Meidän tragediamme

Teksti Åsa Niemi

“Veni, vidi, vici” on varmaankin tunnetuin lainaus antiikin ajoilta. Väitetysti roomalainen sotajohtaja Gaius Julius Caesar sanoi niin vuonna 78 ennen ajanlaskun alkua voittaessaan irlantilaiset.

“Tulin, näin, voitin.”

Me tulimme vuonna 1979. Me näimme uuden ja vastaperustetun korkeakoulun kasvukivut ja Rovaniemen paikoittain kipeän muuttumisen opiskelijakaupungiksi. Me näimme, kun opiskelijat menettivät akateemista vapautta ja tehokkuustavoitteet muuttivat opiskelua. Me näimme, kun Neuvostoliitto kaatui ja Itä-Eurooppa vapautui. Me näimme yhteiskunnallista vaikuttamista ja pullamössösukupolven vaikuttamattomuuden. Me näimme, kun yliopistoista tuli tulosvastuullisia. Me näimme, kuinka sosiaalinen media korvasi tiedekuntien ilmoitustaulut ja internet muutti maailmaa. Me näimme, kun valvontakamerat asennettiin yliopistolle. Me näimme, kun edustajisto arvosti lehteä ja oli kiitollinen lehden tekijöille sen säännöllisestä ilmestymisestä. Me näimme, kun journalismi menetti arvoaan edustajiston silmissä, ja silloin me taistelimme. Me näimme, kun edustajisto ei enää tunnustanut kriittistä journalismia arvokkaana jäsenpalveluna ja osana edunvalvontaa.

Me näimme paljon ja me voitimme monta vuotta.

Kunnes me hävisimme.

"Et tu, Brute", suomennettuna “sinäkin, Brutukseni”, Caesar sanoi, kun hänen oma senaattinsa, hänen ystävänsä, murhasivat hänet 23 veitsen iskulla. Me kaaduimme 11 iskuun. Edustajiston äänestys päättyi tulokseen 11-9. LYY päätti rahoittaa enää tämän yhden lehden käsissäsi.

“Sinäkin, edustajistomme.”

Menetys on mittaamaton. Koulumme ja koko Lappi menettävät tämän viimeisen lehden myötä opiskelijoiden äänenkannattajan. Menetämme opiskelijoina parhaan väylämme journalistiselle uralle. Menetämme osan edunvalvontaa, sillä kuka nyt tuo esille meidän, Lapin yliopiston opiskelijoiden, huolenaiheita? Kuka valvoo meidän yliopistoamme ja meidän ylioppilaskuntaamme? Menetämme yhden suositun ja näkyvän jäsenpalvelumme. Menetämme osan yliopistomme kasvoja. Toivottavasti kaikki tykkäävät juhlia, sillä tapahtumat ovat enää jäljellä.

Haluan päättää tämän viimeisen pääkirjoituksen kiittämällä kaikkia lehden tekijöitä. Toinen toistaan taitavimpien opiskelijoiden taidonnäytteet ovat tehneet jokaisesta lehdestä erityisen, kauniin ja merkittävän, täydellisen kokonaisuuden. Kiitos teille! Aivan yhtä nöyrä kiitos myös kaikille, jotka ovat lukeneet lehteä.

Meidän yliopistomme kriittinen journalismi ei enää selvinnyt tämän maailman taisteluista. Toivottavasti me opiskelijat voimme kuitenkin toteuttaa itseämme ja luoda paremman tulevaisuuden yhdessä.

Onnea ja rohkeutta jokaiselle tuleviin taisteluihin!

Yliopistouutiset

Rehtori käynnisti tutkinnan Törhösen väitöskirjasta

Ainakin Suomen laajuisen huomion saanut Lauri Törhösen väitöskirjakohu etenee.

Lapin yliopisto sai tiedotteensa mukaan marraskuussa kaksi hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkausepäilyilmoitusta Törhösen väitöskirjan tekijän, ohjaajien ja esitarkastajien piittaamattomuudesta sekä esitarkastajien esteellisyydestä.

Ilmoitusten tultua aloitettiin HTK-prosessin mukainen esiselviytys. Lapin yliopiston rehtori Antti Syväjärvi on päättänyt, että HTK-loukkausta ei voida sulkea pois, joten varsinainen tutkinta aloitetaan. Varsinainen tutkinta täytyy suorittaa kolmen kuukauden kuluessa, jonka jälkeen rehtori Syväjärvi päättää, onko hyvää tieteellistä käytäntöä loukattu.

Väitöskirjan tilannetta seurataan edelleen monissa Suomen suurissa medioissa. Varsinaisen tutkinnan aloittamisesta on uutisoinut ainakin YLE, Helsingin Sanomat, Iltasanomat ja MTV. Myös Lapin Kansa seuraa tilannetta.

Osa taiteiden tiedekunnan opiskelijoista on ilmaissut pettymyksensä tilanteeseen. Opiskelijoiden huoli liittyy siihen, että kohu voi heijastua koko tiedekuntaan ja heidän tuleviin tutkimuksiinsa. Hyvän tieteellisen käytännön ylläpitäminen on opiskelijoiden mielestä elintärkeää, ja he odottavat, että tutkinta tuo selvyyttä tilanteeseen.

Lapin yliopiston opiskelijat odottavat oikeudenmukaista tutkintaa, joka voi palauttaa luottamuksen väitöskirjaprosesseihin.

Hyvästi Lapin ylioppilaslehti

Lapin ylioppilaskunnan edustajisto vuosilta 2021-2023 päätti kautensa viimeisenä asiana rahoittaa enää yhden Lapin ylioppilaslehden numeron.

Päätoimittaja ja muut lehden toimijat jakoivat edustajiston huolen LYY:n vaikeasta rahatilanteesta, ja olivat innokkaita hakemaan tuki- ja apurahoja sekä panostamaan ilmoitusmyyntiin. Artiklan ehdotus enää yhden lehden rahoittamisesta hyväksyttiin kuitenkin äänin 11-9.

Lehden tulevaisuus luvattiin turvata tekemällä siitä yhdistys, vaikka lehden päätoimittaja ja muut ihmiset kertoivat, että rahoituksen yhtäkkinen lopettaminen ei tule missään tapauksessa turvaamaan Lapin ylioppilaslehden tulevaisuutta, vaan tuhoaa koko lehden.

“Lapin ylioppilaslehden toimintaa tuetaan siirtymässä LYY:ltä uudelle erilliselle opiskelijoiden perustamalle itsenäiselle organisaatiolle”, sanotaan LYY:n toimintasuunnitelmassa vuodelle 2024.

LYY on asettanut uuden ylioppilasmediatoimikunnan, joka pyrkii säilyttämään edes jonkin journalistisen julkaisun Lapin yliopistolla.

Lehden verkkosivuilta löytyy lisää juttuja lehden lopettamisesta ja LYY:n verkkosivuilla on tiedote ylioppilasmediatoimikunnan perustamisesta.

Lapin ylioppilaslehti 1992

Opiskelijaomisteinen Meidän Lovisa suljetaan

Lapin Lyylin hallitus on päättänyt sulkea Meidän Lovisan 15.2. alkaen. LYY:n tiedotteessa he kertoivat lopettamisen syyksi liiketoiminnan kannattavuuden laskun.

Meidän Lovisa -lounaskahvilan omistaa Lapin Lyyli Oy, jonka omistaa Lapin yliopiston ylioppilaskunta LYY. Meidän Lovisan omistaa siis toisin sanoen opiskelijat.

“Olemme yrittäneet parhaamme ja etenkin nykyinen kahvilapäällikkömme on tehnyt hartiavoimin töitä, mutta yhtälö on yksinkertaisesti käynyt mahdottomaksi”, Lapin Lyylin toimitusjohtaja Miikka Keränen kertoo LYY:n tiedotteessa.

Lapin Lyyli Oy:n hallitus esitti Lapin ylioppilaskunnan edustajistolle ystävänpäivänä 14.2.2024, että Meidän Lovisa suljetaan lopullisesti. Edustajisto ei tehnyt päätöstä lopullisesta sulkemisesta.

Meidän Lovisa ehti toimia yli 30 vuotta.

Vaikuttava, vallattu, varovainen yliopisto

Teksti Hertta Huovila

Kuvitus Sari Koukku

Opiskelijoiden yhteiskunnallisen aktiivisuuden historia on yhtä pitkä kuin yliopistojenkin, ja viime vuosikymmenet ovat osoittaneet opiskelijavaikuttamisen kukoistavan kansainvälisesti tälläkin vuosituhannella. Viime syksynä Lapin yliopisto ja ylioppilaskunta ilmaisivat tukensa leikkauksia vastustavalle mielenilmaukselle, mutta sen  sijaan opiskelijoiden tekemät Palestiinan liput poistettiin yliopistolta vähin äänin. Millä tavoin Lapin yliopistossa osallistutaan ja suhtaudutaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Marraskuisena viikonloppuna ryhmä Lapin yliopiston opiskelijoita vei yliopistolle Palestiina-aiheisia julisteita ja lippuja kiinnittääkseen huomiota monessa huolta herättäneeseen humanitääriseen kriisiin. Palestiinaa tukevat kannanotot eivät pysyneet yliopistolla montaa päivää: taiteiden tiedekunnan parvekkeelle naruilla kiinnitetty lippu käännettiin pois näkyviltä heti samana viikonloppuna, ja seuraavan viikon aikana hävisivät myös sisätiloihin kiinnitetyt julisteet.

Päätöksen julisteiden poistosta kertoo tehneensä Lapin yliopiston hallintojohtaja Ari Konu. Päätös oli Konun mukaan yliopiston linjan mukainen.

“Lapin yliopisto on osa valtionhallinnollista kokonaisuutta eli valtion ratkaisut ohjaavat meidän toimintaamme ja julkista esiintymistämme. Ainakin tuolla hetkellä valtion johdossa oli kanta, joka tuomitsi Palestiinan valtion sisällä toimivan Hamasin julmat, terroristiset iskut ja näki Israelilla olevan oikeuden suojella itseään ja kansaansa”, Konu perustelee.

Yliopistolla on yliopistolaissa määritelty itsehallinto, joka turvaa tieteen, taiteen ja opetuksen vapautta. Se tarkoittaa myös, että yliopistolle kuuluu päätöksenteko-oikeus sisäiseen hallintoon kuuluvista asioista.

“Itsehallinto ei kuitenkaan oikeuta valtiollisten linjausten vastaiseen toimintaan tai aktiivisuuteen esimerkiksi merkittävien maailmanpolitiikan tapahtumien kohdalla”, Konu sanoo.

Yliopistossa kuitenkin on Konun mukaan tilaa poliittisillekin kannanotoille ja “yhteistyössä suunnitelluille, ajallisesti rajatuille, sivistyneille, yliopiston aseman ja mission huomioiville mielenilmaisuille”.

“Tämä tarkoittaa kääntäen, että emme pidä toivottavina ilman yliopiston tai sen tilojen omistajan lupaa, (pitkään) jatkuvia, perustoimintaamme häiritseviä ja valtion linjaa ja suhtautumista vastustavia mielenilmauksia tai valtauksia” hän toteaa.

Konun mielestä opiskelijat ovat toiminnallaan osoittaneet, että näiden rajojen sisälläkin voi olla aktiivinen ja saada mielipiteensä näkyviin. Esimerkiksi viime syksyn opiskelijavaltauksen aikaan Lapin yliopisto ilmaisi julkisesti jakavansa opiskelijoiden huolen toimeentulosta.

Myös Lapin yliopiston ylioppilaskunta osoitti syksyllä tukensa opiskelijoiden leikkauksia vastustavalle mielenilmaukselle. Minkälainen nykyisen ylioppilaskunnan suhde muutoin on yhteiskunnallisiin kannanottoihin?

