Tarina maailmankaikkeudesta

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuva Jussi Pohjavirta / LYT

Lapin ylioppilasteatterin syksyn toinen tuotanto Tarina maailmankaikkeudesta tuo visuaalisuuden Wiljamin lavalle uv-valoin ja -maalein. Tarina kietoutuu kolmen jumalhahmon ympärille, jotka tarkkailevat maailmaa eksistentialististen kysymysten kautta.

Ruusu-Maria Lappalaisen ohjaus Tarina maailmankaikkeudesta tuo Ylioppilasteatterin syksyn tuotantokauteen kokeellisen draamatuotannon, jonka keskiössä ovat visuaalinen ja näyttävän näköinen teatteri uv-valoineen ja maaleineen sekä näitä korostavat liike ja tanssi.

Näytelmän keskiössä on kolme enemmän ja vähemmän ajatonta jumalhahmoa, jotka pohtivat elämän suuria kysymyksiä; eksistentialismia, individualismia, erilaisuutta ja oman paikkansa löytämistä. Jumalhahmojen ajatukset ja kokemukset peilautuvat tässä ajassa elävien ihmisten kokemusten kautta.

”Ylioppilasteattereiden traditioon kuuluu kokeellinen tyyli ja tapa tehdä. Täällä on tilaa toteuttaa ideoita ja ajatuksia”, toteaa Lappalainen, jonka ensimmäinen tekstiohjaus Tarina Maailmankaikkeudesta on.

Visuaalisuudessa ja näyttävyydessä isossa osassa ovat valot, jotka heijastavat näyttelijöiden liikkeitä uv-maalien avulla. Näytelmässä hyödynnetäänkin paljon liikettä ja tanssia.

”Kyllä tämä on ollut erilainen näyttelijäkokemus. Esimerkiksi kasvojen ilmeitä ei pimeässä näy, vaan eleet, ilmeet ja tunteet on näyteltävä eri tavalla. Tämä on ollut kehollisempi näyttelijäkokemus”, kertoo yhtä jumalhahmoa näyttelevä Akseli Korpioksa.

Jumalhahmojen ajattomat pohdinnat elämästä ja ihmisenä olemisesta ovat merkityksiltään ajasta riippumatta keskeisiä sukupolvilta toisille; peilauspinnat ja purkautumiskanavat vain vaihtelevat ajankuvan mukaan.

”Teksti peilaa omaa elämääni aika paljon, mutta kohtaukset ovat silti yleismaailmallisia. Toivon, että ihmiset tulevat katsomaan näytelmää aistit avoimina ja ottamaan ajatuksia myös omaan elämään”, päättää Lappalainen.

Tarina maailman-kaikkeudesta

  • Ohjaus & Käsikirjoitus: Ruusu-Maria Lappalainen
  • Tuotanto: Terhi Kuokkasen johdolla Veronica Koskinen ja Iiris Kaihua
  • Koreografia: Ulla Väätäinen
  • Valosuunnittelu: Samuli Valkama
  • Äänisuunnittelu: Tatu Ollikainen
  • Rooleissa: Amanda Landström, Akseli Korpioksa, Ante Jalvela, Niko Mäntynenä, Marita Guevara, Julia Havsvind, Elisa Oikarainen, Kerttu Pakkasvirta
  • Esitykset: 22.11, 23.11, 27.11, 5.12, 15.1, 22.1, 24.1, 29.1, 31.1

Ihminen on eläin, peto ja jumalan kuva

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Meri Heikkilä

Miten ihminen perustelee paikkansa muiden eläimien yläpuolella, luomakunnan huipulla? Monille vastaus tähän löytyy moraalista; kipua, kärsimystä tai kuolemaa aiheuttavan toiminnan eettisestä arvioinnista. Samalla eläinten vastaava toiminta jää eettisen arvioinnin ulkopuolelle.

Jos eläinten toimintaa katsottaisiin samanlaisten kriteerien läpi kuin ihmisten, se voisi tarkoittaa sitä, että eläimet tulisivat myös oikeusjärjestelmiemme piiriin. Moraalinen toimija on kohde myös moraalisille seurauksille – palkkioille ja rangaistuksille.

Oikeusjärjestelmämme kohtelee jo eläimiä olentoina, joita on suojeltava joiltain ihmisten väärinkäytöksiltä. Se viittaa myös ajan kuluessa tapahtuneisiin muutoksiin suhtautumisessamme eläimiin. Olemme alkaneet kohdella eläimiä myös tuntevina olentoina, joita varjellaan tarpeettoman kärsimyksen kokemiselta.

Toisin sanoen, olemme jo myöntäneet muille eläimille juridisia oikeuksia, vaikka ne ovat rajallisia ja ne toteutuvat vielä varsin huonosti. Olennainen kysymys onkin se, mitä oikeuksia eläimille voitaisiin myöntää. Tällöin tulee ajankohtaiseksi pohtia uudelleen myös ihmisen ja eläimen välistä suhdetta ja sitä, mitä eläimet puolestaan voivat tehdä ihmisille. Joudumme palaamaan ihmisen ja eläimen yhteistoiminnan perusteiden äärelle, sillä pidämme monia eläinten kanssa toimimisen tapojamme myös itsestään selvinä: ihmiset esimerkiksi oikeuttavat tuotantoeläinten pitämistä proteiinin tarpeellaan ja ajattelevat, että hirvet ja porot juoksevat heidän autoteillään vaikka tie on rakennettu metsän poikki.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena. Omaisuudensuoja on turvattu perustuslaissa, minkä takia sitä pidetään pääasiassa eläinten hyvinvointia tärkeämpänä. Jos vaikkapa koira menehtyy tapaturmaisesti, se määrittyy asian selvittelyssä omaisuudeksi. Oikeudellinen toimija on siis ihminen, jonka omistukseen koira on merkitty. Rohkea kuvittelija voi keksiä, että jos menehtynyt koira rinnastuisi oikeudellisesti ihmiseen, sen rintaperilliset voisivat periä sen omaisuuden. Ehkä sen kanssa asuva ihminen olisi sitten taloudellinen edunvalvoja? Tämä on ajatusleikki, jonka tarkoitus on ravistella mielemme paikalleen pölyttyneitä nurkkia. Olemme suhtautuneet myös joihinkin ihmisryhmiin toisin kuin nyt: Esimerkiksi Yhdysvalloissa afrikkalaistaustaiset orjat ja Suomessa huutolaislapset olivat esineitä, joita ostettiin ja myytiin, mutta myös rikosoikeuden subjekteja, joita oli mahdollista syyttää rikoksesta. Usein pitäisikin siis kysyä, missä suhteessa jokin on oikeussubjekti.

Ranskalainen filosofi ja akateemikko Michel Foucault (1924-1984) puhuu biopolitiikasta ja biovallasta, jolla kontrolloidaan elämään liittyviä teemoja, kuten syntyvyyttä, terveyttä, sairautta ja kuolemaa. Kriittinen eläintutkimus tarkastelee eläimiä foucault’laisen biopolitiikan käsittein. Perinteisesti biopolitiikka ymmärretään ihmisten välisten valtasuhteiden ja yhteiskunnallisten kysymysten tarkasteluksi. Tiedollisesti avaamme uuden ikkunan, kun biopolitiikka ulotetaan esimerkiksi tuotantoeläimiin, joiden elämän tarkoitus on tulla kulutetuksi. Tuotantoeläimen elämä ei ole kuolemaan jätetyn elämää, vaan hallittua, organisoitua ja tuotettua toimintaa, joka tähtää eläimen tappamiseen ja syömiseen.

Oikeussubjektiksi tuleminen on myös subjektiksi tulemista ylipäätään. Voidaankin miettiä, onko subjektiksi tuleminen nimenomaan ihmiseksi tulemista eli erottumista muista eläimistä. Eläinten hyödyntämisen ja käyttämisen salliminen kumpuaa kristinuskon ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihminen on luomakunnan kruunu, sillä Jumala loi hänet omaksi kuvakseen. Toden totta, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkein eniten ja ulottaa valtansa laajalle. Keskusteluissa siitä, kenellä on valtaa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta puhutaan suvereniteetista, toteaa kamerunilainen filosofi ja poliittinen teoreetikko Achille Mbembe (1957-). Suvereniteetti tarkoittaa valtaa päättää siitä, miten asiat ovat ja se valta on ymmärtämässämme todellisuudessa ennen muita ihmisellä.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti. Luonto ympäristönä on yhteiskuntaelämän resurssi, josta haetaan elämän ehdot ja jonne mennään palautumaan yhteiskuntaelämän ärsyketulvasta. Geneveläinen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) on tunnettu rakkaudestaan luontoa kohtaan. Rousseaun mukaan kaupungit ovat ihmiskunnan viemäreitä ja ihminen tulee onnelliseksi palatessaan luontoon. Näin todettuna luonto ja yhteiskunta näyttävät toisistaan erillisiltä tiloilta, joissa vallitsee erilaiset säännöt.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti.

Ihminen ja luonto kietoutuvat eittämättä yhteen, vaikka urbaanin nykyihmisen luontosuhde onkin hyvin etäinen. Raamatullinen ajatus luomakunnan kruununa olemisesta tuo vallan lisäksi vastuuta, minkä ihmiskunta tuntee nyt paineena ratkaista ilmastokriisi ja vastata ympäristökatastrofien aiheuttamiin haasteisiin. Lisäksi länsimaisissa yhteiskunnissa tunnetaan yhä enemmän empatiaa eläimiä kohtaan ja suuryritykset ottavat parhaillaan koppia kasvisruokatrendistä sekä kuluttajien keskuudessa kasvavasta eettisestä tiedostavuudesta.

Vallalla on taipumus karata käyttäjiensä käsistä. Siksi on vastuullista ihmisyyttä pohtia sitä, millaista valtaa itsellä on ja miten valtaa voisi kanavoida niille, joilla sitä ei yhtä lailla ole.

Valofestivaali toimii kuin kirkasvalolamppu

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Oulussa jo seitsemättä kertaa järjestettävä Lumo-valofestivaali tuo valoa ja iloa marraskuiseen melankoliaan. Kaupunkimiljöön monitaiteellisella ohjelmalla ja installaatioilla täyttävä tapahtuma tuo ihmiset yhteen ja ylös talvehtimiskuopistaan. Olisiko Rovaniemelläkin sijaa vastaavalle valokarnevaalille?

