Arctic perspective: The Opportunities of Online Education

Text Maija Tulimaa
Illustration Marjaana Sivonen

At the beginning of March 2020, we were informed that all our university courses will be moved online. The University of Akureyri (North Iceland) decided to close all its doors, and there was no opportunity to use the library or gym either. As a Finnish student living in a small Icelandic city, I immediately started to think about my possibility to travel back to my family and friends in Finland.

When Iceland decides to close its restaurants, cafés and public outdoor pools, it is a clear sign that things are taken seriously. Icelandic geothermal pools are as dear to Icelanders as saunas are to Finnish people. Iceland is a small country, with a population of 370 000 people. When Iceland confirmed the first Covid-19 case at the end of February 2020, the snowball effect started. Suddenly thousands of Icelanders were in quarantine. By the end of March, I knew it would be my time to go home to continue my studies online and interact with my professors through emails and Zoom meetings.

Seven months later I am sitting at Petronella in the University of Lapland. I am sipping my coffee and keep forgetting what we all have been going through during the past months. Fortunately, we are in Lapland. Even though Iceland and my home university are far away, I am grateful for the opportunity to study in Rovaniemi.

The Covid-19 pandemic has exposed global inequalities. It might feel cosy to live in Lapland, which is a big, quiet and sparsely populated area. To take even more distance from other people we can go for walks in the silent forests or next to a beautiful lake. There are days I might even forget the global pandemic is threatening us all. Sadly, a person living in a small apartment in a busy city has no option but hope she will not get the disease. The only thing she can do is to follow the current restrictions and recommendations of her country – if there are any.

There are days I might even forget the global pandemic is threatening us all. Sadly, a person living in a small apartment in a busy city has no option but hope she will not get the disease.

Studying and working from home has been the reality for many of us during the past months. It has caused both opportunities and challenges to people around the globe. Not all of us have broadband access or a computer. Having no access to might sound odd, but even in the Arctic, there are regions, where the internet connection is not self-evident.

For some of us living under the Covid-19 pandemic might have felt relatively smooth. I have had more time to see my family and friends in Finland. I have been staying in my summer cottage, hometown and in Rovaniemi. As a nomadic soul, I have felt free. However, the pandemic has also caused a lot of uncertainty, fear and anxiety to many of us. A lot of people have lost their jobs, and some have even dropped out of school. We have lost our daily routines. These challenges are something we should not hide but talk more openly to overcome the time of uncertainty together. Although people might be tired to talk about the pandemic, it is still affecting us in one way or another. Therefore, we should not underestimate the well-being and mental health of ourselves or other people.

The Covid-19 might not be the only pandemic we face in our lifetime. Learning from this experience, we can be more prepared for future challenges. Not only should we react when things get difficult but learn from our past experiences. Remembering to grow our resilience is crucial. Being prepared in advance would help us to face the challenging times before the future crisis hits us.

During the past months, we might have faced some difficulties with our studies, and it might have been hard to keep motivated to work on our tasks alone, without support from classmates and teachers. I believe face-to-face interactions are vital to every human being. However, the quick change from on-campus teaching to online lectures, webinars and conferences has also shown capabilities universities and many organisations have.

Fortunately, we can learn something from the current pandemic. Transferring some of the events and meetings online, we can save money and have more time to be with our loved ones. In the future, we can offer more courses and programs online. Still today plenty of people live in isolated rural communities without the possibility to study secondary or higher education in their regions. Online education could be one solution to enable people to stay in their home community. Digitalisation, broadband access and different online platforms could give these people a chance to study a degree online. Being able to get an education online, they could be knowledgeable and active community members without leaving their home regions for years to a city from where they may never return.

Studying and working remotely can give us a chance to expand our possibilities in the future. In some of the Arctic regions, there is a growing trend toward outmigration. One of the big reasons for outmigration is the lack of educational opportunities or poor regional job prospects. Especially women leave their home communities for higher education and better career paths. Naturally, female outmigration leads to higher male sex ratio and may eventually affect birth rates in a certain area. For years many Arctic regions have been challenged by the ageing population, school closures and outmigration of high-skilled labour (‘brain drain’). Thus, for example, regional development and economic growth may be impacted in the short and long term. If a place does not offer educational opportunities, finding work is difficult and there are no options for career growth, the most formally educated people will leave elsewhere – and maybe never return. Even though moving to a larger city can be a great alternative to some, it is not for everyone.

Kisoihin vaikka kotoa käsin

Teksti Juuso Sievänen
Kuvitus Aleksi Soukka

Viides lokakuuta käynnistyneessä ja 7 viikkoa kestävässä turnauksessa 29 eri joukkuetta 16:sta eri korkeakoulusta ympäri Suomen laittavat itseään paremmuusjärjestykseen taktisessa ensimmäisen persoonan ammuntapelissä, Counter-Strike: Global Offensivessa (myöh. CS:GO).

Tapahtuma on historiansa kolmas ja tänäkin vuonna sen järjestävät Opiskelijakunta SAMMAKKO ja 100k esports. Yhteistyössä ovat mukana myös Opiskelijoiden Liikuntaliitto ja Suomen elektronisen urheilun liitto. Tapahtuman yhtenä tuottajana ja 100k ry:n varapuheenjohtajana toimiva Timo Metsäjoki on varsin kevein mielin tapahtuman rullatessa eteenpäin.

”Ei meillä paineita ole. Aiemmat turnaukset ovat menneet tosi kivasti ja palaute on ollut pääasiallisesti positiivista. Toki pyrimme aina parantamaan tapahtumaa”, Metsäjoki aloittaa.

Tähän kohtaan on sanottava, että Lapin yliopisto ei ole mukana kisoissa, mutta Lapin AMK on, yhden joukkueen voimin.

”Olen alusta asti ollut mukana tuottamassa tätä tapahtumaa. Olen joka vuosi koittanut mainostaa tätä, että tapahtuma saisi näkyvyyttä myös täällä Lapin päädyssä. Olen iloinen kuitenkin, että saimme Lapin AMK:lta joukkueen kisoihin. Toki siihen, ettei Lapista ole aiemmin ollut niin paljon osallistujia, on voinut vaikuttaa se, että finaalipelit on ennen pelattu Porissa järjestettävissä Insomnia-verkkopelitapahtumassa. Se on yksi Suomen suurimpia verkkopelitapahtumia. Eli jos finaaleihin päätyy, täältä olisi pitänyt matkustaa sinne asti. Tänä vuonna finaali kuitenkin pelataan etänä verkossa”, Metsäjoki pohtii.

Kun kyse on kotoa käsin pelaamisesta, asiasta tietämättömälle nousee mieleen kysymys: voiko kisoissa huijata? Metsäjoen vastaus on luottamusta herättävä:

”Totta kai on mahdollista huijata. Kisoissa huijaaminen estettään sillä tavoin, että jokaisen pelaajan on otettava omalta koneeltaan demo siitä, mitä hän pelaa eli tarvittaessa nähdään jokaisen pelaajan pelikuva aina uudelleen. Jos jotain asiaa täytyy tarkastella uudelleen, niin sitten tarkastellaan. Meillä on myöskin turnauksen tekninen ylläpitäjä paikalla, joka seuraa pelin toimintaa ja pitää huolen, että kaikki sujuu. Lähetykset ovat myös nähtävissä suorana Twitchissä, jossa tapahtuma selostetaan. Sielläkin on katsojia sen verran, että pystytään huomaamaan, jos huijaamista tapahtuu. Lisäksi meillä on Discord-palvelin, jossa vaihdamme infoa joukkueiden kapteenien ja muiden pelaajien kanssa. Lopuksi on vielä some, joka kyllä laulaa heti, jos huijaamista ilmenee. Eli huijaamisesta jää hyvin helposti kiinni eikä meillä ole sellaista tapahtumissa ollutkaan”, Metsäjoki vakuuttaa.

Discord on peliyhteisölle suunnattu VoIP-sovellus.

Poikkeusaikana verkkopelaaminen on noussut yhä isompaan suosioon, kun sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet vähiin. SC:GO -turnaus on omalta osaltaan mukana tukemassa tätä yhteisöllisyyttä.

”Tärkeintä on se, kuinka tämä tapahtuma näkyy korkeakoulussa itsessään. Tiedän korkeakouluja, joissa on aiemmin järjestetty kisakatsomoja baareihin, jossa on sitten yhdessä seurattu kisoja. Toki tänä vuonna sellainen ei ole mahdollista. Tällainen toiminta on aiempina vuosina yhdistänyt väkeä korkeakouluissa ja lajista kiinnostuneita katsojia. Kun ollaan samasta koulusta kuin joukkue, niin totta kai sitä kannatetaan”, Metsäjoki nyökkää ja jatkaa: ”Jos korona pahenee, pelaaminen on helppo tapa viettää yhteistä aikaa kavereiden kanssa ja löytää myös uusia poistumatta lainkaan kotoa.”

”100k niin ikään pyrkii järjestämään e-urheilutoimintaa ympäri Suomen. Meillä tämä lähtee niin ikään rakkaudesta lajiin eli toimimme vapaaehtoistoiminnalla. Työskentelemme yhteisöllisen opiskelijakulttuurin eteen, vaikkei kaikki yhteisön jäsenet edes ole opiskelijoita. Tavoite on, että saadaan hyvät kisat aikaan ja hyvää yhteisöllistä kulttuuria”, Metsäjoki summaa.