Kautensa edustajiston puheenjohtajana tuoreeltaan aloittanut Miika Alajääskö pitää hienona asiana sitä, että opiskelijat käyttävät kansalaisoikeuttaan osoittaa rauhanomaisesti mieltä. Hän kuitenkin muistuttaa, että ylioppilaskunnan on omissa kannanotoissaan oltava varovainen, sillä se edustaa suurta joukkoa erilaisia opiskelijoita ja näin ollen myös mielipiteitä laidasta laitaan.

Samalla Alajääskö painottaa ylioppilaskunnan rajallisia resursseja ja niiden kohdentamista järkevästi.

“Vaikuttamistyö kannattaa keskittää opiskelijoita suoraan koskeviin opiskelijapoliittisiin kysymyksiin.”

Viime syksyn edustajistovaalien vaalikoneessa kartoitettiin muun muassa ehdokkaiden näkemyksiä siitä, minkälaisiin asioihin ylioppilaskunnan tulisi yhteiskunnallisessa keskustelussa ottaa kantaa. Vastauksissa oli tällöin jonkin verran hajontaa, mutta nykyisen edustajiston linjaa Alajääskö pitää pitkälti yhtenäisenä.

“Puoluepolitiikasta meidän on hyvä pysyä ulkona, koska olemme puoluepoliittisesti sitoutumattomia, mutta voimme toki ottaa kantaa myös poliittisiin kysymyksiin silloin, kun se on korkeakouluopiskelijoiden edunvalvontaa”, hän kiteyttää.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunta julkaisi loppuvuodesta kannanoton, jossa se vaatii rauhan edistämistä Palestiinaan. Tämänkaltaisia kannanottoja Alajääskö ei Lapin ylioppilaskunnan osalta pidä järkevänä, vaan kannustaa osallistumaan muuhun vaikuttamistyöhön esimerkiksi poliittisten nuorisojärjestöjen kautta.

Yliopisto-opiskelijat ovat ottaneet aktiivisesti kantaa sekä koulutuspoliittisiin että muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten ihmisoikeuksiin, koko yliopistojen historian ajan. 

Opiskelija-aktivismin kultakautena pidetään usein 60–70-lukua, ja Suomessa erityisesti Vanhan ylioppilastalon valtausta vuonna 1968.

Opiskelijavaikuttamista kansainvälisesti tutkinut Mark Boren (2021) kuitenkin kirjoittaa opiskelijoiden yhteiskunnallisen aktiivisuuden olevan 2000-luvulla laajempaa ja vaikuttavan enemmän sekä yliopiston sisäisiin että yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin koskaan aikaisemmin. Suomessa viime syksynä valtakunnalliseksi levinneet kouluvaltaukset ovat esimerkki siitä, että 2020-luvun opiskelijoista löytyy tahtoa nostaa ääntään kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Syksyn valtauksen yhteydessä Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan opiskelijoilla oli mahdollisuus saada opintopisteitä Valtauksen ja kansalaisvaikuttamisen dramaturgiat -kurssilla, jonka suoritustapana oli valtauksen ja kansalaisvaikuttamisen teemojen reflektointi kirjallisen tai kirjalliskuvallisen esseen muodossa.

“Koin kiinnostavana ja tärkeänä tavan, jolla opiskelijat pyrkivät vaikuttamaan sosiaalisiin ja taloudellisiin oikeuksiinsa”, kurssin Lapin yliopistoon järjestänyt kuvallisen viestinnän apulaisprofessori Mari Mäkiranta kertoo.

“Itse ajattelen niin, että kansalaisvaikuttaminen on oleellinen kansalaistaito, ja demokraattisen ja moniäänisen yhteiskunnan perusta.”

Mäkirannan järjestämä kurssi keräsi valtakunnallista mediahuomiota ja nostatti paikoin värikästäkin keskustelua siitä, minkälainen asema poliittiseksi mielletyllä kantaaottavuudella ja aktiivisuudella on yliopistoissa.

Poliittisuuden Mäkiranta itse käsittää tässä yhteydessä puoluepolitiikkaa laajempana vaikuttamisen tapana, eikä näe poliittisiin keskusteluihin osallistumista ongelmallisena.

“Poliittisuus on läsnä myös silloin, kun ajattelemme olevamme ei-poliittisia, vaikkapa ilmaisemme, ettemme hyväksy opiskelijavaltauksia tai paheksumme heidän toimintaansa”, hän huomauttaa.

Samalla hän muistuttaa, että samat poliittiset oikeudet ja sananvapaus koskevat yhtä lailla yliopistoyhteisön jäsentä kuin ketä tahansa muutakin kansalaista.

Nykyinen Suomen yliopistolaki määrittelee yliopiston tehtäviin “toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Tämän Mäkiranta itse lukee niin, että vuorovaikutus ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ovat edellytyksiä koko yliopiston olemassaololle.

“On välttämätöntä, ettemme käy keskustelua vain muiden tutkijoiden kanssa, vaan että osallistumme keskusteluun myös yliopiston ulkopuolella” hän toteaa.

 

KYSYIMME LAPIN YLIOPISTON 

AINEJÄRJESTÖJEN PUHEENJOHTAJILTA:

“Tukeeko ainejärjestö opiskelijoiden osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen?”

Samuel Ronkainen, Remburssi:

“Vaikka ainejärjestötoiminta on tietyllä tavalla vaikuttamista esimerkiksi edunvalvontaan liittyvissä asioissa, ainejärjestöt ovat poliittisesti sitoutumattomia. Jäsenistön toiminta hallituksessa on siis omalla tavallaan yhteiskunnallista vaikuttamista, ja jaamme tietoa muistakin korkeakouluyhteisön yhdistyksistä heidän pyynnöstään.

Kaikessa toiminnassamme pyrimme huomioimaan koko jäsenistömme moninaisena ja siitä löytyvät mahdolliset eriävät näkemykset. Tavoitteemme on ennen kaikkea ajaa jäsentemme etuja yliopistoyhteisössä ja tarjota tietoa alan mahdollisuuksista. Haluamme pitää yhteisömme avoimena jokaiselle jäsenellemme ja turvallisena keskustelualustana, jossa ketään ei syrjitä esimerkiksi poliittisen mielipiteen takia.”

Jasmin Kaarnivuo, Tao:

“TAO ry on poliittisesti sitoutumaton, mutta kannustamme opiskelijoita olemaan kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. Muistutamme mm. äänestämään vaaleissa ja tarjoamme käytännön tiedot esimerkiksi viime vuoden yliopiston valloituksesta.”

Marianne Neuvonen, Jalot Villit:

"Jalot Villit on poliittisesti sitoutumaton yhdistys, jonka jäseneksi pääsee kuka tahansa poliittisesta kannasta riippumatta. Ainejärjestönä keskitymme valvomaan jäsenistön etua yliopiston sisäisissä asioissa sekä meidän koulutusalaan liittyvissä päätöksissä. Kannustamme kuitenkin jäseniämme osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, äänestämään ja vaikuttamaan omilla näkemyksillään. Ainejärjestönä pyrimme luomaan avoimen ilmapiirin, jossa erilaiset näkemykset voivat kohdata ja jäsenet voivat kehittää omia ajatuksiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä."

Kosmos Buranin, Artiklan, Lapikkaan, Lastun ja Lyhdyn puheenjohtajat eivät vastanneet LY:lle.

Tyttöestetiikat kaupan

 

Teksti Jenni Katermaa

Kuvitus Josefina Yrjölä

Ovatko kasvavat tyttötrendit harmitonta arjen eskapismia, identiteetin etsintää vai tyttöyden uudelleenmäärittelyä tyttöjen ehdoilla? Vai sittenkin kapitalistisen talousjärjestelmän ongenkoukku, jolla lisätään kuluttamista itseään etsivien tyttöjen kustannuksella?

Viime vuodet Tiktokissa on ollut meneillään tyttöyden vallankumous. Alusta popularisoi tyttöyteen liittyviä termejä, kuten girl dinner, girl math, it girl, that girl, clean girl, hot girl walk ja hot girl summer. “What girl aesthetic are you?” video kysyy minulta ja ruudulla pyörii Pinterest-tauluiksi kiteytettyjä vaihtoehtoja; tomato girl, strawberry girl, cherry girl, vanilla girl, soft girl, balletcore, coquette girl… Myös feminiinisyyden tyylejä määritellään trendein dark feminine ja light feminine. 

Light feminine korostaa feminiinisyydelle sovinnaisia piirteitä, kuten lempeyttä, hoivaa ja empatiaa, kun taas dark feminine sotii näitä piirteitä vastaan anteeksipyytelemättömällä, pelottomalla ja sensuellilla energialla. Tumma feminiinienergia ruumiillistuu esimerkiksi Megan Foxin roolissa kulttikauhuelokuvassa Jennifer’s Body vuodelta 2009.

 

Vuosisatoja tyttöys on ollut vitsin kärki, jotain minkä kustannuksella nauretaan.

 

Miksi trendit tarttuvat nyt tyttöyteen kuin nutturalta karanneet hiussuortuvat huulikiiltoon? Vuosi 2023 oli hyperfeminiinisyyden uusi tuleminen: barbie ja pinkki villitsivät populaarikulttuurissa. Media popularisoi postfeminismiä, aikakautta, jota leimaa leikittelevä ja ironinen asennoituminen tyttöyteen. Vuosisatoja tyttöys on ollut vitsin kärki, jotain minkä kustannuksella nauretaan. Tyttöys supistettiin bimboudeksi; tyhmyyden, yksinkertaisuuden ja heikkouden leikkauspisteeksi. Nyt tyttöys halutaan määritellä uudelleen tyttöjen ja nykypäivän naisten omilla ehdoilla. Setämiesten tytöttelyyn kyllästynyt sukupolvi haluaa tytötellä itse itseään.

On huomionarvoista pohtia, miksi mediassa puhutaan mieluummin tyttöydestä naiseuden sijaan. Tyttötrendit ja niihin liittyvä tytöttely ovat saaneet osakseen kritiikkiä sisäistetyn seksismin vivahteista. Internetin aika-avaruudessa sukupuolirooleja voidaan tarkastella kyberfeminismin linssin lävitse. Joanna Walsh kirjoittaa teoksessaan Girl Online: A User Manual (2022) digitaalisesta sukupuolesta, jossa tyttöys on vain konsepti naiseuden kontekstissa. Internetissä tyttöys voi siis olla eräänlainen performatiivinen tuotos naiseudesta. Tyttöperformanssissa kiteytyy kaikki se, mikä tyttöydessä on haluttavaa: leikkisyys, nuorekkuus ja kauneus. Sosiaalisen median nopeus ja yhtäaikainen ajattomuus nostaa tyttöyden ja sen myötä nuoruuden ikuiseksi ihanteeksi. Piileekö Walshin ajatuksissa totuuden siemen selityksenä tyttötrendien jyräävälle voimalle?

 

Individualismia ja identiteettiä korostava maailma on myös loputon muuttumisleikki, jossa itseään täytyy uudistaa jatkuvasti.

Tyttötrendien laaja kirjo heijastelee yksilöllisyyttä ihannoivaa aikaamme. Estetiikoissa on valinnanvaraa vähintään yhtä paljon kuin irtokarkkihyllyllä. Individualismia ja identiteettiä korostava maailma on myös loputon muuttumisleikki, jossa itseään täytyy uudistaa jatkuvasti. Tiktokin alati vaihtuvissa tyttötrendeissä on samanlaista muodonmuutoksen fantasiaa kuin milleniaalin kynnyksellä ilmestyneissä romanttisissa komedioissa. “Cher’s main thrill in life is a makeover, okay. It gives her a sense of control in a world full of chaos”, lausuu Clueless (1995) elokuvan Dionne. Kukapa ei haluaisi tulla aina vain paremmaksi versioksi itsestään?

