Opintosuoran kuvitteellinen kiireputki

Teksti Kerttu Pakkasvirta
Kuvitus Aino Soininen

Jatkuva kiire ja suorittaminen ovat nykypäivän trendi-ilmiöitä. Työhakemuksissa täydellinen stressinsietokyky on jo itsestäänselvyys eikä kenellekään kuuluisi olla tyhjiä aukkoja kalenterissa. Opiskelijaruokalassa kaverukset mittelevät to−do-listoillaan ja juoksevat kilpaa siitä, kumpi kaappaa paperit käteen pikaisemmin.

Jutellessani tuttuni kanssa keskustelu ajautui koko ajan aikaansaamiseen ja suorittamiseen. Päivittelyyn siitä, paljonko opareita saa mistäkin ja kuinka taas on kiire. Yhtäkkiä kenelläkään läheiselläni ei ole aikaa. Ei edes kuudesluokkalaisella pikkusiskollani. Kiireen nykäisyissä notkutaan kuin marionetit. Kiire on uusi normaali.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 julkaiseman korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan 44 prosenttia korkeakouluopiskelijoista ei kokenut henkistä hyvinvointiaan edes hyväksi. Korkeakoulujen valintauudistuksen myötä lukiotodistusten painoarvo nousee ja opiskelijoiden suorituspaineet kasvavat. Kun lukiossa jo pitäisi tietää mitä haluaa opiskella ja seuraavaksi yliopistossa tuupitaan valmistumaan ennätysajassa, putki on valmis. Kilpailun ja yksilökeskeisyyden suosio luo täydellisyydentavoittelua. Perfektionismi on ihailtua. Mutta mitä jos määränpäänä ei olekaan edetä pelkkää suoraa tietä? Eikö kävisi sairaalloisen tylsäksi pinkoa hikisenä samaa reittiä samalla maisemalla?

Olin ensimmäiseen yliopistovuoteeni saakka yhteiskunnan mallinuorukainen. Nappasin lukiotodistuksen määräajassa, ponnahdin suoraan yliopistomaailmaan ja suoritin opintopisteitä kurssien pyörteessä. Sitten se iski. En ollutkaan saanut haikailemaani välivuotta ja olin hukassa. Väärässä paikassa väärään aikaan. Kesän jälkeen päätin pitää suunnittelemani välivuoden – opiskelin kansanopistossa ja seuraavana keväänä hain ja pääsin nykyiseen opiskelupaikkaani. Jouduin pitkään todistelemaan eri ihmisille ja tahoille, miksi vaihdan opintosuuntaani, mikä minusta tulee, miksi teen näin ja miksi nyt en vain tee  niin kuin muut; jää odottelemaan, vaikka housut kiristää ja pusero kutittaa eikä tunnu sopivalta. Olen kuullut aivan liian useasti tarinan, kuinka vanhempana harmittaa, kun ei silloin nuorena etsinyt, tehnyt niitä virheitä ja lähtenyt opiskelemaan leipurialaa. Virheitä kammoksutaan, vaikka ne kuuluvat elämään. Ja syystä kuuluvat.

Ajalliset raamit ja opiskelijoiden puskeminen kohti yhtä suuntaa estävät vapaan etsimisen. Etsimisen luonteeseen kuuluu, että välillä eksyy. Eksymällä oppii. Jos tulevaisuuden luovia yksilöitä ja innovaattoreita kerta kovasti etsitään, niin miksi seikkailemiseen ei anneta vapaata tilaa? Jos ei ole varaa tehdä virheitä, harvoin tulee menestymisiäkään.

Poukkoilevuus, satunnaiset eksymiset ja yllätykset mutkissa ovat osa opintopolkua. Poikettaisiinko välillä reitiltä ja seikkailtaisiin? Jos vaikka sivupolusta tulisikin se pääpolku?

Korona-arkeni on uusien rutiinien pilottikokeilua – tai ehkä vain tekohengitystä

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Aino Soininen

Korona on pakottanut ihmiset kokeilemaan uusia tekemisen ja olemisen tapoja. Ensimmäisten eristäytymisviikkojen aikana Maria Paldanius koki siivouspuuskan, etäsosiaalisuuspuuskan ja hyvinvointipuuskan. Mielessä kutkutti silti ajatus siitä, onko kaikki tekeminen vain tekohengitystä uusien rutiinien verukkeella. 

Siivouspuuska

Olen järjestellyt vaatekaapin hyllyt, pakasterasioiden kannet ja kirjat hyllyssä aakkosjärjestykseen. Olen paikannut revenneitä saumoja ja puuttuvia nappeja, opetellut hilloamaan ja saumoroimaan vanulappuja, olen hankkinut ja hoitanut viherkasveja, sekä vaihtanut lampun makuuhuoneen kattovalaisimeen, joka oli ollut niin pitkään sammuksissa, että ehdin jo tottua lukemaan kirjaa taskulampun valossa. Olen siivonnut auton ja häkkivaraston, palauttanut pullot ja konmarittanut kotia kuin se olisi elämäni viimeinen akti.

Toivottavasti ei ole. Haluan järjestellä elämääni vielä vähän lisää.

Olen pessyt mikroaaltouunin, kahvinkeittimen, lattiat ja kaksi koneellista pyykkiä. Viimeksi mainituista toinen oli kirjo- ja toinen lakanakoneellinen. Jälkimmäisen sisältö oli muhinut pyykkikorissa jo kuukauden päivät imien ihmiskehon eritteitä itseensä kuin runsaslumisen talven aikana munansa otollisille apajille laskeneet ja sitten, kostean kevään innoittamina inisevinä parvina Lapin lakeudelle levittäytyneet hyttyset ihmisuhriensa verta. Piti käyttää tripla-annos huuhteluainetta. Sitä löytyi, vaikken muistanut ostaneeni.

Kaikkea käyttökelpoista ja käyttämättä jäänyttä sitä käveleekin vastaan, kun oikein touhukkaaksi alkaa. Näinä merkillisinä, koronaviruksen dominoimina viimeaikoina Touhukas on ollut toinen nimeni.

Ainiin! Yhtenä päivänä löysin vessankaapin peräosastolta myös vanhan hammasharjan, jota apuna käyttäen hinkkasin vessojen lavuaarit niin kiiltävään kuntoon, että olisin varmasti voinut punata huuleni ja mustata ripseni posliinin pintaa tuijottaen. En kokeillut, koska meikkausta en ole hennonnut harrastaa enää herran aikaan. Miksi tuhlata kosmetiikkaa ja rasittaa T-alue-erityisherkkää sekaihoa aikana, jona ainoat ihmiskontaktit ovat oma kumppani ja pleksilasin takana istuva kaupankassa? Ehkä heitä varten?

Jään pohtimaan tätä.

Jynssäsin tietysti myös vessanpöntöt. Käsiini osui (yhdistetyn siivouskaapin ja rojuvaraston perältä) puteli, jonka sisällön sain tietää olevan tarkoitettu pytyn sisälaidan alla olevan uoman, sen kapean ja pystysuunnassa pohjattoman, syväpuhdistukseen. Sellaiseenkin on oma myrkkynsä. Ja minulta löytyi sitä. Miksi? Muistini ei onnistunut tavoittamaan myrkynhankintahetkeä. Itsensä voi näemmä yllättää ja ylittää monella tapaa, kun koronakaranteenissa päivä tolkulla neljän seinän sisällä elää.

Täytyy vielä nostaa esille yhtenä iltana tapahtunut toimenpide, josta olen erityisen ylpeä: ennen jo perinteeksi muodostunutta illan viihdetarjontamaratonia aktivoiduin nimittäin pyyhkimään pölyt, tahrat ja muut mäskit paitsi silminnähtäviltä pinnoilta ja tasoilta, myös sellaisista jekkujemmoista ja pikkupiiloista, joihin sen enempää katse kuin rättikään ei yleensä ulotu. Erityishuomiota ansaitsevat kaikenlaiset taukset: putipuhtaina kimmeltävät nyt niin kahvinkeittimen- ja leivänpaahtimentaus, roskiksentaus, telkantaus, sängyntaus, kirjoituspöydäntaus kuin vessan lavuaarin alakaapin ryönän ja roinan takainenkin taus.

Yhteenveto: tästä kehkeytyi yksi elämäni yltiöpäisimmistä siivousviikoista. Kyllä äiti olisi ylpeä. Täytyy soittaa äidille. Ensi viikolla opastan äitiä Skypen käyttöön ja sitten kerron, mitä kaikkea olen saanut aikaan.

Sosiaalinen megaloikka

Elämäni ensimmäistä kertaa olin kirjannut muistilapulle seuraavanlaisia lauseita:

– Soittorinki perheen ja sukulaisten kanssa.

– Virtuaaliset kahvitreffit x 2.

– Joogatunti ja kirjoituskurssi livestriiminä.