Ilma on niin kylmää, että se sattuu naamaan ja ulkona on pian niin pimeää, ettei ilman otsalamppua kannata haaveilla näkevänsä nenäänsä pidemmälle. Ei ole yksi, eikä kaksi lappilaista, kun miettii: miksi ensimmäiset ihmiset ylipäätään asettuivat asumaan tällaisiin olosuhteisiin? Ja vieläkö jostain saisi kirkasvalolampun?

Hetken helpotusta alkutalven aiheuttamiin olotiloihin, ja miksei myös inspiraatiota tulevien kaamoskausien varalle, voi käydä hakemassa niinkin läheltä kuin Oulusta. Pohjois-Pohjanmaan maakuntakeskuksessa käynnistyy pian järjestyksessään seitsemäs Lumo-valofestivaali, jonka tarkoitus on valaa valoa kaupunkilaisten elämään vuoden pimeimpään aikaan. Konseptista on sanalla sanoen lumouduttu.

”Säistä riippuen marraskuun loppu on tyypillisesti kaikkein pimeintä ja synkintä aikaa. Esimerkiksi viime vuonna festivaalin aikaan ei ollut yhtään lunta, joten ulkona oli oikeasti pilkkopimeää. On mahtavaa saada valoteoksia kaupunkiin näissä olosuhteissa koko viikonlopun ajaksi”, toteaa festivaalin tuottaja Anna Lanas.

Moni Pohjois-Suomen asukki voinee yhtyä järjestäjien näkemykseen marraskuun luonteesta: ajankohta on synkkämielinen, staattinen ja sees. Elämä ja liike lakkaavat ihmisten käpertyessä koloihinsa talvehtimaan. Kaamostelun keskellä yksi seikka saattaa kuitenkin unohtua: ihminen ei ole karhu. Siksi uusien, ihmisten ilmoille lähtemiseen kannustavien motiivien löytäminen ja luominen on tavallista tärkeämpää.

Moni Pohjois-Suomen asukki voinee yhtyä järjestäjien näkemykseen marraskuun luonteesta: ajankohta on synkkämielinen, staattinen ja sees.

”Oulussa, kuten monissa muissakin kaupungeissa on puhuttu paljon kuolevista keskustoista, joista liikkeet ja ihmiset katoavat. Varsinkin nyt pimeän aikaan tyhjyys korostuu. Siksi nyt on hyvä aika tapahtumalle, joka tuo kaupunkiin valoa ja iloa monissa eri muodoissaan”, tapahtuman toinen tuottaja Jarkko Halunen ynnää.

Näin siis Oulussa – kaupungissa, jossa ei lappilaisesta näkökulmasta katsottuna voida oikeasta kaamoksesta edes puhua. Herää kysymys: milloin Rovaniemen katukuvaan saadaan jotain vastaavaa?

Luontomme kylpee valossa

Lumo-valofestivaalin vuoden 2019 teemana on luonto. Sana on kuitenkin taivutettu monikon ensimmäisen persoonan omistusmuotoon: Luontomme. Sellaisenaan sillä viitataan paitsi ympäröivään luontoon, kuten festivaalin keskipisteenä toimivaan Hupisaaren puistoon, myös jokaisen sisällä kytevään ja kuplivaan ihmisluontoon. Tematiikka on siten enemmän tai vähemmän jokaista kävijää koskettava.

”Joka vuosi painotamme vähän eri asioita. Tänä vuonna päätimme mennä enemmän luontoon, mikä on ollut myös kävijöiden toive. Kun festivaali ei rajoitu vain ydinkeskustaan, on useampien ihmisten mahdollista päästä tapahtumista osallisiksi”, Halunen perustelee.

Lumon vahvuus piilee sekä koko kaupunkia syleilevässä otteessa että ilmiömäisessä muuntautumiskyvyssä: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Silti yksi asia on takuuvarma: luvassa on poikkeuksellisen laaja ja monitaiteellinen ohjelmakattaus, joka ulottuu aina tanssista musiikkiin, teatteriin, julkisivuvalaisuihin ja erilaisiin luontoon ja tilaan asettuviin installaatioihin asti.

Kaiken keskiössä paistattelevat sekä suomalaisten että ulkomaalaisten, pallonlaajuisen hakuprosessin kautta mukaan valikoituneiden tekijöiden luomat valoteokset, jotka haastavat kaupungin arkkitehtuurin murtautuen läpi tavanomaisuuksien muureista ja johdatellen kävijän unenomaiseen satumaailmaan.

”Haluamme, että teokset herättävät jonkinlaisen tunnekokemuksen, että syntyy sellaisia vau-juttuja ja wow-elämyksiä. Festivaalin aikana me tarkkailemme näitä ihmisten kokemuksia ja teemme niiden pohjalta kartoitusta siitä, mikä toimii ja mitä jatkossa kannattaa tuoda ohjelmistoon”, järjestäjät muotoilevat.

Järjestäjien toiveena on, että Lumon jälkeen kukaan ei jäisi kylmäksi – eikä kirkasvalolampun tarpeeseen.

”Haluamme pitää ohjelmiston mahdollisimman monipuolisena ja valita mukaan sekä tunnustettujen taiteilijoiden että paikallisten yhteisöjen tekemiä teoksia, jotka tarkastelevat festivaalin teemaa ja valoa eri tulokulmista. Silloin kokonaisuus pysyy mielenkiintoisena ja palvelee erilaisia ihmisiä”, Halunen tietää.

Jokunen vuosi sitten yhteistyötä viriteltiin myös Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kanssa. Teollisen muotoilun opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jossa eräs paikallinen yritys haki uudenlaisia muotoilutuotteita, käyttötapoja ja ideoita heidän valaisimilleen. Opiskelijat tekivät ehdotuksensa ja parhaat palkittiin.

”Vastaavaa yhteistyötä voisi miettiä jatkossakin”, Lanas ja Halunen esittävät.

Risuja ja ruusuja

Mikseivät teokset ole pidempään esillä? Mikseivät kahvilat ja ravintolat ole tapahtuma-aikaan pidempään auki? Miten huolehditte siitä, että omalla autolla keskustassa kulkeminen onnistuu myös festivaalin aikaan? Runsaiden ruusupuskien lisäksi järjestäjien sähköpostilokeroihin on sadellut vuosien varrella myös kriittisiä, mutta sitäkin rakentavampia risuja. Palaute tuottaa arvokasta tietoa tapahtuman kehittämiseksi edelleen.

”Ihmiset ovat toivoneet esimerkiksi kahviloiden ja ravintoloiden pidempää aukioloa, koska tapahtuma kestää pitkälle iltaan ja väkeä on paljon liikkeellä. Palaute on ollut niin vahvaa, että olemme pyrkineet ylläpitämään aktiivista keskustelua asiasta kahviloiden ja ravintoloiden kanssa”, Lanas kertoo.

Toinen yleinen palaute on koskenut keskustan teiden ruuhkautumista festivaalin aikaan. Se, miten asia aiotaan jatkossa hoitaa, on edelleen hienoinen kysymysmerkki. Samaa kysymystä kannattanee pureskella myös Lapin pääkaupungissa ennen kuin vastaava valokarnevaali tulee joskus ajankohtaiseksi. Millä keinoin monitaiteellisesti valaistussa poronsarvikaavassa onnistutaan kaavailemaan ilman sumia ja rattiraivoa?

Viimeinen avainkysymys on koskenut teoksia itseään: kaupunkilaiset toivoisivat installaatioiden tuovan valoa ja iloa kaupunkiin läpi koko talvikauden. Suurin tekijä on kuitenkin raha. Teosten ylläpito ei ole ilmaista. Siksi järjestäjät ovat tiivistäneet tapahtuman viikonlopunmittaiseen festivaalipläjäykseen. Pimeässä ja kylmässä taapertavien kaupunkilaisten toivetta ei kuitenkaan ole sivuutettu, päinvastoin:

”Vuosittain kaupunkiin ilmestyy myös pysyvämpiä valaistuksia, kuten Mannerheimin puiston sekä Hupisaarten rantareitin valaistus. Kaupungin monissa yksiköissä asia on otettu omaksi ja pysyvämpiä valaistusratkaisuja kehitellään koko ajan kaupunkilaisten iloksi”, tuottajat iloitsevat.

Vaihe vaiheelta valoon

Kaupunkilaisten suosion saavuttaminen ei ole ollut Lumon luojille itsestäänselvyys. Hankkeen jatkuvuuden takana on ennen kaikkea pitkäjänteinen yhteistyö ja aktiivinen, jatkuva dialogi kaupungin organisaatioiden, yhteisöjen ja yksittäisten ihmisten välillä. Tästä menestyksen salaisuudesta on lupa ottaa koppi:

”Jos haluaa rakentaa toimivan tapahtumakonseptin, joka kiinnostaa kaupunkilaisia ja joka kehittyy vuosi vuodelta, täytyy mukaan saada laajasti toimijoita eri tahoilta ja tasoilta”, Halunen alustaa.

”Jos haluaa rakentaa toimivan tapahtumakonseptin, joka kiinnostaa kaupunkilaisia ja joka kehittyy vuosi vuodelta, täytyy mukaan saada laajasti toimijoita eri tahoilta ja tasoilta.”
– Jarkko Halunen

Kuten kaikki taide- ja kulttuurikentän toimijat varmasti tietävät, ei yksikään tapahtuma synny sen enempää itsekseen kuin itsestään tai ilmaiseksi. Yleisimpiä haasteita ja kompastuskiviä lienevät sekä rahoitus- että tilakysymykset. Sen tietävät myös Lumon luojat, jotka ovat kavunneet askel askeleelta tikapuita pitkin ylöspäin:

”Ensimmäisenä vuonna rahoitus tuli EU-projektin kautta ja sen jälkeen vuosien ajan kaupunginhallituksen erityismäärärahoista. Nyt olemme saaneet istutettua tietyn perusrahoituksen. Tietysti sen saaminen vaatii jatkuvaa työtä edelleen ja jokaisen vuoden osalta erikseen”, Lanas ja Halunen huomauttavat.

”Isoa roolia näyttelevät myös paikallisten yritysten myöntämät, niin sanotut sponsorirahoitukset. Niiden osuutta olemme saaneet kasvatettua mukavasti, mikä on mahdollistanut laajan ohjelmiston”, Lanas lisää.