Tyttöydellä leikitteleviä trendejä selittää osaltaan huimaa tahtia muuttuvan yhteiskunnan aiheuttamat kasvukivut. Tyttötrendeissä on tunnistettavissa kaipuu hauskanpitoon ja viattomuuteen maailmassa, joka väsyy pandemiaan, sotaan ja ilmastokriisiin. “Girls just wanna have fun”, kuten Cyndi Lauper laulaa hupsuttelevan kapinahenkisesti. Tyttötrendeissä on toisaalta syvää inhimillisyyttä. Estetiikoilla leikittelevistä valtaosa on aikuisuuden kynnyksellä itseään etsiviä ja identiteettiään määritteleviä nuoria. Girl dinner -trendistä voi löytää aikuistumisen uudelleen määrittelyä ja arjen rutiinien uudelleen ohjelmointia tyttöyden leimalla. Girl math on puolestaan itsetietoinen tapa käsitellä taloudellisia heikkouksia kuitaten ne samalla ironisesti sukupuolen piikkiin.

 

Vaihtuvien trendien kaupallisuus pistää pohtimaan, onko naisen identiteetti ostettavissa?

Vaikka muutos ja itsensä kehittäminen ovatkin tyttöestetiikkojen ytimessä, en usko trendien taustalla piilevän perustavanlaatuista tarvetta identiteetin muutokselle. Sen sijaan kaikille niille yhteistä on ulkoisen olemuksen ehostaminen kulutushyödykkein; toisin sanoen olet mitä ostat. Ollakseen clean girl, välttämätöntä ei ole joogaaminen, aikaisin herääminen, päiväkirjan kirjoittaminen tai vihersmoothievälipala. Välttämätöntä sen sijaan on vaivaton ulkonäkö, johon uppoaa loputtomasti vaivaa - ja rahaa. Clean girl panostaa ihonhoitotuotteisiin, silottaa hiukset geelillä tiukalle nutturalle, koristelee itsensä minimalistisin koruin, ja pukeutuu ajattomasti ja klassisesti. Tiktokin algoritmit nostavat ajoittain pinnalle tuotteita, jotka ovat must have tietyn trendin piirissä. Esimerkiksi valkoisen clean girl -estetiikan kantaäidin Hailey Bieberin kosmetiikkabrändin huulivoide on villinnyt Tiktok-kansaa ja Stanley-yhtiön termosmuki nousi valtavaksi kulutusilmiöksi etenkin Yhdysvalloissa.

Vaihtuvien trendien kaupallisuus pistää pohtimaan, onko naisen identiteetti ostettavissa? Nykyajassa tyttöyttä ja naiseutta tuotetaan siis pitkälti kuluttamalla. Aino Tormulainen (2021) pohtii väitöskirjassaan postfeminismin osuutta 2000-luvun tyttöenergiailmiön (girl power) värittämiin popkulttuurikokemuksiin.

“Postfeminismi näkyy erityisen selvästi viihteen kuvastoissa ja sen ominaispiirteitä ovat muun muassa naistoimijuus, feminiinisyyden näkeminen ruumiillisena pääomana, kuluttajuus sekä valinnan, individualismin ja voimaantumisen painottaminen”, hän tiivistää. 

Spice Girls -yhtyeen tunnetuksi tekemä girl power -slogan loi voimaannuttavaa tarinaa tytöistä, joilla oli uudenlaista valtaa niin kulttuurisessa representaatiossa kuin kuluttajaryhmänäkin. 

 

Tyttöys brändätään aina vain uudelleen palvelemaan kapitalististen markkinoiden ja huomiotalouden tarpeita.

Tyttökulttuurin popularisoituessa tyttöys on kaupallistettu iskulauseiksi ja kulutustuotteiksi, ja samalla tyttöys on typistynyt kuluttajaidentiteetiksi. Nuorten naisten, tyttöjen, voima kuluttajakuntana on todistettu uudelleen ja uudelleen erilaisten fani-ilmiöiden kohdalla. Supertähti Taylor Swiftin fanien rahavirtojen ennustetaan kasvattavan kulutusta Yhdysvalloissa viidellä miljardilla dollarilla laulajan Eras-kiertueen aikana. Vaikuttaa siltä, että tyttötrendeissä ja niiden kaupallisuudessa tunteilla on valtava eteenpäin työntävä voima. Monica Swindle (2011) teoretisoi tyttöyttä kulttuurisena ja tunteisiin pohjautuvana kokemuksena. Tyttömäisyys on tunnetila siinä missä iloisuuskin, ja tunteet liikuttavat joukkoja. Swindle uskoo, että tyttöjen valta näkyy kaupallisen lisäksi poliittisena. Yhdysvalloissa on esimerkiksi uumoiltu Taylor Swiftin mahdollisuudesta vaikuttaa ensi syksyn presidentinvaalien lopputulokseen.

Sosiaalisen median mainosviidakossa tyttötrendienkin motiivi on pitkälti kaupallinen. Tyttöys brändätään aina vain uudelleen palvelemaan kapitalististen markkinoiden ja huomiotalouden tarpeita. Tyttötrendien kulutuskeskeisyys saa pohtimaan niin trendien saavutettavuutta kuin myös ekologista kestävyyttä. Raha ja aika tekevät trendeistä saavuttamattomia monille. Taloudellisesti huono-osaisimmat kokevat ulkopuolisuuden tunnetta samalla, kun intohimoisimmat trendikiihkoilijat osallistuvat mikrotrendien kuluttavaan kierteeseen ja maapallon tuhoamistalkoisiin. 

Onko kenenkään lopulta mahdollista saavuttaa tyttöyden ihannetta, joka muuttuu jatkuvasti? It girl on aina näyttänyt, tuoksunut ja kuulostanut erilaiselta vuosikymmenten - tai nykyään jopa kuukausien - vaihtuessa. Kun tyttöyttä mitataan rahassa, hinta kasvaa monelle ylitsepääsemättömän korkeaksi. 

 

Lähteet

Monica Swindle (2011) Feeling Girl, Girling Feeling: An Examination of "Girl" as Affect. Rhizomes, 22, p. 47.

Question Pro (2023), Generating $5 billion, the Taylor Swift The Eras Tour has an Economic Impact Greater than 50 Countries

Aino Tormulainen (2021) Tyttöenergialla kasvaneet - postfeministisen populaarikulttuuri-ilmiön yhdessä muistellut merkitykset. Nuorisotutkimusverkosto, verkkojulkaisuja 159, Tiede.

Joanna Walsh (2022) Girl Online: A User Manual.

Fantasiapelien kulta-ajan pelit vertailussa

 

 

Teksti Miro Sarola

Kuvitus Baldur's Gate 3, Diablo 4, Juuso Kallio

Mennyttä vuotta pidetään nykypäivänkin tuotteliaassa videopeliteollisuudessa poikkeuksellisen aktiivisena. Vuoden aikana ilmestyi myös useita hyvin kehuttuja ja hyviä arvosteluja saaneita pelejä. Pelejä ilmestyi sen verran paljon, että tässä yhteydessä ei ole mahdollista mennä laajempaan katsaukseen edes rajaamalla tiettyyn alalajiin, kuten fantasiaroolipeleihin. 

Päätin valita arvosteltavaksi viime vuoden tarjonnasta pari tunnettua fantasiapeliä, joiden parissa käytin itse huomattavia tuntimääriä. Jos yksi Vuoden peli 2023 pitää valita laajasta tarjonnasta, niin Larian Studioiden julkaisema Baldur´s Gate 3 saanee vähiten soraääniä. Diablo 4 jatkaa jonkinlaista kulttistatusta nauttivana pelisarjana, joskin kritiikkiäkin on tullut toisaalta verrattain paljon.

Peliteollisuuteen kohdistuva kritiikki olisi itsessään hyvin tärkeä aihe, mutta jos yksinkertaistamme asioita, niin voimme erotella rakentavan kritiikin, ja kritiikin, joka on pelkästään itsetarkoituksellista. Janan toisessa päässä voitaisiin nähdä valtavirran pelaaja, joka nauttii tietystä pelistä, eikä halua kuulla minkäänlaista kritiikkiä siitä. Toisessa päädyssä on pitkän linjan pelistriimaaja, joka on pelannut jotain pelisarjaa alusta lähtien ja kertoo, kuinka sarjan uusimmassa versiossa kaikki on pilalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvassa: Diablo 4

Pelasin Diablo 4 -videopelin ensimmäistä kautta varsin paljon viime kesänä ja Baldur´s Gate 3 -pelin kahteen kertaan läpi syksyllä. Sen jälkeen olen jatkanut Diablon pelaamista. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että vaikka mainitut pelit edustavat ainakin löyhästi samaa genreä, ne ovat toisistaan todella erilaisia. Baldur´s Gate myötäilee Dungeons & Dragons lautapelien formaattia. Pelin taisteluissa ja ansojen purkamisessa heitetään virtuaalista noppaa. Taisteleminen käydään vuoro kerrallaan ja peli sallii harkitsemisen ja taktikoinnin. Baldur´s Gaten isommat taistelut saattavat kestää pelaajan käyttämästä harkinta-ajasta riippuen tunnin tai pidempään.

Päinvastoin Diablossa taisteleminen on erittäin intensiivistä. Niin yksinään luolia kolutessa kuin erityisesti online-tapahtumissa, näytöllä on usein kymmeniä vihollisia. Niin pelaajan kuin vihollisten iskujen tuhovoimaluvut vilisevät, räjähdyksiä ja muita ääniä paukkuu kuulokkeissa. Oli pelaajan ensisijainen motivaatio sitten kokemuspisteet tai tietyt vihollisten pudottamat harvinaiset keräiltävät esineet, luolastojen ja tiettyjen tehtävien toistaminen uudestaan ja uudestaan aina korkeammalla vaikeustasolla - eli niin sanottu grindaaminen - on ominaista Diablolle. 

On hyvä muistaa, että pelien antama kokemus on ainakin jossain määrin riippuvainen pelaajasta itsestään. Diablon pelaaminen voi usein muotoutua suorittamiseksi, niin hyvässä kuin pahassa. Kukaan ei kuitenkaan pakota sinua kellottamaan ennätyksiä, kuten esimerkiksi monessako minuutissa tason 75 Nightmare Dungeon on valmiina. Peli tarjoaa myös todella hyvän ja laajan taustatarinan. Jos haluat Diabloa pelatessa vaihtaa adrenaliinivirran pelin jumalien ja demonien taustojen tutkimiseen, niin kaikki mahdollisuudet sille löytyvät. Ja jos tiedät olevasi ansioitunut demonien surmaaja ja haluat lisää jännitystä, niin peli tarjoaa hardcore-vaihtoehdon, jossa kuolema on hahmon lopullinen kuolema.

Porukassa pelaaminen on yksi Diablon valtteja. Moninpeli on tehty hyvin helpoksi toteuttaa ja tuo peliin sosiaalista aspektia. Vaikka ei ole oikeaa tai väärää tapaa pelata, niin suosittelen kokeilemaan online-moninpeliä, mikäli se ei ole tuttua ennestään. Sosiaalisen aspektin ohella moninpeli auttaa myös pelien haasteissa. Esimerkiksi itselläni ei ole rahkeita kaataa kaikkia Diablon vihollisia yksinään - vaikka hahmo olisi tasolla 100 -, mutta homma helpottuu, kun mukana on pari kovanaamaa.

Baldur´s Gate 3 näyttää äärettömän hyvältä; juoni ja hahmot ovat mahtavia. Diablo 4 tarjoaa kuitenkin kokemuksia, joita Baldur´s Gate 3 ei tarjoa. Diablon intensiivisyys on omaa luokkaansa.

"Piiri pieni pyörii"

 

 

 

Teksti Jenni katermaa 

Kuvitus Alexander Pentinpuro

Ainejärjestön hallitus voi olla yhtä aikaa sekä jäsenistönsä hyväksi toimiva virallinen hallintoelin että kaveriporukka. Ainejärjestötoiminta tarjoaa monipuolisia mahdollisuuksia opiskelijoille, mutta muodostaa myös sosiaalisia keskittymiä, joiden ympärillä koetaan ulkopuolisuutta.

Lapin ylioppilaslehti haastatteli opiskelijoita ja entisiä hallitustoimijoita järjestötoiminnan kompastuskivistä.