Nämä kaikki löytyivät listalta siitä huolimatta, etten a) ole koskaan ollut kummoinen yhteydenpitäjä perheeni, työkavereideni saati sitten ystävieni kanssa, b) ole koskaan ollut järin kiinnostunut tutustumaan erilaisiin, etenkään uusista uusinta mediaa edustaviin digivälineisiin tai niiden tarjoamiin yhteydenpitomahdollisuuksiin, c) ole, etenkään aikuisiälläni ollut kovin innokas kursseille osallistuja tai porukassa harrastaja. Tähän kaikkeen olen, kiitos ja ”kiitos” koronan, nyt kuitenkin ryhtynyt.

Hiukan häpeillen myönnän: olen odottanut jokaista netissä tapahtuvaa tapahtumaa kuin mitä tahansa alkuperäiseen almanakkaan tälle keväälle kirjattua livetapahtumaa. Kädenjatkeenani riippuvista kynästä ja paperista huolimatta (ja niistä hetkeksikään hellittämättä!) olen saanut itseni myös kiinnostumaan verkon eri kanavien valjastamisesta aktiiviseen arkikäyttöön. Digikasvutarinaani on ohjannut päätään nostanut uteliaisuus ja halu nähdä, mihin paitsi nykymedia, myös minun kolmikymppinen mieleni nykyisin taipuu.

Tuttu sanonta taipui mielessäni muotoon: huvittaako vanhaa koiraa opetella uusia temppuja?

Se, että kaikki – sekin, mikä ei ennen – tapahtuu nyt kotoa käsin, on tehnyt mielelleni kahdessa mielessä tepposet: ensiksikin, sisälläni majaileva Mukavuudenhaluhemmo on muutoksesta muikeana, koska matka kaikkiin tapahtumiin ja tapaamisiin on maksimissaan muutaman metrin mittainen (riippuen siitä, missä päin asuntoa sattuu sijaitsemaan).  Ainainen sisäinen vääntö siitä, jaksaako ja huvittaako minua oikeasti lähteä ja miksi piti edes luvata ja sitoutua, on poistunut aivojeni monologiyksiköstä kokonaan. Siirtyminen ei enää vaivaa mieltäni, koska siirtymään ei tarvitse nähdä vaivaa.

Onko suurin ongelmani aina ollut kynnyksen ylittäminen ja lähtemisen vaiva?

Toinen virtuaalisen karanteenielämän tekemä tepponen on puolestaan se, että huomaan a) sosialisoivani ja pitäväni yhteyttä ihmisiin, ja b) harrastavani enemmän. Tavallisesti kalenterini on täynnä työhön, matkoihin tai työmatkoihin liittyviä merkintöjä, joiden välistä silloin tällöin, aroin elkein kurkistelee yksittäisiä vapaa-ajanaktiviteetteja, kuten jumppatuntia, paikallisen bändin keikkaa, taidenäyttelyjen avajaisia tai pikkukinkereitä. Kalenteria taaksepäin plaratessani huomaan kuitenkin vetäneeni henkselit monien tällaisten touhujen yli. En kai vain ole ”jaksanut lähteä.”

Viimeisten viikkojen aikana ei ole tarvinnut lähteä. Viime aikoina on saanut istua takamus homeessa tietokoneen edessä ja osallistua sen seitsemännen sortin eventteihin, häppeningeihin ja treffilöihin. Sen ansiosta on tullut osallistuttua jumppatunneille, olutmaistajaisiin ja kirjoituskurssille, seurattua niin teatteriesitystä, konserttia kuin standuppiakin. Ja kenties tärkeimpänä: on tullut soiteltua läpi niin Etelä-Suomessa asuvat perheenjäsenet kuin muualla Suomessa ja maailman turuilla ja toreilla asuvat ystävät.

Yhteenveto: tällä viikolla sekä sosiaalisuuteni että harrastuneisuuteni ovat ottaneet megaloikan. Eikä kyse ole vain digiloikasta. Olen oikeasti alkanut pitää, kaivata ja kokea yhteyttä enemmän kuin pitkään aikaan.

 

Hyvinvointi-inspis

Tämän viikon jokaisena päivänä olen ripustanut korviini korut – niin kuin sitä sanotaan, ”omaksi ilokseni”. Yhtenä päivänä villiinnyin vallan ja avasin tiiviissä nipussa pääni päällä päivätolkulla nököttäneen nutturan, joka ei, tokikaan ensi avaamalta kuitenkaan avautunut (niin kuin ei ihminenkään ikinä avaudu, huomasin ajattelevani), vaan jäi kalloni kukkulalle linnunpesämäisenä pallona huoltoruljanssia odottamaan. Hiusten vapauduttua pesästään viimeistelin toimenpiteen hoitoaineella anteeksipyyntöjä peilikuvalleni kuiskaillen.

Voisi kai itsestään huolehtia silloinkin, kun sen näkevät vain kumppani ja kaupankassa?

Hoitoainepullon etiketissä mainittiin eukalyptus ja vanilja. Suljin silmäni ja hengittelin esansseja sisääni kuvitellen makaavani trooppisen auringon alla vailla huolta minkään valtakunnan pandemioista. Samalla huomasin kuitenkin pyöritteleväni ajatuksia, joiden arvelin olevan tässä hetkessä sangen itsekkäitä. Pääsenköhän koskaan enää Balille ja Barbadokselle? Milloin saan varata seuraavan reissun?

Samalla huomasin kuitenkin pyöritteleväni ajatuksia, joiden arvelin olevan tässä hetkessä sangen itsekkäitä. Pääsenköhän koskaan enää Balille ja Barbadokselle? Milloin saan varata seuraavan reissun?

Sinä päivänä, yhtä kaikki päätin antaa itselleni luvan heittäytyä aivan vallattomaksi. Sidoin tuoksuvan tukkani donitsilla, sipaisin huuliin punaa ja sivelin laventelivoidetta kämmenselkiin. Putsasin hampaanvälit hammaslangalla (mihin en edes tiennyt omistavani välineitä) ja pukeuduin kesämekkoon virttyneen oloasun sijaan. Puolilta päivin klikkasin edellisyön unettomina pikkutunteina laatimani biisilistan soimaan ja lorotin punaviiniä lasiin, melko vapaalla mitalla. Ja sitten jamittelin menemään. Olo oli aivan hullu ja huoleton!

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö mieleni taivaankannen läpi olisi pilven lailla purjehtinut myös jokusia huolestuneita ajatustenriekaleita. Purjehtihan niitä. Jälleen kerran. Kalloni kammiossa lilluville vesille alkoi lipua seuraavansorttisia kysymyksiä: onko tällaisena, koko maailmaa koskettavana kriisiaikana sopivaa hullutella täysin rinnoin ja tanssia sydämen kyllyydestä – ja vieläpä keskellä viikkoa ja viikonpäivää. Saako niin tehdä? Saako tästä tilanteesta yrittää repiä iloa irti? Käykö sellainen laatuun? Ja toisaalta: miksei kävisi?

Ymmärsin, että kaiken tämän ajantappotoiminnan juju ja sen tuottaman ilon ydin on itsepetoksessa. Arjen perusrutiinit, samoin kun niitä rutiineja rikkovat, mielihyvää synnyttävät pikkupöljyydet ovat juuri niitä rakennuspalikoita ja sitä rekvisiittaa, joka auttaa ylläpitämään elämän kulissia. Sen kulissin avulla saatan selvitä tästä ajanjaksosta, ellen voittajana, niin edes jotenkuten järjissäni. Parhaimmillaan omasta, korona-ajan ”näyttelijänsuorituksesta” tulee niin uskottava, että siihen alkaa itsekin uskoa. Ja kun homman saa edes pintapuolisesti näyttämään siltä, että tilanne on hallinnassa, voi se alkaa tuntua siltä.

Tässä ollaan, eikä muuta voida, vaikka maailma palaa.

Ymmärsin, että kaiken tämän ajantappotoiminnan juju ja sen tuottaman ilon ydin on itsepetoksessa. Arjen perusrutiinit, samoin kun niitä rutiineja rikkovat, mielihyvää synnyttävät pikkupöljyydet ovat juuri niitä rakennuspalikoita ja sitä rekvisiittaa, joka auttaa ylläpitämään elämän kulissia.

Tärkein puolustukseni päänsisäisille vastalauseille oli kuitenkin se, että enhän minä ollut ehtinyt kalenteriin juuri vilkaista. Päiväjärjestykseni on poikkeustilan myötä menettänyt osin merkityksensä. Pöydälläni makaa kalenteri, josta monet tapahtumat, tapaamiset ja työtehtävät on poispyyhitty. Sen seurauksena minulta, kuten meiltä kaikilta vaaditaan nyt poikkeuksellista luovuutta, superintuitiivista ajattelua ja suoranaisia ihmetekoja, arjen peruskaavaan ilmestyneiden onkaloiden paikkaamiseksi. Ei se helppoa ole. Vaikeinta on nyhjäistä tyhjästä. Tärkeintä lienee se, ettei lamaannu, vaan jaksaa unelmoida, ideoida ja yrittää.