Rahoitus- ja tilahaasteet tunnetaan myös Lapissa ja etenkin Rovaniemellä, jossa keskustelu kulttuurin ja taiteen määrärahoista sekä kulttuuritilojen puutteesta käy kiivaana. Lumo-festivaali on vertailukohtana ja inspiraationlähteenä osuva siksi, että se edustaa Lappiinkin sopivaa ja sovellettavissa olevaa konseptia, sekä siksi, että se on onnistunut vakiinnuttamaan niin asemansa, rahoituksensa kuin toimintaympäristönsä.

”Vaikka rakennuksiin ja tiloihin kohdistuu tiettyjä rajoituksia, on Oulun kaupunki tullut hyvin vastaan myöntämällä tiloja festivaalin käyttöön. Viime vuonna Tuomiokirkon seinään heijastettiin valtavan suuri videoteos, joka oli niin suosittu, että päätimme jatkaa perinnettä vastakin. Tänä vuonna vastaava, suuri videoteos tulee Oulun kaupungintalon julkisivun seinään”, järjestäjät paljastavat.

Rahoituksen sekä tilojen vahvistumisen ja sen suoman toiminnan vakiintumisen myötä Lanas ja Halunen ovat päässeet hiomaan toimintaprosessejaan ja suunnittelemaan seuraavaa tapahtumaa hyvissä ajoin. Vuoden 2020 Lumo on jo kovaa vauhtia työn alla. Monista haasteista huolimatta pitkälle on tultu sitten alkuaikojen ja lapsenkengät on voitu jo kauan sitten nakata eteisen nurkkaan:

”Alussa kaikki oli hatarampaa ja epävarmempaa. Festivaaliin liittyviä neuvotteluja ei voitu aloittaa ilman tietoa ohjelmistosta tai rahoituksesta ja tiimi piti koota aina uudestaan. Nyt tapahtuma on jo yleisesti tiedossa ja sitä osataan odottaa. Tärkeintä on pysyvä tiimi ja vakiintuneet luomisprosessit”, Lanas ynnää.

Tiedeyhteisön toimitusjohtaja vai akateemisuuden edunvalvoja?

Teksti ja kuvat Vilma Romsi

Lapin yliopisto sai uuden rehtorin 1. marraskuuta, kun HTT, FT Antti Syväjärvi muutti kolmannen kerroksen suurimpaan toimistoon. Kysyimme tuoreelta rehtorilta, millaisen johtajan pieni yliopistomme saa yhteiskunnassa, jossa korkeakoulut joutuvat tasapainottelemaan yhä enemmän tempoilevan koulutuspolitiikan, rahoitusmallien muutosten ja akateemisen vapauden välillä.

Hallintokerroksen käytävät ja yliopistoyhteisö ovat Antti Syväjärvelle tulleet tutuksi – ensin hallintotieteiden professorina, sitten yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina ja lopulta tiedevararehtorina. Vielä kuluvan vuoden keväällä hän ei kuitenkaan ajatellut, että tulisi astumaan yliopistomme rehtorin saappaisiin.

”Kun Mauri Ylä-Kotola ilmoitti ettei aio hakea jatkokaudelle, ajatus rehtoriksi hakemisesta alkoi pikkuhiljaa nousta mietintään kollegoilta ja tutkimusmaailmasta saadun kannustuksen saattelemana. Tiede on se, jonka vuoksi olen alun perin yliopistoon tullut töihin. Tämä tie vei ensin yhteiskuntatieteiden dekaaniksi, sitten tiedevararehtoriksi. Palaset ovat ikään kuin vuosien varrella loksahdelleet paikoilleen”, Syväjärvi kertoo.

Rehtorin valinta piti alun perin tehdä syksyllä. Syväjärvi kuitenkin erottui hakijoiden joukosta kokemuksensa ansiosta kansainvälisessä tutkimusmaailmassa sekä tiedeorganisaatioiden johtamisen parissa. Valinta tehtiin lopulta jo kesäkuussa.

Yliopistomaailman uudet tuulet vaativat rehtorilta kuitenkin muutakin kuin tutkijataustaa ja tiedemaailman tuntemusta. Millainen rehtori hallintotieteiden tohtorista muodostuu?

”Sanotaan, että yliopiston rehtorin tehtävä on nykyään toimitusjohtajan työtä. Nyt ollaan tultu viimeisimpien vuosien aikana, varsinkin vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen myötä sellaiseen maailmaan, jossa korkein tieteen harjoittaminen ja yliopisto-opetuskin seurustelee yhä tiiviimmin ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Rehtorilta edellytetään aiempaa tiiviimpää yhteistyötä esimerkiksi yritysmaailman ja julkisen hallinnon kanssa.”, Syväjärvi kertoo.

Syväjärvi ei kuitenkaan pidä, eikä halua pitää, itseään toimitusjohtajana. Sen sijaan hän näkee rehtorin tehtävän ensisijaisesti akateemisena johtajuutena ja edunvalvontana.

Syväjärvi ei kuitenkaan pidä, eikä halua pitää, itseään toimitusjohtajana. Sen sijaan hän näkee rehtorin tehtävän ensisijaisesti akateemisena johtajuutena ja edunvalvontana.

”Yliopistohan on olemassa korkeinta tutkimusta ja opetusta varten, eikä se saa menettää tätä perustehtäväänsä. Tuotetaan kriittisesti tietoa, innovaatioita ja ratkaisuja, ollaan tosiasioiden ja totuuden perässä. Se tehtävä ei ole kadonnut mihinkään, mutta jotta sitä pystytään tekemään, esimerkiksi rahoituksen saamiseksi pitää toimia toimitusjohtajamaisesti eli myydä yliopiston omaa osaamista ja rakentaa yhteistyömahdollisuuksia aiempaa aktiivisemmin.”

Pieni yliopisto tempoilevan koulutuspolitiikan pyörteissä

Viime vuosien haasteelliset talousnäkymät, korkeakoulujen rahoituksen leikkaukset ja vuodesta toiseen jatkuneet indeksijäädytykset ovat rapauttaneet yliopistojen tulopohjaa. Samanaikaisesti yliopistot ovat käyneet läpi valtavan mullistuksen vuoden 2010 yliopistolakiuudistuksen myötä. Yliopistot irrotettiin valtiosta ja niistä tehtiin itsenäisiä taloudellisia toimijoita. Valtion niille myöntämä perusrahoitus laski ja ulkopuolisen rahoituksen, esimerkiksi yksityisen sektorin osuus rahoituksesta kasvoi.

Rahoitus ja resurssipula ovatkin suurin haaste, johon Syväjärven mukaan yliopistojen rehtoreiden on tartuttava.

”Meidän on yliopistona säilytettävä tietynlainen autonomia ja riippumattomuus sekä akateeminen vapaus olla ja toimia ilman ulkopuolisia kahleita.”

”Meidän on yliopistona säilytettävä tietynlainen autonomia ja riippumattomuus sekä akateeminen vapaus olla ja toimia ilman ulkopuolisia kahleita.”
– Antti Syväjärvi

Resursseilla Syväjärvi tarkoittaa paitsi euroja, myös osaamispohjaa.

”Meillä jää paljon ihmisiä eläkkeelle ja ikäluokat pienenevät. Kolmantena ja viimeisenä tarkoitan resurssilla sitä, että tekemiselle on myös aikaa. Tietyt tutkimustulokset voivat ottaa vuosia, ennen kuin niistä voidaan ulosmitata hyöty. Nyt eletään tällaisessa pikaruokalassa; tiede ja taide eivät toimi samanlaisella syklillä.”

Yhä merkittävimpänä rahoittajana valtio ohjailee yliopistoja rahoitusmalleilla. Vuonna 2021 voimaan astuva rahoitusmallin muutos pyrkii vastaamaan osaajapulaan painottamalla rahoitusta tavoiteajassa valmistuneisiin tutkintoihin. Tästä Syväjärvi ei ole huolissaan, sillä valtakunnallisesti vertailtuna Lapin yliopisto on ”tehokas tutkintojen tuottaja”. Taustalla uudistuksessa on viime vuonna hyväksytty uusi korkeakouluvisio, jonka tavoitteena on, että puolet nuorten ikäluokasta korkeakouluttautuisivat vuoteen 2030 mennessä. Tähän puolestaan ei ole luvattu lisärahoitusta.

Syväjärvi näkee, että loppupeleissä rahoitusmallit eivät koskaan ole täydellisiä. Vielä haasteellisempaa yliopistolle on hänen mukaansa tempoileva korkeakoulupolitiikka, jonka myötä rahoitusmallit vaihtuvat hallituskausittain.

”Yliopisto ei ehdi reagoida rahoitusmallin tempoiluun kovin hyvin. Yliopistojen toive on, että tehtäisiin pidemmällä aikajänteellä tätä toimintaa. Me emme ole mikään pörssissä oleva bisnesorganisaatio joka elää kvartaaleissa, vaan yliopisto jonka suunnittelun aikajänne on pitkä. Yliopisto on vastuussa ihmisisten koulutuksesta, osaamisesta ja tulevaisuudesta – me emme voi elää sen mukaan, että tuuli muuttuu oikealta vasemmalle neljän vuoden välein. Tempoilu on rasite myös opiskelijoille ja henkilökunnalle.”

Esimerkiksi juuri vision 2030 toteuttamiseksi vaadittaisiin niin euroja kuin pitkäjänteisyyttä.

Vahva tutkimusyliopisto

Yliopistoja kannustetaan tulostavoitteiden lisäksi vahvaan profiloitumiseen. Syväjärvi näkee tärkeänä, että Lapin yliopiston profiilia Suomen arktisena yliopistona sekä kestävän kehityksen edelläkävijänä vahvistetaan entisestään. Lisäksi Syväjärvi haluaa kehittää Lapin yliopistoa vahvana tutkimusyliopistona.

”Yliopiston ensisijainen kehityksellinen tarve liittyy tutkimuksen puolelle. 40-vuotias yliopistomme on kovassa iskussa ja hoitanut hyvin koulutus- ja opetuspuolen. Viime vuosikymmenen aikana olemme profiloituneet myös tutkimusyliopistona. Meillä tehdään laadukasta, erittäin kilpailukykyistä tutkimusta ja julkaisuja syntyy lähes kolme per henkilötyövuosi, mikä on yksi parhaista tuloksista Suomessa. Itse haluaisinkin kehittää Lapin yliopistoa vahvana tiede- ja taideyliopistona nimenomaan tutkimuksen kautta.”