Mila Rontu opiskelee neljättä vuotta politiikkatieteitä. Opintojensa aikana hän on vaikuttanut ainejärjestönsä Kosmos Buranin hallituksessa kahden vuoden ajan.

Rontu aloitti opintonsa, kun pandemia sulki opiskelijat koteihinsa.

“Kun korona tuli ja ei ollut mitään tapahtumia, meidän piti itse löytää omat porukat.”

Opintojen alkumetreillä Rontu koki paineita verkostoitumisesta ja kaveriporukoiden muodostumisesta.

“On se ajatus, että yliopistoelämän pitää olla elämän parasta aikaa, jolloin sekoillaan ja löydetään elämänmittaisia ystävyyksiä.”

Hallitustoiminnassa Rontua houkutteli erityisesti sosiaalisiin piireihin pääseminen.

“Hallitus näytti niin siistiltä ja hauskalta porukalta.”

Enimmäkseen Rontu on kokenut hallitustoiminnan antoisaksi ihmissuhteiden muodostumisen kannalta. Erityisen tärkeäksi yhteisöksi Rontu nimeää Lapin yliopiston ainejärjestöjen hallitusten puheenjohtajien yhteisen “ajpj”-ryhmän. Sisäisen viestinnän ryhmä tarjosi vertaistukea yhteisiä iloja ja suruja jakaville järjestötoimijoille.

Rontu ajattelee, että ilman hallitustoimintaa kavereiden löytäminen tapahtumien kautta, luentosaleista sekä oman vuosikurssin keskuudesta olisi muodostunut tärkeämmäksi.

 

“Haluaisin sanoa, että hallitusta voi lähestyä matalalla kynnyksellä, mutta ei se todellisuudessa ole niin.” -MILA RONTU

 

“En tiedä, vaatiiko verkostoituminen aina sitä, että menee hallitukseen. Varmasti omalla aktiivisuudella pärjää, mutta sekin riippuu ihmisestä.”

Rontu tunnistaa tietynlaista kuppikuntaisuutta hallitustoiminnassa. Kotimaisten kielten keskus kertoo, että sanalla kuppikunta on alkujaan viitattu saman pöydän ääressä aterioiviin, ruokakuntaan. Kuppikuntien muodostuminen erilaisten sosiaalisten ryhmien sisälle on luonnollista, sillä ihmiset hakeutuvat kaltaistensa seuraan.

“Sama kiinnostuksen kohde opinnoissa tuo ihmisiä yhteen. Varmaan selkein kuppikunta on hallitus. Luulen, että se koetaan omana ryhmänään ainejärjestön sisällä ja se voi olla hyvä tai huono asia, riippuu keneltä kysytään.”

Etäisyys hallitusvuosiin on saanut Ronnun tarkastelemaan hallitustoimintaa kriittisemmin. Hän ajattelee, että jäsenistö saattaa kokea kaveriporukoiksi muodostuneet hallitukset vaikeasti lähestyttävinä.

“Haluaisin sanoa, että hallitusta voi lähestyä matalalla kynnyksellä, mutta ei se todellisuudessa ole niin. Silloin kun itse olin siinä ytimessä, niin ymmärsin, että tietyllä tavalla kaverustuu hallituslaisten kanssa ja siitä tulee oma porukkansa.”

Hallituslaiset ovat usein tiivis ryhmä, jonka arki pyörii pitkälti ainejärjestön tapahtumien ja edunvalvonnan ympärillä. Rontu tunnistaa tilanteita, joissa hallituksen ulkopuoliset henkilöt ovat jääneet arkisissa keskusteluissa paitsioon, koska puheenaiheet lipsuvat järjestövastuisiin.

“Keskustelut lähtevät helposti siirtymään hallitusjuttuihin ja muut jäävät siinä tilanteessa ulkopuolelle. Mutta ei kukaan sitä tahallaan tee. Niin se vain menee, kun jaetaan yhteinen hallitusvastuu.”

Anonyyminä jutussa esiintyvä ensimmäisen vuoden kasvatustieteiden opiskelija tunnistaa hallituksen olevan omanlaisensa sisäpiiri, mutta näkee sen enimmäkseen positiivisena asiana.

“Mielestäni on hyvä asia, että hallituslaiset ovat aktiivisesti tekemisissä toistensa kanssa ja pitävät yllä hyvää ilmapiiriä. Kun hallituksessa on positiivinen meininki, se näkyy meidän asioiden ajamisella sekä erilaisilla tapahtumilla, joihin on selvästi panostettu.”

Anonyymi opiskelija on kokenut oman ainejärjestönsä ilmapiirin avoimeksi ja ystävälliseksi. Hän uskoo, että porukoihin pääseminen ei vaadi hallituksessa toimimista.

“Ei tarvitse olla itse hallitustoiminnassa mukana, mutta jos en olisi osallistunut ainejärjestöjen järjestämiin tapahtumiin, niin en olisi tutustunut näin moniin uusiin ihmisiin.”

 

“Tuli pelko siitä, että jos lopetan tämän kaiken, niin jään yksin.” Hanna palosuo

 

Hanna Palosuo, matkailututkimuksen kuudennen vuoden opiskelija, on kokenut myös hallitustoiminnan roolin ystävyyssuhteiden solmimisessa merkittävänä.

Palosuo on pitkän linjan järjestöaktiivi. Hän on ehtinyt opintojensa aikana toimimaan matkailututkimuksen ainejärjestön Jalojen Villien hallituksessa, ESN Laplandin hallituksessa sekä LYYn hallituksessa.

Palosuo lähti alunperin Jalojen Villien hallitukseen poikkitieteellisten kavereiden ja uusien kokemusten toivossa. Hän kokee, että hallituksen merkitystä ainoana reittinä sosiaaliseen elämään korostetaan liikaa.

“Totta kai hallituksesta saa tosi paljon hyvää. Ainakin minulle se kuitenkin näyttäytyi niin, että jos haluan sosiaalisiin piireihin, on pakko lähteä hallitukseen. Että kavereita ei löydä muualta.”

Palosuo kertoo vierastavansa ainejärjestöjen hallitusten rekrytointipuheita, joissa hallitustoiminta markkinoidaan uusille fukseille piireihin pääsemisenä.

“Hallitus nostetaan ainoaksi oikeaksi reitiksi saada kavereita ja tutustua ihmisiin. Hallitus on siinä mielessä tosi dominoiva.”

Introverttina Palosuo on kokenut verkostoitumisesta paineita ja hallitustoimista irtautumisen hankalana.

“Tuli pelko siitä, että jos lopetan tämän kaiken, niin jään yksin.”

Palosuo tunnistaa kuppikuntaisuutta niissäkin hallituksissa, joissa hän on itse vaikuttanut. Hän ajattelee, että ilman olemassa olevia verkostoja hallitustoimintaan mukaan lähteminen voi tuntua kynnykseltä.

“Kyllähän sitä kuulee, että on kaverihallituksia ja että vaaleissa ei uskalleta lähteä ehdolle, kun tiedetään, että siellä on entisten hallitustoimijoiden tai vaikutusvaltaisten ihmisten kaverit ehdolla. Olen todistanut semmoista, että ‘tuo hakee ja me ei haluta sitä hallitukseen.’”

Hallituksissa toimiessaan Palosuo huomasi järjestötoiminnan ulottuvan useille elämänalueille. Ajatukset pyörivät järjestövastuissa, puheet vilisivät järjestötermejä ja kaverit ympärillä olivat pitkälti hallituskollegoja.

“Kun tehdään paljon yhdessä, niin on semmoinen inside-meno. Vaatii tietynlaista taitoa hallitustoimijalta, että osaa olla vain kaveri ja riviopiskelija, ja että pystyy puhumaan opinnoista ja vapaa-ajasta ilman, että puhutaan pelkästään hallitusjuttuja.”

Pienessä yliopistossa samat naamat pyörivät niin hallituksissa, edarissa, hallopedeina kuin tuutoreinakin. Palosuo ajattelee, että tämä osaltaan vaikuttaa siihen, millaisena järjestötoiminta ja yliopistossa vaikuttaminen näyttäytyy ulkopuolisille.

Hän kertoo esimerkin koronavuosien takaa, kun LYY järjesti Riemupiirakan eli jokavuotisen koulutuspäivän uusille hallitustoimijoille.

“Siellä tuli koulutusalustalle anonyymi kommentti, jossa sanottiin ‘piiri pieni pyörii taas’”.

Palosuon mielestä hallitusten olisi suotuisaa tarkastella toimintaansa ajoittain kriittisesti.

“Hallituksissa ajatellaan usein, että miksi kukaan ei tule kaikille avoimiin kokouksiin ja tapahtumiin tai miksi jäsenistö ei kerro, mitä se haluaa. Siinä unohtuu tarkastella omaa toimintaa kriittisesti. Vaikka sanotaan, että tervetuloa tänne, niin se ei silti välttämättä ole helposti lähestyttävä tapahtuma.”

Palosuo on itse huomannut piirien pienuuden vasta lopetettuaan hallitushommat.

“LYYstä puhutaan usein norsunluutornina, jota ei uskalleta lähestyä. Ehkä sitä on niin vaikea huomata sieltä sisältä. Ehkä sen huomaa sitten, kun lopettaa.”

Vaikka hallitukset tekevätkin arvokasta työtä, Palosuo haluaa nostaa hallitustoimijoiden rinnalle myös riviopiskelijoiden roolin yhteisöllisyyden rakentamisessa.

“Toivon, että riviopiskelijoiden toimintaa ja yhteisöllisyyttä nostettaisiin enemmän esille. Hallituksen lisäksi yhteisöllisyyttä rakentavat myös tuutorit ja opiskelijat, jotka tulevat tapahtumiin vapaaehtoisesti.”

 

“Tuntuu, että vuosi vuodelta hallitus on vaikeammin lähestyttävä. Siihen voi vaikuttaa se, ettei vaan yksinkertaisesti enää tunne niitä ihmisiä.” Mikko hyyryläinen

Mikko Hyyryläinen opiskelee sosiologiaa seitsemättä vuotta. Hän toimi aikanaan Kosmos Buranin hallituksessa edunvalvojana. Opiskeluvuosien vierähtäessä Hyyryläinen on kokenut yhteisöllisyyden laskua ainejärjestössään.

“Tuntuu, että vuosi vuodelta hallitus on vaikeammin lähestyttävä. Siihen voi vaikuttaa se, ettei vaan yksinkertaisesti enää tunne niitä ihmisiä.”

Hyyryläinenkin tunnistaa kuppikuntaisuutta ainejärjestön sisällä. Hän on havainnut omassa ainejärjestössään esimerkiksi poliittisten agendojen yhdistävän ihmisiä porukoiksi.

Hyyryläinen ajattelee, että hallitustoiminnassa on etunsa etenkin verkostoitumisen suhteen. Hallituksen ulkopuolisena opiskelijana hän on kuitenkin kokenut ajoittain riittämättömyyden tunteita.

“Silloin kun en ollut hallituksessa, niin koin, ettei edes saanut katsekontaktia hallituksessa oleviin tyyppeihin. He olivat niin siinä hallituskeskiössä. Toki joissakin tilanteissa ymmärtää, että saattaa olla jokin palaveri Loviisassa meneillään”, Hyyryläinen pohtii.

“Oli mulla joskus sellainen ajatus, kun en ollut hallituksessa, että olinko tarpeeksi ‘worth it’ ihmisenä niille vaikutusvaltaisille ihmisille.”

Hyyryläinen uskoo, että hallitusten toimintakulttuureissa on tapahtunut muutoksia, jotka vaikuttavat niiden vaikeaan lähestyttävyyteen. Läsnäoleva vuorovaikutus on vähentynyt ja tiedottaminen on muuttunut siten, ettei se enää tavoita kaikkia.