Lapin AMK:n edustusjoukkue, Lapin Raittiusnuoret, on tieto- ja viestintätekniikan opiskelijoista koostuva viisikko. Joukkueen kapteeni Anssi Pelkonen ja joukkueen jäsen Jesse Räsänen avasivat fiiliksiään alkupelien jälkeen. Miehien puheesta voi päätellä, ettei isompia suorituspaineita ole.

”Lähdimme läpällä ja huumorilla mukaan kisaan. Meillä on joukkueessa niin isot erot taitotasojen suhteen, että sekin tuottaa ongelmia. Tällä joukkueella olimme pelanneet vain yhden kerran ennen varsinaisia kisoja enkä itse ole tällä hetkellä pelannut CS:ää pahemmin. Jokainen on kyllä pelannut jokaisen kanssa joskus aiemmin, mutta yhdessä emme. Olemme lähteneet sillä asenteella, että räiskimme ja pidämme hauskaa”, Pelkonen nauraa.

Lapin raittiusnuorten osallistuminen kisoihin tapahtui hieman sattumalta, kun Räsänen näki LYY:n instagramissa ilmoituksen tulevista kisoista.

”Laitoin sähköpostia Rovaniemen insinööriopiskelijoiden hallitukselle, että pitäisikö kasata joukkue”, Räsänen aloittaa.

”Itselle nämä kisat olivat taas entuudestaan tutut vuodelta 2018, niin tiesin mikä oli homman nimi ja siitä olikin sitten helppoa lähteä joukkuetta rakentamaan”, Pelkonen jatkaa.

Kysyttäessä onko pelaamisen määrä tänä vuonna kasvanut, Pelkosen ja Räsäsen vastaukset hieman poikkeavat.

”Minulla pelaaminen on kyllä korona-aikana lisääntynyt, kun on pitänyt välttää fyysisiä kontakteja”, Räsänen kertoo.

”Oma pelaamiseni ei ole lisääntynyt, mutta kun kaikki kaverit pelaa ja lisäksi on paljon niin sanottuja nettikavereita, niin aina tietokoneelle mennessä avaan Discordin ja siellä yleensä on joku, kenen kanssa voi höpöttää ja pelata. Yleensä emme kavereiden kanssa edes pelaa tosissaan vaan siksi, että voimme olla sosiaalisia”, Pelkonen avaa.

Pelkosen ja Räsäsen lisäksi Lapin raittiusnuorissa pelaavat Tatu Niemelä, Jannik Larjama, Miko Koivula. CS:GO Opiskelijoiden eSM finaalipelit pelataan verkossa 21.–22. marraskuuta.

Tieteen ja esoteerisuuden vuoropuhelu

Teksti Miro Sarola
Kuvitus Alex Pentinpuro

Tänä päivänä esoteria erotellaan tiukasti erilleen tieteestä, vaikka yhtymäkohtia näiden ‘kahden maailman’ välillä on yllättävän paljon. 

Usein okkultismi ja siihen liittyvä mystiikka samaistetaan uskontoon kuuluvaksi tai suoranaiseksi hölynpölyksi. On kuitenkin mielenkiintoinen havainto, että nykypäivän verrattain kaikkialla vallitseva tieteellinen paradigma, jossa tehdään selkeä pesäero okkultismiin, ei vakiintunut yhdessä yössä tai edes vuosikymmenessä. Otetaan esimerkiksi öljy, joka on yksi keskeisimpiä tukipilareita ja taustavaikuttajia nykyisessä yhteiskunnassamme. Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälin maaöljyteollisuus kasvoi rinnakkain spiritismin kanssa. Silloinen geologian tutkimus oli vielä lapsenkengissään ja koska tieteellisiä menetelmiä öljyn paikantamiseen ei ollut käytössä, öljyä etsittiin hengiltä tulevien viestien ja taikavarpujen välityksellä. Artikkelissaan The Wizard of Oil, Rochelle Zuck käsittelee näiden kahden paradigman yhteyttä 1800-luvun Yhdysvalloissa. Zuckin  mukaan öljyn ja spiritismin yhteys ei jäänyt pelkkään sattumanvaraiseen esiintymiseen samoilla vuosiluvuilla ja samoilla maantieteellisillä seuduilla, vaan spiritismin arvoa ja sen toimivuutta pyrittiin perustelemaan sen käyttökelpoisuudella öljyn löytämisessä. Zuck mainitsee myös öljyvelhoksi nimetyn hahmon Abrham Jamesin esiintyvän vanhemmissa öljykulttuuria käsittelevissä historiankirjoituksissa, mutta ei uudemmissa. Zuck epäilee, että öljyvelho olisi tietoisesti jätetty pois kirjoituksista.

Uudenetsijät tutkimushanke on Helsingin-, Turun- ja Tampereen yliopiston tutkijoista koostuva poikkitieteellinen tutkimusryhmä, joka on kiinnostunut tieteen ja esoteerisuuden rajapinnoista; muun muassa siitä, että vaikka esoteria ja okkultismi pyrittäisiin kirjoittamaan ulos virallisista historiankirjoituksista, ne vaikuttavat silti kulttuurissa.

Taidehistorian dosentti Marja Lahelma Helsingin yliopistosta on yksi Uudenetsijät -hankkeen tutkijoista. Haastattelimme Lahelmaa aiheen tiimoilta.   

Tutkimuksessanne esoteerisuus on kaiketi keskeisesti käytetty termi. Arkikielessä esoteerisuus, mystiikka, okkultismi ja rajatieto tuntuvat olevan melko päällekkäisiä käsitteitä, voisitko tarkentaa näiden merkitystä? 

“Olen itse päätynyt käyttämään esoteerisuutta yleisterminä, joka 1990-luvulta alkaen on ymmärretty pitkänä ja muuntuvana vaihtoehtoisen uskonnollisuuden traditiona länsimaisessa kulttuurissa. Se siis kattaa niin renessanssiajan hermetismin, kuin 1800-luvun lopun teosofian ja ulottuu aina nykyajan uushenkisiin liikkeisiin. Puhuttaessa valistusajan jälkeisestä esoteerisuudesta voidaan käyttää okkultismin käsitettä. Näiden aatteiden leimaaminen huuhaaksi liittyy siihen, että ne on nähty epärationaalisina ja siksi vaarallisina. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen tällainen irrationaalisuus nähtiin osana natsisimin ja fasismin taustoja. Sen tähden esoteerisuuden tutkimista esimerkiksi kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta (kuten me teemme) on pidetty turhana, epäilyttävänä tai jopa vaarallisena. Tätä historian juonnetta on siis haluttu häivyttää. Tutkimushankkeemme taustalla on kuitenkin havahtuminen siihen, että vaikka esoteerisuus on kirjoitettu ulos virallisesta historiasta, se ei kuitenkaan ole lakannut vaikuttamasta kulttuurisesti. Esoteeristen ilmiöiden sysääminen marginaaliin ja tieteen ulkopuolelle on tehnyt siitä vapaata riistaa esimerkiksi erilaisten salaliittoteroreetikoiden käyttöön.”

Rochelle Zuckin artikkelissa The Wizard Of Oil kerrotaan, että maaöljyteollisuus ja spiritismi ovat 1800-luvun Yhdysvalloissa kulkeneet rinnakkain, jopa lomittain. Oletteko hankkeenne tiimoilla törmänneet vastaaviin esimerkkeihin, joissa tiede ja epätiede ovat jossain vaiheessa kulkeneet käsi kädessä? 

“Tieteellä ja esoteerisuudella on runsaasti yhtymäkohtia. Jos ajatellaan 1800-luvun lopun tilannetta, niin silloin tiede kehittyi hyvin nopeasti, ja esimerkiksi sähkön, magnetismin ja röntgensäteiden kaltaiset ilmiöt hämmästyttivät ihmisiä. Niin tieteessä kuin taiteessakin tutkittiin näkymättömiä virtauksia ja energioita. Tällaisessa kontekstissa vaikkapa ajatus telepatiasta ei näyttäydy välttämättä epätieteellisenä. Niinpä telepatiaa ja erilaisia ajatuksensiirron muotoja tutkittiin myös tieteen parissa. Vastaavasti esoteeriset liikkeet, kuten teosofia omaksuivat tieteestä ajatustapoja, käsitteistöä ja kielenkäyttöä. Teosofit ajattelivat, että monet modernit tieteelliset löydökset olivat itse asiassa olleet osa salattua tietoa kautta aikojen.”

“Tieteellä ja esoteerisuudella on runsaasti yhtymäkohtia. Jos ajatellaan 1800-luvun lopun tilannetta, niin silloin tiede kehittyi hyvin nopeasti, ja esimerkiksi sähkön, magnetismin ja röntgensäteiden kaltaiset ilmiöt hämmästyttivät ihmisiä. Niin tieteessä kuin taiteessakin tutkittiin näkymättömiä virtauksia ja energioita. Tällaisessa kontekstissa vaikkapa ajatus telepatiasta ei näyttäydy välttämättä epätieteellisenä.”
– Marja Lahelma, taidehistorian dosentti

Käsittääkseni myös tähtitieteessä on ollut vastaavia esimerkkejä? 