Tämä ei kuitenkaan Syväjärven mukaan tarkoita opetuksen merkityksen vähättelyä.

”Näen asian siten, että tutkimuksen korkea laatu näkyy myös opetuksessa, sillä koulutus perustuu yliopistossa tuotettuun tutkimustietoon.”

Millaisena tutkimusorientoitunut rehtori sitten näkee taiteiden tiedekunnan ja taideopetuksen roolin tiedeyliopiston rinnalla yhteiskunnassa, jossa työelämälähtöisyydellä ja tulostavoitteilla on yhä enemmän painoarvoa?

”Olemme tiede- ja taideyliopisto. Taide on loistava yhteistyökumppani monelle tieteelle. On erittäin tärkeää, että yliopisto kehittyy jatkossakin vahvana tiede- ja taideyliopistona, sillä se on valtti tulevaisuuden korkeakoulupoliittisessa skenaariossa. Korkeimman taiteen tutkimuksen ja opetuksen harjoittajia ei Suomessa ole kovin monta – taiteiden tutkinnoista kolmasosa suoritetaan täällä. Voi kuitenkin olla, että taiteiden tiedekuntamme tunnetaan paremmin kansainvälisesti kuin kansallisesti, jolloin kansallista roolia tulee kirkastaa.”

Korkeakoulukonsernin tulevaisuutta Syväjärvi haluaisi ajatella yhteistyömahdollisuuksien kautta.

Korkeakoulukonsernin tulevaisuutta Syväjärvi haluaisi ajatella yhteistyömahdollisuuksien kautta.

”Konserniyhteistyö on hyvää palveluiden suhteen, mutta myös tietyillä koulutusalueilla. Se voi olla hyvinkin hedelmällistä esimerkiksi matkailuntutkimuksen puolella. Yliopiston rooli korkeakoulukonsernin kehittämisessä on tärkeä. Yliopistolla on koulutuksen ja tieteen alalla vahvaa näyttöä ja pitkä historia.”

Alueellista vetovoimaa ja akateemista johtajuutta

Brändäystä tarvitaan myös opiskelijoiden houkuttelemiseksi Lappiin. Entistä työelämälähtöisemmän koulutuspolitiikan valossa sekä alueellisen elinvoiman ylläpidon kannalta lienee toivottavaa, että Lapin yliopistosta valmistuneet myös jäisivät pohjoiseen. Tällä hetkellä näin tekee valmistuneista reilu neljännes.

”Opiskelijoiden juurruttaminen Lappiin vaatii niin veto- kuin pitovoimatekijöitä. Yliopiston brändäyksessä opiskelijat tulisi huomioida kohderyhmänä nykyistä paremmin. Voitaisiin esimerkiksi tuoda esille se, kuinka yhteisöllistä, viihtyisää ja kotoisaa Lapin yliopistossa opiskelu on verrattuna moniin muihin yliopistoihin, joissa on enemmän esimerkiksi massaluentoja.”

Syväjärvi listaa veto- ja pitovoimatekijöiksi myös yliopiston toiminnan laadun sekä digitaalisuuden, joka toisi opintoihin ajasta ja paikasta riippumatonta joustavuutta. Lisäksi on löydettävä uusia työelämäkanavia.

”Tämä on juuri sitä rehtorilta vaadittavaa yhteiskuntasuhteiden ylläpitoa.”

Samalla, kun rehtorin on punottava verkkoja yliopistoa ympäröivään yhteiskuntaan, on langat pidettävä käsissä myös yliopiston sisällä. Yhtäaikaa rehtorinvalinnan kanssa yliopistolla käynnistyi johtamisjärjestelmän uudistus, jonka yhtenä tarkoituksena on edistää yksiköiden osallisuutta päätöksenteossa. Syväjärvi itse sanoo haluavansa kehittää johtamisjärjestelmää suuntaan, joka tukee paitsi osallisuutta myös akateemista johtajuutta.

”Osallistavassa ja akateemisessa johtamisessa tiedekuntien ja yksiköiden ääni tulee kuuluviin.”

Ainakaan ei vaikuta siltä, että tuore rehtori jäisi jakamaan käskyjä hallintokäytävästä käsin ylhäältä alas. Hän arvioi tutkimustyönsä johtamisen psykologian ja hallintotieteiden parissa osoittaneen, kuinka asiantuntijuutta tulee kunnioittaa ja vuorovaikutus on hyväksi.

Kysyttäessä näkemyksestään itsestään arvojohtajana Syväjärvi toteaa sanalla olevan hieman kulttimainen vivahde, mutta tyytyy luonnehtimaan itseään akateemisuuden puolestapuhujaksi.

”Olen ihmisten kohtaaja, tulen ihmisten kanssa toimeen.”

Antti Syväjärvi

  • s. 1968
  • Filosofian tohtorin tutkinto Cardiffin yliopistosta (pääaineena johtamisen psykologia) 1998
  • Hallintotieteiden tohtorin tutkinto Lapin yliopistosta 2005
  • Toiminut Lapin yliopistossa:
  • hallintotieteiden professorina vuodesta 2005
  • yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina 2015-2017
  • tiedevararehtorina 2018-2019
  • Toimi Lapin korkeakoulukonsernin painoaloihin liittyvän kehitystyön vastuuhenkilönä vuonna 2018-2019

Infrastruktuurin sokeuttamat

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja vaikuttavuuteen uskotaan vähiten korkean koulutustason pohjoismaissa; maissa, joissa on myös toimiva ja tehokas infrastruktuuri. Miksi tieto ei lisännyt tuska? Voisiko infrastruktuurilla ja sen luomilla rakenteilla olla jotain tekemistä asian kanssa?

Syyskuussa ylikansallinen mielipidemittauslaitos YouGov julkaisi 30 000 henkilöä ja 28 eri maata kattavan mielipidemittauksen ihmisten asenteista koskien ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, sen syihin, syyllisiin ja keinoihin vaikuttaa muutokseen.   

Kyselyssä kysyttiin muun muassa sitä, kuinka voimakkaasti ihmiset uskovat ilmastonmuutoksen vaikuttavan heidän elämäänsä tulevaisuudessa. Vähiten voimakkaisiin vaikutuksiin uskoivat tanskalaiset (10%), ruotsalaiset (11%), norjalaiset (12%) ja suomalaiset (14%). Eniten voimakkaisiin vaikutuksiin kyselyyn osallistuneista maista uskoivat filippiiniläiset (75%), vietnamilaiset (74%) sekä intialaiset (70%). Eurooppalaisista maista eniten vaikutuksiin uskoivat espanjalaiset (32%).

Kun kysyttiin sitä, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset voidaan välttää – jos voidaan – oli 21% suomalaisista ja ruotsalaisista sitä mieltä, että jatkamalla samaan tapaan elämistä kuin tähänkin asti. Näillä prosenteilla suomalaiset ja ruotsalaiset jakavat keskenään korkeimman prosenttiosuuden kaikista osallistujamaista kyseisessä kategoriassa.

Maailman koulutetuimmat kansat ajattelevat siis näin. Kansat, joilla on käytössä vapaa lehdistö, vapaa internet ja pääsy tiedon äärelle hyvä koulutus turvanaan. Tieto ei siis lisännytkään tuskaa. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Sosiaalista hälyä ja kesämökkejä

Nykyajan tietotyöläisellä on vaikeaa. Elämä on raskasta, kiireistä ja monimutkaista. Onneksi Suomi on mökkeilyn luvattu maa ja tässä paratiisissa mökkejä toden totta riittää; Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 Suomessa oli 509 800 kesämökkiä. Eipä siis ole kovinkaan iso ihmetyksen aihe kun perjantaina työpaikan ruokalassa työkaveri ilmoittaa lähtevänsä mökille viettämään helppoa elämää, rentoutumaan. Kyllä tässä itselläkin jo ruuvi kiristää ja rentoutuminen korven keskellä tekisi terää.

Hetkinen. Sanoiko joku, että vesi pitää itse kantaa järvestä, polttopuut pilkkoa, pesuvesi lämmittää ja ruokakin pitäisi jotenkin saada säilymään. Kuulostaa työläältä. Kuulostaa elämän peruselementeiltä.

”Infrastruktuurin luonne on pysyä näkymättömissä. Sen tehtävänä on tehdä elämästä helppoa. Mikään ei ole helpompaa kuin nykyihmisen elämä”, toteaa Lapin yliopiston sosiologian professori Jarno Valkonen.

Nykyihminen ei siis pakene kesämökille fyysisesti raskasta arkeaan, vaan sosiaalista hälyä. Valtava infrastruktuuri on poistanut elämän perusedellytykset – energian, veden, ruoan ja suojan – ihmisten tietoisuudesta. Niistä on tullut pistorasioita, suihkuja, mikroja, marketteja, roska-autoja, tietokoneita ja keskuslämmityksiä. Itse infrastruktuuri on piilossa seinissä, katujen alla, lähetinantenneissa, vedenpuhdistamoissa, vesiputkissa ja sähkökaapeleissa. Ja lopulta, aivan ketjun alkupäässä, on itse hyödyke; vesi, energia ja erilaisten tuotteiden raaka-aineet.

Nykyihminen ei siis pakene kesämökille fyysisesti raskasta arkeaan, vaan sosiaalista hälyä.

Ei liene siis sattumaa, että ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja voimakkuuteen uskotaan vähiten siellä, missä on toimivin ja tehokkain infrastruktuuri; meillä eivät roskat loju kadulla, juomavesi tulee hanasta, sähköt eivät katkeile ja lvi-järjestelmät pitävät kodit asumiskelpoisina oli sitten kesä tai talvi. Tieto ei siis lisännyt tuskaa, koska infrastruktuuri sokeutti tietoisuutemme.

Sosiaaliset ja kulttuurilliset järjestelmät

Infrastruktuurit eivät varsinaisesti ole järin mediaseksikäs aihe; insinöörien taidonnäyte, joista ymmärrämme perusajatuksen, mutta tekninen puoli on useimmille meistä hepreaa. Mutta infrastruktuurit ovat hyvin paljon muutakin kuin vain tekninen järjestelmä.

