johtamisen psykologian opiskelija, Sanaseuran perustajajäsen ja Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja.

Keväällä 2020, juuri ennen koronaa Vaarala oli huomannut Facebookista ilmoituksen vapaana olevasta työhuoneesta Valsalla.

Työhuoneella hän kirjoittaa.

Vaaralalle kirjoittaminen on ollut teini-iästä asti väline ymmärtää todellisuutta ja ympäröivää maailmaa. Kuitenkaan vielä muutama vuosi sitten Vaarala ei juuri puhunut asiasta ääneen.

“Ihmiset kyllä tiesivät, että kirjoitan, mutta en halunnut keskustella aiheesta.” 

Nyt Vaarala kuitenkin puhuu.

”Olen päättänyt uskaltaa, sillä jos mie en siitä uskaltaisi puhua, niin se olisi jotain pelon läpitunkemaa toimintaa. Mikä se semmoinen ajatus on, että olisi jotenkin vittu naurunalainen, jos paljastaa itsestään jotain tai tekee asioita intohimolla?”

“Mikä se semmoinen ajatus on, että olisi jotenkin vittu naurunalainen, jos paljastaa itsestään jotain tai tekee asioita intohimolla?”

Parhaillaan Vaarala työstää esikoisteostaan, joka kulkee työnimellä Suuri köyhyysromaani. Se on ollut on-off työn alla pari vuotta, mutta kirjoittaminen on verkkaista hommaa ja sitä hidastavat muut työt, joita pitää tehdä elääkseen.

Lokakuu on varattu kirjoittamiselle, sillä edessä on kuukauden residenssi. 

Kirjassaan Vaarala pohtii yhteiskunnallisia epäkohtia ja haluaa kirjoittaa myös vaietuista aiheista. Hän ajattelee, että kirjan teemoihin voi moni samaistua. 

Romaanilla ei ole vielä julkaisijaa, mutta Vaarala uskoo vahvasti, että tulee olemaan. 

“Minä teen sitä ihan täysillä työkseni, ja jos se epäonnistuu, niin sitten epäonnistuu.”

Kirjan Vaarala on siis päättänyt kirjoittaa. Kaiken tekemisen suhteen hän ei kuitenkaan ole ollut elämässään yhtä tavoitteellinen. 

“Jotkut ihmiset kulkevat päämäärätietoisina eteenpäin ja toiset enemmänkin vain päätyvät johonkin. Itse sitä on usein vain päätynyt tekemään juttuja.”

Samalla lailla hänestä tuli myös Kulttuuriyhdistys Valsan puheenjohtaja.

Vaarala oli onnistunut ennen tätä tehtävää pakoilemaan puheenjohtajuutta eri yhdistyksissä. Myös Valsan kohdalla hän aluksi pelästyi ajatusta. 

”Vetäisin vettä väärään kurkkuun ja meinasin tukehtua. Sanoin, että ei, ei missään nimessä. Herranjumala, ei.”

Kysymys jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan ja Vaarala pohti, miksi asia herätti niin vahvan reaktion.

”Aloin tutkiskelemaan asiaa, ja reflektoinnin seurauksena ymmärsin, että mulla pelottaa. Pelotti, etten osaa tai jotenkin. Lopulta ajattelin, että nyt kannattaa ehkä vaan mennä sitä pelkoa päin.”

Omia epävarmuuksiaan miettiessä Vaaralaa lohdutti tietoa siitä, että ympärillä oli hyvä porukka. Valsa tunnetaan vahvasta yhdessä tekemisen kulttuuristaan, ja toiminta on kaukana yksilösuorittamisesta. 

Lähtiessään puheenjohtajaksi Vaarala pohti paljon sitä, mitä voisi myös itse antaa toiminnalle.

“Olen hirveän kiinnostunut siitä, miten ihminen voi. Ja minähän pidän ihmisistä! Se on hyvä lähtökohta, noin niin kuin yleisesti. Toivoisin sen näkyvän niin, että mun kanssa on helppo olla.” 

Koronan seurauksena tapahtumia ei ole juuri ollut, joten aikaa on jäänyt jäsenten kohtaamiselle. 

Jäsenlähtöinen vuosi on tuonut mukanaan uusia toiminnan muotoja. Vaarala ja kumppanit ovat vetäneet Valsalla utopiatyöpajaa, jossa pohdiskellaan omaa taiteilijuutta, ympäröivää maailmaa sekä haaveita ja toiveita. Samalla kartoitetaan sitä, miksi ihmiset ovat Valsalla ja mitä he toivovat toiminnalta. 

Valsan yksi tärkeimmistä tehtävistä on jäsentensä eli kulttuurialan toimijoiden ja taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksien tukeminen ja työtilojen tarjoaminen. 

Samanaikaisesti yhdistyksen tavoitteena on kulttuurielämän edistäminen paikallisesti.

”Teemme töitä sen eteen, että Rovaniemellä elämä olisi värikästä ja monipuolista. Emme ole täällä pelkästään itseä ja toisia valsalaisia varten, vaan on myös tärkeää olla avoinna ympäristölle. Taiteilija haluaa yleisön, ja nyt kun meillä on enemmän tietoa koronasta, ja ollaan opittu sen kanssa elämään, voimme alkaa pikkuhiljaa avaamaan toimintaa.”

Vaarala kertoo, että koronavuonna on tullut paljon uusia jäsenhakemuksia. Hän uskoo sen kertovan siitä, että turvattomuuden tunteen lisääntyessä ihminen kaipaa yhä enemmän jotakin yhteisöä.

”Ehkä parasta Valsassa on, että se antaa fyysisten tilojen lisäksi henkisen paikan olla ja luoda  mitä vaan. Se tarjoaa jotain sellaista vapautta ja tukea siihen, että hei tee – tuo on ihanan hullu idea!”

Valsa tarjoaa yhteisön, johon kuuluu laajalla kirjolla eri alojen taiteilijoita. Vaaralan sanojen mukaan se on hedelmällinen lähtökohta yhdessä olemiselle ja tekemiselle. 

Valsan jäseneksi voi käytännössä hakea kuka tahansa myös ilman taidealan koulutusta, jos vain on intohimoa tehdä. 

“Se on aika iso kyseenalaistus.” 

Normien purkaminen, taidealan vallitsevien rakenteiden kyseenalaistaminen ja omaehtoisuus ovat vahvasti läsnä kohta kymmenen vuotta täyttävän Valsan toiminnassa. 

“Valsa on alusta asti ollut vaihtoehtokulttuurin paikka.”

Normien rikkominen kuvaa Vaaralan mukaan myös laajemmin tekemistä pohjoisessa, mikä näkyy erityisesti siinä, miten taiteenalojen väliset rajat rikkoutuvat.