Ehkäpä myös minuun iskenyt siivouspuuska, samoin kuin sosiaalinen megaloikka ja hyvinvointi-inspiraatio ovatkin oman elämäni pilottikokeiluja uusien rutiinien luomiseksi ja vakiinnuttamiseksi, sekä poikkeustilan normalisoimiseksi? Tai ehkä kyse on vain tekohengityksestä? Oli mitä oli, juuri nyt huojennukseni on tässä: kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi minä saan ja aion pukeutua mekkoon, lipittää viiniä ja tanssia aamuun asti edelleen – myös ja ehkä aivan erityisesti keskellä viikkoa ja arkipäivää. Mikä on sinun huojennuksesi?

Mitä kaikkea en tiennyt saamelaisuudesta

Teksti Henna Hirvonen
Kuvitus Maria Tuunanen

Vuoden alussa Lapin yliopisto ilmoitti lakkauttavansa saamenkielisten hakijoiden kiintiöpaikat, mutta perui päätöksensä kriittisen vastareaktion siivittämänä. Esseessään Henna Hirvonen pohtii saamelaisuutta Suomessa valtaväestön edustajan silmin. Prosessin aikana hän huomasi kyselevänsä toistuvasti itseltään “Miten en ole kuullut tästäkään?” 

Tiesin, että alkuvuodesta 2020 Lapin yliopisto oli vähällä lakkauttaa saamenkielisten hakijoiden kiintiöpaikat, mutta perui lakkauttamispäätöksen. Ajattelin, että kiintiöpaikkojen säilyttäminen oli hyvä asia. Sen sijaan vielä siinä hetkessä en tiennyt tarkemmin, miksi kiintiöpaikat oikeastaan ovat niin tärkeitä. Asiaan perehdyttyäni tuntuu itsestään selvältä, että saamelaisaluetta lähinnä sijaitsevana ja arktisen alueen kehittämiseen profiloituvana yliopistona Lapin yliopiston asema osaavan, tarpeita vastaavan työvoiman tuottajana koko Lapin alueelle on merkittävä. Muun muassa oikeusavun saamisen saamen kielellä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta kaikkien saamen kielten osalta pätevistä, saamen kieltä taitavista virkamiehistä on pulaa. Myös saamenkielentaitoisia peruskoulun opettajia tarvitaan kipeästi, jotta perusopetuksen toteutuminen omalla äidinkielellä voidaan taata edes hieman nykyistä isommassa mittakaavassa.

Tiesin saamelaisten olevan Suomen ja koko Euroopan Unionin alueen ainoa alkuperäiskansa – ei siis suomalaisuudesta eriytynyt heimo, niin kuin jossain väitettiin. Tiesin myös, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjois-, koltan- ja inarinsaamea, samoin kuin sen, että saamen kielten puhujien määrä on ajan saatossa vähentynyt merkittävästi. En kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että monella saamelaisella nuorella opetuskieli vaihtuu lukiossa saamesta suomeksi, mikä luonnollisesti voi vaikuttaa esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoihin; ylioppilastutkinnosta ainoastaan äidinkielen ja vieraan kielen kokeen suorittaminen on mahdollista kaikilla saamen kielillä, muutoin ylioppilastutkinto on suomenkielinen.

Tiesin, että gákti eli saamenpuku on erottamaton osa saamelaista kulttuuria, ei naamiaisasu tai markkinointikikka. Luulin, että kauniit, keskenään erilaiset saamenpuvut osoittavat ainoastaan alueen, joilta niiden kantajat ovat kotoisin, vaikka tosiasiassa puvut jaotellaan suvun mukaan. En tiennyt, että gákti voi kertoa jopa kantajansa siviilisäädyn. Taannoin huomasin ilmoituksen, jossa muuan matkailuyrittäjä kertoi kehittelevänsä uutta matkailutuotetta ja etsivänsä sitä varten työntekijää. Työnkuvaan kuuluisi samanaikaisesti sekä ”saamelaiseksi pukeutuminen” että ”shamaaniloitsujen esittäminen turisteille”. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi ilmoitus sai kielteisen vastaanoton, enkä ole sittemmin kuullut kyseisestä matkailutuotteesta.

Tiesin, että poronhoito on kautta aikain ollut saamelaisille tärkeä, joskaan ei tietenkään ainut, elinkeino. Tiesin mitä on suopunginheitto, ja että se vaikuttaa haastavalta. Mitä en tiennyt oli se, että suunniteltu Jäämeren rata kulkisi porolaidunten poikki, ja muuttaisi poronhoidon alueella mahdottomaksi. Myönnetään nyt samalla, että kyseinen hankesuunnitelma Jäämeren radan rakentamiseksi oli minulle vieras.

En tiennyt monien saamelaisnuorten kärsivän etnostressistä. Toisin sanoen nämä henkilöt kantavat painetta omasta vähemmistökulttuuristaan ja sen säilymisestä sekä huolta siitä, ovatko omissa ja muiden saamelaisten silmissä ”tarpeeksi hyviä” saamelaisia. Ahdistus voi iskeä, jos ei esimerkiksi koe puhuvansa riittävän sujuvaa saamea. Paine tuntea oma kulttuuri perin pohjin voi tulla myös saamelaisyhteisön ulkopuolelta, sillä ei ole mitenkään tavatonta olettaa jokaisen saamelaisen edustavan koko saamelaisväestöä ja olevan esimerkiksi poronhoidon ja duodjin eli saamelaiskäsityön tietopankkeja. Toisin sanoen saamelaiset nähdään etusijaisesti saamelaisuuden kautta – mikä on tietysti todella eksoottista, joten on ihan hyväksyttävää tuijottaa kadulla saamenpuvussa kulkevaa ihmistä tai vaikkapa kuvata tätä ilman lupaa. Paitsi, että ei ole. Ilmeisesti tätäkään eivät kaikki tiedä, koska sitä tapahtuu.

Tiesin, että saamelaisten kansallispäivää vietetään kuudes helmikuuta. En kuitenkaan muista nähneeni Saamen lipun liehuvan kyseisenä päivänä muualla kuin tv-uutisissa ennen muuttoani Itä-Suomesta Rovaniemelle. Ala-asteelta minulla on hatara muistikuva liitutaululle kiinnitetystä Saamen lipun kuvasta, ja kai siinä yhteydessä sitten on vähän kerrottu jotain pintapuolista saamelaisista ja saamelaisuudesta. En tosin parhaalla tahdollani muista, että mitä meille kerrottiin, ja onko tämä muistikuva ylipäätään edes todellinen. En kuulemma ole ainut, joka ei muista oppineensa peruskoulussa saamelaisista muuta kuin korkeintaan että he ”asuvat Lapissa”. Lapsuudessa kosketukseni pohjoiseen pohjautuivat lähinnä satuihin Tähtisilmä ja Joulupukki ja noitarumpu.

Rovaniemelle muutettuani tiedonmurusia alkoi kertyä huomaamatta. Viime syksynä vaelsin opiskelukavereideni kanssa Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitsevalle Noitatunturille, ja myös matkan varrella sijainnut Pyhäkasteenlampi tuli tutuksi. Infotauluja seuraamalla sain paljon uutta tietoa ja opin uusia sanoja. En esimerkiksi tiennyt Noitatunturin olleen aikanaan seita eli saamelaisten palvontapaikka. Minulla ei myöskään ollut hajuakaan siitä, että Pyhäkasteenlammen uskotaan saaneen nimensä siitä, että muuan pappi joukkokastoi saamelaisia kristinuskoon näiden vanhalla seidalla 1600-luvulla.

Jokin aika sitten minulle tarjoutui ensimmäistä kertaa elämässäni tilaisuus käydä katsomassa saamelaisten kansallisteatteri Beaivvášin pohjoissaamenkielinen – toki suomeksi tekstitetty – näytelmä Human Zoo. En muista sitä ennen kuulleeni sanakaan yhdestäkään saamen kielestä missään. Näytelmässä kuvattiin saamelaisperheen matkaa ulkomaille eläintarhaan, jossa heitä mainostettiin yleisölle primitiivisinä alkuasukkaina. En tiennyt tällaista tapahtuneen, vaikka tosielämässä viimeisin tällaiselle reissulle lähtenyt saamelaiskaravaani lähetettiin matkaan niinkin myöhään kuin 1950-luvun alussa. Ihmettelin myös samaisessa näytelmässä esitettyä kallonmittausta, jota toteutettiin Suomessa vielä 1970-luvulla osana lukuisia saamelaisille tehtyjä fyysisen antropologian tutkimuksia.    