”Infrastruktuurissa monimutkaista tekee sen luomat sosiaaliset ja kulttuurilliset järjestelmät. Esimerkiksi ihmisen käsitys likaisuudesta poikkeaa sen mukaan, ollaanko infrastruktuurin äärellä vai esimerkiksi mökillä. Mitä helpommaksi peseytyminen on tehty, sitä enemmän ihmiset kokevat tarvetta peseytyä tai pestä vaatteita”, sanoo Valkonen.

”Infrastruktuurissa monimutkaista tekee sen luomat sosiaaliset ja kulttuurilliset järjestelmät. Esimerkiksi ihmisen käsitys likaisuudesta poikkeaa sen mukaan, ollaanko infrastruktuurin äärellä vai esimerkiksi mökillä. Mitä helpommaksi peseytyminen on tehty, sitä enemmän ihmiset kokevat tarvetta peseytyä tai pestä vaatteita.”
– Jarno Valkonen

Infrastruktuurien luonne ohjaa siis ihmisten käyttäytymistä paljon enemmän kuin ensiksi osaisi ajatella. Yksilönvalinnaksi mielletty asia saattaakin lopulta olla toimintatapa, johon on opittu ja kasvettu infrastruktuurin myötä.

”Kulttuurit vetävät meitä tässä asiassa nenästä. Yksittäisen ihmisen ymmärrys hahmottaa monimutkainen järjestelmä on rajallinen, jolloin kuluttajavalinnaksi mielletty asiakin voi olla lopulta harhaa, koska kulutusvalinnat tapahtuvat järjestelmän puitteissa”, huomauttaa Valkonen.

Yksi esimerkiksi tästä on infrastruktuurin suhteellisen joustamaton toimintaperiaate, jossa infrastruktuurit rakennetaan tietyn käyttökapasiteetin mukaisiksi. Ne eivät toimi ylikäytöllä, mutta ongelmia tulee myös niiden alikäytöstä. Näin ollen infrastruktuuri määrittelee itsessään jo käytön rajapinnat ja yhdenmukaistaa yhteiskuntaa.

”Esimerkiksi irtautuminen sähköverkosta on todellisuudessa todella radikaali toimenpide”, huomauttaa Valkonen ja viittaa Ylen tekemään uutiseen (30.10.2019) etelä-karjalaisesta miehestä, joka irrotti omakotitalonsa sähköverkosta.

”Infrastruktuurit piilottavat taustalle myös luokkaerot ja tasapäistävät yhteiskuntaa. Niiden avulla yhdenmukaistetaan yhteiskuntaa ja niihin liittyy paljon taloudellisia aspekteja sekä valtaan liittyviä seikkoja”, toteaa Valkonen.

Pientuotantoa ja valta-aspekteja

Infrastruktuurit ovat toki tarpeellinen rakenne yhteiskunnassa; on turha kiistää infrastruktuurin hyötyjä esimerkiksi yleisen hygienian, puhtaan vedensaannin tai liikenteen toimivuuden kannalta, muutama vain mainittuna.

Mutta infrastruktuurejakaan ei kannata ottaa annettuna. Niitä voi ja pitääkin osata ajatella myös erilaisista tulokulmista, jolloin ihmisten ymmärrys omista toimintatavoista ja -logiikasta kasvaa, mutta myös jotta infrastruktuureista saadaan joustavampia ja läpinäkyvämpiä.

”Infratietoisuutta voitaisiin lisätä esimerkiksi koulutuksen avulla: tiedon tuottamista ja informaatio-ohjausta. Ihan yksinkertaisimmillaan esimerkiksi informaatiopaketti siitä, mistä vesi tulee ja minne se käytön jälkeen menee. Näin pystyttäisiin luomaan suhdetta infrastruktuurin takana oleviin hyödykkeisiin”, miettii Valkonen.

Myös infrastruktuurien pilkkominen pienempiin osiin voisi lisätä ihmisten tietoisuutta. Eniten potentiaalia Valkonen näkee sähköverkossa, jossa pientoiminnalla voi jo nykyiselläänkin myydä itse tuottamaansa ylijäämäsähköä sähköyhtiöille.

”Sähköinfrastruktuurissa on myös ehkä eniten kulttuurillista kaikupohjaa pientoiminnalle; meillähän myydään jo nyt palveluita ja tuotteita esimerkiksi aurinkopaneeleita kuluttajille”, huomauttaa Valkonen.

Vaikka kaikupohjaa pientoiminnalle jo onkin, ei infrastruktuureja muuteta ihan tuosta noin vaan. Teknisiä ratkaisuja esimerkiksi monipuolisemmalle pientoiminnalle voidaan varmasti kehitellä, mutta usein rajoittavat tekijät liittyvät juuri infrastruktuurien sosiaalisiin ja kulttuurillisiin rakenteisiin, esimerkiksi valtaan ja rahaan.

”Esimerkiksi kannustinjärjestelmillä voitaisiin ohjata kuluttajia myös aktiivisiksi tuottajiksi, mutta energiapoliittiset ajatukset jarruttavat sitä”, toteaa Valkonen.

Kuten aikaisemmin jo mainittiin, on infrastruktuurien takana aina lopullinen hyödyke. Mitä kauemmaksi tietoisuus ja ymmärrys tästä hyödykkeestä erkaantuu, sitä vaikeampi esimerkiksi omia kulutustottumuksia on tarkastella kriittisesti.

”Kun perheet tuottavat esimerkiksi sähkön itse, lapset eivät pelaa tietokonetta sateisena päivänä”, naurahtaa Valkonen.

Lähteet

Tilastokeskus: https://www.stat.fi/til/rakke/2018/rakke_2018_2019-05-21_kat_001_fi.html

Yle: https://yle.fi/uutiset/3-11041311

YouGov: https://today.yougov.com/topics/science/articles-reports/2019/09/16/global-climate-change-poll

Somea ja savumerkkejä

Teksti Henrik Telkki
Kuvitus Aino Soininen

Tiedeviestintä on yliopistojen hallinnossa iso sana. Sitä murehditaan, seurataan, kehitetään ja jopa opetetaan. Vaan kun kysytään, mitä tiedeviestintä tarkalleen on, tuppaa tulemaan hiljaista kuin haudassa ja vastaukseksi saa copy-pastettuja korulauseita. Mistä on kyse ilmiössä, jonka tärkeyden kaikki tunnustavat, mutta jota kukaan ei halua määritellä?

Yliopistomme tiedeviestinnän isoja tekijöitä on Johan-Eerik Kukko, viestintäsuunnittelija ja ehkä yliopiston viestintätiimin näkyvin kasvo. Hän on mies esimerkiksi Lapin yliopiston uutisten, Ulalla-podcastin, Tieteen päivät-tapahtuman ja sen viime vapun ASMR-videon takana. Tiedeviestintä on juuri Kukon erikoisalaa, joten kysytään häneltä, mitä pirua tiedeviestintä oikein on?

”Se on tieteen popularisointia. Se on tasapainoilua siinä mielessä, että ei lähdetä liikaa pelkistämään yksittäisen tutkijan tai hankkeen tutkimustuloksia, mutta silti kerrotaan niistä kansanomaisesti.”

’Popularisointi’ ja ’kansanomainen’ ovat avainsanoja tiedeviestintää kuvatessa. Pohjimmiltaan kyse on tieteellisten havaintojen ja johtopäätösten kertomisesta jollekulle toiselle, sopivan yksinkertaisesti ilmaistuna. Tiedeviestintä itsessään ei ole kuin uusi salonkikelpoisempi termi kunniakkaalle perinteelle hieroa tuoretta väitöskirjaa naapurin naamaan.  Tai kuten Kukko asiaa luonnehtii, modernisoitu versio antiikin Kreikan traditiosta, kansan keskuuteen jalkautuvista filosofeista, jotka kertoivat havainnoistaan toreilla ja viinituvissa. Omassa tiedeviestinnässään Lapin yliopisto on tavallaan pitänyt kiinni jopa niistä viinituvista, Cafe Kodissa toteutettujen Science Slam -tapahtumien muodossa.   

’Popularisointi’ ja ’kansanomainen’ ovat avainsanoja tiedeviestintää kuvatessa. Pohjimmiltaan kyse on tieteellisten havaintojen ja johtopäätösten kertomisesta jollekulle toiselle, sopivan yksinkertaisesti ilmaistuna.

Yhteinen ponnistus

Tavallaan jokainen tutkija tekee omalla tahollaan tiedeviestintää. Niin oman tutkimuksensa kautta, kuin myös osallistumalla tieteen ympärillä käytävään keskusteluun. Hän kommentoi, kysyy ja kyseenalaistaa. Kukon ja muiden yliopiston tiedeviestinnän kehittäjien rooli on auttaa tutkijaa saamaan viestilleen väitöstilaisuutta suurempi yleisö.

”Yksittäisen tutkijan ei välttämättä voida olettaa tietävän kaikkia uusimpia viestintäkanavia.”

Kukon erikoisalaa on tarjota muitakin kanavia kuin pelkkä lehdistötiedote. Joskus se tarkoittaa podcastia, joskus viinitupaa. Oikean kanavan löytäminen on monimutkaista viestin, tilanteen ja kohderyhmän analysointia ja yhteensovittamista. Tässäkin pätevät tietyt lainalaisuudet.

”Viestinnässä on tärkeää että nostetaan esille muita. Annetaan ääni niille, joka ovat oikeasti tehneet jotain merkittävää.”

Esille nostamisesta huolimatta tiedeviestinnässä on muistettava pitää tiede tekijänsä edellä. Monella tapaa kyseessä on vaikea nuoralla tanssi. Miten kansanomaistaa monimutkainen tiede? Miten tunnistaa, milloin on käytettävä pelkkää lehdistötiedotetta ja milloin täytyy keksiä kokonaan uusi viestinnän keino? Miten nostaa tutkija esille, mutta silti pitää kirkkain valokeila tämän tutkimuksessa ja välttää henkilöpalvontaa?

”Se mistä yliopistossa oikeastaan on kyse, jos miettii vaikka antiikin aikoja, on tarinoita kuuntelemaan kerääntyvästä porukasta. Ja sen tarinan täytyy olla totta, koska tiedeviestintä menettää merkityksensä, jos puhutaan aivan puuta heinää.”