“Tämä on pieni paikka ja taiteilijat käytännössä tuntevat toisensa eri aloilta. Monesti ollaan niin, että hei tehdäänpä jotain yhdessä. Tätä ei välttämättä isommissa paikoissa tapahdu.”

Vaarala on muun muassa ollut tekemässä teatteria Helsingissä ja huomannut taiteilijoiden olevan siellä enemmän omissa kuplissa. 

Rovaniemen kulttuurielämää Vaarala kuvailee sanalla fluxus.

“Mua on kiehtonut paljon tämä 60–70-lukujen, ehkä suurelle yleisölle hieman tuntematon taidesuuntaus. Oikeastaan sen sanotaan olevan enemmän asenne kuin suuntaus. Fluxuksessa on oleellista se, että taiteilijat ylittävät rajoja ja tekevät laajasti yhteistyötä. Sitä kuvaa vaihtoehtoisuus, intohimoisuus ja epäkaupallisuus. Taidetta taiteen vuoksi.”

Tätä meininkiä Vaarala näkee Rovanimellä. 

Fluxuksen lisäksi Vaarala pitää Rovaniemen rikkautena Lapin yliopistoa, arktista sijaintia ja kansainvälisyyttä.

Vaikka Rovaniemellä on paljon hyvää, on hänellä ristiriitaisia ajatuksia Rovaniemen kaupungista. 

“Rovaniemi ei ole kulttuurimyönteinen kaupunki. Tiedän, että se on aika iso syytös. Ja nyt en puhu kaupungin kulttuuritoimesta, joka tekee aivan upeaa työtä. Kaupungin kulttuuritoimelle kymmenen pistettä! Mutta ongelma on tilojen puute ja sivistymätön lyhytkatseisuus rahan edessä. Jos tilanne ei muutu, kymmenen vuoden päästä Rovaniemen keskustassa ei ole elävää kulttuurielämää. Kuka sellaiseen kaupunkiin tahtoo jäädä tai tulla edes lomalle?” 

“Ongelma on tilojen puute ja sivistymätön lyhytkatseisuus rahan edessä. Jos tilanne ei muutu, kymmenen vuoden päästä Rovaniemen keskustassa ei ole elävää kulttuurielämää.”

Hän vertaa Rovaniemeä Outokumpuun, jossa on juuri ollut tuottamassa monitaidefestivaalia. 

“Vitsi mikä meininki siellä! Outokummun kaupunki on niin kulttuurimyönteinen kaupunki kuin olla ja voi. Kaikilla tavoin siellä koitetaan kaupungin toimesta tehdä mahdolliseksi marginaalifestivaalia.” 

Toisin on Rovaniemellä, jossa tekeminen vaatii enemmän tee-se-itse-meininkiä. 

Kaupungin kulttuurimyönteisyys heijastuu Vaaralan mukaan sen pitovoimaan. 

“Meiltä lähtee Rovaniemeltä paljon jengiä pois. Täällä on Lapin yliopisto ja taiteiden tiedekunta, mutta kaupungilla ei kuitenkaan ole pitovoimaa.” 

Vaarala uskoo tilojen puutteen olevan myös yksi syy aivo- ja taitovuodolle. 

Aiheesta on puhuttu Rovaniemellä jo vuosia. Siitä huolimatta tiloja taiteelle ja kulttuurille ei ole juuri syntynyt. 

“Ei ole mitään kulttuuria, tapahtumia tai gallerioita, jos niillä ei ole tilaa. Fyysiset tilat ovat niin tärkeitä.”

Ydinkeskustaan nousee koko ajan pystyyn uusia rakennuksia, joissa voisi olla mahdollisuuksia.

”Oikeasti ei ole, sillä uudisrakennukset ovat kalliita. Keskustasta lähtee vanhemmat rakennukset, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että täältä lähtee kaikki muut paitsi elinkeinoelämän ihmiset pois.”

Valsan nykyisistä tiloista Vaarala sanoo olevansa onnellinen. Sekään kun ei ole itsestään selvää täällä. 

Muistissa on edelleen rakkaiden tilojen menetys. Lapin yliopiston ylioppilaskunnan omistamaan valistustaloon perustettu Valsa joutui aikoinaan lähtemään, kun talo purettiin ja tilalle tuli – mitäpä muutakaan kuin uudisrakennuksia. 

“Kun tilat on joskus menetetty, niin siihen liittyy tietynlainen trauma. Trauma on iso sana, mutta kyllä se on läsnä. Se jännittää, että mitä jos tästäkin joudutaan lähteä jossain vaiheessa.”

Valsan puheenjohtajana Vaarala kokee velvollisuutena pohtia myös sitä, voisiko yhdistys kasvaa ja tarjota jatkossa lisää työtiloja.

Samalla häntä mietityttää se, mitä kasvu tarkoittaisi käytännössä. Tällä hetkellä jäseniä on reilu 30, osa löyhemmin ja osa tiiviimmin sitoutuneita.

“Meidän ei tarvitse olla kuitenkaan mikään voittoa tuottava eikä tehokas yhdistys, niin mikä olisi Valsalle sopiva koko tulevaisuudessa?”

Teet on juotu, kun Vaarala miettii vastausta viimeiseen kysymykseen. Jos saisit vapaat kädet ja loputtomat resurssit, niin millaiset puitteet loisit Rovaniemen kulttuurielämälle?

“Toihan on vähän tuollaista utopiameininkiä”, Vaarala sanoo ja innostuu. 

Hän on kuitenkin hetken hiljaa. Kun on tottunut toimimaan resurssien puutteessa, sitä miettii vähemmän mitä tekisi, jos kaikki olisi mahdollista. 

“No ainakin aloittaisin siitä, että antaisin rahaa taiteilijoille, jotta he pystyisivät tekemään työtänsä. Itselläkin on se, että pitää tehdä jotain ihan muita asioita sen sijaan, että voisin keskittyä kirjoittamiseen.” 

Näin sanoessaan Vaarala ei kuitenkaan vähättele muiden tekemiensä töiden merkitystä.

“Toki kulttuurituottaminen ja muu on tärkeää. Mutta joo, antaisin ilmaista rahaa kaikille! Tää kuulostaa ihan kommunistiselta, mutta laita se vaan!”, Vaarala sanoo ja nauraa. 

“Tää kuulostaa ihan kommunistiselta, mutta laita se vaan!”