“Teknologian kehittyessä tähtitieteessä tehtiin merkittävä havaintoja, joista monet edelleen hyväksytään. Samanaikaisesti ja toisinaan samojen henkilöiden puolesta tehtiin villejä spekulaatioita elämästä toisilla planeetoilla, jotka yhdistettiin usein ajatuksiin sielun kuolemattomuudesta. Ainakin ranskalainen astronomi Camille Flammarion voidaan mainita. Hän on edelleenkin arvostettu tieteentekijä, mutta kirjoitti myös esoteerisesti sävyttynyttä tieteiskirjallisuutta.”

Zuckin artikkelissa epäillään että ölljyvelho Abraham James olisi tietoisesti kirjoitettu ulos virallisista historian kirjoituksista. Onko Suomesta vastaavia esimerkkejä henkilöistä tai ajatuksista, joita olisi tietoisesti peitelty tai poistettu historiasta? 

“Tämä on hyvä kysymys, jota tarkoituksemme onkin seuraavaksi ryhtyä tutkimaan. Tulevassa hankkeessa tutkimme sitä, miksi esoteerisuus, jonka rooli kulttuurissa, politiikassa ja taiteessa on ollut niin keskeinen, ei ole tullut osaksi jaettua kulttuurista muistia. Kohteena on 1900-luvun suomalainen kulttuurihistoria. Me käytämme tässä yhteydessä kulttuurisen amnesian käsitettä, jolla viitataan eräänlaisiin kollektiivisen muistin häiriöihin, erotuksena siis pelkästä passiivisesta unohduksesta. Kyse voi toisinaan olla tarkoituksellisesta peittelystäkin, mutta usein myös kykenemättömyydestä paikantaa ja tunnistaa esoteerisuutta, sekä puutteellisesta käsitteistöstä sen analysointiin. Toki voi helposti myös luetella henkilöitä, joiden kohdalla on epäilemättä ollut kyse tietoisesta ja tarkoituksellisesta unohduksesta. Esimerkiksi Sigurd Wettenhovi-Aspa on jätetty lähes kokonaan pois virallisesta historiankirjoituksesta, vaikka hän oli omana aikanaan erittäin vaikutusvaltainen henkilö. Sitten taas esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan kohdalla kyse on siitä, että hänelle annettu rooli kansallistaiteilijana ja kansallisen identiteetin rakentajana on peittänyt esoteerisuutta näkyvistä.”

Keskusteluun tieteestä ja epätieteestä liittyy olennaisesti paradigman käsite. Kiteytettynä paradigma tarkoittaa jonkin aikakauden yleisesti hyväksyttyä ajattelutapaa. Emme välttämättä aktiivisesti ajattele, kuinka erilaiset paradigmat hallitsevat kaikkea ajattelua eri aikakausilla. Menneinä vuosisatoina kirkon vallan ollessa vahva, teistinen teologia oli hallitseva paradigma minkä läpi kaikkea peilattiin. Tieteellinen paradigma, kuten me sen 2020 käsitämme, vakiintui vähitellen. Tieteen saavutukset olivat uutta ja ihmeellistä, eikä ihmisillä ollut työkaluja erotella tiedettä ja epätiedettä välittömästi. Olemme tähän asti peilanneet mennyttä aikaa nykypäivän näkökulmasta. Jos käännämme linssin toiseen suuntaan, voimme ymmärtää, että 2020 arkemme on täynnä asioita, jotka olisivat olleet tieteiskirjallisuutta 50 vuotta sitten, puhumattakaan 1800-luvulla. Puhetta ymmärtävät tietokoneet, liiketunnistimella toimivat ovet ja kuvien ottaminen droneilla.

Tieteen historian tutkiminen antaa meille työkaluja tämän hetken ja tulevaisuuden pohtimiseen. Menneiden aikojen suurmiesten ajatukset saattavat tuntua meistä jopa naurettavilta, mutta on hyvä miettiä tieteellisen paradigman ydintä. Miten menneiden aikojen yleinen ilmapiiri ja politiikka vaikutti näkemyksiin? Miten oma ympäristömme ja maailman tilanne vaikuttaa omaan tieteelliseen maailmankuvaamme?

Elämää paniikin varjossa

Teksti Sara Kalajanniska
Kuvitus Maiju Kettunen

Tiedon puute mielenterveyden häiriöistä voi saada sivusta seuraajat tuomitsemaan sairastavan. Tietämättömyys aiheuttaa sairastavalle pelkoa selittämättömistä oireista. Sara Kalajanniska sai paniikkihäiriödiagnoosin reilu kaksi vuotta sitten; artikkelissa hän kertoo arjestaan paniikkihäiriön kanssa.

Sydän hakkaa. Yhtäkkiä iskee heikotus, jalat tärisevät ja lähtevät alta. Rintaan alkaa sattua, tuntuu kuin joku seisoisi keuhkojen päällä. Muistan lukeneeni jostain, että sydäninfarktin aikana käsistä voi lähteä tunto, ja tämän vuoksi paniikki yltyy entisestään, kun en enää tunne sormiani ja vasemman käden liikuttaminen vaikeutuu.

Istun hämärässä eteiskäytävässä pää polvissa ja yritän vetää henkeä keuhkoihin, jotka eivät toimi. Miksi ne eivät toimi? Miksi mikään määrä happea ei tunnu riittävän? Itkettää. Tässä se nyt on. Näin se loppuu. Kuolen 18-vuotiaana oman asuntoni lattialle.

Mielessäni jyskyttää ajatus siitä, että jollekin on kerrottava. Jonkun täytyy saada tietää, mitä tapahtui. Yhtäkkinen sydänkohtaus keskellä yötä, juuri ennen nukkumaanmenoa.

Joudun näppäilemään kännykän lukituskoodin kymmenen kertaa, sillä käteni tärisevät niin, että osun jatkuvasti vääriin nappeihin. Lopulta löydän viimein samassa kaupungissa asuvan kummitätini numeron ja soitan. Selitän tilanteen. En muista tarkalleen miten. Luultavasti soperran vain itkuisesti jotain siitä, miten sydämeeni sattuu ja teen kuolemaa.

“Tulen käymään siellä,” hän sanoo.

Pyydän saapumaan paikalle mahdollisimman pian, sillä en halua kuolla yksin.

 Tällaisena muistan ensimmäinen voimakkaan paniikkikohtaukseni. Kyseessä ei siis loppujen lopuksi ollutkaan sydäninfarkti, vaan sähkökemiallinen pelkoreaktio aivoissani, paniikkihäiriö-nimisen mielenterveyden häiriön aiheuttama ahdistuskohtaus, joka kesti melkein kaksi tuntia. Kun avasin oven kummitädilleni, olin itkenyt niin paljon, etten ollut nähdä häntä turvonneiden silmäluomieni takaa. Menimme yhdessä olohuoneeseen, ja minä itkin ja yritin saada henkeä samalla kun kummitätini vakuutteli, että kyse oli paniikkikohtauksesta, joka menisi ohi, kunhan saisin hengitykseni tasaantumaan. Lopulta näin tapahtui.

“Paniikkihäiriöstä puhutaan silloin, kun paniikkikohtauksia alkaa olla niin paljon, että ne häiritsevät tai rajoittavat elämää,” kertoo Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykologi Jonna Karasmaa. “Itse paniikkikohtauksessa ihminen menee eräänlaiseen tarkoituksenmukaiseen hätätilaan, jonka tarkoitus on valmistaa meitä pakenemaan tai taistelemaan uhkaavassa tilanteessa. Paniikkihäiriötä sairastava ihminen saa näitä paniikkikohtauksia sellaisissa tilanteissa, joissa todellista ulkoista uhkaa ei ole.”

Olen itse sairastanut paniikkihäiriötä noin kaksi ja puoli vuotta. Olen käynyt terapiassa, puhunut depressiohoitajille ja psykologeille, kokeillut erilaisia hengitystekniikoita, hankkinut akupunktiosormuksen ja syönyt kaksi vuotta rauhoittavia ja mielialaa tasaavia lääkkeitä. Olen nyt 20-vuotias ja arkeani värittävät edelleen niin voimakkaat kohtaukset kuin jokapäiväinen ahdistuskin.

Lähestulkoon jokainen aamu alkaa sillä, että minulla on huono olo. Se ei iske aivan heti heräämisen jälkeen, vaan vasta sitten, kun mieleeni iskeytyy kaikki se, mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi. Pitää mennä kouluun, selvitä hengissä koulupäivästä, olla sosiaalinen(muttei liian sosiaalinen), käydä kaupassa, sopia työvuoroista, osallistua kokoukseen ja tehdä huomiselle työpäivälle eväät. Yrittää olla saamatta kohtausta koulussa. Yrittää olla itkemättä, kun suljetussa luokkatilassa tuntuu, että happea ei riitä minulle asti. Yrittää pystyä syömään ruokalassa muiden kanssa, kun tarjottimellinen ruokaa sitoo istumaan pöydän ääressä siihen saakka, kunnes kaikki pöydässä istujat ovat saaneet syötyä. Yrittää vaikuttaa normaalilta, vaikka jokainen kehon solu huutaa, että nyt pitää juosta tästä tilanteesta pois ja kovaa.

Lähestulkoon jokainen aamu alkaa sillä, että minulla on huono olo. Se ei iske aivan heti heräämisen jälkeen, vaan vasta sitten, kun mieleeni iskeytyy kaikki se, mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi.