Jatkuvaa kamppailua

Miksi tiedeviestintä sitten on niin tärkeää yliopistoille? Mikä on viestintäyksiköiden yliopistolleen tuottama merkitys? Ehkäpä äärimmilleen tiivistetty vastaus on, että tiedeviestintä on yksi yliopiston tuottamaa arvoa laajimmin ulospäin kuvaava tekijä.

Kun yliopistolaki uudistettiin vuonna 2010, kiristyi yliopistojen välinen kilpailu. Tämän seurauksena yliopistot ovat entistä aggressiivisemmin joutuneet todistamaan merkityksellisyyttään.

”Jos emme viesti ulospäin tekemisistämme, niin sehän on vähän kuin emme olisi olemassa”.

Nykymallissa yliopisto joutuu mieltämään itsensä entistä vahvemmin yritykseksi, jonka asiakkaita opiskelijat ovat. Jokainen valmistuva tutkinto portaittain kasvattaa yliopiston saamaa tukea. Viralliset paperit kuitenkin latistavat opiskelijat ja tutkijat tilastoiksi: lukumääriksi ja nimilistoiksi valmistuvista – nouseviksi ja laskeviksi prosenteiksi.

Yksittäistä tutkijaa korostava tiedeviestintä auttaa antamaan kasvot näille tilastoille. Samalla se on ehkä tehokkain tapa kertoa yliopistossa tehtävän tutkimuksen erinomaisuudesta ulkopuolelle. Se on osoitus yliopiston elinvoimaisuudesta, mitä on etenkin varainkeruussa määriteltäville yrityksille kovaa valuuttaa.

”Jos emme viesti ulospäin tekemisistämme, niin sehän on vähän kuin emme olisi olemassa”.
– Johan-Eerik Kukko

Puhdas tiede vetää puoleensa

Tiedeviestinnän syvempi tarkoitus on sen rooli eräänlaisena tieteen puhtautta suojaavana kilpenä. Vaikka viimeisimmät tiedebarometrit kertovat valtaosan suomalaisista pitävän tiedettä korkeassa arvossa, ei tämä aina näyttäydy internetissä käytävässä ’keskustelussa’. Nettimaailma on diskurssiltaan huomattavasti koventunutta villiä länttä, jossa Penan blogi ja henkilökohtaiset tuntemukset usein näyttävät omaavan väitöskirjan painoarvon.   

”Tutkija on tehnyt todella hienon tutkimustuloksen ja se tulos on julki. Heti meillä on kymmenittäin ihmisiä kommentoimassa, että tutkimus on tehty väärin.”

Tässä näyttäytyy tunnepohjainen ja pinttyneistä uskomuksista kumpuava reaktio.

”Tietenkään tiede ei ole pysyvää, aina tulee tutkimuksia, jotka kumoavat vanhat ja siten saadaan uutta. Mikä silti on se kompetenssi toisille sanoa, että tutkimus on tehty väärin?”

Jotkut tutkijat ovat ottaneet Don Quijoten viitan ja pyrkivät faktoilla kumoamaan internetin huhumyllyt. Se on raskas ja mahdollisesti myös tutkijalle itselleen vaarallinen tie. Lähimmäiseen uskominen on kovilla, kun tappouhkauksia, mustamaalausta ja keskiverto öyhötystä sataa niskaan. Tästä syystä onkin ymmärrettävää, ettei jokainen tutkija halua lähteä tappeluun mukaan.

Vaikka tiedeviestintä ei Twitterissä sotivaa tutkijaa pysty suorilta käsin suojaamaan, voi se jakaa ainakin osan taakasta. Someriitely ei ole tiedeviestinnän tehtävä, mutta näkyvä osa julkista keskustelua. Joskus se saattaa tavoittaa oikean ihmisen ja onnistuu korjaamaan tunnepohjaisia olettamuksia faktoilla ja logiikalla.

Tutkijat ovat myös itse mitä suurimmissa määrin tiedeviestinnän kuluttajaryhmää. Viestintä mahdollistaa ideoiden, argumenttien ja uusimman tieteellisen tiedon vaihdannan, tarjoten näin tutkijoille ajantasaisia aseita sanojensa tueksi.

”Tieteen pitäisi olla se perusta, kallio, jolle rakennetaan koko keskustelu”, Kukko kiteyttää.

Juuri näistä syistä tiedeviestintä ja viestintää tekevät ovat tärkeitä yliopistolle. Viestintä ei ainoastaan osoita yliopiston merkityksellisyyttä ja siellä tehdyn työn arvoa, vaan se myös suojaa niitä periaatteita ja arvoja, jotka ovat yliopistoinstituution perusta.

Yliopiston viestintä saattaa olla haudattuna E-siiven ja muiden yksiköiden syövereihin. Se ei kuitenkaan poista tehdyn viestinnän arvoa, ei edes sen ASMR-videon. Silläkin rikottiin näkyvästi valtakunnallinen uutiskynnys.

Pohjoista valoa talven pimeyteen

Henrik Telkki

Lapin yliopiston viestintäkenttä kokeilee jälleen uusia tuulia. Pohjoinen valo -verkkoportaali on tämän lehden ilmestyessä juuri laukaistu tiedeviestinnän alusta. Pohjoisen valon sisällön koordinaattorina toimii yliopiston Kide-lehteä päätoimittava Marjo Laukkanen. Koordinaattorin roolissaan Laukkanen valitsee Pohjoisessa valossa ilmestyvät jutut ja näin määrittää sen, millainen portaalista muotoutuu.  Mutta mitä nimi ”Pohjoinen valo” oikein tarkoittaa uuden portaalin toiminta-ajatuksena?

”Toistaiseksi olemme määritelleet, että tämä on pohjoisen tieteen, taiteen ja kulttuurin julkaisu. Ymmärrämme pohjoisuuden aika laajasti. Haluamme nostaa aiheita, joissa teemana itsessään on pohjoisuus, mutta myös täällä pohjoisessa toimivia tutkijoita”.

Käytännössä tämä tarkoittaa moniakin asioita, joita tiedeviestinnässä ei ehkä olla totuttu näkemään. Ensimmäinen on tietenkin se ilmeisin, kielellinen kysymys. Kun näin Lapissa ollaan, saamen kieli tulee olemaan edustettuna englannin ja suomen ohella. Nämä kielen asetukset näkyvät myös suoraan tuotetussa sisällössä. Toisin kuin tavallisesti on opittu mieltämään, Pohjoisella valolla ei ole yhtä automaattisesti universaalia kieltä, jolla kaiken tuotetun sisällön varmasti löytää. Sisältöä toki käännetään useammalle kielelle, mutta ei kaikkea. Tekijästään riippuen jotkin tekstit ilmestyvät vain saameksi, jotkin englanniksi ja osa suomeksi.

”Meillä on nyt kaksi juttua käännetty saameksi, mutta toiveena on, että saadaan ihan saamenkielistä tuotantoa. Meillä on saamen tutkijoita, joten olisi hienoa, jos he innostuisivat kirjoittamaan saameksi. Niitä voisi kääntää suomeksi, tai antaa mennä vaan saamenkielisenä.”

Tämä antaa avoimemman alustan tutkijoille sekä mahdollistaa lukijalle enemmän 'omankielisen' ja näin henkilökohtaisemman kokemuksen. Ero on merkittävä vaikkapa Kide-lehteen, joka on kokonaan suomenkielinen.

Lapin yliopiston imagoon kuuluu olla sekä tiede- että taideyliopisto. Tämä on kantava teema Pohjoisessa valossa, jonka sisältö pyrkii olemaan huomattavasti totuttua kokeilullisempaa. Pohjalla toki on Kide-lehden DNA:ta, jonka eräänlaisena henkisenä jatkumona Pohjoisen valon voi nähdä. Pohjoinen valo kuitenkin pyrkii digitaalisuutta hyödyntäen tarjoamaan sellaisia viestinnän muotoja, joita muilla portaaleilla ei ole tarjota. Tiina Qvist on kirjoittanut parisuhdeväkivaltaa ja sen sovittelua käsittelevän tiederunon, Harri Filppa puolestaan sovitti Yiyun Zhanin artikkelin tiedesarjakuvaksi. Ainutlaatuinen on myös Mari Mäkirannan Kemijokea käsittelevä kuvaessee. Rakenteensa puolesta Pohjoinen valo voi toimia alustana myös video- ja podcast-sisällöille.

Kokeilullisuudella on toki kääntöpuolensa. Käyttäjälle tämä havainnollistuu ennen kaikkea vaatimuksesta pysähtyä lukemansa äärelle. Raskasta aihetta käsittelevä tiederuno ei ole jotain, minkä vain nopeasti silmäilee läpi, eikä Filppan sarjakuvaa lue ihan hetkessä. Lukijalta tarvitaan hyvin samankaltaista heittäytymistä ja uudelle antautumista, kuin mitä portaalin kehittäjiltä on vaadittu. Uusi on monellakin tapaa jännää, mutta vieraus voi vaatia myös totuttelua.

Pohjoinen valo luo vielä nahkaansa ja hakee muotoaan. Sen, millaiseksi portaali lopulta tulee, voi nähdä aikaisintaan puolen vuoden päästä. Ideaalitilanteessa se löytää paikkansa Kide-lehden viereltä, erilaisina ja toisiaan täydentävinä medioina, jotka molemmat pyrkivät näkemään tiedeviestinnän muunakin kuin tekstiseininä ja tiedotteina. Kaikki tämä kuitenkin on huomispäivän asioita. Tältä erää Pohjoinen valo kuitenkin lupaa lukijalleen kiinnostavia tarinoita pohjoisesta tutkimuksesta ja taiteesta, uniikissa muodossa.

www.ulapland.fi/Saitit/Pohjoinenvalo/fi

Aina laulain työtäs tee

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Yritysyhteistyö opetuksessa kerryttää käytännön kokemusta, mutta opiskelijat kokevat sen usein ilmaisen työn tekemisenä. Kun opintopisteet valuuttana ei enää kelpaa, tulisi yhteistyötä organisoida niin, että se tukee parhaiten tulevan ammattilaisen työidentiteettiä.