Vaaralan Rovaniemi syksyllä

TAPAHTUMAT

“Kesä on täällä hiljaista aikaa. Syksy on sen vuoksi aina vähän niin kuin uuden alku. Ilmassa on sellainen tunnelma, että nyt alkaa taas tapahtumaan. Suosittelen lämpimästi Sanaseuran tapahtumia ja Rimpparemmin klubi-iltoja!” 

SYKSYN HENKI

“Lapissa meillä ei ole neljää vuodenaikaa vaan kahdeksan. Jatkuva muutos on raskasta, mutta toisaalta hedelmällistä. Kontrastit ovat suuria, ja se herkistää. 

 

Rovaniemellä on syksyisin omat värinsä ja tuoksunsa. Läsnä ovat myös pimeys ja kalsea kylmyys. Vaikka sitä tavallaan on itse vieraantunut luonnosta, niin sen mukana elää vahvasti sitä arvostaen.”

Vaikuttavuutta ja vastarintaa

Teksti Milla Suutari
Kuvat Anssi Kömi ja Jouni West / Eatnameamet - Hiljainen taistelumme

Taiteentekemisen ohella alkuperäiskansaelokuvantekijöitä motivoi usein halu yhteiskunnalliseen muutokseen ja kolonialististen rakenteiden purkamiseen. Jotta rakenteita voitaisiin purkaa, täytyy ne ensin tehdä näkyviksi. 

Kolonialismi. Pakkosuomalaistaminen. Maiden riisto. Kovalta kalskahtavat sanat eivät tunnu käyvän yksiin suomalaisen demokratian ruusuisen imagon kanssa. Monen suomalaisen onkin vaikeaa erottaa tällaisia säröjä hyvinvointivaltion silotellussa pinnassa ja helpommaksi käy katseen kääntäminen toisaalle. Suvi Westin ohjaama Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on dokumenttielokuva, joka ripustaa saamelaisten kokeman rakenteellisen kaltoinkohtelun kaiken demoksen nähtäväksi. 

Vaikuttavuustuottajan työssä konkretisoituvat ohjaajan toiveet vaikuttamisesta

Eatnameametin rooli vaikuttamisen ja informaation lisäämisen välineenä on ollut selvää elokuvanteon alusta saakka, toteaa elokuvan vaikuttavuustuottajana työskentelevä Emmi Nuorgam. Suomessa vaikuttavuustuottajan työ on suhteellisen tuore ilmiö, ja Nuorgamin lisäksi alalla toimii vain muutama tekijä. Vaikuttavuustuottajan tärkein tehtävä on edesauttaa jotain yhteiskunnallista muutosta. 

Eatnameametin tavoitteena on lisätä suomalaisten tietoutta saamelaisuudesta sekä saamelaisesta politiikasta. Suomalaisessa opetussuunnitelmassa saamelaisuus loistaa poissaolollaan. Suomalaiset lapset oppivat koulussa enemmän Etelä- ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista kuin saamelaisista. Kun tietoa saamelaisista ei ole tarjolla, ei tiedetä myöskään heidän kamppailustaan. 

Muutos syntyy pienten purojen yhdistyessä yhtenäiseksi, vahvaksi virraksi. Monipuolisessa tehtävässään Nuorgam työskentelee yhdessä elokuva-alan ammattilaisten, kansalaisjärjestöjen, päättäjien ja muiden saamelaisten kanssa. Vaikuttamistyö kohdistuu sekä yhteisön ulko- että sisäpuolelle. 

Eatnameametin tapauksessa työhön on kuulunut elokuvan esittämistä sekä keskustelujen järjestämistä ja niihin osallistumista eri elokuvafestivaaleilla, nuorille suunnatun yhteiskunnallista kriittistä ajattelua kehittävän projektin suunnittelua, perinteistä lobbaustyötä vallankäyttäjien keskuudessa ja saamelaiselokuvan käsittelemisen uudistamista.

Vuotsossa sijaitseva kultakaivos. / Eatnameamet

 

Dokumenttielokuva inhimillisyyden alkulähteillä

Eatnameametin tarina vetoaa tunteisiin ja erityisesti valkokankaan kautta tunteet välittyvät katsojalle voimakkaasti. Nuorgamin mukaan juuri siinä piilee dokumenttielokuvan vahvuus yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaajana. Tarinallistamisen aikakaudella tunteet ajavat ihmisiä kiinnittymään tiettyihin asioihin ja toimimaan niiden puolesta.

Taiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen voi olla vaikeaa. Sitä voidaan kuitenkin arvioida esimerkiksi tarkastelemalla teoksen näkyvyyttä ja sen herättämää keskustelua. 

Jotain elokuvan vaikuttavuudesta kertoo se, että sen näytökset myytiin loppuun useilla elokuvafestivaaleilla. 

Nuorgam kokee, että Eatnameamet on onnistunut edesauttamaan yhteiskunnallista muutosta. Elokuvan ympärillä on käyty paljon keskustelua. Tavoitteidensa mukaisesti elokuva on onnistunut lisäämään suomalaisten tietoisuutta saamelaisuudesta ja saamelaispolitiikasta. Lobbaamistyön seurauksena on onnistuttu vaikuttamaan vallankäyttäjien saamelaiskuvaan ja saamelaisten osallistamiseen saamelaispolitiikassa.

Elokuva on tehnyt näkyväksi sen taistelun, joka saamelaisia uuvuttaa. 

Elokuva on tehnyt näkyväksi sen taistelun, joka saamelaisia uuvuttaa.

Elokuva-alan riisuminen lampaiden vaatteista

Alkuperäiskansa-aktivisti Waziyawatan ja alkuperäiskansatutkija Michael Yellow Bird määrittelevät dekolonisaation sellaisten kolonisoivien voimien aktiiviseksi vastustamiseksi, jotka edesauttavat alkuperäiskansojen mielen, kehojen ja maiden hyväksikäyttöä.

Alkuperäiskansamedian työ on aina jossain määrin dekolonisoivaa. Elokuvanteossa esimerkiksi kuvausympäristön, yhteisön ja sen jäsenten esittäminen sekä näkyvyyden ja yhteisön sisäiseen tietoon liittyvien rajoitusten merkitys korostuvat. Yhteisön ja sen jäsenten kuvaaminen tulee tapahtua sen omilla ehdoilla ja sen omasta näkökulmasta. 

Miksi on tärkeää, että elokuvan ohjaaja Suvi West ja vaikuttavuustuottaja Emmi Nuorgam ovat saamelaisia?  

”Saamelaiskulttuuriin liittyy paljon erilaisia luvan pyytämiseen liittyviä perinteitä, käsitteitä ja pyhiä paikkoja, joista länsimaalaisella tai suomalaisella ihmisillä ei voikaan olla tietämystä”, Nuorgam toteaa. Hänen mukaansa kulttuurin kunnioittava kohtelu on näistä syistä elokuvanteossa mahdotonta, jos tekijät eivät ole saamelaisia.