Olen huomannut tietyn vastakkainasettelun saamelaisten ja suomalaisten välillä, sekä eräänlaisen ”me olemme oikeassa ja te väärässä” -mentaliteetin. En kuitenkaan ollut tietoinen, että saamelaisiin kohdistuu paljon suoranaista vihapuhetta. Maaliskuun alussa luin uutisen ryöpytyksestä, jota saamelaisaktivisti Petra Laiti on saanut osakseen. Tutustuessani aiheeseen tarkemmin huomasin, ettei hän suinkaan ole ainoa. Vihapuhetta kohtaavat erityisesti aktivistit, mutta myös yleisesti saamelaiset kansana. Osa kommenteista oli suorastaan uskomattoman törkeitä. Twitterissä esimerkiksi Sápmi Spam -tili pyrkii osaltaan kitkemään saamelaisiin kohdistuvaa vihapuhetta ja disinformaatiota nostamalla esiin keskustelunaloituksia ja kommentteja, jotka sisältävät yleisimmin saamelaisten leimaamista valittajiksi, sekä virheellisen tiedon ja rasistisen kuvan levittämistä.

Dialogin päämäärähän ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan pyrkiä ymmärryksen luomiseen osapuolten välille.

Vähäinen, kulahtaneisiin stereotypioihin pohjautuva tietotaso tuli parhaiten esiin juuri vihaviestejä lukiessa. En koe itsekään tietäväni läheskään tarpeeksi. Olen kuitenkin kiinnostunut tutustumaan aiheeseen lähemmin, ja mielestäni varsinkin Saamelaiskäräjien ylläpitämä Oktavuohta -sivusto sekä Kukka Rannan ja Jaana Kannisen teos Vastatuuleen, ovat olleet erityisen iso ensiapu tämän yleissivistyksen aukon paikkaamisessa. Kuten Ranta ja Kanninen tietokirjassaan osuvasti toteavat: ”Tietämättömyyden vuoksi dialogi suomalaisten ja saamelaisten välillä ei aina toimi”. Dialogin päämäärähän ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan pyrkiä ymmärryksen luomiseen osapuolten välille. Debatissa sitä vastoin on tärkeintä puolustaa omaa näkökantaansa toista, ”väärässä” olevan osapuolen väittämää vastaan. Saamelaisuuteen liittyvän tietämyksen kasvattaminen voisikin olla ensimmäinen askel siirtymisessä tutusta ja turvallisesta debatista toimivaan dialogiin.   

Lähteet

Aikio, A. & Näkkäläjärvi, P. (24.3.2015). ”Vihamielinen suhtautuminen saamelaisia kohtaan ihmetyttää”.

Aikio, A. (27.2.2018). Gákti - sukujen puku.

Elo, E. (2012). Saamen kielen käyttäminen tuomioistuimissa ja viranomaisissa: Saamelaisten kielelliset oikeudet Suomessa ja Norjassa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Hirvasvuopio, J. (19.8.2019). Saamelainen kielenmenettäjä – älä häpeä!

Kanninen, J. & Ranta, K. (2019). Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: Kustantamo S & S. 

Kotimaisten kielten keskus. Saame.

Lapin yliopisto. Näin toimimme.

Leino, P. & Varis, N. (9.11.2019). Miksi saamelaiset aina valittaa? – Saamelaiset näyttäytyvät meille lähinnä mediassa raivoavina kiukkupusseina.

Luontoon.fi. Pyhä-Luoston nähtävyydet.

Lähteenmäki, L. (6.2.2020). Etnostressi on tuttua turkulaiselle Niina Siivikolle: ”Mietin, olenko tarpeeksi hyvä saamelainen”.

MTV Uutiset. Vihapuhe uhkaa saamelaisten sananvapautta.

Nortio, J. (27.11.2019). Uhkapeliä Saamenmaalla – ”Teen kaikkeni, ettei Jäämeren rataa tule”.

Oulun yliopisto (27.3.2019). Saamenkielisten opettajien pulaan helpotusta koulutuksella.

Paltto, A. (3.2.2020). Lapin yliopisto ei lakkautakaan saamenkielisten kiintiöpaikkoja – ”Kiintiöpaikkajärjestelmä on ja pysyy”.

Paltto, A. (20.1.2020). Lapin yliopisto lakkauttaa saamenkielisten kiintiöpaikat – saamelaisten kieliturvasihteeri kummeksuu päätöstä.

Saamelaiskäräjät. Oktavuohta: Saamelaistietoa opetukseen.

Saamelaiskäräjät. Saamelaiset Suomessa.

Sápmi Spam. @SapmiSpam. Twitter.

Tammela, L. (25.10.2019). ”Suomessa on hyvin vakava, syvä tietovaje” – Tuore tietokirja kertoo valtaväestölle saamelaisista saamelaisten ehdoilla.

Torikka, X. (26.2.2015). Kolumni: Moderneja saamelaisnuoria rasittaa etnostressi.

Voutilainen, M. & Laiti, P. (6.2.2020). Puhutaan saamelaisuudesta ft. Petra Laiti.

Pimiössä

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvat Rovaniemi School

Lapin Yliopiston valokuvauksen sivuaineen opiskelijat ahertavat usein pimiössä, vaikka helpommallakin pääsisi. Pimiötyöskentely ja filmille kuvaaminen toimivat vastapainona pikakulttuurille.

Seitsemän Lapin yliopiston valokuvauksen sivuaineen opiskelijaa huomasivat yhteisen opintojen myötä kasvaneen kiinnostuksen analogista kuvaamista ja pimiötyöskentelyä kohtaan. Kiinnostusta riitti myös analogista kuvausta käsittelevän kurssin jälkeenkin. Filmiä ja kuvien tekemisessä käytettyä valokuvapaperia ei joka askarteluliikkeestä saa ja materiaalitilaukset on järkevää hoitaa yksissä tuumin. Yhteistilauksen yhteydessä syntyi idea yhteisnäyttelystä.

“Ryhmämme hitsautui näyttelyprojektin myötä hyvin yhteen, ja jatkoa toivottavasti seuraa tämän haamunäyttelyn jälkeenkin”, kertoo Päivi Kallio, yksi ryhmän jäsenistä.

Haamunäyttely on osuva sana kuvaamaan ryhmän ensimmäistä näyttelyä. Näyttelyavajaisten oli määrä olla 16.3 Lapin yliopiston galleria Kellarissa. Vaikka yliopisto oli vielä tuolloin auki, maanantain näyttelyavajaiset oltiin jo koronan takia peruttu.

Elisa Pölönen: Talven törröttäjät / To Be at Standstill in the Winter, 2020
Elisa Pölönen: Hiljaiset maat teitä kutsun, / Calling for the Silent Lands, 2020

Taiteilijaryhmän nimi, Rovaniemi School, sytyttää lampun ainakin valokuvataiteen harrastajien pään päällä:

“Ryhmän nimi on syntynyt rinnastuksena Helsinki School -valokuvauskollektiiville, johon kuuluu Aalto yliopistosta valmistuneita valokuvaajia. Helsinki School -ryhmään kuuluvat mm. Elina Brotherus, Ulla Jokisalo, Jorma Puranen ja Pentti Sammallahti”, jatkaa Kallio.

Filmille kuvaaminen ja pimiötyöskentely ovat aikaa vievää puuhaa. Takeita kuvan onnistumisesta ei ole, kuvaushetkellä linssi on saattanut vuotaa valoa, tai filmin kehityshetkellä kehityspurkin kansi on voinut jäädä sopivasti raolleen niin, että valo pääsee polttamaan koko filmin kuvat puhki.

Monet filmille edelleen kuvaavat valokuvaajat nopeuttavat prosessia teettämällä negatiivit valokuvaamoissa, skannaamalla kuvat tietokoneella ja editoimaan kuvat digitaalisesti. Miksi tuhlata aikaa pimiössä?

“Itse olen huomannut valokuvauksen sivuaineopintojen myötä, että “dark room is my kind of room”. Viihdyn pimiössä hyvän musiikin seurassa. Pimiössä aika ja valoverhon ulkopuolinen maailma katoavat ja siinä on jotain meditatiivista ja terapeuttista. Loistavaa vastapainoa älypuhelinhelvetille”, kertoo Ilari Kallinen.

“Pimiössä aika ja valoverhon ulkopuolinen maailma katoavat ja siinä on jotain meditatiivista ja terapeuttista. Loistavaa vastapainoa älypuhelinhelvetille.”
– Ilari Kallinen

 

Matti-Pekka Karikko: Kulkusuunta, 2019. Baryyttivedos. Kuvassa valmista vedosta ollaan pohjustamassa kapalevylle.

Digikuvaamiessa enemmän on enemmän ja todennäköisesti teknisesti onnistuneempi kuva. Miksi vaivautua jännittämään, mitä filmille piirtyi?