Jos yliopiston muinainen rooli oli tiedettä tieteen vuoksi, nykyaikaisempi tehtävä liputtaa muun muassa ammattisivistystä (Poikela & Poikela 2008, 7). Kun työelämä vaatii opittujen asioiden soveltamista ei pelkän tiedon omaksuminen sinänsä tue ammattiosaamista parhaalla mahdollisella tavalla (Vihervaara 2015, 22, 112).

Syntyy ristiriita, jota monet opiskelijat pyörittelevät mielessään.

Pitäisi päästä töihin, mutta kaikessa vaaditaan kokemusta. Ja miten kerryttää kokemusta, kun ovet menevät kiinni ennen ensimmäistä askelta?

Työ tekijäänsä opettaa. Kosketusta käytännön maailmaan karttuu, kun teoreettista tietoa pääsee soveltamaan. Yliopisto tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuksia jalan oven väliin saamiseen kätevästi yritysyhteistyön avulla. Yritysyhteistyötä opetuksessa tehdään työharjoittelun, toimeksiannosta tehdyn opinnäytetyön, tutkimushankkeiden ja opiskelijaprojektien lomassa. Jälkimmäisessä opiskelijat toteuttavat yrityksen antamaa toimeksiantoa akateemisen ohjaajan tukemana (Vihervaara 2015, 108).

Opiskelijaprojektit ovat mielenkiintoinen aihealue, sillä ne ovat keskeisin yhteistyön muoto (Vihervaara 2015, 110). Projekteja perustellaan niiden kustannustehokkuuden ja vaivattomuuden ansiosta. Työelämä on myös enenevissä määrin projektiluontoista (Vihervaara 2015, 22). Projektihallinta opiskeluaikana palvelee siis opiskelijoiden työmarkkinakompetenssia.

Oikeiden toimeksiantojen luulisi olevan motivoivaa. Kun oman työn tuloksia voidaan tulla hyödyntämään käytännössä, lisää se positiivista onnistumisen painetta.

Parhaassa tapauksessa yhteistyö palvelee kaikkien intressejä. Yhteistyössä projektin toimeksiantaja saa uusia ideoita ja materiaaleja käyttöönsä, yliopisto toteuttaa sekä opetus- että yhteiskunnallisen osallisuuden tehtäväänsä (Vihervaara 2015, 22) ja opiskelijat saavat soveltaa teoreettista osaamistaan kehittääkseen ammatillista osaamistaan. Projektien tärkeyttä alleviivataan myös verkostoitumisen alustana. Opiskelijat saavat kontakteja, jotka lienevät opintopisteistä seuraava etappi kohti perustarvehyödykkeiksi vaihdettavan valuutan ansaitsemista.

Ristiriitaista opiskelijaprojekteissa vaikuttaa kuitenkin olevan se, että opiskelijoita risoo kaksi asiaa: Ilmaisen työn tekeminen ja toimeksiantojen tylsyys (Siltavirta 2018).

Vaikka Siltavirran kirjoittama julkaisu keskittyy matkailualaan, allekirjoittanutkaan ei voi väittää, etteikö projektikurssien tekeminen, joissa omaa jo kertynyttä ammattiosaamista tarjotaan muiden tarpeisiin ilman palkkiota (opintopiste ei ole palkkio), tuntuisi hieman hiertävältä.

Yliopiston käytävätkin kaikuvat samaa hiljaista jupinaa. Ratkaisuna laimeaan ilmaistyöinnostukseen on ehdotettu toimia, jossa projektitöitä sisältävät kurssit on laitettu pakolliseksi osaksi opintoja (Siltavirta 2018).

Hetkinen. Sanoiko joku pakko?

Länsimaisessa kulttuurissa kasvaneen, vapauden illuusion riivittämän nykyopiskelijan kaikki puolustusmekanismit iskevät päälle, kun sana pakko vilahtaa rivien välissä. Valikoiva muisti on kai soljuvasti suodattanut äidin “joskus on pakko tehdä asioita, joista ei pidä” -valistuksen toisesta korvasta sisään ja siitä syvälle lapsuuden traumojen Pandoran lippaaseen. Kulttuurinsa tuotteena allekirjoittanut allekirjoittaa ja vilkaisee varovasti taskupeiliin.

Siispä sillä välin, kun todellisuuden luonteesta järkyttynyt opiskelija yrittää ymmärtää tylsätyö-pakko dystopian eksistenssiä, mietintämyssyn voisi kaivella esille tahot jotka vastaavat yritysyhteistyöstä opetuksessa.

Asetelma on siis tämä: yliopistossa opiskelijaprojektien tarkoituksena on kasvattaa opiskelijan ammatillista kompetenssia niin, että valmistuttuaan hänellä on teoreettisen tiedon lisäksi käytännön kokemusta. Kursseihin liitetyistä opiskelijaprojekteista ei usein makseta korvausta, koska itse lopputulosta tärkeämpää on oppia hallitsemaan projektia sekä toimimaan asiakkaan kanssa ja saada todenmukainen visio työelämästä (Koskela 2018, 14). Kaupalliseen ajatteluun perustuvasta asiakasprojektioppimisesta kuitenkin voidaan maksaa palkkio. Tällöin opiskelijat ovat itse suoraan vastuussa asiakkaalle (Koskela 2018, 14).

Ensinnäkin, on mahdotonta kuvitella, että kaupallinen ajattelu olisi erotettavissa projekteissa, joissa tehdään toimeksiantoa. Toimeksiantaja tilaa hyödykkeen, eli vaihdantaa tapahtuu. Kaupallinen ajattelu tulee olemaan osa monen työelämää.

Jos opiskelijaprojekti on tarkoitus olla simulaatio oikeista töistä, on kiinnostavaa pohtia, missä määrin opiskelija on rinnastettavissa oikeaan työntekijään. Vihervaara (2015, 30) huomauttaa, ettei opiskelija esimerkiksi ole työsuhteeseen rinnastettavassa suhteessa yliopistoon, vaikka moni toimeksiantaja näin olettaa. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Opiskelijaa ei voi kaiken muun kiireen keskellä pyytää priorisoimaan juuri opiskelijaprojektikurssia. Opiskelijaa ei myöskään voi vaatia suorittamaan kurssia projektiluontoisesti ainakaan sellaisissa tilanteissa, joissa tekijänoikeuksia tulisi siirtää, eikä opiskelija vapaaehtoisesti tähän suostu (Vihervaara 2015, 194).

Jos opiskelijaprojekti on tarkoitus olla simulaatio oikeista töistä, on kiinnostavaa pohtia, missä määrin opiskelija on rinnastettavissa oikeaan työntekijään.

Mikäli opiskelijaprojektit halutaan “oikeita tilanteita” simuloivissa projekteissa rinnastaa oikeaan työhön olisi kohtuullista, että opiskelijat otetaan mukaan sopimusneuvotteluihin tai neuvottelutaitoja ja oikeuksia omiin töihin ohjeistetaan paremmin.

Hyvänä esimerkkinä tekijän- ja omistusoikeusasioista ovat opiskelijaprojektit taide- ja muotoilualalla, sillä lopputuotteena syntyy usein selvä teos, joista helpoimmin tunnistettavissa ovat esimerkiksi logo, video, valokuva jne. (Vihervaara 2015, 188). Lienee sopivaa olettaa, että toimeksiantajan intressi on käyttää opiskelijaprojektissa syntyvää lopputuotetta hyödyksi. Mikäli toimeksiantaja haluaa julkaista projektissa syntyneen lopputuotteen, tulee siihen olla tekijöiden lupa.

Ainakaan kirjoittajan lyhyessä projektityöskentelyhistoriassa ei neuvotteluja oikeuksien siirtämisestä olla käyty tai sopimuksista puhuttu.

Ei opiskelijakaan ilmaisia lounaita nauti. Tarkoittaako vastahakoisuus ilmaisen työn tekemistä kohtaan sitä, että opiskelijoiden ammatti-identiteetti on kehittynyt siihen pisteeseen, että omalle työlle osataan asettaa arvo? Eikö kompetentin työntekijän tunnista myös siitä, että omaa työtään osaa arvostaa ja sen tekemiselle osataan asettaa rajat?

Jos yliopiston, eritoten opiskelijaprojektien, tehtäväkuvaan kuuluu auttaa opiskelijaa rakentamaan ammatti-identiteettiä, voitaisiin miettiä, miten sen rakentamista tuetaan parhaiten.

Ja kriittisen ajattelun opettaminen, eikös sekin ole yliopiston yksi tehtävistä?

Lähteet

Poikela, Esa & Sari Poikela. 2008. “Uusia uria opetukseen”. Teoksessa Laatua opiskeluun. Oppiminen ja opetus yliopistossa, toimittajat Esa Poikela ja Sari Poikela, 7-24. Lapin yliopistokustannus. Haettu 9.11.2019 http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-20113101092

Vihervaara, Tommi. 2015. Yritysyhteistyö opetuksessa. Käytännön käsikirja yliopistoille ja yrityksille. Aalto-yliopisto. Hakupäivä 8.11.2019 https://www.aalto.fi/sites/g/files/flghsv161/files/2019-05/yritysyhteistyo_opetuksessa_tommi_vihervaara_pdf-kirja_0.pdf

Siltavirta, Katta. 2018. Yritysyhteistyö Oulun ammattikorkeakoulussa matkailualan näkökulmasta. ePooki. Oulun ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön julkaisut 27. Hakupäivä 17.11.2019. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe2018051124018.

Koskela, Anni. 2018. “Tampereen ammattikorkeakoulun asiakasprojektien hallintamallin kehittäminen. Media-alan, tietojenkäsittelyn ja Proakatemian koulutuksissa.” Opinnäytetyö, Tampereen ammattikorkeakoulu. Hakupäivä 16.11.2019 http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201804134662

Sitsikulttuurin kipupisteet

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Sitsikulttuuriin kiinteästi liittyvät sitsilaulut ovat herättäneet jälleen tänä syksynä keskustelua. Missä menee hyvän maun raja ja miksi sitsikulttuurista puhuminen ja sen kritisointi on niin vaikeaa? 

Syksyllä Suomen politiikkatieteilijöiden yhteissitseillä Jyväskylässä tapahtui se, mitä tapahtuu jokaisella sitseillä: siellä laulettiin sitsilauluja. Poikkeavan tapahtuneesta tekee tällä kertaa se, että Maikkari (8.10.2019) julkaisi sitsien jälkeen lyhyehkön uutisen siitä, miten eräs sitseille osallistunut Helsingin yliopiston opiskelija oli pahoittanut mielensä sitsikulttuurista ja sitsilaulujen sisällöstä.