Sensitiivisyys erilaisia maailmankatsomuksia kohtaan ja sen ymmärtäminen, ettei kaiken kauneus ole taiteilijaa itseään varten auttavat pitkälle eettisessä elokuvanteossa. Länsimaalaisen elokuvantekijän voi olla vaikeaa ymmärtää omaa positiotaan ilman riittävää historiantuntemusta. 

”Jos alkuperäiskansaelokuvassa tekijät eivät ole alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä, elokuva ei kerro kyseisestä kansasta, vaan katse on ulkopuolisen tekijän ja lähes poikkeuksetta eksotisoiva.”

Nuorgamin sanojen saattelemana mieleen tulvahtaa mustavalkoisia kuvia Erik Blombergin elokuvasta Valkoinen peura. Lähes 70 vuoden takainen kansainvälisesti ylistetty ja palkittu elokuva pursuilee rakennettua Lapin eksotiikkaa. 

Saamelaiset on kuvattu usein katoavana kansana. Eatnameamet on otos kansasta, jota ei pitäisi enää olla. Westin elokuvassa on kyse niiden valtarakenteiden paljastamisesta, jotka mahdollistavat saamelaisten kokemusten, historian ja tulevaisuuden määrittelemisen yhteisön ulkopuolelta. 

Länsimaalaisen katsojan pettymys voi olla karvas elokuvan tai muun mediatuotteen ollessa jotain muuta kuin heijastus omista alkuperäiskansaan liitetyistä stereotypioista.

Elokuussa 2021 sosiaalisessa mediassa kohistiin jälleen saamelaisuudesta. Pettyneet katsojat kritisoivat YLE:n tuottamaa Katkeamaton-seurantadokumenttisarjaa puutteellisesta saamelaisuuden esittämisestä. Suomalaiset pohtivat yhdessä onko Miisa Nuorgam oikea henkilö edustamaan saamelaisuutta, kun häneltä ei taivu edes saamen kieli. Länsimaalaisen katsojan pettymys voi olla karvas elokuvan tai muun mediatuotteen ollessa jotain muuta kuin heijastus omista alkuperäiskansaan liitetyistä stereotypioista. 

“Jos saamelainen ohjaaja haluaa tehdä elokuvan rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, täytyy sen olla elokuva saamelaisesta rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, jotta elokuva nähdään rahoituksen arvoisena”, Emmi Nuorgam toteaa. 

“Jos saamelainen ohjaaja haluaa tehdä elokuvan rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, täytyy sen olla elokuva saamelaisesta rakkaudesta, surusta tai kuolemasta, jotta elokuva nähdään rahoituksen arvoisena.”
– Emmi Nuorgam

On punnittava, tehdäänkö elokuva ilman rahoitusta vai annetaanko asioiden vain olla. 

”Saamelaiset taiteen- ja kulttuurintekijät ovat jatkuvasti pienessä positiossa, josta ulospääseminen voi olla haastavaa.” 

Helsingin Sanomien elokuva-arvostelussa Eatnameamet arvioitiin kolmen tähden veroiseksi. Elokuva sai kritiikkiä seminaari- ja kokouskuvien tehottomuudesta ihmisten puheeseen ja luontokuviin verrattuna. Elokuvassa West esittää saamelaiset siinä ympäristössä, jossa he joutuvat viettämään nuoruutensa, aikuisikänsä ja vanhuutensa. 

Kokoukset ja seminaarit kuuluvat monen suomalaisenkin elämään, mutta harvemmin niissä on kyse perusoikeuksien turvaamisesta. Olisiko West kyennyt saamaan sanomansa perille yli Lapin luontoon liitettyjen mielikuvien ja saamenpukujen ja -kielen eksotiikan, jollei elokuva olisi ottanut kunnon pulahdusta suomalaisesta katsojasta puuduttavalta tuntuvaan hallinnon maailmaan? 

Kolonialististen rakenteiden vaikutukset eivät näy pelkästään länsimaalaisten katsojien ennakko-oletuksissa vaan myös elokuva-alalla käytännöissä.

”Rakenteet näkyvät sekä valkokankaalla että kaikkialla ympärillä, jo ennen kuin elokuvaa lähdetään tekemään ja sen aikana.” 

Kansainvälisen elokuvateollisuuden käytännöt perustuvat kansallisvaltioajatteluun eikä esimerkiksi Saamenmaan käsitettä tunnisteta. Toisaalta saamelaiset elokuvantekijät sivuutetaan suomalaiselle elokuvalle myönnettävässä rahoituksessa ja saamelaiselokuvan rahoittamiseen varataan vain pieni siivu. Sitäkin saa vain silloin, kun elokuvan saamelaisuus täyttää suomalaisten asettamat kriteerit.

Nuorgam painottaa, että aiheesta puhuminen on ensiarvoisen tärkeää. Ei ole sattumaa, että tarinat teattereissa, elokuvissa ja festareiden päälavoilla ovat valkoisten ihmisten tarinoita. Asiaan vaikuttaa se kuka päätöksiä tekee ja millaisella ymmärryksellä niitä tehdään.

Saamelaisen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterrorin ja ympäristöjärjestö Greenpeacen järjestämä Red line -mielenilmaus Inarissa 2018. Mielenilmauksilla vastustettiin Jäämeren rataa, joka halkoisi valmistuessaan saamelaisten maita ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella. / Eatnameamet

Sinnikkyys palkitaan – vai palkitaanko?

Historiassa saamelaisiin kohdistuneita vääryyksiä tarkastelevan totuus- ja sovintokomission oli tarkoitus aloittaa työnsä keväällä 2021. Valtioneuvoston nettisivujen mukaan komissio pyritään asettamaan vuoden 2021 aikana. ILO-169-sopimus odottaa ratifiointiaan. Saamelaiskäräjälain uudistus on nytkähtänyt eteenpäin, mutta on siitä väännettykin jo monta vuosikymmentä. Alkuperäiskansat jatkavat politiikan odotushuoneissa istumista, kuten Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen teoksessaan Global Politics and Its Violent Care for Indigeneity tilannetta kuvaavat. 

Toivoa luo Jäämeren radan linjauksen poistuminen Pohjois-Lapin maakuntakaavasta. Alkuperäiskansat ovat kuitenkin menneiden vuosisatojen aikana joutuneet sopeutumaan tilanteeseen, jossa yhden uhan poistuttua seuraava vaanii jo kulman takana. Yhdessä Westin elokuvan herkistävimmistä hetkistä yhdistyvät ilmakuvat Saamenmaasta sekä Mari Boinen aavemaisen kaunis laulu roukuvista rautastaaloista, jotka kaivautuvat maan sisuksiin etsien timanttista poroa. Maata ja sen kansaa uhkaa ennen kaikkea ihmisen kyltymättömyys. 