On kai sanomattakin selvää, että ajatusmaailmani poikkeaa jonkin verran normista. Näin se käytännössä toimii: pelkään, että saan kohtauksen, joten pelkoni kohtauksen saamisesta aiheuttaa kohtauksen. Se on noidankehä, josta paniikkihäiriötä sairastava ei pääse pois. Kierrän sitä, kunnes kohdalleni osuu vapaapäivä, jonka aikana rauhoitun ja yritän saada lääkkeistä sekaisin olevan kehoni palaamaan tasaisempaan tilaan. Sitten arki alkaa taas, ja minut imaistaan takaisin noidankehän pyörteeseen.

Oma paniikkihäiriöni on todella fyysinen. Aluksi ilmestyivät kovat, selittämättömät vatsakivut ja ripuli. Tätä tutkittiin parin vuoden ajan niin, että ravasin terveyskeskuksissa ja sairaaloissa erilaisissa vatsan alueen tutkimuksissa. Lopulta lääkärit totesivat, että kaikki mahdolliset sairaudet on nyt suljettu pois, eikä sinussa ole mitään vikaa. Kärsin vatsakivuista, vatsanväänteistä ja oksentelusta vielä noin puolen vuoden ajan, jonka jälkeen aloitin terapian kunnallisella puolella masennuksen vuoksi. Vasta terapiassa ymmärsin, että kyse ei ole niinkään fyysisestä sairaudesta, vaan mielenterveydenhäiriöstä, joka on omalla kohdallani voimakkaasti yhteydessä vatsaani.

“Tiedon puute on valtava ongelma,” toteaa Karasmaa. “Se, että paniikkihäiriöstä ei ole vielä riittävästi puhuttu, vaikeuttaa diagnoosin saamista. Kun ihmiset eivät ymmärrä, mistä on kyse, oudot oireet aiheuttavat entistä enemmän pelkoa. Tiedon puute aiheuttaa myös sen, että tilannetta sivusta seuraavat tuomitsevat paniikkihäiriötä sairastavan ihmiset helpommin tai suhtautuvat ikävällä tavalla toisen sairauteen.”

Omalla kohdallani koko juttu tuntui aluksi käsittämättömältä, ja taisin tokaistakin pariin kertaan terapeutilleni, että “ihmiskeho on suunniteltu ihan typerästi”. Terapeutti nyökkäsi ja sanoi olevansa samaa mieltä. Ja niinhän se on. Typerää, että joudun kärsimään päivittäin kivuista sen takia, että takaraivossani kytee loputon pelon valkea. Typerää. Omituista. Hassua. Ja vähän naurettavaa. Niin naurettavaa, että välillä oikeasti nauran ääneen ajatellessani, millaista hullunmyllyä elämäni on. Miten paljon vaaditaan, että pääsen lähtemään aamuisin kouluun. Tarkoitan, että on ihmisiä, joilla ei ole jalkoja, joilla on syöpä, dementia… ja minä en toisinaan pääse kouluun, koska ahdistaa?

Tästä päästään häpeään. Mielenterveyden häiriöistä puhutaan nykyään huomattavasti avoimemmin, kuin esimerkiksi 20 tai 50 vuotta sitten, mutta jostain syystä aihe saa monet kiusaantumaan vielä tänäkin päivänä. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka tsemppaavat ja ovat tukena muille mielenterveytensä kanssa kamppaileville, mutta häpeävät omaa tilaansa.

Miksikö?

Vaikea sanoa. Se on luultavasti niin monien asioiden summa, että minulta kestäisi useampi viikko eritellä kaikki häpeäni syntymiseen vaikuttaneet tekijät. Pääosin sanoisin sen kuitenkin olevan peräisin vähättelystä, jota olen saanut osakseni; en jaksa esimerkiksi muistaa, kuinka usein olen kuullut sanat: “Älä viitsi liioitella.”

Karasmaalla on oma näkemyksensä paniikkihäiriön suhteesta häpeään.

“Tässäkin suurimpana ongelmana on ehdottomasti tiedon puute. Toivoisin, että myös paniikkihäiriöstä tulisi kansantajuinen sairaus, josta keskusteleminen olisi helppoa ja luontevaa,” Karasmaa huokaa. “Monet, jotka ovat sairastaneet paniikkihäiriötä ovat myös sanoneet, että aiheesta puhumista on vaikeuttanut oma tietämättömyys siitä, mitä oireita kohtauksiin liittyy ja mistä ne tulevat. Kun itsellä on sitten lisääntynyt tieto, omaan sairauteen suhtautuminen on helpottunut, ja samalla on myös ollut helpompaa selittää muille, mistä on kyse.”

Haikailen usein “normaalin” elämän perään, ja olen esimerkiksi pahoitellut useaan kertaan läheisilleni sitä, etten voi olla normaali ja tehdä asioita normaalisti heidän kanssaan. Sana tuntuu seuraavan minua kaikkialle ja huomaan päivittäin ajattelevani, että jos olisin vain normaali, tekisin nyt sitä ja tätä. Menisin sinne ja tänne. Olisin sen ja sen ihmisen kanssa siellä ja tuolla. Pelkään, että tapaamani uudet ihmiset eivät ymmärrä minua ja pitävät käytöstäni outona ja epänormaalina.

Kun kuulin poikaystäväni sanovan ensimmäistä kertaa, että olen täydellinen tällaisena kuin olen ja jokainen asia minussa – myös paniikkihäiriöni – tekee minusta juuri sen ihmisen, jota hän rakastaa, purskahdin itkuun. Itkin sellaista itkua, jota vain ihminen, joka on odottanut jotain sanottavan pitkään ja kuulee sen viimein, itkee.

Hyväksyntä on aivan äärimmäisen tärkeää ihmiselle, joka kamppailee sairauden kanssa- hyväksyntä on tärkeää minullekin. Olen kuitenkin ajan saatossa oppinut sen, että hyväksyntää ei tarvitse saada osakseen kaikilta, vaan riittää, että ne läheisimmät ihmiset- edes yksi läheinen ihminen- sanoo ääneen, että on aivan okei olla sellainen kuin on; sinulla on voima vapauttaa toinen ihminen siitä pelosta, ettei kelpaa kenellekään sairauden kanssa.

“Minusta on hirveän hyvä asia, että julkisuuden henkilöt, jotka sairastavat paniikkihäiriötä, ovat tuoneet asian esille julkisesti,” Karasmaa kertoo. “Kun monien ihailema ihminen kertoo omista ongelmistaan ja kokemuksistaan sairauden kanssa, se madaltaa kynnystä suhtautua myönteisesti omaan sairauteen. Ajattelen myös, että tähän sisältyy sen viestin painottaminen, ettei saa tuomita, ennen kuin tietää. Koskaan et tiedä, mitä toinen käy läpi. Kysy mieluummin. Suhtaudu asiaan mielenkiinnolla. ‘En ymmärrä, mutta haluan ymmärtää.’ Kysy, mistä tässä on kyse ja suhtaudu asiaan kunnioittavasti.”

Salailu, häpeä ja kokemus omasta huonommuudesta vievät valtavasti energiaa. Itse koen aina ahdistuksen iskiessä kesken koulu- tai työpäivän olevani jotenkin alhaisemmassa asemassa kuin muut, vaikka tiedostankin, että jokaisella on varmasti omat ongelmansa. Toisinaan sitä elää aivan liiaksi oman päänsä sisällä, mutta se on toisaalta paniikkihäiriöiselle aivan normaalia- haluaisin kuitenkin muistuttaa itseäni useammin siitä, etten ole ainoa, jolla on vaikeuksia selvitä arjesta.

Poikaystäväni on ollut suurin tukeni ja turvani. Hän on rauhallinen ja järkevä, kiltti ja ymmärtäväinen ihminen, jonka seura minimoi paniikkikohtauksen alkamisen riskin. Ennen tapaamistamme en olisi esimerkiksi uskonut lähteväni enää koskaan ulkomaille (liikaa muuttujia ja uusia tilanteita!), mutta siitä huolimatta teimme helmikuussa ihanan reissun Espanjan aurinkorannoille.

Päästyämme hotellihuoneeseen olin jonkinlaisessa ekstaasisessa shokkitilassa; en voinut käsittää, että olin juuri lentänyt toiseen maahan parin viikon varoitusajalla. Hymyilin niin, että poskiini sattui ja meinasin tukehtua siihen innostuneen ja järkyttyneen sekaiseen olotilaan. Minä lensin vieraaseen maahan mukanani vain laukullinen vaatteita ja mies, joka silitti kättäni lentokoneessa. Se tuntuu vieläkin vähän käsittämättömältä, ja naamallani on typerä hymy kirjoittaessani tätä. Hyviä muistoja.

“Tärkeintä on se, että toinen ihminen ei suhtaudu tuomitsevasti tai syytellen,” Karasmaa neuvoo. “Rauhallinen läsnäolo ja ymmärtäväisyys ovat tärkeitä asioita, kun toinen saa paniikkikohtauksen edessäsi. Jos muut menevät paniikkiin omasta paniikista, se ymmärrettävästi vain pahentaa paniikkireaktiota kohtauksen aikana. On tärkeää, että muut pysyvät rauhallisina tilanteessa, joka on toiselle äärimmäisen pelottava. Kannattaa myös yrittää esittää yksinkertaisia kysymyksiä, joihin voi vastata joko kyllä tai ei- tällä tavoin saadaan lempeästi ohjattua paniikissa olevaa ihmistä irti siitä paniikkitilasta.”