“Alleviivaisin jalkautumista jäsenistön keskuuteen. Sitä, ettei oltaisi vain Loviisassa oman hallitusporukan kanssa. Tein itse edunvalvojana niin, että kiertelin Loviisassa jututtamassa ihmisiä pöydästä toiseen.”

Hyyryläinen painottaa erityisesti edunvalvonnan tuntuvan etäiseltä.

“Nykyään lomakkeilla yritetään olla ystävällisiä ja huomioivia. Siitä tulee vähän kylmä fiilis.”

Myös tapahtumat ovat Hyyryläisen mukaan muuttuneet hallituskeskeisiksi. Hän toivoo läpinäkyvää ja osallistavaa tapahtumasuunnittelua.

“Tapahtumat ovat siinä tietyssä kaveriporukassa tapahtuvia juttuja, ja ne monesti näyttävätkin siltä. Tapahtumista jää puuttumaan esimerkiksi maisteriopiskelijan ääni. Ehkä siihen voisi yrittää kiinnittää huomiota, niin toiminta olisi läpinäkyvämpää ja osallistavampaa.”

Hyyryläinen toivoo monipuolisempia tapahtumia, joihin osallistuminen olisi monenlaisille persoonille mielekästä. Hän luonnehtii matalan kynnyksen toiminnaksi esimerkiksi lukukerhot, mökkeilyn ja keikoilla käymisen. Maisteriopiskelijana Hyyryläinen on yrittänyt ideoida mielekkäitä kokoontumismuotoja pidemmällä opinnoissaan oleville.

“Olen peräänkuuluttanut graduahdistuksen lievitysjuhlia, mutta ei niitä ole kuulunut.”

Epäonnistuneista tapahtumista on jäänyt ristiriitaisia tunteita. Hyyryläinen kertoo esimerkin ainejärjestönsä pikkujouluista, joissa pitkä ohjelmanumero esitteli kuvia ja tarinoita hallituksen vuoden sisäisistä juhlinnoista.

“Ohjelmanumero olisi voinut sopia paremmin hallituksen sisäiseen virkistäytymisiltaan. Joillekin saattoi tulla sellainen olo, että meillä on ollut tämmöinen siisti kaveriporukka, jonka kanssa ollaan oltu vaikutusvaltaisia, ja te ette ole kuuluneet tähän.”

Hyyryläinen ehdottaa, että kaiken yhdessäolon ja toiminnan järjestämisen ei tarvitsisi tulla ylhäältä päin.

“Ehkä juuri niiden ruohonjuuritason illanistujaisten järjestäminen ilman hallitusta on tärkeää. Sellaiseen toimintaan suuntaaminen olisi varmaan ihan tervettä ja toisi sellaista rentoa yhdessäoloa ja hyvää yhteisöllisyyttä.”

Taloudelliset deittimarkkinat

 

 

 

 

Teksti Jenna Nylund

Sosiaalisen median tarjoama tunkkainen kuvasto parisuhteista ja ihmisistä mietityttää kirjoittajaa.

Markkinalogiikka hivuttautuu parisuhteisiin ja talouden toimintalogiikka määrittelee suhteiden ja ihmisten arvon. Samaan aikaan ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan. Kuitenkin jos Hollywoodin elokuvateollisuutta on uskominen, parisuhteita ei määrittele pariskuntien taloudellinen tilanne, vaan rakkaus, joka usein syttyy ensisilmäyksellä. 

Sukellus sosiaaliseen mediaan luo mielikuvaa romanttisen rakkauden katoamisesta. Some on pullollaan erilaisia vaikuttajia, jotka jakavat deittivinkkejä siitä kuinka löytää provider-suhde tai high value man/woman. Bodycount, eli seksikumppaneiden määrä määrittelee kunnollisen kumppanin. Yllättäen naisilla korkea bodycount kuvastaa kelvottoman ja low-valuen arkkityyppiä, mutta miesten arvo ei romahda seksikumppaneiden korkeastakaan määrästä huolimatta, päinvastoin. Kunnollisuuden estetiikka ylläpitää ja vahvistaa konservatiivista ja ahdasta ihmiskuvaa. Moninaisuudesta ei ole tietoakaan. 

Kuluttaminen “oikeanlaiseen” estetiikkaan edustaa näennäisesti vapautta, mutta lopputuloksena on homogeeninen joukko ihmisiä samankaltaisella pukeutumistyylillä. Sosiaalisesta mediasta löytyy ohjeet niin ihonhoitotuotteista kuin vaatteisiinkin, joilla houkutella oikeaa high-value kumppania. 

Keskittyminen rahaan ja estetiikkaan jättää huomiotta toisen persoonan, elämäntarinan ja erilaisuuden ymmärtämisen.

 

Hämmentävää on myös, kuinka väitteet ja mielipiteet deittikulttuurista esitetään “totuuksina yhteiskunnasta” ja todetaan, että “näin asiat vain ovat”. Lähteiden ja ajatusten alkuperästä ei ole tietoakaan. Etenkin biologian korostus ja asioiden esittäminen “luonnollisena” on hämmentävää. Paluu konservatiivisiin käsityksiin naisten ja miesten eroista mietityttää. 

Naiset esitetään edelleen luonnostaan hoivaajina ja miehet elättäjinä, vaikka tiedetään, että sukupuolten moninaisuus ei noudattele tunkkaisia käsityksiä parisuhteista. Puhe feminiinisistä ja maskuliinisista energioista kuulostaa lähinnä uudelleen pakatulta paketilta konservatiivisista arvoista. Kukaan ei kiellä naisia jäämästä hoitamaan kotia ja miehen toimivan elättäjänä, kunhan se perustuu omaehtoiseen tahtoon, ei pakkoon. Sosiaalisen median postauksissa usein korostetaan näkökulmaa “tätä feministit eivät halua kuulla”, mutta huomiotta jää se, että kiitos feministien naisilla on oikeus omaisuuteen ja  mahdollisuus valita, kuinka he haluavat elää.

Näin ylläpidetään stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista, jotka eivät huomioi sukupuolten sisäistä moninaisuutta. Se asettaa ihmiset hierarkkiseen järjestelmään ja ylläpitää asenteita, jotka eivät tuo meitä lähemmäksi toisiamme. Uusliberalistinen talous ei tunnista hoivatyön arvoa ja nojaa oletukseen, että etenkin naiset hoitavat sen ilmaiseksi.

Parisuhteen ja rakkauden voisi toivoa tuovan ihmisille eväitä hyvään elämään, mutta suunta näyttää vievän lähinnä kuluttamiseen.

Suomalainen filosofi Frank Martela on kirjassaan “Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä” tutkinut ihmisten yhtä suurta kysymystä, kuinka elää hyvä elämä?

Frank Martelan neuvot merkitykselliseen elämään: 

1. Auta muita

2. Älä etsi onnea

3. Pidä huoli ihmissuhteista

4. Tiedä kuka olet ja toimi sen

mukaisesti

5. Älä tee elämästäsi projektia

"Täällä pitää tietenkin olla ylioppilaslehti"

 

 

 

 

Teksti Åsa Niemi

Kuvitus Suvi Korhonen

Lapin ylioppilaslehdistä löytyy meidän muuttuva maailmamme: Lapin korkeakoulu perustettiin, Neuvostoliitto hajosi ja Jugoslavian sota pelotti, taloustieteen termi tehokkuus löysi tiensä kouluihin ja sosiaalinen media valloitti maailman. Haastattelimme vanhoja lehden tekijöitä, jotka kuljettavat meidät yliopiston perustamisesta nykypäivään.

1980 - Korkeakoulun ensiaskeleet

”Täällä pitää olla ainejärjestöt, niin perustimme ainejärjestöt. Täällä pitää olla lakisääteinen ylioppilaskunta, niin perustimme ylioppilaskunnan. Täällä pitää tietenkin olla myös ylioppilaslehti ja ylioppilasteatteri”, kuvailee Lapin korkeakoulussa oikeustieteen opiskelun vuonna 1979 aloittanut Ilkka Laasonen.

Lapin yliopisto, silloinen Lapin korkeakoulu, aloitti toimintansa vuonna 1979. Koulussa ei vielä ollut tiedekuntia, vaan kaksi osastoa: oikeustieteellinen ja kasvatustieteellinen osasto.

”Me olimme ihan untuvikkoja, niin kuin koko koulu silloin. Osa ensimmäisistä oikeustieteen opiskelijoista oli vanhempia ja he olivat opiskelleet jo muualla yliopistoissa, joten he tiesivät kertoa, miten me perustamme kaiken tarvittavan”, Laasonen kertoo.

Ainejärjestöt perustettiin ensimmäisenä asiana syksyllä 1979. Vuonna 1980 pidettiin ensimmäiset ylioppilaskunnan vaalit, ja sen jälkeen liikkeelle lähti Lapin korkeakoulun opiskelijatoiminta. Opiskelijoita oli vain noin 200–300, joten monet olivat useassa toiminnassa mukana.

”Me opiskelijat neuvottelimme yhdessä hallituksen ja ylioppilaslehden. Siinä oli konsensuksessa kaikki mukana, puoluekannasta tai sitoutumattomuudesta huolimatta, mikä oli aika hämmästyttävä suoritus. Mukana oli myös Tikkalan Esa, joka oli kuitenkin aika voimakastahtoinen taistolaisten nokkamies silloin vielä. Hänellekin konsensus sitten ehkä joidenkin nielaisujen jälkeen sopi.”

Laasonen kertoo, että niin opettaja- kuin opiskelijakunnassa oli aika voimakas oman korkeakoulun puolustusasenne.

”Huolestutti, että miten korkeakoulu ja sosiaalinen opiskelijayhteisö tulee pärjäämään. Meillä oli sellainen olo, että Etelä-Suomessa Lapin yliopistoa, silloista korkeakoulua, ei katsottu suopein silmin. Esimerkiksi lakimiesliitto ja vanhemmat oikeustieteelliset tiedekunnat vastustivat oikeustieteellistä osastoa Rovaniemelle. Heräsi kysymyksiä, kuten miksi Lappiin pitää edes perustaa oma korkeakoulu? Oikeustieteen opiskelijoita oli peloteltu, ettei sieltä Lapista mitään kunnon juristeja valmistu, eivätkä he saa mistään töitä. Me olimme vähän karvat pystyssä”, Laasonen muistelee.

Ylioppilaslehti perustettiin heti tukemaan nuorta korkeakouluyhteisöä, ja Ilkka Laasonen alkoi sen ensimmäiseksi päätoimittajaksi.

”Meillä oli tarve vakuuttaa myös itsemme siitä, että me olemme oikeita yliopistolaisia.”

Lehden jutut keskittyivät silloin lähinnä uuteen korkeakouluun.

”Energia meni lähinnä uuden synnyttämiseen: korkeakoulun, ylioppilaskunnan, ainejärjestöjen ja kaiken sellaisen. Se kaikki uusi oli tavallaan todella mieltä kiihottavaa.”

Ilkka Laasonen toimi myöhemmin Rovaniemelle perustetussa uudessa paikallisradiossa ja siirtyi sitten Yleisradion toimitukseen. Teatteri kuitenkin veti aina puoleensa, ja viestinnästä hän siirtyi ohjaajaksi sekä myöhemmin Kajaanin, Kotkan ja Lahden kaupunginteattereihin johtajaksi.

”Näyttämöllä oleminen ja ohjaaminen on leikkiä ja niin sen pitää ollakin, mutta johtajana pitää toimia sen leikin mahdollistajana ja siinä tulee vastaan erilaisia haasteita. Päätoimittajana pitää vastata kokonaisuudesta ja kaikesta tekemisestä, piti pystyä pitämään montaa palloa ilmassa. Sitä osaamista tarvitaan myös teatterin johtajana. Ne kokemukset ovat tärkeitä ja niitä on tullut uralla lehden jälkeenkin”, Laasonen pohtii.

”Elämä on sen muotoista, että koko ajan tuntuu siltä, että on monta palloa ilmassa, joita pitää pystyä hallitsemaan.”