“Filmille kuvaaminen on moniaistisempaa osallistumista tekemiseen. Pimiössä tuoksut, valaistus ja kuvan kehittymisen näkeminen konkreettisesti paperille, luovat kuvaan jonkinlaisen syvemmän tunneyhteyden kuin digikuvien tekemiseen. Koen myös, että analogisen valokuvan valmistuksessa keskittyy tarkemmin valokuvan nyanssien pohtimiseen, koska asiat eivät tapahdu nappia painamalla”, pohtii Tiina Raaterova.

Raaterova kertoo myös, että analogisessa kuvauksessa ymmärrys siitä, miten valokuva koostuu, korostuu. Se auttaa myös digikuvaamisessa.

Päivi Kallio: Diamond, 2020, baryyttivedos, 56cmx85cm

Kallinen muistuttaa, ettei digikuvaamista ja analogista kuvaamista ole oikein järkevääkään rinnastaa toisiinsa:

“Analoginen prosessi on sikäli mielenkiintoisempi kuin digitaalinen, että se saa minut ajattelemaan ja fiilistelemään kuvaa paljon enemmän. Yksi filmirulla, 36 ruutua, vastaan 128GB muistikortti - taistelu ei ole reilu, mutta tämän ei tarvitse olla kilpailutilanne, vaan fiiliskysymys.”

Joku voisi sanoa, että elämme visuaalisen vallankumouksen aikaa. Kaikilla on nykyään taskussaan kamera, Instagram on luotu valokuvien julkaisuun, puhelinten kamerat kehittyvät entisestään ja monella on pääsy ammattimaisiinkin välineisiin. Onko taidevalokuva kokenut inflaation?

“Ei varmasti ole. Sen merkitys on ehkä korostunutkin. Kuva on kaikkialla ja kuvan ottaminen lähes kaikille päivittäistä. Kuvanlukutaito on lisääntynyt, joten mahdollista yleisöä taidevalokuvallekin on enemmän. Laadukas kuva ei vielä ole taidetta, vaan sen määrittävät sisältö ja konteksti”, päättää Kallio.

Lyhyesti

Rovaniemi Schoolin näyttely on esillä Lapin yliopiston galleria Kellarissa, mutta tänä keväänä sitä ei tule näkemään kukaan. Valokuvaajakollektiivissa on mukana seitsemän Lapin yliopiston valokuvauksen sivuaineen opiskelijaa: Ilari Kallinen, Päivi Kallio, Matti-Pekka Karikko, Anastasia Leonova, Aukusti Mäenpää, Elisa Pölönen ja Tiina Raaterova. Tässä jutussa nähdyt valokuvat ovat Matti-Pekka Karikon, Päivi Kallion ja Elisa Pölösen teoskuvia näyttelystä. 

Päivi Kallio: Pysähdyspaikka, 2019, hopegelatiinivedos, 22cmx42cm

Ympäristöaatteen ja kaivannaisteollisuuden hankala suhde

Teksti Miia Pietiläinen
Kuvitus Miku Huttunen

Luonnonvarojen käyttöä pidetään Lapin kehityksen perustana, samaan aikaan huoli ympäristön tilasta kasvaa. Kansalaisaloite Kaivoslaki Nyt keräsi noin 58 000 nimeä. Esitys lain uudistamisesta on tarkoitus antaa eduskunnalle joulukuussa. 

Kaivannaisteollisuuden kysynnän ja ympäristöaatteen kasvu

2000-luvun alussa metallien maailmanmarkkinahinnat kohosivat ennennäkemättömän korkealle, ja ulkomaiset kaivosyhtiöt suorastaan ryntäsivät Suomeen, jossa kaivosteollisuus oli ollut pitkään valtiojohtoista ja suhteellisen pientä toimintaa. Vuosikymmenen loppupuolella Suomeen perustettiin useita uusia kaivoksia. Kittilässä toimintansa aloitti Euroopan suurin kultakaivos.

Parhaimmillaan Suomessa toimi yli 50 kaivosta, nykyisin niitä on vähemmän. Metallikaivoksista lähes kaikki ovat ulkomaisessa omistuksessa. Tällä hetkellä Lapissa kaivoksia on viisi ja vireillä on seitsemän uutta hanketta.

60-luvulla, ennen kaivannaistuotteiden kysynnän huimaa nousua, ympäristöajattelu rantautui Suomeen ja luonnonsuojeluaate oli kasvava trendi; keskiössä olivat aluksi paikalliset ympäristöongelmat, kuten myrkyttyneet vesistöt, mutta 90-luvulle tultaessa suomalaisten huoli kohdistui voimakkaasti myös globaaleihin kriiseihin. Juuri näihin aikoihin kaivosvastaisuus otti tuulta. Kaivosteollisuuden epäonneksi voisi sanoa, että kaivannaistuotteiden kysyntä kasvoi huimasti samaan aikaan, kun ympäristöajattelu levisi maailmalla.

Kaivosteollisuuden epäonneksi voisi sanoa, että kaivannaistuotteiden kysyntä kasvoi huimasti samaan aikaan, kun maailmalla levisi yhä kasvava ympäristöajattelu.

Yksipuolinen keskustelukulttuuri

Syitä kaivoskriittisyydelle on useita. Ulkomaisten yhtiöiden kaivoshankkeissa paikallisten asukkaiden osallistaminen on usein ollut niukkaa ja yksisuuntaista.  Noihin aikoihin syntyi myös ajatus siitä, että maamme mineraalit pitäisi käsittää kansallisomaisuudeksi. Myös ympäristöongelmat huolettivat monia, sillä  esimerkkejä kaivosten aiheuttamista ympäristötuhoista ei maailmalta puuttunut. Joissakin valtioissa ympäristölainsäädäntö on ollut löyhää tai liki olematonta, minkä seurauksena kaivokset ovat tuhonneet jopa kokonaisia ekosysteemejä. Esimerkiksi Filippiineillä kultakaivos on vuotanut myrkkyjä Abrajokeen jo 30-luvulta lähtien.

Kuusamolainen ympäristöaktiivi, jokikalastaja, poliitikko ja Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden väitöskirjatutkija Mika Flöjt aktivoitui seuraamaan yhteiskunnassa käytävää kaivoskeskustelua Suomen kaivosbuumin kupeessa vuosituhannen alussa. Flöjtin mukaan mediassa oli vaikea saada kaivoskriittisiä kantoja läpi lähes 2010-luvun alkupuolelle asti.

“Tämä oli erityinen ongelma Pohjois-Suomen mediassa”, kirjoittaa Flöjt sähköpostin välityksellä.

Hän kokee, että kriittisiä ääniä pyrittiin vaientamaan. Keskustelukulttuuri on Flöjtin mukaan sittemmin muuttunut, vaikka ei kaikilta osin.

“Ihmiset uskaltavat ottaa kantaa sekä puolustaa puhdasta elinympäristöään, mutta eihän tämä leimaaminen ja syrjintä ole mihinkään kadonnut. Päinvastoin näin some-aikana se on miltei osin pahentunut.”

Fjölt on huomannut, että Marinin hallitusohjelmaan kirjattu kaivoslain uudistus on aiheuttanut keskustelussa jälleen kärjistymistä. Nykyinen kaivoslaki on peräisin vuodelta 2011 ja ympäristöjärjestöt ovat vaatineet sen uudistamista pitkään. Fjölt oli mukana laatimassa lähes 60 000 allekirjoitusta saanutta Kaivoslaki Nyt -kansalaisaloitetta, joka luovutettiin eduskuntaan vuoden 2019 lokakuussa.

Lakiuudistuksen tavoitteena on parantaa kaivosten ympäristönsuojelua ja toimintaedellytyksiä. Lainvalmistelua tukevaan työryhmään kuuluu edustajia niin poronhoitajien, ympäristöjärjestöjen, matkailuyrittäjien kuin kaivosteollisuuden yhdistyksistä. Hallituksen esitys kaivoslain uudistamisesta on tarkoitus antaa eduskunnalle joulukuussa.

Tärkeä, mutta ongelmallinen

Ympäristömyönteinen ajattelu on ollut Lapissa noususuhdanteessa – näin kertoo Kajaanin Ammattikorkeakoulun teettämä kyselytutkimus vuodelta 2016. Kyselystä selviää, että vielä 90-luvulla yli puolet lappilaisista olivat sitä mieltä, että luontoa on Pohjois-Suomessa jo suojeltu tarpeeksi. Vain neljännes kannatti lisäsuojelua. Sen sijaan vuonna 2016 jo 45 prosenttia kyselyyn vastanneista kannatti lisäsuojelua ja enää 30 prosenttia koki, että Lapin luontoa on jo suojeltu tarpeeksi.