Nykyisin pärjään paniikkihäiriöni kanssa niin, että elämäni ei ole enää jatkuvaa oksentelua ja lattialla tuskissaan kierimistä. Opintojen aloittaminen uudessa koulussa on kuitenkin vaikuttanut minuun niin, että kohtausten määrä on selkeästi lisääntynyt. Sain vinkin luokkatoveriltani YTHS:n mielenterveyspalveluista, ja soitin neuvontapuhelimeen saatuani voimakkaan paniikkikohtauksen koulussa syyskuun viimeisellä viikolla. Kirjoittaessani tätä artikkelia olen ollut jo muutaman kerran yhteydessä YTHS:n psykologiin, jonka kanssa keskustelemme hoitovaihtoehdoista.

Tulevaisuudessa on toivoa, jota ei aikaisemmin ollut. Minulla on tavoitteita niin koulun, terveyteni kuin muunkin elämän suhteen. Vaikka paniikkihäiriö vaikeuttaakin elämääni edelleen, en aio sen antaa enää määritellä arvoani tai sitä, mitä voin tai en voi tehdä. Tarvitsen apua päästäkseni parempaan pisteeseen ja olen kiitollinen siitä, että apua on saatavilla.

Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että vaikeita asioita tuodaan esille, jotta keskustelu niiden ympärillä helpottuu. Siksi halusinkin kirjoittaa tämän jutun- jotta sinä, joka olet kokenut vastaavaa, tiedät, ettet ole ainoa, ja jotta sinä, joka et ole koskaan kuullutkaan aiheesta, tiedät nyt vähän enemmän. Toivoisin, että useampi ihminen kertoisi avoimesti omista vaikeuksistaan, sillä loppujen lopuksi jokainen kamppailee jonkin asian kanssa, ja vertaistuki voi olla upea lahja ihmiselle, joka on luullut pitkään olevansa yksin.

Haluan lopettaa tekstin ohjeistamalla kaikkia, joiden oma mielenterveyden tila vaikeuttaa opiskelua, hakeutumaan esimerkiksi YTHS:n Self-palvelun kautta avun piiriin. Sinä ansaitset tulla kuulluksi, nähdyksi ja autetuksi.

Ollaan lempeitä niin itseämme kuin toisiammekin kohtaan.

Mitä jos opintoihin ja mielenterveyteen saisi apua samasta paikasta?

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Judit Ginzboorg

Lapin yliopistossa on käyty kiivasta keskustelua opintopsykologin palkkaamiseksi jo parin vuoden ajan. Tarve on ilmeinen, mutta asia makaa edelleen ”työpöydällä”. Mitä siitä sanovat opiskelijat ja LYY:n edustajat? Entä mitä tuumaavat suomalainen opintopsykologi ja yliopiston johto?

Opintopsykologeja voisi kuvailla eräänlaisiksi korkeakoulujen majakoiksi: he auttavat opiskelijoita suunnistamaan opintojen ja arkielämän myrskyissä, ja myrskyn silmässä heitä kohti voi myös surutta suunnistaa. Koulutukseltaan he ovat oppimisen ja motivaation psykologiaan, sekä ohjaus- ja neuvontapsykologian työmenetelmiin erikoistuneita, laillistettuja psykologeja.

”Oppilaitoksissa opintopsykologit tukevat ennaltaehkäisevää työtä ja hyvinvoinnin edistämistä. Työ vaatii psykologiosaamisen lisäksi tietoa ja ymmärrystä opiskeluelämästä, sekä laajaa tietoutta muun muassa oppimisen psykologiasta”, Itä-Suomen yliopistossa 12 vuotta opintopsykologina toiminut Katri Ruth avaa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että näin tärkeä tehtävä olisi täytetty kaikissa Suomen korkeakouluissa. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Suomen psykologiliiton mukaan kolmessa kolmannen asteen opinahjossa on tällä hetkellä opintopsykologin mentävä aukko. Lapin yliopisto on yksi niistä. Miksi? Sitä pähkäilee moni.

Suomen psykologiliiton mukaan kolmessa kolmannen asteen opinahjossa on tällä hetkellä opintopsykologin mentävä aukko. Lapin yliopisto on yksi niistä. Miksi? Sitä pähkäilee moni.

”Tuntuu ristiriitaiselta, että opinnoissa edistymistä edellytetään, mutta siihen ei tarjota riittävää tukea. Onko yliopistolla tosiaan varaa antaa opiskelijoiden pudota opinnoistaan?”, johtamisen psykologiaa Lapin yliopistossa opiskeleva Risto Ukkonen lataa.

Riittämätön apu kiven alla

Miksei Lapin yliopistossa ole opintopsykologia? Sen kysymyksen äärelle on joutunut pysähtymään myös Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) puheenjohtaja Esa-Pekka Tuppi. Hän tietää, että monissa muissa yliopistoissa toimii useampiakin opintopsykologeja ja osa on rekrytoimassa kovan kysynnän tähden lisää.

”Muiden ylioppilaskuntien edustajien kanssa keskustellessani kaikki ovat yllättyneet siitä, ettei meillä ole edes sitä yhtä. Yliopiston ei pitäisi olla suoritusputki. Siksi tarvitsemme opintopsykologin”, Tuppi kuittaa.

Tällä hetkellä Lapin yliopiston opiskelijat voivat hakea apua kolmesta suunnasta: korkeakoulukuraattoreilta, ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön (YTHS) kautta tai kunnalliselta puolelta. Jos opiskelijoilta kysytään, tukimuodot eivät riitä vastaamaan kiristyvien opiskeluvaatimuksen mukanaan tuomiin haasteisiin. Itsekin avuntarpeessa ollut Ukkonen uskoo, että nimenomaan opintopsykologi olisi monelle ainoa oikea apu.

”Opintopsykologit sijoittuvat opinto-ohjauksen ja mielenterveystyön välimaastoon. Siinä missä kuraattorit voivat auttaa opintoihin liittyvissä arjen haasteissa, opintopsykologia tarvitaan silloin, kun vaikeudet liittyvät konkreettisemmin opintojen ja mielenterveyden rajapintaan”, Ukkonen korostaa.

Sen lisäksi, että tarjolla oleva apu on riittämätöntä, myös avun piiriin pääseminen vaikuttaa usein olevan haastavaa. Se kysyy energiaa ja voimavaroja, mitä avunhakijalla ei tyypillisesti ole.

”Olisi hienoa, jos energian voisi käyttää avun käyttöön, eikä sen etsimiseen”, Ukkonen huokaa.

”Olisi hienoa, jos energian voisi käyttää avun käyttöön, eikä sen etsimiseen.”
– Risto Ukkonen, johtamisen psykologian opiskelija

Paletti kerralla kuntoon

Avunhakemisen monet kiemurat tuntee myös kuvataidekasvatusta Lapin yliopistossa opiskeleva Maiju Saikkonen. Kun opinnot alkoivat takkuilla ensimmäisen lukuvuoden lopulla henkilökohtaisessa elämässä sattuneen tapahtuman myötä, olivat hyvät neuvot kalliit. Sellaisia ei kuitenkaan kasvanut puissa. Saikkonen kertoo, että tutor-opettajakin tuntui lähinnä ahdistuvan hänen ilmaistessa avuntarpeensa.

”Kävin monilla ammattilaisilla YTHS:n kautta, mutta koin sen täysin hyödyttömäksi. Käyntivälit olivat liian pitkät, henkilökunnan vaihtuvuus suurta ja asenne sen suuntainen, että olin vain vaikea tapaus. Uskon, että opintopsykologi olisi osannut auttaa elämän haasteiden ja opintojen yhdistämisessä”, Saikkonen miettii.

Yksi pelastusrengas oli Rovaniemen etsivä nuorisotyö, jossa Saikkonen pääsi keskustelemaan paitsi mielenterveydestä, myös opintoihin liittyvistä asioista. Ratkaisevinta oli pääsy terapiaan ja neuropsykiatrian poliklinikalle. Siellä Saikkosella diagnosoitiin ADD. Sen jälkeen hän hakeutui yliopiston kuraattorin juttusille.

”Kaipasin apua mielenterveysongelmien, ADD:n ja opiskelun yhdistämiseen. Kuraattorilla käynti osoittautui kuitenkin tyhjäksi arvaksi. Sain apua kaikkeen muuhun, mutta en mielenterveysongelmiin. Opin, että tukea opintoihin saa toisaalla ja mielenterveyteen toisaalla, muttei koskaan samasta paikasta”, Saikkonen ynnää.

Merkillepantavinta on se, että aluksi apua löytyi vasta, kun sitä lähti hakemaan yliopiston ulkopuolelta. Oman kiitoksensa ansaitsevat silti Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnan amanuenssi ja opintopäällikkö, jotka ottivat tilanteesta kopin. Heidän ansiostaan Saikkonen pääsi palaamaan opintojen pariin terapian ja sairasloman jälkeen. Jos asiaa spekuloidaan jälkikäteen, olisiko opintopsykologin olemassaolo voinut kuitenkin olla ”voittoarpa”?

”Kuka tietää, ehkä sairasloma olisi ollut lyhyempi ja ehkä opintoihin paluu olisi ollut helpompaa, jos paletti olisi laitettu kuntoon psykologin, ei vain kuraattorin osaamisella. Opintopsykologin olemassaolo tarkoittaisi myös sitä, ettei opiskelijan tarvitsisi juosta ympäriinsä etsimässä apua”, Saikkonen analysoi.