Ilkka Laasonen jäi eläkkeelle tammikuussa 2024. Laasonen kertoo tapaavansa edelleen opiskelukavereitaan yli 40 vuoden takaa. Seuraava tapaaminen on syyskuussa.

”Kutsumme itseämme ensimmäiseksi vuosikurssiksi, mikä on vähän nurinkurista, sillä ensimmäinen vuosikurssihan on yleensä se viimeisimpänä aloittanut.”

Laasonen toimi Lapin ylioppilaslehden päätoimittajan kevääseen 1981 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi edustajiston puheenjohtajaksi.

Vuonna 1983 päätoimittajaksi astui oikeustieteen opiskelija Pekka Voutilainen. Hän asuu nykyään Dohassa Qatarissa. Haastatteluhetkellä lämpömittari osoittaa siellä 25 astetta celsiusta, mikä on 50 pykälää enemmän kuin Rovaniemellä. Voutilainen muistelee ilolla vuottaan päätoimittajana.

”Me teimme lehteä aika kevyellä ja humoristisella otteella, ja annoimme kaikkien kukkien kukkia.”

Voutilainen oli päätoimittajana yhdessä Toni Isoluoman kanssa.

”Lehden tekeminen oli hauskaa. Istuimme Tupsussa, joimme kaljaa ja mietimme, minkälaista sisältöä laittaisimme tällä kertaa lehteen. Otimme lehteen kaikki ulkopuolisten kirjoittamat jutut.”

Tupsu oli Rovaniemellä sijaitseva kulttuurin ystävien valloittama ravintola, oikealta nimeltään Lapin Paula, joka sijaitsi osoitteessa Hallituskatu 24. Se lopetti toimintansa vappuna vuonna 2010.

”Teimme lehteä pilke silmäkulmassa, emmekä ottaneet sitä tai itseämme turhan vakavasti. Aina, kun oli jotain tärkeää esille tuotavaa, niin ujutimme sen mukaan mutta varsinaisesti poliittisia kannanottoja siellä ei oikeastaan esiintynyt siihen maailman aikaan.”

Uuden korkeakoulun alkuaskeleet huolestuttivat vielä ja opiskelijoiden toimeentulo puhutti.

”Lapin yliopisto oli vielä ylösnostovaiheessa ja olimme tilapäisissä tiloissa, jotka eivät olleet tyydyttävät kaikilta osin. Ainainen opiskelijoiden rahapula nousi myös esiin. Yliopiston, tai siinä vaiheessa vielä korkeakoulun, kehittäminen oli tietysti myös yksi asia, jota pidimme esillä”, Voutilainen muistelee.

Myöhemmin Pekka Voutilainen työllistyi ulkoministeriöön ja työskennellyt ympäri maailmaa. Hän on ollut ulkoministeriön tehtävissä Itävallassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Thaimaassa, Intiassa, Saudi-Arabiassa, Turkissa ja nyt Qatarissa.

1990 - Tehokkuutta ja euforiaa

1980–1990-lukujen vaihteessa kasvatustieteiden opiskelija Heli Lohi oli ensin kaksi vuotta Lapin korkeakoulun ylioppilaskunnan LaKY:n pääsihteerinä ja sitten vuoden Lapin ylioppilaslehden päätoimittajana.

”Ne olivat herkullisia vuosia olla päätoimittajana. Korkeakoulu oli toiminut reilu 10 vuotta, joten kaikki lastentaudit eivät enää vaivanneet.”

Lohen mukaan aika oli tapahtumarikasta niin ylioppilaskunnassa ja yliopistolla kuin muutenkin maailmassa. Kaupallinen radiotoiminta vapautui ja elävä musiikki saapui Rovaniemelle.

“90-luvun alussa ylioppilaskunta sai käyttöönsä vanhan Valistustalon ja perustimme Tivoli-ravintolan. Sitä ennen Rovaniemellä ei ollut paikkaa, jossa bändit olisivat voineet pysähtyä, vaan ne ajoivat suoraan Kemistä Sodankylään”, Lohi kertoo.

 

 

Ylioppilaslehti oli todella tärkeä ja sen merkitys tunnustettiin. Lapin yliopiston ylioppilaskunta oli tyytyväinen vakiintuneeseen ylioppilaslehden julkaisuun, eikä määrärahoista tarvinnut taistella.

”Elimme aikaa ennen internetiä, ennen sähköpostia, ennen edes sähköistä tiedonsiirtoa. Tiedekuntien fyysiset ilmoitustaulut olivat vähän niin kuin nykypäivän sosiaalinen media. Sinne laitettiin kaikki ajankohtainen ja hetkessä elävä, kuten esimerkiksi tapahtumat ja ’Voitko soittaa mulle illalla?’-tyyppiset viestit. Ylioppilaslehti oli taustoittava, kantaaottava ja linjaa vetävä.”

Tunteita herätti opiskelijoiden aktiivisuus, tai tarkemmin ottaen aktiivisuuden puute.

”Me käytimme ensimmäisen kerran termiä pullamössösukupolvi Lapin ylioppilaslehdessä ja sieltä se poimittiin yleisempään käyttöön. Termin isäksi väitetään kokoomuksen kansanedustaja Martin Saarikangasta, mutta hän luki sen eduskunnassa meidän ylioppilaslehdestämme. Meidän toimittajamme Mane Mäkinen käytti sitä kritisoimaan meitä 60-luvulla syntyneitä. 60–70-luku oli hyvin politisoitunutta ylioppilaskunnissa ja opiskelijapiireissä, mutta 70-luvun loppua kohti mennessä se vaimeni, ja 80-luvulla oltiin aivan toisessa ääripäässä. Puoluepolitiikasta haluttiin jokaisella rintamalla ihan kokonaan irti, ja se näkyi sitten niin, että opiskelijat eivät olleet niin yhtenäinen ja voimakas rintama asioidensa puolustamisessa. Sitä Mane nimitti pullamössösukupolveksi: kun ei kiinnosta edes omasta edusta pitää huolta.”

1990-luvun alussa yliopistoihin tuli tehokkuusvaatimuksia. Opiskelijoita huolestutti tieteellisen tutkimuksen taso ja akateeminen vapaus.

 

“Nykypäivän yliopistoa ei voi edes verrata 80–90-lukujen vaihteen yliopistoon akateemisen vapauden mittarilla.” HELI LOHI

 

”Mietimme, tekeekö tehokkuusvaatimukset yliopistoista yritysten tuotekehitysyksiköitä. Jos kaikkeen pitää saada ulkopuolista yksityistä rahaa, niin ohjaako se tutkimusten aiheen valintaa ja tuloksia maksajan toivomaan suuntaan? Nämä pahimmat visiot eivät toteutuneet tilaustutkimuksen määrän lisääntymisestä huolimatta. Onneksi ammattikorkeakoulut ottivat sen kentän haltuunsa.”

Tehokkuusvaatimusten osalta opiskelijoiden pahimmatkin pelot toteutuivat.

”Nykypäivän yliopistoa ei voi edes verrata 80–90-lukujen vaihteen yliopistoon akateemisen vapauden mittarilla”.

Meille 2020-luvun opiskelijoille yliopistojen tehokkuusvaatimukset ovat arkipäivää, mutta millaista aika oli ennen sitä?

”Nykyään yliopistoilla on tuloksellisuusmittarit ja kaikki niiden tulot perustuvat siihen, mitä ne saavat aikaiseksi. Aiemmin yliopistot saivat vain jonkun rahasumman käyttöönsä. Silloin opiskelijat saivat opiskella missä tiedekunnassa vain ja niin kauan kuin halusivat. Opintotukeakin sai muistaakseni seitsemän vuotta, ja jos vuodet paukkuivat yli, niin haettiin jatkovuosia.”

 

Tässä häviää Suomesta aika iso yhteiskunnallinen vaikuttaja ja tekijä, joka on nostanut henkilöitä etenemään urallaan.” Petri Laukka

 

Lohi valmistui kasvatustieteiden maisteriksi, mutta jatkoi myöhemmin uraansa viestinnän parissa.

”Päätoimittajuus oli varmaan sellainen käännekohta omassa elämässäni. Huomasin, että tykkään kirjoittamisesta ja minulla on vahvuuksia siinä. Myöhemmin olen siirtynyt työelämässäni viestintään ja kirjoittaminen on nyt kokopäivätyötäni.”

Viestinnän lisäksi lehden entiset tekijät ovat työskennelleet journalismin ja kirjallisuuden parissa, kuten vuoden 1993 päätoimittaja Petri Laukka. Hänen kanssaan visuaalisena päätoimittajana oli Matti Pietola.

Laukka ja Pietola olivat sopineet jo kesällä ennen töiden alkamista, että lehteä pitää muuttaa journalistisemmaksi.

Ja niin he tekivätkin.

”Me näimme, että lehdellä voisi olla myös journalistista vaikuttavuutta, ja sen lähtökohdan otimme tekemiseemme. Käytännössä vanhasta ylioppilaslehdestä ei jäänyt mitään jäljelle.”

Laukka ja Pietilä toivat lehteen ulkomaan aiheita. He esimerkiksi tilasivat jutun Sarajevossa olevalta opiskelijalta, kun Jugoslavian sota oli pahimmillaan.

”Me avasimme räppänää vähän isommalle maailmaan.”

Muutokset eivät aina suju kivuttomasti, ja tämäkin muutos aiheutti opiskelijoiden keskuudessa tunteita.

”Meidän muutoksemme oli niin raju, että se aiheutti paljon polemiikkia ja suuttumusta tiettyjen opiskelijoiden piirissä. Kun juttelin muiden opiskelijoiden kanssa, niin kuulin ajatuksia siitä, että lehti on nyt pilattu, kun siitä on tullut niin journalistinen.”

Lehdessä olevat opiskelijoiden huolenaiheet eivät kuitenkaan muuttuneet kokonaan. Opiskelijoiden toimeentulo oli huolestuttanut jo 80-luvulla, ja se huolestutti edelleen.

”Tein pääkirjoituksenkin opiskelijoiden toimeentulosta. Me jouduimme kitkuttelemaan kylmissä asunnoissa ja vähillä rahoilla”.

1990-luvun alussa pelon aiheita löytyi Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Silloin olivat käynnissä Jugoslavian hajoamissodat, Neuvostoliitto oli juuri kaatunut ja vapauttanut Itä-Euroopan, joten havaittavissa oli toivoakin.

”Sellainen euforia oli päällä. Meillä oli joitain juttuja myös Itä-Euroopasta. Sieltä tuli vaihto-opiskelijoita Suomeen ja Prahasta tuli opiskelijoita Rovaniemellekin.”

 

 

Sodan aiheuttamat pelot tuntuvat meille nykyaikanakin surullisen tutuilta, mutta euforia meiltä puuttuu tästä hetkestä.

Petri Laukka valmistui mediatieteestä maisteriksi ja yhteiskuntatieteistä tohtoriksi. Hän on ollut sittemmin Lapin Kansassa ja Taloussanomissa, sekä Kalevassa pääkirjoitustoimittajana, uutispäällikkönä ja kulttuuritoimituksen esimiehenä. Tällä hetkellä hän toimii Kalevan pohjoisen toimittajana ja julkaisee keväällä kuudennen tietokirjansa Paha meri, hyvä meri – Itämeren ihmeellinen historia.

”Lehden teosta oli paljon hyötyä, vaikka minulla oli jo toimittajataustaa ennen opiskeluaikaa. Se rohkaisi itseä paljon, että pystyy ihan nollasta aina vääntämään tietynlaisen julkaisun. Se antoi myös tiettyä itsevarmuutta, kun selvisi niistä asioista, mitä ylioppilaslehti haasteena antoi.”

Lehden olemassaolosta ei tarvinnut taistella vielä Laukan päätoimittajavuosina. Lehden asema oli itsestäänselvyys, vaikka rahaa olikin vähän.

Laukka huomauttaa, että ylioppilaslehden tarpeellisuus huomataan vasta sitten, kun sitä ei enää ole.