Samaisen kyselyn mukaan kaivosasiat huolettavat pohjoisessa Suomessa. Vastaajista 70 prosenttia oli huolissaan kaivosteollisuuden ympäristövaikutuksista. Sitä suuremmat huolenaiheet olivat maapallon ekologinen kantokyky ja ruokatuotannossa käytetyt kemikaalit.

Samaan aikaan kaivosteollisuutta pidetään kuitenkin tärkeänä. Yli puolet KAMKn kyselytutkimukseen vastanneista olivat sitä mieltä, että luonnonvarojen käyttö on Lapin ja Kainuun kehityksen perusta.

Ympäristöstä enemmän huolissaan olevat suhtautuvat louhintaan kriittisemmin, ilmenee vuonna 2016 julkaistusta Eero Rantalan, Tuija Jarttin ja Tapio Litmasen Uskomuksista ja oletuksista tutkittuun tietoon -artikkelista, joka esittelee kaivostoiminnan yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden määrällistä tutkimista, joka heidän mukaansa on Suomessa ollut varsin vähäistä.

Voidaan siis vetää varovainen johtopäätös, että ympäristöhuolien lisääntyessä myös kaivoskriittisyys on Lapissa lisääntynyt.

Toiminnan kehittämistä vai sanahelinää?

KAMKn kyselytutkimuksesta käy ilmi, että kaivosalan ympäristövastuullisuuteen suhtaudutaan kriittisesti. Lähes puolet vastaajista ilmoitti alan hoitaneen ympäristöasiansa “erittäin huonosti”. Vastausten taustalla on saattanut vaikuttaa Talvivaaran kaivoksen ympäristötuhot, joita käsiteltiin laajasti julkisuudessa vuosina 2012 ja 2013. Tapaus oli kaivosalalle suuri imagohaitta.

Yleisesti ottaen enemmistö lappilaisista koki, etteivät viralliset tahot ota ympäristönsuojelua tarpeeksi vakavasti; noin 70 prosenttia kyselyyn vastanneista ajatteli, ettei ympäristörikkomuksiin puututa tarpeeksi. Yli puolet ei pitänyt lakeja riittävinä ympäristönsuojeluun.

Viime vuosina kaivosyhtiöt ovat heränneet paikallisen väen hyväksynnän tärkeyteen. Puhutaan sosiaalisesta toimiluvasta, joka lyhyesti kiteytettynä tarkoittaa paikallisen yhteisön sosiaalista hyväksyntää kaivostoiminnalle. Sosiaalisen toimiluvan ansaitseminen on olennaista, mutta sen voi myös hetkessä menettää. Suomessa toimii Kestävän kaivostoiminnan verkosto, jonka tarkoituksena on toimia neutraalina foorumina kaivosalan ja muun yhteiskunnan välillä, sekä luoda käytäntöjä vastuulliseen toimintaan. Voisi siis kuvitella dialogia syntyneen myös ympäristöaktivistien ja kaivosteollisuuden välille. Fjölt suhtautuu epäilevästi toimien vilpittömyyteen:

“Kaivosyhtiöt käyvät dialogia saadakseen kaivoshankkeitaan läpi”, kirjoittaa Flöjt.

Sovinnollinen kansa

Vaikka yleisönosastokirjoituksissa käydään kärkevää keskustelua puolesta ja vastaan, suurin osa lappilaisista ei näe ristiriitaa luonnonsuojelun ja työpaikkojen välillä. Päälle kahdenkymmenen vuoden aikana asenteet eivät ole kokeneet suurta muutosta; edelleen vain pieni joukko vastaajista asettaisi talouden ympäristön edelle huolimatta siitä, kärsiikö ympäristö. Ympäristöä ei siis tahdottu turmella talouden vuoksi 90-luvullakaan, vaikka varsinaiseen lisäsuojeluun (esimerkiksi luonnonsuojelualueisiin) suhtauduttiin nihkeämmin.

Vaikka yleisönosasto-kirjoituksissa käydään kärkevää keskustelua puolesta ja vastaan, suurin osa lappilaisista ei näe ristiriitaa luonnonsuojelun ja työpaikkojen välillä.

Vastaavasti alle 20 prosenttia vastaajista uskoi, että luonnonsuojelu lisää työttömyyttä. Myöskään Tilastokeskuksen vuonna 1996 julkaisemassa valtiotieteilijä Rauno Sairisen valtakunnallisessa Suomalaiset ja ympäristöpolitiikka -tutkimuksessa vastaajat eivät kokeneet vastakkainasettelua ympäristönsuojelun ja työpaikkojen välillä, vaan ympäristömyönteisyys nähtiin yritysten tulevaisuuden kilpailuvalttina.

Toivoa sopiikin, että tuleva kaivoslain uudistus vastaa lappilaisten huoleen kaivosteollisuuden ympäristövastuullisuudesta.

Lähteet

Haastattelu, Mika Flöjt

Suopajärvi, Mononen 2016: Kaivos suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapin Yliopistokustannus

Suopajärvi L., Kynsijärvi A., Uusisalmi R., Tikkanen H., Valkonen J., (2016). Ympäristötietoisuus Lapissa ja Kainuussa: Kyselytutkimus lappilaisten ja kainuulaisten suhteesta ympäristöön, ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintoon., Kajaanin ammattikorkeakoulu Oy.

Kommentti: Kaivoskysymykset herättävät intohimoja

Teksti Miia Pietiläinen
Kuvitus Miku Huttunen

Kaivoskysymykset herättävät intohimoja, koska niissä on pohjimmiltaan kyse suurista asioista: siitä, mihin suuntaan paikkakuntaa tai valtiota halutaan kehittää, tai siitä, mitkä arvot ohjaavat päätöksentekoa. Pidetäänkö tärkeimpänä luonnon säilyttämistä mahdollisimman koskemattomana seuraaville sukupolville, vai onko oleellisempaa lisätä paikkakunnan vireyttä, vaikka ympäristö siitä kärsiikin?

Kaivokset paitsi tuovat vaurautta paikkakunnalle, myös monipuolistavat alueen elinkeinorakennetta. Samalla, kun yritetään vähentää alueen riippuvuutta vain muutamasta elinkeinosta, saatetaan kuitenkin luoda uusia pulmia. Kaivoksen elinikä on yleensä 10–30 vuotta. Toiminnan loputtua paikkakunnalla saattaakin olla vastassa rakennemuutosongelma. Tämä havaittiin esimerkiksi 80-luvun Kolarissa. Suljettu Rautaruukin kaivos ja samaan aikaan lopetettu sementtitehdas olivat työllistäneet viidesosan kunnan työllisistä.

Kaivokset sen sijaan saattavat jättää merkkinsä ympäristöön pitkäksi aikaa. Suomessa on useita suljettuja kaivoksia, joista edelleen valuu haitallisia aineita vesistöihin ja pohjavesiin. Erityisesti radioaktiiviset kaivosjätteet ovat ympäristölle vaarallisia vuosikymmenien ajan. 60-luvulla suljettu uraanikaivos Enon Paukkajanvaarassa vuotaa vieläkin radiumia ympäristöönsä.

Kaivosten jäteongelma ei ole pieni. Tilastokeskuksen mukaan kaivostoiminta ja louhinta tuottivat 75 prosenttia kaikesta Suomen jätteestä vuonna 2016, yli 90 miljoonaa tonnia. Maapallon mineraalivarojen ehtyessä yhä heikkolaatuisempien esiintymien kaivaminen tulee kannattavammaksi. Kun kiveä joudutaan kaivamaan yhä suuremmat määrät, on vaarana, että kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset ja -riskit kasvavat tulevaisuudessa entisestään.

Tyytyväinen, tyytyväisempi, tyytyväisin

Teksti Henrik-Kristian Telkki
Kuvitus Elli Alasaari

Vuosittain kerättävällä valtakunnallisella kandipalautteella pyritään kartoittamaan yliopisto-opiskelijoiden tyytyväisyyttä. Vastaukset vaikuttavat yliopiston rahoitukseen ja toimivat tärkeänä työkaluna yliopiston kehitystyössä. Miltä opiskelijoiden tyytyväisyys näyttää Lapin yliopistossa?

Vuoden 2010 yliopistolakiuudistus irrotti yliopistot valtiosta tehden niistä itsenäisiä säätiöitä. Yliopiston johdon vastuu lisääntyi, valtionapu tiukentui ja yksityisen sektorin rahoituksen tarve kasvoi. Yliopistot muovautuivat tuloskeskeisimmiksi.

Rahoitus pirstaloitui ja yliopistojen suoriutumista ryhdyttiin mittaamaan. Vuonna 2015 opiskelijoiden tyytyväisyys sidottiin osaksi yliopiston rahoitusta.  Valtakunnallinen kandipalaute, joka muun muassa mittaa opiskelijatyytyväisyyttä, on suunnattu kolmannen vuosikurssin opiskelijoille. Valtakunnallisesta kandipalautteesta vastaa Suomen yliopistot UNIFI ry. Opetushallinon tilastopalvelu Vipusesta pääsee tarkastelemaan palautteista johdettuja tilastoraportteja. Mikäli viime vuonna osallistuit opiskelijoiden tyytyväisyyttä mittaavaan valtakunnalliseen Kandipalautteeseen, vaikutit siis yliopiston rahoitukseen.