Kaikenlaista kehitteillä

Saikkonen ei ole haasteineen yksin. Korona-ajan opiskelijakyselyt osoittavat, että henkilökohtaisen tuen ja ohjauksen tarve on kasvanut enenevässä määrin. Lapin yliopiston vararehtori Satu Uusiautti vakuuttaa, että opiskelijoiden mielenterveysongelmat, ja kuormitus ovat yliopiston johdon tiedossa.

”Kyselyissä on noussut esiin esimerkiksi opiskelijoiden yksinäisyys, motivaatio-ongelmat, vertaistuen puute ja itsenäiseen opiskeluun liittyvät haasteet. Vaikka suuri osa opiskelijoista vaikuttaa sopeutuneen hyvin etä- ja hybridimuotoisiin opiskeluolosuhteisiin, toisille se on ollut erittäin raskasta,” Uusiautti pohjustaa.

Opiskelijoiden hyvinvointi onkin Uusiautin mukaan yksi tärkeimmistä tulevaisuuden kehittämiskohteista. Nyt kehitteillä on esimerkiksi Work+-ohjelma, joka tähtää työntekijöiden ja opiskelijoiden hyvinvointiin liittyvän tuentarpeen kartoittamiseen, ja vahvuusperustainen hyvinvoinnin tukiohjelman luomiseen.

Myös Esa-Pekka Tuppi kertoo saaneensa sellaista viestiä, että opiskelijoiden hyvinvointi olisi nyt yliopiston johdon prioriteettilistalla. Ei pidä kuitenkaan unohtaa olematonta opintopsykologia. Mitä ”hänelle” kuuluu?   

”Kehitteillä on Lapin korkeakoulukonsernin opetus- ja oppimispalvelu-uudistus uuden strategian pohjalta. Sen tiimoilta on tarkoitus palkata sekä kuraattoreita, että opintopsykologi. Tämä on se viesti, jota on viimeksi saatu”, Tuppi väläyttää.

Tieto ei ole tuulesta temmattu. Uusiautti vahvistaa asian olevan paraikaa käsittelyssä osana LUC-korkeakoulukonsernipalvelujen kehittämistä. Kyseessä on opetuksen ja oppimisen palvelukokonaisuus, jonka avulla korkeakouluopiskelijoille halutaan luoda selkeät ja joustavat hyvinvointi- ja uraohjauspalvelut.

”Tämän palvelukokonaisuuden alla toteutuvat myös korkeakoulujen yhteiset kuraattoripalvelut. Se, miten opintopsykologipalvelut järjestyvät, on kuitenkin vielä auki”, Uusiautti myöntää.

Yhteinen intressi ei edisty

Moni muistanee vielä Mielentärkeydenosoitus -mielenilmauksen, joka järjestettiin Lapin yliopistossa marraskuussa 2019. Tempauksen päämääränä oli opintopsykologin saaminen Lapin yliopistoon. Siitä on nyt noin vuosi aikaa. Mitä mielenilmaus poiki – vai poikiko mitään, tempauksen ideoinut Risto Ukkonen?

”Siinä missä me opiskelijat koimme mielenilmauksen hyvänä keskustelunavauksena, yliopiston johto tuntui ottavan sen lähinnä vastakkainasetteluna. Johto kyllä totesi, että asiasta ollaan yhtä mieltä ja intressit ovat yhteiset, mutta ero on siinä, miten tärkeänä asiaa pidetään ja miten vakavasti se otetaan”, Ukkonen sanoo.

Teoriassa kaikki osapuolet tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että opiskeluelämän ja mielenterveyden edistämiseen tähtäävien tukimuotojen tulisi olla helposti saatavilla ja saavutettavissa. Käytännössä opintopsykologiasia kuitenkin kangertelee, eikä kyseisen viran täyttämistä ole nähty ratkaisun avaimena.

”Taustalla on epäily resurssipulasta ja rekrytoinnin vaikeudesta, mutta se on vain asian vähättelyä. Uskon, että aina on rahaa niihin asioihin, joita pidetään oikeasti tärkeinä. Opintopsykologin palkkaaminen olisi aito välittämisen ele opiskelijoiden suuntaan. On suuri mysteeri, miksi asia ei ole edistynyt”, Ukkonen päättää.

Edistysaskeleita toivoisi myös Maiju Saikkonen, jonka matka mielenterveyden ja opintojen siivittämällä polulla alkoi vuonna 2012 – ja jatkuu edelleen. Opinnot ovat katkenneet pitkään sairaslomaan ja terapiaan. Hän kokee, että mahdollisuus tavata opintopsykologia tukisi sekä hyvinvointia, että opintojen edistymistä.

”Opiskelu mielenterveysongelmien kanssa on jatkuvaa pelkoa siitä, ettei onnistu. Yliopistossa on ihmisiä opiskelijoita varten, mutta kukaan heistä ei aja sitä asiaa, mitä opintopsykologit ajavat”, Saikkonen linjaa.

Rakenteet tasa-arvon tiellä

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Maria Tuunanen

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus organisaatioissa on koko yhteisön etu. Silti sen tilaa on haastavaa päästä tutkimaan, koska aihe koetaan sensitiiviseksi, kertoo Jyväskylän yliopiston henkilöstöjohtamisen professori Anna-Maija Lämsä. 

Vuosi 2020 ei päästä ketään helpolla. Loppusyksystä korona kiristelee otettaan ja Lapin yliopiston historian ensimmäiset yhteistoimintaneuvottelut kutkuttavat vielä hampaankolossa, kun yleistä ilmapiiriä varjostamaan tulee vuonna 2019 valitun tutkimuksen vararehtorin rekrytointiprosessissa syntynyt syrjintäolettama, jonka tasa-arvovaltuutettu on lausunut kesäkuussa 2020.

Julkista keskustelua käydään ja mielipidekirjoituksia tehdään puolin ja toisin.  Opiskelijat virittävät omaa keskusteluaan anonymiteetin takaa Jodelissa. Lapin yliopiston ylioppilaskunta vaatii yliopistolta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tilan selvittämistä; aikaisempi selvitys on tehty vuonna 2016.

Jyväskylän kauppakorkeakoulun henkilöstöjohtamisen professori Anna-Maija Lämsä on kiinnostunut yhdenvertaisuuskysymyksistä organisaatioissa. Keväällä Lämsä otti vastaan Schildtin palkinnon työpanoksestaan vastuullisen henkilöstöjohtamisen ja työelämän tasa-arvon edistämisen parissa. Lämsän johtama ETHOS tutkimusryhmä on kiinnostunut eettisesti sensitiivisistä asioista johtamisen näkökulmasta; ryhmä tutkii eri tekijöitä, jotka tukevat ja toisaalta rajoittavat erilaisten ihmisten työmahdollisuuksia organisaatioissa. Aina organisaatioiden mukaan saaminen tutkimuksiin ei ole helppoa:

“Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on eettis-moraalisesti sensitiivinen aihe. Jos menee koputtamaan yrityksen ovelle ja kysyy, että voisinko tutkia teidän tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tilaa, niin tuskin kukaan tulee iloisesti vastaamaan, että tottakai, hyvä aihe”, kertoo Lämsä.

Muutama vuosi takaperin Lämsä kertoo olleensa mukana valtakunnallisessa Euroopan sosiaalirahaston rahoittamassa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli edistää työelämän tasa-arvoa. Yritysten mukaan saaminen tutkimukseen oli Lämsän mukaan haastavaa, sillä yrityksiä oli vaikeaa saada vakuutetuksi siitä, että tasa-arvon edistäminen työyhteisössä on tärkeää:

“Hankkeen nimi jouduttiin muuttamaan nimestä naisurat nimeen urat ja tasa-arvon sijaan jouduttiin painottamaan työhyvinvoinnillista aspektia”, kommentoi Lämsä.

Lämsä kertoo joutuneensa uran alkuvaiheissa perustelemaan tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteitaan, sillä 90-luvun Suomessa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus nähtiin oikeudenmukaisuuskysymyksenä, eikä se Lämsän sanoin napannut ihmisiä mukaan. 2000-luvun puolivälin jälkeen Suomen yritysmaailmassa alkoi kuitenkin väreilemään diversiteettikeskustelu; tasa-arvo ja yhdenvertaisuus puettiin hyötyajatteluun.  Oikeudenmukaisuuden sijaan keskustelun kärkenä oli hyöty. Hyötyajattelun mukaantulon myötä Lämsä koki, ettei hänen tarvinnut enää perustella tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteitaan.

Ammatillinen eriytyminen alkaa jo varhaisessa vaiheessa

Suomessa sukupuolten välinen ammatillinen eriytyminen, segregaatio, on voimakasta. Segregaatio voi olla horisontaalista tai vertikaalista. Horisontaalinen segreagaatio erittelee sukupuolet eri koulutusaloille; näin ollen myös eri työpaikkoihin ja ammatteihin. Vertikaalinen segregaatio kuvaa sitä, miten eri sukupuolet ovat sijoittuneet johtotehtäviin. Suomessa johtajuus on segregoitunut niin horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, mikä tarkoittaa, että naiset ovat useammin johtajina aloilla, joissa on naisenemmistö ja naisten määrä supistuu sitä mukaa, mitä korkeammalle johtotehtävissä mennään.