”Ei välttämättä heti, mutta sitten kun se huomataan, niin lehteä ei saa enää takaisin.”

Journalistista uraa saavuttanut Laukka toteaa, että lehden uudelleen perustaminen on aika epätodennäköistä.

”Missään maakuntalehdessäkään ei ole onnistuttu siinä, että se palautettaisiin uudestaan henkiin”, Laukka pohtii.

”Tässä häviää Suomesta aika iso yhteiskunnallinen vaikuttaja ja tekijä, joka on nostanut henkilöitä etenemään urallaan.”

 

2000 - Tehokkuusajattelua ja median murros

Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen 2004 päätoimittajana oli Jarkko Kumpulainen. Silloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan ja internetkin oli vasta lapsen kengissä.

Kumpulaisen kertoo, että silloin ylioppilaslehden tärkein tehtävä oli tuoda esille rovaniemeläistä ja lappilaista kulttuuria.

”Ne välineet, missä Rovaniemen kulttuurielämää ja ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa olisi tuotu esille, olivat vähissä, vaikka Uusi Rovaniemi teki parhaansa. Kulttuurilehti Kaltio hoiti jollain tavalla Lapin kulttuurielämästä uutisoimisen, mutta siihen se jäi. Ylioppilaslehti teki siis tärkeää työtä. Ensimmäinen maininta Suomenmaassa Pohjois-Lapin räpskenestä tulee ylioppilaslehdestä, vaikka tein kyllä samaan aikaan siitä jutun Kaltioon ja Koulu-TV:lle. Teimme myös koko ajan yhteistyötä Lapin ylioppilasteatterin kanssa, joka eli silloin yhtä kultakauttaan.”

Ylioppilaslehden keskiössä oli kulttuuri, mutta lehteen mahtui kuitenkin muitakin juttuja. Kumpulaisen mukaan ajat olivat hyvin erilaiset vielä 2000-luvun alussa.

”Elimme fukuyamalaisittain historian lopun tuntua jollain tapaa. Yleismentaliteetti oli yhteiskunnallisten muutosten suhteen sellainen ´tämä taisi olla tässä´. Suomessa elettiin vahvaa nousukautta, uusliberaalitalousajattelu oli hegemoniaa, ja vaikka monet kehityssuunnat olivat nähtävissä, niin kansa oli vaiti. Meni vielä hyvä tovi, että esimerkiksi taloustieteen linjaukset alettiin nähdä laajemmin poliittisina valintoina. Ehkä silloin kaivattiin laajemminkin jonkinlaista koko kansan havahtumista ja politisoitumista”, Kumpulainen pohtii.

Huolta herättivät myös uudet ideologiset suuntaukset.

”Uusliberalistinen maailmanjärjestys ja taloustieteellinen tehokkuus työntyivät elämäämme. Nyt tuntuu naiivilta ajatella tätä, mutta silloin oli aivan validi argumentti sanoa, että taas sitä tehokkuusajattelua yritetään työntää meille. Se oli aivan pöyristyttävää, että kouluun tuodaan tehokkuusajattelua.”

Nykyään tehokkuus on osa yliopistojen ja opiskelijoiden elämää, ja se tuntuu meille jo arkipäiväiseltä.

Kumpulainen oli ylioppilaslehden päätoimittajana muutaman vuoden, jonka jälkeen hän on luonut uraa journalismin parissa muun muassa Yleisradiolla. Hän oli pitkään myös Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaan päätoimittaja ja myöhemmin kulttuurilehti Voiman päätoimittaja.

”Ylioppilaslehti on kyllä väylä toimittajan töihin.”

Nyt Kumpulaisen palkan maksaa Strategisen tutkimuksen neuvosto. Myös niissä hommissa Kumpulainen kokee, että päätoimittajavuosista on ollut hyötyä.

Kumpulaisen päätoimittajuuden aikana 2000-luvun alussa lehden olemassaolosta ei vielä tarvinnut taistella edustajistossa. Verkkoon siirtymisestä puhuttiin vähän, mutta se nähtiin vielä mahdottomana.

”Minulla ei ihan täysin mene jakeluun, että millä hemmetin logiikalla ylioppilaskunnat näitä lehtiä lakkauttelee nykyään.”

 

“Edustajisto päätti romuttaa omasta instituutiostaan monilla tavoilla näkyvimmän osan.” JARKKO KUMPULAINEN

 

Kumpulainen kertoo ymmärtävänsä taloudellisen logiikan ja huomioi myös Petteri Orpon hallitusohjelman antaman uhkan ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden poistamisesta.

”Kun se ylioppilaslehden lehtiständi jossain seisoo, niin ylioppilaskunta tekee näkyvän intervention eli väliintulon. Lehti on tärkeä yhteisön luomisen kannalta, ja sen kannalta, millaisena organisaationa ylioppilaskunta näyttäytyy ja tekee itsensä olemassa olevaksi.”

”Edunvalvojat hoitavat sen tärkeän hyvän hommansa neuvottelupöydissä, mikä onkin ylioppilaskunnan tehtävä, mutta sen pöllyttäminen on sitten lehden tehtävä. Siinä mielessä ylioppilaskunnat, jotka näitä lehtiä lopettelevat, sahaavat omaa jalkaansa poikki, luopuvat vallasta.”

Kumpulainen pohtii, että lehti oli helpompi lopettaa nyt, kun sen ilmestymismäärää oli jo tiputettu kahdeksasta neljään kertaan vuodessa.

”Edustajisto päätti romuttaa omasta instituutiostaan monilla tavoilla näkyvimmän osan.”

Ylioppilaslehti on myös se paikka, jossa opiskelijat pääsevät journalismin pariin, kun yliopistossa ei voi opiskella sitä. Kumpulaisen mukaan Lapin kannalta on tärkeää, että toimittajakentällä työskentelee lappilaisia toimittajia, jotta alueen ääni säilyy ammattitaitoisten ihmisten käsissä.

”Lehden lopetus on lyhytnäköistä myös alueellisesti.”

Muutama vuosi Kumpulaisen jälkeen vuonna 2009 lehden päätoimittajaksi nousi Anna Ruohonen. Ruohonen oli avustanut ylioppilaslehdessä ennen päätoimittajana olemista.

”Se oli semmoinen venäläinen uimakoulu, että suoraan vain kylmään veteen. Minulla ei ollut kauheasti kokemusta, kun siihen hommaan ryhdyin, mutta se oli onneksi hyvin opettavainen vuosi.”

Ruohonen kertoo tutustuneensa moniin tekijöihin, joiden kanssa on vieläkin tekemisissä.

”Me olimme kaikki yhdessä ylioppilaslehdessä, ja seuraavana vuonna olimme sitten Lapin Kansassa.”

Ruohonen muistelee lämmöllä ylioppilaslehtikautensa viikonloppuja, kun he lukittautuivat toimistolle lehden graafikon Miila Kankaanrannan kanssa editoimaan ja taittamaan lehteä. Hän toteaa, että lehden suhteen hän olisi voinut toimia paremmin vallan vahtikoirana.

”Kävin kyllä edustajiston kokouksissa, mutta seurasimme toimintaa aika lepsusti. Se ei ollut oikein meidän intohimomme silloin, vaan meitä kiinnosti enemmän tehdä omituisia taidejuttuja. Jälkeenpäin olen ajatellut, että lehden tehtävänä on luonnollisesti se poliittinenkin puoli.”

2010-luvun vaihteessa journalismi koki kovan muutoksen.

“Median digitaalinen murros alkoi niihin aikoihin, kun olin päätoimittajana. Me lähdimme siihen aaltoon, kun internet yleistyi, ja lehdet alkoivat digitalisoitumaan. Koko ajattelutapa on ikään kuin muuttunut sen jälkeen, sillä harvoin nykyään enää tarvitsee miettiä, että mihin tilaan printissä oma juttu sopii. Koko media-ala on kyllä läpikäynyt ihan valtavan murroksen. Nyt tuntuu, että osa medioista on digitaalisesti voitollisia, mutta eivät kaikki.”

Ylioppilaslehdessä elettiin ajan mukana ja digitalisoituminen näkyi lehtityössä.

”Silloin verkkolehdet olivat enemmän vain sellaisia PDF-tiedostoja, jotka ladattiin verkkoon. Keskustelua printin lopettamisesta kuitenkin käytiin jo silloin.”

Lehden olemassaolostakin piti taistella jo tuolloin.

 

“Maailma on kauhea paikka. Tsemppiä kaikille opiskelijoille, toivottavasti löydätte valoa ja uskoa tulevaisuuteen.” Anna Ruohonen

 

”Se oli syy, miksi en jatkanut hommassa toista vuotta. Palkka ei vastannut millään tasolla työmäärää ja vastuuta. Se oli enemmän intohimotuote minulle ja monille muillekin tekijöille”.

Ruohonen muistelee erityisellä lämmöllä lehden yhteisöllisyyttä ja kuuluttaa sen tärkeyttä opiskelijoille nykyäänkin.

”Varsinkin tällaisena koronan jälkeisenä aikana, kun varmaan se vähäinenkin yhteisöllisyys, mitä ennen oli, on pirstaleina. Kukaan hädin tuskin käy kampuksella ja kaikki ovat etänä luennoilla, kamerat pimeänä. Minä olen todella onnellinen, että minun ei itse tarvinnut opiskella maisterintutkintoa sellaisena aikana.”

”Maailma on kauhea paikka. Tsemppiä kaikille opiskelijoille, toivottavasti löydätte valoa ja uskoa tulevaisuuteen”, Ruohonen naurahtaa.

 

2010 - "Jatkuvaa taistelua resursseista"

 

 

Vuonna 2007 Johan-Eerik Kukko aloitti opinnot Lapin yliopistossa ja päätyi heti ensimmäisenä syksynään lehtipalaveriin.

”Kirjoitin aluksi suomalaisista runoilijoista artikkelisarjaa, sitten päädyin kirjoittamaan omia runoja ja arvostelemaan kirjoja. Vuonna 2009 lehteen haettiin päätoimittajaa ja vuoden 2010 toimin päätoimittajana”, Kukko kertoo.

Kukko ajatteli päätoimittajan uransa aluksi, että lehdestä pitää tehdä tunnetumpi muuallakin kuin yliopistolla.

”Hyvin pian törmäsin sellaiseen omituiseen asetelmaan, että on opiskelijoita, jotka eivät edes tiedä, että meillä on ylioppilaslehti. Minun piti haudata suunnitelma kuuluttamisesta kaupungille, sillä haltuun piti ottaa ensin yliopisto”, Kukko naurahtaa.

 

“Pukeuduimme 30-luvun tyylisiin lehtimiespukuihin ja taisin raahata aulaan kirjoituskoneenkin. Kirjoitin porukalle runoja ja jaoimme tietoa, että uusi lehti on ilmestynyt. Siinä oli jotain spektaakkelimaista.” Johan-Eerik Kukko

 

Ylioppilaslehden julkaisupäivinä päätettiin järjestää tempauksia, joissa lehteä jaettiin yliopiston aulassa.

”Pukeuduimme 30-luvun tyylisiin lehtimiespukuihin ja taisin raahata aulaan kirjoituskoneenkin. Kirjoitin porukalle runoja ja jaoimme tietoa, että uusi lehti on ilmestynyt. Siinä oli jotain spektaakkelimaista.”

Kukko muistelee iloisesti vuosiaan päätoimittajana. Budjetit olivat kuitenkin tiukkoja.

”Muistan, että monesti lehtipalaverissa ongelma oli siinä, että taitavia tekijöitä ja juttuja oli paljon, mutta ei ollut oikeastaan rahaa maksaa niistä kuin joitakin kymppejä, koska budjetista haluttiin nipistää koko ajan. Se oli jatkuvaa taistelua resursseista.”

Kukko kertoo, että he tekivät ennakkoluulottomasti juttuja melkein mistä tahansa, mikä palvelee Lapin yliopiston opiskelijoita.