Aktiivisia vastaajia

Kun kandipalautekysely esiteltiin, meni se vähän niin ja näin. Lapin yliopiston vastausprosentti jäi viidennekseen. Se oli maan kolmanneksi huonoin tulos Helsingin yliopiston ja Vaasan yliopiston jälkeen.  Kysely oli pilotti, joka toteutettiin ennen kuin palaute suoraan ankkurointiin yliopiston rahoitusmalliin. Vuosien takaisista asioista ei tule vetää johtopäätöksiä nykytilannetta katsottaessa, se on selvää. Alkumetrit auttavat kuitenkin havainnollistamaan mistä lähdettiin liikkeelle ja mihin ollaan tultu. Asia on tärkeä, koska se korostaa Lapin yliopiston ja sen opiskelijoiden tekemää työtä nykyisen vastausvilkkauden eteen. Viime vuonna vastausaktiivisuus oli 99,8%, mikä on päätähuimaava tulos. Kandipalautteen kysymyksiin ei ole aina helppoa vastata; miten yksinkertaisesti pisteyttää opetuksen laatu? Koetko opiskelusuorituksesi kolmoseksi vai vitoseksi? Opiskelijoita ei myöskään pakoteta vastaamaan Kandipalautteeseen. Helpoin reitti olisi olla vaivautumatta. Tältä pohjalta Lapin yliopiston 99,8% aktiivisuus on käsittämätön saavutus. Lapin yliopistossa selvästi ymmärretään palautteen merkitys ja uskotaan omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Jokainen vastaaja on myös tehnyt jotain kotiyliopistonsa rahoituksen eteen. Tätä ei aina muisteta sanoa vastaajille, mutta jokainen vastaus on konkreettinen teko yliopiston kehittämiseksi.

Pohdintaa ja parantelua

Asteikolla 1–5 Lapin yliopisto on miltei joka kysymyksessä valtakunnallisen keskiarvon alapuolella. Ei hälyttävästi, mutta tarpeeksi, jotta asian huomaa. Tilannetta auttaa ymmärtämään yliopiston koulutusvararehtori Satu Uusiautti:

”Lapin yliopisto on keskiarvon tuntumassa ja taso on vuosien saatossa noudatellut valtakunnallista linjaa. Tulosten tarkempi tarkastelu kertoo, missä olemme yliopistona onnistuneet hyvin ja missä olisi opiskelijatyytyväisyyden kannalta parannettavaa.”

Suurin yksittäinen notkahdus tapahtuu opiskelijoiden saaman ohjauksen riittävyydessä, minkä kanssa kaikki yliopistot kamppailevat. Kehitettävää löytyy myös muilta opetukseen liittyviltä osa-alueilta. Lukujen valossa ei pidä maalata piruja seinälle:

”Tässä on hyvä muistaa, että arviot heijastelevat pikemminkin tyytyväisyyttä kuin tyytymättömyyttä – opetusta mittaavissa keskiarvoissahan liikutaan hyvän ja kiitettävän välillä (3–4). Silti kehitettävää on ja erityisesti digitaalisiin opetusmenetelmiin ja opetuksen joustavuuteen panostetaan jatkossa entistäkin enemmän. Meidän opiskelijamme muodostavat myös hyvin heterogeenisen ryhmän. Osa pitää enemmän etäopiskelusta, joku toinen ryhmätöistä ja lähiopetuksesta. Opimme varmasti paljon myös tämänhetkisen poikkeustilanteen kokemuksista”, kertoo Uusiautti.

Kaula muihin yliopistoihin ei ole suuri, mutta näissä mittauksissa jokainen halunnee olla listan kärkipäässä. Selviä keinoja tilanteen parantamiseksi onkin otettu:

”Meillä on hyvin monipuolisia etäopetusvälineitä, ja opetuksen kehittämisen kannalta onkin tärkeää jatkossa keskittyä erilaisten opetusmenetelmien pedagogisesti taidokkaaseen hyödyntämiseen,” täsmentää Uusiautti.

Oppilaita pyritään osallistamaan  opintojen suunnitteluun entistä enemmän. Vuorovaikutuskeinoja kehitetään, jotta opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä olisi entistä parempi kommunikaatio. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat palautepöytäkeskustelut ja opetuksen johto- ja kehittämisryhmän ja hyvinvointityöryhmän tapaiset hankkeet:

”Opiskelijoiden kokemukset ja näkemykset ovat kehittämistyön ydintä. Haluamme kehittyä palautteen hyödyntämisessä ja olemme ottaneet sen yhdeksi laatujärjestelmämme keskeiseksi kehittämiskohteeksi. Samoin opiskelijoille annettavaa ohjausta kehitetään jatkuvasti. Lisäksi erityisesti opiskelija- ja opettajatuutorointia on kehitetty vuosien ajan, ja nyt viime vuosina tiiviimmin yhdessä ylioppilaskunnan kanssa, jolle on siirretty vetovastuu tuutoroinnissa,” Uusiautti toteaa.

Ihmiset prosenttien takana

Kandipalautetta on kerätty vuodesta 2014 asti. Vuonna 2015 se otettiin osaksi rahoitusmallia. Vaikka palaute antaa osviittaa yliopistojen opetuksen tilasta, on tyytyväisyys määreenä moniselitteinen. Vastauksissa voi olla taustalla muualta kumpuavaa ahdistusta ja huolta, jota opiskelijan on vaikeaa jäsentää ja kohdentaa. Aiemmista palautteista koostuvassa raportissa maalautuu kuva opiskelijoiden yliopiston ulkopuolisesta elämästä. 58% Lapin yliopiston opiskelijoista elää pienellä budjetilla, mikä näkyy arjessa taloushuolina. Osa on jopa pelännyt joutuvansa keskeyttämään opintonsa talousvaikeuksien takia. Moni opiskelija käy ansiotyössä lukukautensa aikana. Heidät tapaa iltaisin lähikaupan kassalla, siivoojina ja portsareina. Nämä uurastajat ovat lopulta kurssikavereina tenttitilaisuudessa, luettuaan sen minkä iltapimeällä on pystynyt.   

Myös elinympäristö voi vaikuttaa kyselyn tuloksiin. Rovaniemi osaa olla haastava opiskelukaupunki; opiskelijaelämä ei ole niin aktiivista  kuin muualla ja kun talvi tulee, kaupunki voi muuttua sangen synkäksi.

”Suurin osa opiskelijoista on kotoisin muualta kuin Lapista, monille opintokokemukseen linkittyy myös työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet ja niin edelleen. Monet tekijät vaikuttavat,” pohdiskelee Uusiautti.

Lapin yliopisto suoriutuu tilastollisesti hyvin, joten tilanne ei ole toivoton. Tulosten positiivinen puoli piiloutuu prosenttien ja desimaalien tuijottelun taakse. Siitä huolimatta, että Lapin yliopisto on valtakunnallisen keskiarvorajan alapuolella  ja parannettavaa on, ei Lapin yliopiston voi sanoa epäonnistuneen. Päinvastoin, koko Kandipalautteen korkeimmat pisteet saadaan ehkäpä kaikista tärkeimmässä kysymyksessä; voin hyvin yliopistossani.  Asteikolla 1–5 tuossa kohtaa komeilee 4.2. Se ei ole Suomen yliopistojen isoin luku, mutta se on samaa luokkaa muiden yliopistojen kanssa. Se on raakaa faktaa, että Lapin yliopistossa voidaan hyvin. Hyvinvoinnissa taakse jäävät esimerkiksi Helsingin yliopisto ja Aalto yliopisto.

Kampus hiljentyy – työt jatkuu

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri

Etäkevät, kiireinen syksy

Tuoreimman linjauksen mukaan yliopistot eivät avaa oviaan ennen 13.5 ja luonnollisesti LYY:n kevään kaikki tapahtumat on peruttu. Lapin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen tapahtuma- ja toimintaviestintävastaava Veera Saarikivi kertoo tapahtumien peruuntumisten aiheuttavan taloudellisia haasteita ylioppilaskunnalle. Tapahtumat on pyritty siirtämään myöhemmäksi, kuten ensi syksyyn, joten niiden osalta varsinaista tappiota ei ole tullut.

“Koen itse, että suurin menetys kevään tapahtumien osalta on kuitenkin fyysisen eristäytymisen aiheuttama yhteisöllisyyden tunteen puute”, kertoo Saarikivi.