Tutkimusten mukaan vertikaalisen segregaation voi havaita alkavan hyvin varhaisessa vaiheessa; vaikka eri sukupuolet suorittaisivat saman tutkinnon, miehet sijoittuvat heti uran alussa vaativampiin tehtäviin, kuin naiset. Näin alkanut urakehitys voimistaa segregaatiota. Suomessa naiset suorittavat enemmän korkeakoulututkintoja kuin miehet; vain tutkijakoulutuksessa miehiä on hieman enemmän kuin naisia. Yhteiskuntaelämän johdossa tasapainoisin sukupuoliedustus on politiikassa ja heikoin elinkeinoelämässä. Yliopistojen johdossa naisia on vuonna 2011 ollut 16%.

Tutkimusten mukaan vertikaalisen segregaation voi havaita alkavan hyvin varhaisessa vaiheessa; vaikka eri sukupuolet suorittavat saman tutkinnon, miehet sijoittuvat heti uran alussa vaativampiin tehtäviin kuin naiset.

Mikä naisten urakehitystä vaivaa? Urallaan eteenpäin pyrkivän naisen kuvataan törmäävän usein odottamattomaan esteeseen, lasikattoon.

“Lasikatto on vanhin metafora, jolla kuvataan sitä, että nainen törmää uralla etenemisessä yllättäviin esteisiin. Jonkin verran on alettu puhumaan myös lasilabyrintti -metaforasta. Se eroaa lasikatosta siinä, että yllättävien ja odottamattomien esteiden sijaan nainen tiedostaa esteet ja pyrkii selviämään labyrintista. Tie on siis olemassa, se on vain monimutkaisempi kuin miehillä”, selventää Lämsä.

Stereotypiat näkyviksi

Tasa-arvon ja johtamisen näkökulmasta keskustelu sukupuolesta keskittyy naisten ali-edustukseen johtajuudessa, sillä suurin osa johtajista on miehiä, kertoo työpsykologian professori Thomas Chamorro-Premuzic työ- ja organisaatiopsykologiaa popularisoivassa kirjassa Miksi niin monesta epäpätevästä miehestä tulee johtaja.

Chamorro-Premuzic tarttuu väitteeseen ja kääntää sen päälaelleen; ongelma ei ole miesjohtajissa sinänsä, vaan siinä, että iso osa johtotehtäviä hoitavista miehistä on epäpäteviä. Kärjistetysti ongelma ei ole siinä, että naisilla on urapolullaan esteitä, vaan, että miehillä ei niitä juurikaan ole. Chamorro-Premuzic täsmentää, että johtajaksi haluavia naisia pyydetään usein käyttäytymään, kuin stereotyyppiset miesjohtajat, joihin liitetään maskuliinisiksi miellettyjä piirteitä, kuten yli-itsevarmuus  ja kilpailuhaluisuus.

“Tätä käytetään joskus perusteena sille, että naisen on hankalampi edetä uralla, kun ei omaa tarvittavia piirteitä”, toteaa Lämsä.

Siinä, että johtajaksi haluavia naisia pyydetään käyttäytymään kuin stereotyyppiset johtajamiehet Chamorro-Premuzic näkee ongelman, sillä tällainen kulttuuri tukee mahdollisesti myös epäpätevien naisten johtoasemaan pääsyn.

Stereotyyppisen miesjohtajan rinnalle, tai sijaan, on syntymässä uudenlaisia stereotypioita:

“Yhteiskunnat, jotka ovat tietointensiivisiä, ovat alkaneet ajatella, että johtamisen pitäisi olla ihmisistä välittävää. Huolenpito ja hoiva ovat piirteitä, joita pidetään feminiinisinä. On alettu puhumaan naisten ylivertaisuudesta.”

Asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen. Asenteet ja stereotypiat ovat luutuneita ajattelumalleja, joita on hankala huomata, koska niitä pidetään itsestäänselvyyksinä:

“Stereotypioita olisi hyvä tuoda enemmän näkyväksi, mutta on oma pointtinsa, miten se tehdään fiksulla tavalla ilman, että kukaan kokee tulleensa uhatuksi”, pohtii Lämsä.

Stereotypioita olisi hyvä tuoda enemmän näkyväksi, mutta on oma pointtinsa, miten se tehdään fiksulla tavalla ilman, että kukaan kokee tulevansa uhatuksi.

Katse rakenteisiin

Psykologisointi siirtää helposti vastuun yksilölle, jonka pitäisi muuttua tiettyyn malliin sopivaksi. Psykologiaa väheksymättä Lämsä kehottaa kiinnittämään katseen tiukasti rakenteisiin, jotka edesauttavat tasa-arvoa, mutta toisaalta voivat mahdollistaa syrjinnän. Näistä rakenteista oli kiinnostunut viisi vuotta kestänyt WeAllFinland -niminen hanke, jossa Lämsä tuktimusryhmineen oli mukansa. Hankkeessa oli  mukana Helsingin yliopisto, Hanken Svenska Handelshögskolan sekä Jyväskylän kauppakorkeakoulu. Hanketta rahoitti Suomen akatemian alainen Strategisen tutkimuksen neuvosto.  WeAllFinlandin loppusemniaari pidettiin lokakuun lopulla Helsingissä ja se on nähtävissä tallenteena.

Lämsä tutkimusryhmineen oli kiinnostunut työ-perhekysymyksistä tasa-arvoisen työelämän kontekstissa. Alunperin tämä teksti kertoi ryhmän tutkineen vanhemmuutta ja työelämää erityisesti isyyden kautta, mutta Lämsä huomauttaa ryhmän tutkineen muun muassa myös äitiyttä ja johtajuutta sekä vastuullisuutta  henkilöstöjohtamisen käytännöissä.

Isyys työelämän tasa-arvon kontekstissa on kuitenkin mielenkiintoinen kysymys, jota sopii pohtia. Suomessa hoivavastuu on suurimmaksi osaksi naisilla, sillä naiset käyttävät edelleen suurimman osan molempien vanhempien hyödynnettävissä olevasta vanhempainpäivärahasta.   

Esteeksi Lämsän mukaan vanhempainvapaan käytölle tulee usein organisaatio- ja työkulttuuri, jossa voi olla virallista työn- ja perheen yhteensovittamispolitiikkaa, mutta niiden käyttäminen ei ole sallittua tai se on haastavaa. Eriarvoisuutta voi tuottaa erityisesti työntekijän epävirallisen suhteen laatu; toisin sanoen isän vanhempainvapaiden käytön sallittavuus riippuu siitä, millainen suhde työntekijällä on lähijohtajaan. Organisaatiokulttuuri voi siten osaltaan syrjiä vanhempainvapaata haluavaa miestä.

Kun Lämsältä kysyy, mitä pitäisi tapahtua, jotta käytänteet yhdenvertaistuisivat tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tilaa ei koettaisi niin sensitiiviseksi, lupaa hän itselleen Nobelin palkinnon osatessaan vastata kysymykseen:

“Varmasti muutoksia pitää tapahtua monilla eri tasoilla. Esimerkiksi työ-perhekysymys on aika keskeinen asia. Lainsäädännöllä voitaisiin tietenkin jouduttaa prosessia.”

Sukupuolten tasa-arvo nähdään usein naisen tasa-arvona suhteessa mieheen. Lämsä muistuttaa, ettei tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ole pelkästään naisten asia, vaan keskusteluun pitäisi saada kaikki mukaan:

“Ilahduttavaa kehitystä on se, että nuoret miehet vaikuttavat olevan avoimempia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus kysymyksille,” päättää Lämsä.

Lähteet

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/74518

stm.fi/tilastoja/tilastoja-tasa-arvosta

stat.fi/tup/tasaarvo/koulutus

stat.fi/tup/tasaarvo/valta_ja_paatoksenteko

thl.fi/sukupuolten-tasa-arvo

Kainalo: Paperilla ookoo

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen

Käsillä olevien tilastojen valossa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tilan pitäisi olla Lapin yliopistossa aivan hyvä. Vuonna 2019 henkilökunnalle tehdyssä työhyvinvointikyselyssä käy ilmi, että asteikolla 0–5, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kokeminen on tasolla 3,26. Noin kolme neljännestä kyselyyn vastanneista oli naisia ja noin neljännes miehiä; 2.8% ei halunnut ilmoittaa sukupuoltaan. Lapin yliopiston henkilökunnasta noin kaksi kolmasosaa on naisia.

Maaliskuussa hyväksytyssä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmassa viitataan yllä mainittuun hyvinvointikyselyyn ja tasa-arvon- ja yhdenvertaisuuden tilaan niin, että henkilöstöstä lähes puolet kokevat tilan olevan hyvällä tai erinomaisella tasolla yhteisössä, yliopiston arvostelukriteerein tulkittuna asteikolla 3–5. Toisesta suunnasta tulkittuna voidaan ymmärtää, että yli puolet ovat kallistuneet janan toiselle puolelle, asteikolle 0–3. Työhyvinvointikyselyn vastausprosentti oli 39%.

Kovin laajoja yleistyksiä tasa-arvon tilasta ei voida maalata suuntaan eikä toiseen. Työhyvinvointikyselyn sukupuolijakaumaa vastausten kohdalta ei ole tehty, mutta viimeisimmän tasa-arvo ja yhdenvertaisuusselvityksen mukaan miehet kokevat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuvan naisia paremmin niin henkilökunnassa, kuin opiskelijoiden keskuudessa. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusselvityksessä ei käy ilmi vastausprosenttia. Selvitys huomioi sukupuolen moninaisuuden, jonka pohdinnalle on omistettu oma lukunsa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden muun sukupuoliset opiskelijat  (vastauksia 9kpl) kokivat olevan kohtalainen (66.7%) tai heikko (22.2%), yksi vastaaja koki tilan olevan hyvä. Seuraava työhyvinvointikysely toteutetaan henkilökunnalle vuonna 2021. Lapin yliopiston ylioppilaskunta vaatii Lapin yliopistolta ajankohtaisempaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusselvistystä.