Suvi Westin Eatnameamet – Hiljainen taistelumme dokumenttielokuva antaa vahvan viestin siitä, että odottamisella, joustamisella ja sinnikkyydellä on rajansa. Standing Rock -kansaan kuuluva Floris White Bull esittää toisessa alkuperäiskansavastarintaa käsittelevässä dokumenttielokuvassa tärkeän kysymyksen, joka on luettavissa myös Eatnameametin rivien välistä: 

”Are you with us?”

Toivoa on, mutta liittolaisuutta tarvitaan. 

Jollet ole vielä nähnyt Eatnameamet-dokkaria, elokuva on tulossa katsottavaksi YLE Areenaan vielä tämän syksyn aikana. 

Heidi Sinevaara-Niskanen – Monitieteisyyttä hengittävä toivon tutkija

Teksti Lotta Lautala
Kuva Karolina Arvo

OLEN yhteiskuntatieteilijä, feministi, filosofian tohtori sekä Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan dosentti. Taustani on politiikkatieteissä, mutta tällä hetkellä toimin Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan yliopistonlehtorina.

Minulla ei ole tarvetta kategorisoida itseäni yhteen lokeroon. Sanon usein myös opiskelijoille, että kannattaa tehdä tieteenalat ylittäviä juttuja, sillä monitieteisyys ei koskaan mene hukkaan.

TUTKIN arktista politiikkaa ja sosiaaliseen kestävyyteen liittyviä kysymyksiä. Vuodesta 2016 lähtien olen keskittynyt tutkimaan toivoa ja nimenomaan toivon poliittisuutta. Parhaillaan viimeistelen kollegani Marjo Lindrothin kanssa kirjaa Politics of Hope: Critical Junctures of Indigenous-State Relations.

Toivo on tutkimusaiheena ajankohtainen. Olemme monien muiden tapaan kiinnittäneet huomiota siihen, että tämä on toisaalta toivottomuuden aikaa, mutta siitä huolimatta toivoa viljellään paljon eri yhteyksissä.

Yhtenä esimerkkinä tästä on alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvät kysymykset, joihin myös tuleva kirjamme keskittyy. Siinä osoitetaan, miten perinteisesti vastarinnan välineenä nähty toivo taipuu myös väkivaltaiseen käyttöön. Se mahdollistaa asioiden prosessuaalisen pitkittämisen, kun aina vain selvitetään ja selvitellään. Samalla katse ohjataan nykyhetkestä johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jota ei koskaan tule. 

VAPAA-AJALLA innostun helposti erilaisista asioista, ja nyt olen kiinnostunut linnuista. Viihdytän itseäni bongaamalla lintuja pihaltamme.

Viime kesän olen puhunut taukoamatta ystävilleni turkinkyyhkyistä, jotka ovat pohjoisessa harvinaisia. Kun sulkee silmät ja kuuntelee niiden huhuilua, niin voi kuvitella olevansa Etelä-Euroopassa.

INSPIROIDUN oivalluksista ja siitä, kun teoreettiset pohdinnat hahmottuvat ympäröivässä todellisuudessa. Toivoa tutkiessa olen esimerkiksi hiljalleen huomannut, että toivoahan on tässä ja myös täällä. Samalla on avautunut uudenlainen tapa ymmärtää tätä aikaa.

ELÄMÄNFILOSOFIANI on olla läsnä omassa elämänpiirissä. Koen yhteiset asiat tärkeänä ja mukana oleminen on minulle luonnollista. Tässä tulee ehkä esiin juuri se yhteiskuntatieteilijä ja feministi, joka näkee merkityksen siinä, että pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä.

TOIVON laadukkaaseen tutkimukseen tarvittavien edellytysten säilyvän Suomessa myös tulevaisuudessa. Yhteiskunta tarvitsee kriittistä ja käsitteellistä tutkimusta, jolla tehdään mennyttä ymmärrettäväksi ja, jonka avulla nostetaan esiin se, mikä on todennäköistä ja toivottavaa tulevaisuudessa. Kaikkea tutkimusta ei voi välineellistää tai mitata tuottavuuden näkökulmasta.

Alkoholi ja sosiaalisuus kietoutuvat pyhäksi liitoksi korkeakouluissa

Teksti Sampsa Hannonen
Kuvitus Aino Harmanen

Kuuntelen sivukorvalla ohi kävelevien kanssaopiskelijoiden pohdintaa joukkueensa nimivaihtoehdoista. Oletan iloisen kolmikon suuntaavan illan fuksirasteille. 

Yhdeksi vaihtoehdoksi julistetaan “vanhat alkoholistit”. Nimiehdotusta seuraa hillitty naurunremakka.

Alkoholismi on alkoholin liikakäytöstä johtuva krooninen sairaus. Siksi ohi pyyhältävien opiskelijoiden tapa karnevalisoida maailman haitallisin päihde ihmetyttää. 

Vaikka alkoholi elää vahvasti opiskelijoiden keskuudessa, on sen käyttö viime vuosina vähentynyt.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 julkaisemassa terveystutkimuksessa ilmeni, että lähes 14 prosenttia ei käytä alkoholia lainkaan. Luku kasvoi edellisestä tutkimuksesta 3,5 prosentilla. 

Muuttuneesta nuorten juhlimisesta kielii myös humaltumiskulttuurin rinnalle tulleet vaihtoehtoiset tavat juhlia ja käyttää alkoholia. Näistä yhtenä “sober curious” -ilmiö.

Ilmiön tarkoituksena on haastaa alkoholin normatiivinen luonne osana juhlimista, ja kannustaa ihmisiä vähentämään juomista omista lähtökohdistaan käsin. 

Ja ennen kaikkea niin, että moraalikirves ei heilu. Kuulostaa siis täydelliseltä, vapauttavalta!

Humaltumiskulttuurin glorifiointi on tulossa tiensä päähän

Vaikka monimuotoinen juhliminen on alkanut rantautua korkeakouluihin, on sosiaalinen paine juomiselle edelleen kova. Ensimmäisenä mieleen tulee sitsikulttuuri, jossa glorifioidaan alkoholin liikakäyttöä leikein ja lauluin. 

Mustalle huumorille tulee olla paikkansa, mutta alkoholin sosiaalisen aseman vuoksi on kuitenkin syytä tarkastella sitä pönkittäviä perinteitä. Tarpeen tullen niiden jatkuvuutta tulee myös pohtia.