Fyysisen sosiaalisen etäisyyden seurauksena opintoja tullaan suorittamaan etäyhteyksin kokonaisuudessaan ainakin kaksi kuukautta. Saarikivi huomauttaa, että etäosallistuminen vaatii opiskelijalta enemmän itseohjautuvuutta:

“Toivon kuitenkin kovasti, ettei kukaan jäisi tässä haastavassa tilanteessa yksin, vaan jokainen voisi saada arkeensa tukea ja iloa läheisiltään – vaikka sitten etänä.”

Saarikivi uumoilee, että syksy tulee olemaan kiireistä aikaa. Haastava tilanne antaa kuitenkin eväitä työskentelyyn tulevaisuudessa.

“Tulevaisuudessa esimerkiksi kokoustaminen tai töiden tekeminen etänä tai kotoa käsin on varmasti huomattavasti kätevämpää ja helpompaa, kun olosuhteiden pakosta joudumme muuttamaan ajattelutapaamme ja kehittämään uusia tapoja hallitustyöskentelyyn ja yhteydenpitoon”, päättää Saarikivi.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön lakiuudistus 2021

Opiskelijoiden terveydenhuollossa valmistutaan myös muutoksiin. Noin vuosi sitten hyväksytty YTHS:n lakiuudistus astuu voimaan tammikuussa 2021. Rovaniemen YTHS:n toimipisteen johtokunnan ja YTHS:n valtuuskunnan opiskelijaedustaja Juho Keränen kertoo, että lain tullessa voimaan yliopistossa perustutkintoa suorittavien lisäksi YTHS:n palveluihin ovat oikeutettuja perustutkintoa suorittavat ammattikorkeakoulujen opiskelijat.

Kevätlukukaudesta 2021 terveydenhuollon järjestämisvastuu ja terveydenhoitomaksun kerääminen siirtyy ylioppilaskunnilta Kansaneläkelaitokselle:   

“Tämä tarkoittaa sitä, että vuodesta 2021 alkaen yliopiston vaihto-opiskelijat eivät enää valitettavasti voi kuulua halutessaankaan YTHS:n palvelujen piiriin. Jatkossakaan YTHS:n palvelujen piiriin eivät kuulu esimerkiksi jatko-opiskelijat tai täydennyskoulutusta suorittavat opiskelijat”, sanoo Keränen.

Muutoksen myötä YTHS perustaa muun muassa uusia toimipisteitä. Myös erilliset käyntimaksut poistuvat, lukuunottamatta peruuttamatta jääneen ajan maksua. Tuleva palveluvalikoima määritellään sosiaali- ja terveysministeriön laatiman opiskelijaterveydenhuollon oppaan pohjalta. Opiskelijan edunvalvonnassa korostuva asia on Keräsen mukaan valvoa, etteivät hoitoonpääsyjonot kasva kohtuuttomasti asiakasmäärien kasvaessa.

Kuntavaalit 2021

Ylioppilaskunnan tarkoituksena on muun muassa edistää jäsentensä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Yhteiskunnallisena toimijana LYY asettaa kuntavaalitavoitteet vuonna 2021:

“Vaikuttaminen paikallisesti kuntavaaleissa luo erinomaiset puitteet edistää jäsentemme yhteiskunnallista asemaa paikallisesti Rovaniemellä. LYYn on toimittava näistä syistä myös kunnallispolitiikassa jäsentensä äänitorvena,” kertoo LYYn hallituksen kunta- ja vaaliasiavastaava Miiko Ketonen.

Mitä hyötyä LYYn läsnäolosta kunnallisvaaleissa on opiskelijalle?

“LYYn kuntavaalitavoitteet laaditaan juuri meidän jäsenistön etuja ajatellen. Mikäli LYY saa tavoitteensa läpi kunnallispolitiikassa, on sillä suora yhteys opiskelijoiden asemaan ja hyvinvointiin Rovaniemellä. Opiskelijat ovat merkittävä ryhmä Rovaniemellä ja siksi LYYn on oltava mukana kuntavaaleissa tuomassa esiin opiskelijoiden aatteet ja tarpeet,” vastaa Ketonen.

Opiskelijapoliittinen linjapaperi 

Vuoden loppuun mennessä LYYn tulee vahvistaa uusi opiskelijapoliittinen linjapaperi vuosille 2021-2023. Keväällä 2020 LYY muodostaa ohjlematyöryhmän, jonka tehtävänä on valmistella linjapaperi ja kuntavaaliohjelma. Opiskelijapoliittinen linjapaperi linjaa LYYn arvot, jotka ohjaavat LYYn toimintaa. Edelliset opiskelijapoliittiset  linjapaperit löytää asiakirjapankista LYYn sivuilta.

Asiantuntijatieto ei yksin ratkaise koronaa

LYYn edunvalvonta-asiantuntija Aatu Puhakka
Kuva Aleksi I. Pohjola

Viime viikot ovat olleet yksi ylitse muiden opiskelijoidenkin maailmassa. Koronavirus on pakottanut kaikki opiskelijat etätöihin, joka on synnyttänyt huolta ja kysymyksiä kursseista, suorituksista ja valmistumisen viivästymisestä. Samalla muut opiskelijoita koskettavat teemat ovat jääneet julkisessa keskustelussa varjoon tai lähes näkymättömiin. Ajankohtaiset aiheet, kuten sosiaaliturvan kokonaisuudistus ja opiskelijoiden ateriatuki eivät juuri ole mediassa näkyneet, vaikka ruokaa ja rahaa tarvittaneen pandemian jälkeenkin. Yliopistolla käytävät yhteistoimintaneuvottelutkaan eivät poikkeustilanteessa ole yhtään tavallista vähäpätöisemmät.

Vaikka koronavirus on vallannut tilaa monelta tärkeältä asialta, on se myös sivutuotteenaan nostanut esiin kiinnostavia teemoja. Yksi tällainen teema on ollut metakeskustelu asiantuntijuudesta, jota opiskelijoidenkin huomispäivän asiantuntijoina kannattaa seurata.

Keskustelun ytimessä on kysymys siitä kenen ohjeita tulisi kuunnella ja kenen arvioon luottaa. Kevään aikana ei ole ollut pulaa harrastelijavirologeista tai maallikkoepidemiologeista, joilla on selkeä näkemys siitä, kuinka koronaviruspandemia tulisi Suomessa ottaa vastaan. Diletanttiepidemian vastavoimana taas ovat olleet poliitikot ja kansalaiset, jotka ovat luottaneet varauksetta THL:n asiantuntijuuteen.

Skeptisyys itse oppineita tartuntatautieksperttejä kohtaan on varsin ymmärrettävää. Olisi hirvittävän epätodennäköistä, että muutaman viikon aihetta seurannut kansalainen tietäisi koronaviruksesta enemmän kuin pandemioita työssään tutkiva THL:n asiantuntija. Pitäisikö meidän siis lopettaa asiantuntijoiden arvostelu ja antaa heidän päättää miten edetään? Ei välttämättä.

Koronavirukseen varautuminen ja reagointi on luonteeltaan äärimmäisen poliittinen kysymys. Siinä on kyse siitä mitä yhteiskunnassa arvostetaan eniten. Valintoja on jouduttu tekemään esimerkiksi työllisyyden, liikkumavapauden, riskiryhmien terveyden, talouskasvun ja ihmisten elinkeinon välillä. Nämä ovat valintoja, joihin ei voi vastata tieteen tai asiantuntijatiedon perusteella, sillä niissä on kyse perustavanlaatuisista arvoista. Olisi epäreilua myös asiantuntijoita kohtaan, jos heidän olisi oltava vastuussa tällaisista valinnoista.

Lisäksi monimutkaisessa ja keskinäisriippuvaisessa maailmassa koronavirustakaan vastaan ei voi taistella vain yhdellä sektorilla. Toimenpiteiden vaikutusten arviointi vaatii asiantuntemusta myös ekonomisteilta, oikeustieteilijöiltä ja sosiaalipolitiikan asiantuntijoilta, muutamia aloja mainitakseni. Yhteiskunnassamme ei valitettavasti enää ole Antiikin Kreikan yleisneroja, jotka voisivat ottaa kaikki näkökulmat huomioon ja tehdä niiden pohjalta valistuneita kirjoituksia.

On myös muistettava, että asiantuntijatkaan eivät aina ole yksimielisiä. Tämä on tullut esille myös koronakriisissä, kun on keskusteltu siitä kenen arvioita pitäisi kuunnella, WHO:n vai THL:n? Näiden kolmen syyn vuoksi – arvojen, monialaisuuden ja tiedemaailman erimielisyyksien – emme yhteiskuntana voi tuudittautua siihen, että asiantuntijat hoitavat kaiken koronakriisinkään aikana. Sen sijaan tarvitsemme paljon puhuttua poliittista johtajuutta, jota tuetaan monialaisella asiantuntijatiedolla.