Suihkivaa sopoa ja kuumaa kopoa: Vaikeiden kysymysten äärellä

Edunvalvonta-asiantuntija Antti Eteläaho
Kuva Aleksi I. Pohjola

Vuosi alkaa olla paketissa. Melko erikoinen, monelle hankala ja kaikille uusia tilanteita tuottanut vuosi. Itse sain viettää vuoden aina elokuuhun asti opintovapaalla, mutta kun töihin on tullut palattua edunvalvonta-asiantuntijaksi, niin työpöytä tuntuu olevan koko ajan täynnä. Samoin kalenteri. Joten vaikutustilanteita, niiden valmistelua ja jälkipuintia on tehty. Tämä kolumni edustaa viimeisenä mainittua.

Korona on vaikuttanut aivan selvästi opiskelijoiden hyvinvointiin. Kampuskontaktit ovat käytännössä olleet nolla. Ensimmäisen vuoden opiskelijat ehtivät olla reilut puolitoista kuukautta kampusopintojen parissa, kunnes yliopiston koronaohjeistusta kiristettiin siten, että vain välttämätön opetus sallittiin. Yhteisöllisyys ei synny yhtä luonnostaan hybridiyhteisössä, eikä sitä oikein voi pakottaakaan. Ollaan äärimmäisen hankalan kysymyksen ääressä. Miten saada opiskelija tuntemaan olonsa lapinyliopistolaiseksi?

Mielestäni tähän kysymykseen kietoutuu koko yliopiston sekä ylioppilaskunnan tulevaisuuden näkymä. On mietittävä sitä, miten opiskelija pystyy kerryttämään verkostoaan, olemaan osa Lapin yliopistoa ja vielä tunnistamaan oman eräänlaisen ’kehysryhmänsä’, mihin hänellä on kuuluvuuden tunnetta. Näillä kaikilla on erittäin suuri osa yhteisöllisyyden synnyssä. Samoin myös siinä, miten opiskelija tunnistaa olevansa osa ylioppilaskunnan edunvalvontaa. Miten tarjota opiskelijalle innostumisen hetkiä verkossa, ja miten tämän voisi tehdä siten, että innostutaan yhdessä? Pirun vaikea kysymys.

Korona on varmasti tuonut myös opetuksen kehitykseen hyvääkin. Näyttää tilastojen mukaan siltä, että verkko- ja etäopetuksella on esimerkiksi maisterivaiheessa tilausta jatkossakin. Verkossa suoritetut opinnot sekä siellä saatava ohjaus näyttäisivät tuovan kaivattua joustavuutta opintoihin. On siis pidettävä huoli, että kun otamme nyt digitaalisuudessa kolmiloikan eteenpäin, että emme tee vuoden päästä takaperin kuperkeikkaa takaisin päin.

Tulevaisuuden kannalta toivoisin, että yliopistossa panostetaan verkkoon tuotettavan opetusmateriaalin laatuun vielä voimakkaammin. Olen siitä varma, että meidän opiskelijamme ovat yhä tietoisempia verkkoympäristöjen laadunvalvojia. Videokuvan tulee olla laadukasta, kurssin rakenne tulee suunnitella erilaisiin verkkotyökaluihin sopivaksi. Opiskelijat odottavat saavansa muutakin kuin kahden tunnin slideshown, johon päälle puhuu pää näytön ylänurkassa.

Lisäksi on syytä mielestäni tunnistaa, että yliopistossa on tällä hetkellä – ja osittain jatkossakin – kolmea erilaista opetusta. Läsnä olevaa opetusta, etäopetusta, jolla monistetaan läsnä tapahtuvaa opetusta verkkoon ja täysin verkkoon suunnattua verkko-opetusta. Ehkä nämä kolme erilaista opetuksen suuntaa tunnistamalla on hyvä lähteä kehittämään Lapin yliopiston tarjoamia opiskelumahdollisuuksia tulevaisuuteen.

Mukavaa joulun odotusta ja parempaa tulevaa vuotta!

Ps. Olemme mukavasti saaneet palautetta ja vinkkejä edunvalvontaviestinnän kehitykseen. Uudenvuodenlupauksena lupaan viestinnässä otettavan vinkkejä käyttöön ja petrata sillä saralla.

Pääkirjoitus: Mielen kollaasi

Päätoimittaja Kaisa-Reetta Seppänen
Kuva Elli Alasaari

“What if I went on sleeping for a while and forgot all the idiocies,” ajattelee Gregor Samsa, herätessään aamulla vuoteestaan ‘suunnattomana syöpäläisenä’, jonkinlaisena kovakuoriaisena, Franz Kafkan novellissa Muodonmuutos. Sitaatti on sittemmin lähtenyt elämään omaa elämäänsä meemikanaville ja aforismisivuille. Muodonmuutos käsittelee odottamatonta ja peruuttamatonta tapahtumaa ja siihen sopeutumista. Ensishokiltaan Gregor pyrkii kieltämään tapahtuneen nukkumalla sen ohi. Lopulta hänellä ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tilanne. Vaikeinta hyväksyminen on Gregorin perheenjäsenille; hän päätyy lähes täysin eristetyksi huoneeseensa, josta seurailee ja kuuntelee muun perheen elämää, keskusteluja ja suhtautumista häneen. Loppujen lopuksi Gregorista tulee riesa, jolle edes muodomuutoksen alussa empaattinen sisko ei jaksa antaa huomiota. Pari vuotta Kafkan Muodonmuutos -novellin jälkeen julkaistaan Virginia Woolfin novelli The Mark On The Wall, joka ei sekään ole helppoa luettavaa, paikoin tappavan tylsää (onneksi teksti ei ole pitkä). Summattuna Woolfin novelli kuvaa päähenkilön tajunnanvirtaa; ainoa novellin maailmaa kasassa pitävä objekti on seinällä oleva merkki, johon päähenkilön huomio toistamiseen palautuu ajatuksen päättömän juoksun lomasta.

Ehkä Woolfin teksti on tylsää siksi, että fokus ei tahdo pysyä päähenkilön tajunnanvirrassa, jolla ei ole päätä eikä häntää. Ehkä vaikeaselkoista siksi, että mieli yrittää konstruoida edessä olevasta datasta loogista tarinaa ja kertomusta, jota ei sittenkään tunnu löytyvän. Molempien kirjoittajien ajatellaan edustavan modernismia. Kirjallisuudessa modernismi kiinnittää huomion subjektiiviseen kokemukseen jättäessä järkeilyn sivummalle. Keskeistä modernismille on kaaos ja pirstaleisuus; tietynlainen epäsymmetria ja irrationaalisuus. Vanhoista konventioista luopuminen, ehkä jopa vastustaminen. Vaikka Kafkan ja Woolfin tyyli ja kirjalliset maailmat eroavat toisistaan, niitä yhdistää epäjohdonmukaisuus; Kafka luo surrealistisen maailman ja tekee siitä arkisen, Woolfin arkisissa tilanteissa on surrealismia. Kafkan Muodonmuutos ilmestyi vuonna 1915, Woolfin The Mark On The Wall vuonna 1917. Ensimmäinen maailmansota toimi reaalimaailman kontekstina tuon ajan kirjoittajille ja sysäyksenä modernismille; kaikkialla nähtiin kaaosta, joka eksyi myös kirjallisiin konventioihin.

Kaunokirjallisuudessa on se hedelmä, että teokset saavat aina uusia merkityksiä muodostaen teoksen ympärille merkityskerrostumia. Siispä Woolfin ja Kafkan novellit toimivat edelleen; Woolfin novellin tajunnanvirta yhdistettynä Kafkan eristäytyneeseen maailmaan  tuo väistämättä mieleen vuotta 2020 leimanneen ahdistuksen. Lapissa kaikki on tavallaan hyvin, mutta ilmassa leijuu outo odotus. Toisille vuosi on voinut olla paras ikinä, mutta tilanne ajaa jo ennen epidemiaa kuormittuneet ja apua tarvinneet opiskelijat ahtaalle. THL:n tuoreen selvityksen mukaan muun muassa yksinäisyyden kokemukset ja epäsäännöllinen vuorokausirytmi ovat lisääntyneet opiskelijoiden keskuudessa etäopintojen aikana. Kokemuksesta visuaalisen esimerkin antaa Väinö Sirén lehtemme viimeisellä sivulla. Jo ennen koronaa opiskelijoiden uupumuksen kasvu on ollut tapetilla. Vaikka se olisi trendi, siitä ei saa tulla normi. Vuoden 2019 opiskelijatekona LYY palkitsi Mielentärkeyden -ilmauksen, jonka vaateena oli opintopsykologin palkkaus Lapin yliopistoon. Mitä asialle kuuluu nyt? Linkki Maria Paldaniuksen juttuun.

PS. Jos kokisin Gregor Samsan kohtalon, toivoisin ehdottomasti herääväni laiskiaisena. Silloin tämän kirjoituksen aloitusajatelma voisi toimia, koska laiskiaiset nukkuvat suurimman osan elämästään. Toisaalta, ihan hyvä elämänohje ilman muodonmuutosta. Muistakaa nukkua. (Ja syödä D-vitamiinia).