Alkoholikulttuuria tutkinut Antti Maunu näkee, että alkoholilla rakennetaan yhteistä tilaa ja todellisuutta juhlijoiden kesken.

“Suomessa on jonkin verran tutkittu sosiaalista painetta, eikä suoraa painostusta juomiseen juuri esiinny. Enemmänkin paine muotoutuu epäsuorasti. Juhlissa alkoholilla rakennetaan eräänlaisia siltoja ihmisten kesken, joissa muodostetaan ihmissuhteita.”

Silloilla Maunu tarkoittaa ihmisten yhteenliittymistä, ja yhteisenä nimittäjänä on alkoholi. Hän kuitenkin huomauttaa, että sillan muodostaja voi olla käytännössä mikä tahansa. Jos alkoholista ei nauti, on tälle samalle sillalle pääseminen vaikeaa, vaikka alkoholittomat vaihtoehdot ja juomattomuus näennäisesti hyväksyttäisiin. 

Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti. 

Juomattomuuden ihmettely on tuttua alkoholista kieltäytyville, koska normaali suomalainen tila on poikkeuksetta ollut se, jossa alkoholia juodaan. Ja mielellään humaltumiseen asti.

Maunun näkemyksen mukaan utelu ja tiedustelu voidaan perustellusti kokea toiseuttavana, mikä on omiaan lisäämään ulkopuolisuuden tunnetta.

Myös Lapin yliopiston ylioppilaskunta huomaa alkoholin ja opiskelijaelämän kompastuskivet. Humaltumiskulttuuria ei haluta tietoisesti varjella, sanoo järjestö- ja viestintäasiantuntija Esa-Pekka Tuppi.

“Korona-aikana on tehty muutoksia esimerkiksi sitseihin, ja uusi laulukirjakin on tullut. Alkoholia ei haluta missään tapauksessa kieltää, mutta suora painostus juomiselle on tapahtumissa saatu kitkettyä pois.”

Tuppi pohtii opiskelijakulttuurin muutosta.

“Tosiaan kulttuuri on selkeässä muutoksessa, jos mietin menneitä vuosia. Tuntuu, että laiva kääntyy hitaasti, ja ehdottomasti menemme parempaan suuntaan. On tärkeää, että tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta pidetään huolta myös tässä asiassa. Tapahtumia tulee tarjota monipuolisesti kaikille.”

Alkoholin symboliarvo opiskelijoiden keskuudessa mittava

Yliopiston järjestömaailma on näköalapaikka pohtia uusia käytäntöjä ja suhtautumista perinteiksi muodostuneisiin tapoihin viettää aikaa yhdessä. Muutos on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, pohtii Maunu.

“Korkeakouluissa voidaan nopeallakin aikavälillä saada aikaan muutoksia ja uusia toimintamalleja. Vaarana kuitenkin on, että moniarvoisia tapoja ajaneiden opiskelijoiden poistuessa palaavat vanhat tavat juhlia, kun uudet tulevat sisään. Kulttuurin muutos on pitkäjänteistä ja aikaa vievää työtä, eikä se tapahdu vuodessa tai kahdessa.”

Kukaan ei halua jäädä yksin. Varsinkaan sen takia, että ei kaada hermomyrkkyä kurkustaan alas. 

“Alkoholin yhteys sosiaalisuuteen on vahva. Tällöin juhlissa voi tuntea olonsa helposti ulkopuoliseksi, jos tätä liittoa ei tunnusta, ja toimi ryhmän mukana”, sanoo Maunu.

Vaarana on, että fuksivuoden kosteat ensimmäiset viikot alkavat tuntumaan raskailta, kun humalaisia opiskelutovereita katselee illasta toiseen, ja kerää osakseen ihmettelyä valitsemastaan juhlimistavasta. 

Alkoholin ei tulisi olla koskaan moottori, jos edes polttoaine, toteaa Maunu.

“Juttu luistaa, kun juo muutaman oluen, mutta sosiaalisuus ei tule automaationa alkoholin myötä. Olisi tärkeää ymmärtää, että hyvät kokemukset tulevat yhdessäolosta, ei humaltumisesta.”

Havainnoidessa Lapin yliopistoa näkee haalareita somistavat snapsilasin kokoiset kuksat, ja itse haalarimerkitkin viestivät usein alkoholista. On siis sanomattakin selvää, että alkoholi nauttii merkittävää symboliarvoa opiskelijoiden keskuudessa.

Miten alkoholia ja sosiaalisuutta kyettäisiin hivuttamaan erilleen toisistaan? 

Maunu kieltäytyy antamasta yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta pohtii asiaa yleisellä tasolla. 

“Yksi vaihtoehto on, että symboliarvoa alkoholilta pyrittäisiin höllentämään, ja yhdessäoloa painotettaisiin ennen alkoholia. Sen lisäksi alkoholin ja sosiaalisuuden liittoa tulisi tarkastella kriittisesti. Yleisestikin moniarvoisuuden ymmärtäminen juhlimisessa on mielestäni tärkeää.”

Siispä ajaudun pohtimaan yksinkertaisia ratkaisuja itse. Ensimmäisenä tulee mieleen ohjeistukset koskien yhteisiä juhlia.

Jos symboliarvoa haluttaisiin todella löyhentää, niin urakan voinee aloittaa falskista “Oma Pullo Mukaan” -loppukaneetista.

Olisiko tilastollisten menetelmien hyödyntäminen sittenkin iloksi myös yhteiskuntatieteissä?

Teksti Aarni Laakkonen

Lukuvuoteen 2020–2021 päättyi merkittävä luku yliopistomme tilastotieteen opetuksen historiassa. Vahvasti takavuosien kauppakoulun aikaisiinkin kursseihin perustunut runsas, reilusti yli 25 opintopisteen sivuainekokonaisuus oli viimeisen kerran tarjolla. Opetusta oli lukuisista monimuuttujamenetelmistä, tilastollisesta testaamisesta, aikasarjoista ja indekseistä sekä tilastollisesta päättelystä. Kaikki nämä ovat perusasioita niille, jotka tarvitsevat tilastollisia menetelmiä omissa opinnoissaan ja töissään. 

Eläkkeelle lukukauden päätteeksi jääneen yliopiston lehtori Pekka Vasarin kädenjälki oli erittäin merkittävä tekijä tilastollisten menetelmien pysymisessä kurssitarjonnassa, ja ylipäätään Lapin yliopiston kyvyssä tarjota mainittua opetusta.