”Saimme joskus kovaakin kritiikkiä esimerkiksi tiedekunnilta siitä, miksi kirjoitamme joistain asioista, koska olisi ollut parempi, ettei sellaisista asioista kirjoiteta silloin, kun niitä vielä valmistellaan. Me pidimme kuitenkin tärkeänä sitä, että opiskelijoilla on oikeus tietää heitä koskevista asioista”, Kukko pohtii.

”Meillä oli hyvin suosittu Gradu otsassa -palsta, missä käsiteltiin omakohtaisia kokemuksia gradun kanssa taistelemisesta. Voucher asia myös kiinnosti, samoin tenttiakvaarion käyttö. Yliopistolaki oli muuttunut, ja yliopistot eivät olleet enää valtioon sidoksissa. Käsittelimme sitä, miten se muutos vaikuttaa yliopistoon ja meihin opiskelijoihin. Yliopistoon tuli myös valvontakamerat, ja pohdittiin, että loukataanko tässä nyt yksityisyyden suojaa.”

Myös tietokoneiden käyttöjärjestelmät herättivät mielipiteitä.

”Mietimme, miksi Lapin yliopisto ei ota Linuxia käyttöön, sillä säästäisimme lisenssimaksuissa huomattavia summia. Haastattelimme tietoturvapäällikköä, joka totesi, ettemme voi nyt ottaa tätä Linuxia käyttöön, mutta hyvä idea kuitenkin”, Kukko muistelee nauraen.

Johan-Eerik Kukon elämässä ylioppilaslehdellä on ollut merkittävä rooli.

”Lehti oikeastaan sinetöi sen, että päädyin viestinnän pariin töihin. Vuonna 2020 aloitin työt yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa nuorempana tutkijana kansalaistottelemattomuutta tutkivassa hankkeessa. Väitöskirjan on tarkoitus ilmestyä syksyllä.”

 

“Parhaiten mieleen on jäänyt yhteishenki, sillä lehteä tehtiin aina todella intohimolla ja idearikkaasti.”

 

LYY toivoi, että päätoimittajan tehtävä kestäisi yli vuoden. Kukon mukaan työ oli kuitenkin todella rankkaa kokoaikaisen taistelun takia. 

”Se oli jatkuvaa kädenvääntöä LYY:n kanssa, ettei lehdestä otettu enempää, kuin mitä siitä otettiin jo. Vuonna 2010 lehti ilmestyi vielä 7 kertaa vuodessa, mutta siitä se on sitten lähtenyt laskemaan. Vuonna 2011 se ilmestyi enää 6 kertaa vuodessa”, Kukko toteaa.

”On surullista, että rahat tulevat vastaan. Tämä vuosi nyt sitten koitui kohtaloksi. Journalismin tarve ei katoa minnekään, sitä tarvitaan tosi paljon.”

Elli Alasaari on yksi kauimmin lehdessä mukana olleista tekijöistä. Hän toimi yli neljä vuotta lehden ja LYY:n graafikkona, vuodet 2017–2021. Sen jälkeen hän jatkoi kuvaajana vielä lehden loppumetreille saakka. Alasaari myös päätoimitti yhden lehden.

”Ehdin olla monenlaisessa mukana. LYY:n graafikkona tein lehteä ja LYY:n grafiikoita sekä visuaalista ilmettä. Päätoimitin yhden lehden käytännön syistä, kun edellinen päätoimittaja irtisanoutui aika nopealla aikataululla ja se tuli juuri lehden julkaisun kohdalle”, Alasaari kertoo.

”Se oli ihan hauska kokemus. Huomasin, että siihen liittyy paljon enemmän vastuutehtäviä kuin graafikon työhön.”

Alasaari oli tekemässä myös lehden 40-vuotis juhlanäyttelyä vuonna 2019.

 

 

”Saimme näyttelyn juuri pystytettyä, ja tarkoitus oli avata se, kun kaikki uutiset koronasta tulivat Suomeen. Kukaan ei päässyt näyttelyyn ja yliopisto suljettiin väliaikaisesti. Pidimme näyttelyn sitten uudelleen seuraavana syksynä.”

Alasaari muistelee, että lehden jatko huolestutti jatkuvasti, vaikkakaan ei niin paljon kuin loppuaikoina. Vähän ennen Alasaaren graafikon työtä lehden julkaisukerrat oli vähennetty kahdeksasta neljään kertaan vuodessa.

”Juttelimme päätoimittajan kanssa monesti siitä, että lehti ei ole itsestäänselvyys ja että se on poliittisten vaikutteiden alaisena. Sen olemassaolosta piti pitää huolta.”

Alasaari kuvailee kuitenkin neljän vuoden työtään graafikkona upeaksi ensimmäiseksi oman alan työpaikaksi, ja lehdestä on jäänyt hänelle kauniita muistoja.

”Parhaiten mieleen on jäänyt yhteishenki, sillä lehteä tehtiin aina todella intohimolla ja idearikkaasti”.

Intoa lehden tekemisessä on täytynyt Alasaaren mukaan ollakin, sillä osa työstä on ollut vapaaehtoistyötä.

”Tein visuaalisen uudistuksen vapaaehtoisvoimin. Lehti on aina ollut minulle ja monille muille intohimon aihe.”

Alasaari pitää edustajiston päätöstä lopettaa lehti lyhytkatseisena.

”Olen surullinen ja järkyttynyt tästä uutisesta.”

 

2020 - Kriittinen journalismi pitää yhteisön terveenä

 

 

Elli Alasaaren kanssa lehden 40-vuotisnäyttelyä järjestämässä oli lehden silloinen päätoimittaja Aleksi Pohjola.

”Huomasin, että vanhoissa lehdissä oli kirjoitettu aika paljon samoista aiheista kuin mekin kirjoitimme. Lehdissä nousi aina esille ympäristö sekä opiskelijoiden toimeentulo ja asema”.

Pohjola oli päätoimittajana vuosina 2017–2020, mutta avustajana hän oli toiminut jo vuodesta 2014 asti. Hän kertoo, että mieleen on jäänyt taitavat avustajat ja innostuneet tekijät.

”Osa avustajista oli mukana joka lehdessä, ja heidät tunsin ja tiesin paremminkin. Yksi legendaarinen yhteiskuntatieteilijä ylitti aina merkkimäärät kymmenellä tuhannella merkillä. Sitten me aina mietimme, että mitäs tässä nyt tehdään”, Pohjola nauraa.

Pohjola oli valinnut lehdelle yhteiskunnallisen linjan ja piti siitä kiinni.

”Meillä oli yhteiskunnallinen ote lehdessä. Siitä tuli jonkin verran palautetta, että pitäisi olla kevyempi lehti, mutta olin päättänyt, että me teemme yhteiskunnallista lehteä. Silloin kaikki uudet tekijät pääsivät matalalla kynnyksellä tekemään yhteiskunnallista journalismia. Kaikki olivat tervetulleita. Lehti oli väylä journalismiin.” Lehteä leimattiin sen yhteiskunnallisuutensa takia myös vasemmistolaiseksi.

 

“Kriittiset yhteisön sisäiset julkaisut ovat tärkeitä yhteisön terveenä pitämiseksi.” ALEKSI POHJOLA

 

”Vuonna 2015 maahanmuuttokriisin myötä Suomi selkeästi jakautui ja tuli voimakkaat jakolinjat. Me kirjoitimme paljon ympäristöstä, niin tottakai meitä syytettiin vihervasemmistolaiseksi propagandalehdeksi. Kirjoitimme paljon myös yliopistosta: mikä on yliopiston tulevaisuus, taso, suunta ja opetuksen laatu.”

Entä pitikö Pohjolan taistella lehden rahoituksen puolesta?

”Tottakai piti”, Pohjola nauraa.

”Koko media-ala on taistelua: Yle taistelee valtion rahoista, ja kaupallinen media taistelee mainostajien rahoista ja tilaajamääristä.”

Ylioppilaslehden taistelu rahoituksesta on kuitenkin erilaista.

 

 

”Ylioppilaslehden taistelu kulminoitui sellaiseen arvotaisteluun. Edustajiston pitää miettiä, että minkälaisia palveluita me halutaan tarjota opiskelijoille: halutaanko tuottaa vain tapahtumia ja bailata vai olisiko jotakin muutakin, mitä ylioppilaskunta voisi opiskelijoilleen tarjota. Kaikki opiskelijat ovat LYY:n jäseniä ja LYY:n tehtävä on ajaa opiskelijoiden etua ja tuottaa heille palveluita. Yksi heidän tuottama palvelu on kriittinen journalismi, jonka avulla pystytään käsittelemään yhteiskuntaa, yliopistoa ja LYY:tä. Nyt niitä ei kritisoi enää kukaan, kun lehti on lopetettu. Sitten kun esille nousee oikeasti kipeitä asioita, niin niihin ei puututa.”

Pohjola nostaa esimerkiksi heidän kirjoittamansa jutun sitsikulttuurista. Moni Lapin yliopiston opiskelijoista muistaa tai tietää tapauksen, kun Jyväskylässä meidän opiskelijamme lauloivat sitseillä laulua, jossa naureskeltiin kansanmurhalle. Sen laulun sanoitukset elävät netin keskustelupalstoilla edelleen.

”Meidän oli tässä yhteisössä toimivana lehtenä myös kirjoitettava siitä. Halusimme herättää laajempaa keskustelua sitsikulttuurista: siitä minkälaista se on alkoholinkäytön suhteen ja mitä se opettaa fukseille? Siellä lauletaan lauluja, joissa naureskellaan kansanmurhalle ja selitetään, että tämä on huumoria ja että sitä pitää ymmärtää. Sanat tuottavat totuutta, kun niitä tarpeeksi toistetaan.”

Pohjola sai paljon palautetta sitsikulttuuria kritisoivasta jutustaan ja juuri siksi ylioppilaslehti on tärkeä: jonkun pitää nostaa vaikeatkin asiat esille.

”Kriittiset yhteisön sisäiset julkaisut ovat tärkeitä yhteisön terveenä pitämiseksi”, Pohjola miettii.

”Lehden lopettamispäätös saa vakavasti kyseenalaistamaan niitä arvoja, mitä Lapin yliopiston ylioppilaskunta tällä päätöksellä ulospäin viestii.”

 

Lehden historia päättyy nyt vuoteen 2024.

 

Lapin ylioppilaslehti on toiminut opiskelijoiden hyväksi maailman muutoksissa sekä ollut mukana viemässä Lapin korkeakoulua alun vaikeuksista yhdeksi yliopistoksi Suomen yliopistojen joukossa.

Lehden historia päättyy nyt vuoteen 2024. Kymmenen, kahdenkymmenen tai sadan vuoden päästä opiskelijoiden huolenaiheista tai taidonnäytöistä ei löydy materiaalia vuoden 2024 jälkeen.

Lehdessä opiskelijat ovat päässeet kokeilemaan taitojaan kymmenien vuosien ajan. Lehti on toiminut erityisenä väylänä journalismin pariin, mutta myös polkuna muuhunkin työelämään, kuten viestinnän, kirjoittamisen, graafisen suunnittelun ja kuvaamisen tehtäviin.

Lapin yliopiston ja LYY:n toimintaa ei ole valvonut kukaan muu kuin Lapin ylioppilaslehti. LYY:n edustajisto päättää suurista rahamääristä ja tekee vaikuttavia linjauksia, joten heidän toimiaan pitäisi tarkastella kriittisesti.

Lapin ylioppilaslehti on myös toiminut opiskelijoiden äänenkannattajana. Lehti on aina ollut väline, jonka avulla opiskelijoiden ilot ja surut on voitu nostaa esille. Sen lisäksi, että lehdessä opiskelijoiden esittämät huolenaiheet ovat toimineet vertaistukena muille opiskelijoille, niin ne ovat myös tulleet laajempaan tietoisuuteen ja aiheuttaneet muutoksiakin. 

Lehden lopettaminen oli päätös, joka tulee tuhoamaan määrittelemättömän paljon.