Lähdettäessä nyt uuteen lukukauteen on kurssitarjonta olennaisesti suppeampi. Kysynnän puutteessa tilastotieteen opetus on ajettu alas, ja mahdollisuutta 25 opintopisteen kokonaisuuteen ei oikeastaan enää ole. Tarjolla on vielä yhteiskuntatieteiden opintoihin sisältyvät pakolliset kurssit, työpaja kvantitatiivista pro gradua tekeville sekä hieman syventävämpänä kurssina R-ohjelman käyttö tilastollisissa analyyseissä. 

Monet yliopistomme opiskelijat ovat kuitenkin suorittaneet tilastotieteen pakollisia ja valinnaisiakin opintoja muissa yliopistoissa. Liekö syynä turhautuminen oman yliopistomme tapaan järjestää tilastotieteen opetus? 

Erityisesti Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston järjestämä TilastoMooc on ollut suosittu opiskelijoidemme keskuudessa. Vapaa eteneminen kunkin omassa tahdissa on joustavaa, ja mielekkäästi sekä virikkeellisesti koostettu kymmenen opintopisteen kokonaisuus vastaa lopulta aika hyvin oman yliopistomme pakollisia tilastotieteen kursseja. Lisäksi samalla oppii R-ohjelman käytön perusteita, joiden osaamisesta voi hyvinkin olla hyötyä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä yliopistostamme valmistuu yhteiskuntatieteen maistereita, jotka eivät tunne tieteenalansa moderneimpia välineitä. Laskennalliset menetelmät eivät rajoitu pelkästään perinteiseen tilastolliseen tutkimukseen, vaan tekevät mahdolliseksi esimerkiksi laajat tekstimassojen analyysit. Kyvyttömyys käyttää näitä menetelmiä on jämähtämistä menneisyyteen yhteiskuntatieteen tutkimusmenetelmien nopeasti kasvavassa mahdollisuuksien joukossa. 

Yliopistossamme elää vahva laadullisen tutkimuksen henki, mitä ei ehkä haluta aina yleisesti myöntää. Se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten täällä pohjoisessa tutkitaan ja sitä kautta myös opetetaan. Olisiko kuitenkin syytä nähdä tilastollisten menetelmien mahdolliset hyödyt yhteiskuntatieteissä?

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija, joka suoritti tilastotieteen sivuainekokonaisuuden, kun se oli vielä Lapin yliopistossa mahdollista.

 

Opiskelija, mitä kuuluu?

Teksti Sara Kalajanniska ja Hanna-Mari Räsänen
Kuvitus Sara Kalajanniska

Korkeakouluopiskelijoiden mielenterveydelliset ongelmat ovat olleet kasvussa viimeisen vuosikymmenen ajan. Koronaa tästä ei kuitenkaan ole yksistään syyttäminen, sillä luvut ovat olleet muutoksen pyörteissä jo kauan ennen pandemian alkua. Hyvinvointia ovat horjuttaneet muun muassa taloudelliset vaikeudet, suorituskeskeinen opetusjärjestelmä sekä työelämän monimutkaistuminen. 

”Ihmisen mieli rakastaa numeroita ja aikatauluja”, tietää psykologi ja psykoterapeutti Marja Kaikkonen. Siksi hän antaakin uutta lukuvuotta aloitteleville opiskelijoille neuvoksi maltillisen opintojen suunnittelun sekä joustavuuden harjoittelun.

”On huomattavasti helpompi olla, kun tietää mitä on vastassa. Tietää, milloin tulevat stressipiikit ja osaa vähän jo varautua niihin. Välillä tekeminen jää viime tinkaan, mutta sitäkin on hyvä oppia sietämään tai muuten elämä menee aika vaikeaksi.”

Kaikkosen mukaan joustavuus on armollisuutta itseä kohtaan. Kaikkien opiskelupäivien ei tarvitse olla hyviä, vaan välillä asioita voi tehdä vasemmalla kädellä. Kaiken ei tarvitse olla priimaa ja huonolle luennalle jääneet tentit voi uusia. 

Yliopisto-opinnoissa käydään usein myös läpi isoja tietokokonaisuuksia. Esimerkiksi tutkielman tekeminen saattaa olla monelle kuormittavaa. Stressin helpottamiseksi Kaikkonen ehdottaa lyhytnäköisempää työskentelyä.

“Tekeminen muuttuu haastavaksi, jos ajattelee työt valtavan suurina kokonaisuuksina. Ihmisen mielelle on jo vähän liikaa miettiä, että minun pitää nyt opiskella vuosi.” 

Tekeminen kannattaa Kaikkosen mukaan suhteuttaa omaan jaksamiseen ja elämäntilanteeseen. 

Mieli on opiskelijan instrumentti

Stressaantuneelle mielelle helpotusta voi Kaikkosen mukaan tuoda vaikkapa ulkona kävely, tietoinen hengittäminen tai se, ettei tee yhtään mitään. Erilaisten trendien ja ismien kanssa hän kehottaa varovaisuuteen.

”Esimerkiksi mindfulness on ihan loistavaa, mutta olon ollessa hirveän väsähtänyt ja stressaantunut kannattaa lähteä helposta liikkeelle.” 

Uni on yleensä ensimmäinen asia, josta ihmiset huomaavat, että jokin on vialla. ”Uniongelmat kertovat siitä, että kehossa ja mielessä on ylivireystila”, sanoo Kaikkonen. 

Opiskelijan arjessa päätä pitää käyttää koko ajan, joten unen häiriintyessä olisi tilanteeseen reagoitava välittömästi. Se ei tarkoita välttämättä ammattiapua, vaan ylipäätään tilanteeseen heräämistä. 

“Joku ehkä pystyy huomaamaan ja tekemään korjausliikkeen. Jos ongelma kuitenkin jää päähän pyörimään, eikä mene mihinkään, niin sellaisessa tilanteessa ammattilaisesta voi olla apua ja yleensä onkin apua.”

Avunsaanti ei aina ole helppoa

Kenenkään ei tulisi jäädä yksin huolien keskelle, mutta ammattiavun piiriin pääseminen ei aina ole yksinkertaista. Nykyinen psykoterapiamalli vaatisi tuuletusta, toteavat Mielenterveyspoolin hankepäällikkö Sanni Lehtinen sekä MIELI ry:n kehitysjohtaja ja psykiatri Kristian Wahlbeck.

Mistä opiskelija tietää tarvitsevansa ulkopuolista apua? 

Kristian: Ammattilaiselta kannattaa hakea apua erityisesti silloin, jos muita keinoja on jo kokeiltu, eikä niistä ole ollut apua. Myös oireilun pitkittyessä ja vaikeuttaessa elämää on syytä hakea apua.

Sanni: Siinä vaiheessa, kun opiskelija pohtii, pitäisikö apua hakea, ollaan todennäköisesti jo avun tarvitsemisen pisteessä.

Se mikä sitten on oikea avun tarjoava taho, voi vaihdella. Jos opiskelijalla on esimerkiksi opintojen kanssa haasteita, voi olla, että omalla yliopistolla on tutor-opettaja tai opinto-ohjaaja, jolta voi saada apua teknisiin ongelmiin. Opintopsykologille puolestaan kannattaa hakeutua, jos tuntuu, että opiskelu tökkii tai opiskelijalla on esimerkiksi vaikeuksia palata opintojen pariin työrupeaman tai sairasloman jälkeen. Myös YTHS:lle voi soittaa hoidon tarpeen arviointiin, josta ohjataan eteenpäin.

Miksi niin moni opiskelijoista hakeutuu avun piiriin vasta, kun terveydentila on romahtamispisteessä?

Sanni: Syitä on varmasti yhtä paljon kuin apua hakevia yksilöitä. Jos kuitenkin lähdetään pohtimaan tätä abstraktimmalta tasolta, niin elämme aikamoisen suorittamiskulttuurin keskellä. Monet yhteiskunnan rakenteet ohjaavat suorittamaan, puhutaan sitten koulutusjärjestelmästä tai sosiaaliturvasta.

Stigma on varmasti myös yksi merkittävimmistä tekijöistä; meillä on yhteiskunnassa paljon sellaisia mielenterveydenhäiriöitä, joista ei edelleenkään osata puhua. Tämä ongelma heijastelee asenteita, joiden keskellä nykyisetkin korkeakouluopiskelijat ovat kasvaneet.

Kristian: Miesopiskelijoille avun hakeminen on selkeästi vaikeampaa. Tämä on asia, johon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Yksi syy tälle on kenties se, että usein miesten tapa käsitellä mielenterveydellisiä ongelmia on enemmän toiminnallinen, eikä alas istuminen ja asioista keskusteleminen välttämättä toimi heidän kohdallaan. 

Nuoret saattavat myös ajautua hoitamaan omia  mielenterveysongelmiaan päihteillä sen sijaan, että hakeutuisivat avun piiriin. Tämä ongelma linkittyy ehdottomasti mielenterveysosaamiseen ja mielenterveyden lukutaitoon. 

Ihmiset, joilla on keskiluokkainen tausta osaavat ehkä hakea paremmin apua kuin he, jotka ovat heikommassa sosioekonomisessa asemassa. On siis myös luokkakohtaisia eroja siinä, miten mielenterveyttä osataan lukea ja miten hakeudutaan hoitoon.

Miksi opiskelijoista tuntuu, että terapiaan hakeutuminen on vaikeaa? Onko se todellisuudessa sitä?

Kristian: Terapiaan pääseminen on todellisuudessakin melko vaikeaa. 

Sanni: Jos mietitään Kelan kuntoutusterapian pullonkauloja, on psykoterapeutteja todella vähän ja heistä merkittävä osa alkaa olla eläkeiässä. Alalle ei myöskään saada riittävästi tai riittävän nopeasti osaajia, joilla olisi mahdollisimman monipuoliset taustat, koska koulutus on kallista. Tähän ongelmaan voitaisiin vastata esimerkiksi sillä, että psykoterapeuttikoulutus muutettaisiin maksuttomaksi. Tästä on ollut kansalaisaloitekin käynnissä, joka keräsi riittävän määrän kannattajia ja etenee sitä myötä eduskuntaan. 

On myöskin ongelmallista, että Kela ei korvaa tutustumiskäyntejä, jolloin asiakkaan taloudellisen tilanteen täytyy olla riittävän vakaa, jotta hän voi käydä tutustumassa useampaan terapeuttiin ja sen jälkeen maksaa omavastuun terapiasta. Tässä kohtaa moni pienituloinen varmasti miettii sitä, että onko minulla nyt oikeasti varaa lähteä hoitamaan tätä omaa päätäni kuntoon. 

Sen lisäksi, että terapiaan hakeutumisen prosessi on melko pitkä, niin psykoterapiaan hakeutumisen voi aloittaa vasta, kun edellinen hoitosuhde on kestänyt vähintään kolme kuukautta. Tässä välillä olisi tietysti hyvä, että tukea löytyisi myös muualta.

Mitä sitten, jos huomaa, että toisella opiskelijalla on paha olla?

Kristian: On aina hyvä uskaltaa kysyä, mitä kuuluu, ja kuunnella, mitä kaveri kertoo. Jos ihminen avautuu, on tärkeää kuunnella tuomitsematta ja antamatta vähätteleviä neuvoja, kuten “ota itseäsi niskasta kiinni”.

Voi myös suoraan sanoa, että minusta tuntuu, että sinun olisi hyvä puhua ammattilaisen kanssa. Tulee myös uskaltaa kysyä, onko kaverilla niin huono olo, että tämä on ajatellut vahingoittaa itseään. Sekin voi auttaa, että kysyy, miten huonosti sinulla oikeasti menee.

“Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme.”
– Mielenterveyspoolin hanke-päällikkö Sanni Lehtinen

Sanni: On myös hyvä muistaa se, että vaikka kysyy ja kuuntelee, on tiettyjä asioita, joita ei itse voi kantaa toisen puolesta. Silloin on hirveän tärkeää, että kannustaa toista hakeutumaan avun piiriin. Ihan yhtä lailla se vieressä oleminen ja kuunteleminen voi olla kuormittavaa, ja on hyvä muistaa pitää huolta myös omasta mielenterveydestään. 

Yksi näkökulma, josta toivoisin puhuttavan mielenterveyskeskustelussa enemmän, ovat ne askeleet ennen tilannetta, jossa täytyy hakea apua. Tarvitsisimme aika isoja järjestelmätason muutoksia siihen, miten mielenterveys ylipäätään ymmärretään tässä yhteiskunnassa. Meidän tulisi pyrkiä rakentamaan kaikki järjestelmät ja tekemään kaikki päätökset tietäen, millaiset mielenterveysvaikutukset niillä on – toisin sanoen inhimillisyys edellä. Vaikka laittaisimme palvelumme niin hyvälle mallille kuin mahdollista, käyttäjien tarve palveluille ei vähene yhtään, ellemme muuta systeemejä, joissa elämme. 

Mistä saa apua?

Internet

Chatit ja puhelimet

MIELI ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 

  • 09 2525 0111

Opiskelijaterveydenhuolto

  • YTHS hoidon tarpeen arviointi, ma–to 
  • klo 8–15 ja pe klo 8–14
  • 046 710 1073