”On yleistä, että ainejärjestöjen piirissä lauletaan ongelmallisia lauluja. Halusin nostaa asian esille, koska mielestäni siihen ei puututa tarpeeksi”, toteaa Maikkarin haastattelema sitseille osallistunut henkilö.

”Itse en ole kokenut loukkaantuvani sitseillä koskaan, mutta ymmärrän miksi jotkut ovat ehkä kokeneet. On aivan tervettä tarkastella sitsikulttuuria, kuten muitakin traditioita kriittisesti ja tarvittaessa muuttaa toimintatapoja, esim. poistaa loukkaavia lauluja. En kuitenkaan lähtisi poistamaan esim. alkoholinkäyttöön liittyviä lauluja, sillä ne kuuluvat mielestäni olennaisesti sitseille, vaikka monet (minä mukaan lukien) eivät käytäkään alkoholia.”

Asia ei ole uusi. Sitsikulttuurin ongelmista on kirjoitettu viime vuosina useampaankin otteeseen. Omat sitsikohunsa on ollut Aalto yliopistossa rasististen toimistoapprojen jälkeen vuonna 2018 (Aino, sisäpiirivitsi 1/18), Jyväksylässä kolonialismin ja rasismin yhteydessä Laine-sitseillä niin ikään vuonna 2018 (Jylkkäri  3/18), Oulussa vuonna 2016 teekkareiden käyttäessä n-sanaa teekkarihymnissä vastoin teekkarivaliokunnan suositusta sekä nyt uudestaan Jyväskylässä jo mainittujen politiikkatieteilijöiden yhteissitseillä.

Tällä kertaa suurin kritiikki ja kohu kohdistui Kansanmurha-lauluun, joka löytyi vielä LYYn laulukirjan vuoden 2017 versiosta, mutta joka poistettiin uudesta vuoden 2019 juhlavuoden painoksesta. Laulun poistaminen laulukirjasta ei tietenkään poista sen olemassa oloa. Jyväskylässäkin laulu laulettiin.

”Hysteria sitsilaulujen ympärillä on naurettavaa. Ne ovat tarkoituksella överiksi vedettyjä juomalauluja, joiden sanoitukset sisältävät hyvinkin mustaa huumoria ja härskiä läppää. Kukaan tervejärkinen ihminen ei ota sitsilauluja ja niiden lyriikoita vakavasti. Tämäkin kommentti varmaan rikkoi jonkun safe spacen. Sori siitä.”

”Holokausti, holokausti tapahtunut on. Ei oo yhtään jutkuu, se on hyvä juttu! Hokokausti, holokausti tapahtunut on / Stalin-setää, Stalin-setää ei saa ärsyttää. Siperia kutsuu, Vaik´ et ois jutku! Stalin-setää, Stalin-setää ei saa ärsyttää / Armenian kansanmurhaa tapahtunut ei. Se on EU:n metku, älä mene retkuun! Armenian kansanmurhaa tapahtunut ei / Ruandassa, Ruandassa kansanmurha on. Ne on jossain tuolla, antaa niiden kuolla! Ruandassa, Ruandassa kansanmurha on / Punakhmeerit, punakhmeerit taukoo pidä ei. Ei oo aikaa muuhun, kun hakkaa vauvaa puuhun! Punakhmeerit, punakhmeerit taukoo pidä ei / Amerikan, Amerikan intiaaneja. Kuka niitä kaipaa, vittuun meidän mailta! Amerikan, Amerikan intiaaneja / Saaristossa, saaristossa lasten leiri on, Breivik sinne saapuu, demareita kaatuu! Saaristossa, saaristossa lasten leiri on / Orjalaivaan, orjalaivaan paljon mustia. Vaikka puolet hukkuu, viedään loput tukkuun, Orjalaivaan, orjalaivaan paljon mustia / Balkanilla, Balkanilla kansanmurha on. Keitä kuoli siellä, en mä edes tiedä! Balkanilla, Balkanilla kansanmurha on / Palestiinaan, Palestiinaan siirtokuntia. Vaikka koko Gazan, pommittaisi maahan, Palestiinaan, Palestiinaan siirtokuntia.”

Näin kuuluu siis Kansanmurhalaulu. Laulun alkuperä ei ole toimituksen tiedossa, mutta ilmeisesti sitä on laulettu täällä Rovaniemellä ainakin jo vuodesta 2015 asti ja suosittu se on ollut etenkin Kosmos Buranin jäsenistössä, jonka perusteella se oli vanhassa laulukirjassa merkitty Kosmos Buranin lauluksi. Laulun olemassa oloa ja vaatimusta sen esittämiseksi on perusteltu muun muassa tietoisuuden lisäämisellä, länsimaisten ihmisten tekopyhyyden ironisoimisella sekä noh, sitsikulttuurilla ja sen perinteellä nauraa kaikille ja kaikelle.

”Rangaistuksia ei saisi langettaa vain yhdelle henkilölle. Sitseillä ei viitsi kieltäytyä rangaistuksista, vaikka niin haluaisikin.”

LYYn uuden laulukirjan sitsikulttuurin abc-osiossa kirjoitetaan näin: Hauskanpito on sitseillä kaiken A ja O, joten paikalle saapuessa kannattaa varata hieman pilkettä silmäkulmaan. Sitseillä joudut kohtaamana pöyristyttäviä asioita ja osa tämänkin kirjan lauluista on täysin ala-arvoisia, mutta niiden on todettu olevan myös hauskoja. Joten pieni ala-arvoisuus sallittakoon.

”Hauska voi olla loukkaamattakin. Musta huumori kuuluu tietyllä tapaa asiaan, mutta syrjintä/rasismi ym. eivät.”

Kieli on luokittelun väline

Kieli ja sanat luovat merkityksiä. Niiden avulla luokitellaan ja nimetään asioita. Ne luovat stereotypioita. Kun sanoja toistetaan ja ne otetaan osaksi käytänteitä sekä kulttuuria niistä tulee tosia. Juutalainen muuttuu jutkuksi, jolla on historiasta tuleva merkitys luokittelevana ja alentavana merkityksenä. Vuosi toisensa jälkeen uudet fuksit opetetaan tähän kulttuuriin. Jossain vaiheessa ironia sanojen takana unohtuu. Niistä tulee yleisesti hyväksyttäviä ilmaisuja, joilla vahvistetaan olemassa olevia rakenteita ja luokittelujärjestelmiä.

”Ainejärjestöt voisivat tarkastella kriittisesti laulettavia laulujaan, yleisesti ottaen sitseillä naureskellaan lievälle rivoudelle sekä ryyppäämiselle, ei esimerkiksi kansanmurhille. Sitsien rangaistuksista tulisi voida kieltäytyä ilman mitään seuraamuksia ja toastmastereiden tulisi pyrkiä luomaan ilmapiiriä missä rangaistuksista kieltäytyminen olisi turvallista ja vessaan tulisi päästä vailla erilistä pyyntöä”

Ongelmallista sitsikulttuurissa on myös seksuaalisen väkivallan ihannointi. Metoo-kampanjan aikana tuntuu kummalliselta, että LYYn uudesta laulukirjasta löytyy muun muassa Lapikas ry:n lauluksi merkitty Lammaslaulu. Laulusta löytyy useita eri versioita, mutta LYYn laulukirjan kaksi viimeistä säkeistöä kuuluu näin:

”Naidaan mummoja, mummoilla on tekohampaita. Heitän tekarit vittuun, työnnän kyrvän sen kurkkuun, sillä mummoilla on tekohampaita. / Naidaan fukseja, fukseilla ei ole tauteja. Laitan fuksin kontilleen, työnnän munan sen perseeseen, koska fukseilla ei ole tauteja.”

Seksuaalista väkivaltaa kokeneelle sitsivieraalle voi olla järkytys kuulla satapäisen sitsikansan hoilaavan kyseisen kaltaisia lauluja. Sitseillä on myös tapana laulaa laulukirjan ulkopuolisia lisäsäkeistöjä, jotka ovat yleensä vielä kyseenalaisempia kuin painetut laulut.

Mutta hei, sitsithän ovat vain hauskanpitoa.  Jos et kestä rasistista tai seksististä huumoria voit jättäytyä sitseiltä pois.

Moni jättäytyykin, mutta kun kyse on ainejärjestöistä, joiden tehtävä on edistää ja ajaa oman oppiaineensa asioita sekä toimia yhdistävä ja avoimena paikkana kaikille ainejärjestön jäsenille tullaan ongelman ytimeen.

”Jos joku laulu koetaan loukkaavaksi useamman kuin yhden ihmisen mielestä, se pitäisi kieltää. Pitäisi myös korostaa, että kyseessä on juhlava tilaisuus eli Akakteeminen pöytäjuhla, aikoinaan niissä oltiin frakit päällä. Toki viinaa on juotu aina ja sehän tilaisuuden tarkoitus onkin, mutta juhlavia perinteitä voisi silti korostaa räkäkännäämisen sijaan. Sibeliuksen sanoin, “sivistys on sitä, että ei läiky yli”.

Nykyinen sitsikulttuuri on poissulkevaa toimintaa, jota yhdistää ala-arvoinen ja loukkaava huumori sekä alkoholikäytön korostaminen ja ihannointi. Vaikka sitsikulttuurista puhuttaessa korostetaankin sitsien perinnettä loukata kaikkia tasapuolisesti on täysin selvää, että useimmilla lauluja laulavilla ei ole mitään kokemusta seksuaalisesta väkivallasta tai kansanmurhista; vierustoverillasi tai sitsit väliin jättävällä opiskelijakaverillasi sen sijaan voi olla.

Ilmapiiri ei tue keskustelua

Sitsikulttuurin ongelmista puhuminen on vaikeaa. Leimakirves heilahtaa nopeasti ja huomauttaja hiljennetään ilonpilaajana ja tosikkona. Innokkaimmat heiluttelevat sananvapauskorttia, mutta tosiasiassa kyse on rakenteista, kulttuurista ja perinteistä, joita ei uskalleta tarkastella kriittisesti ja joihin puuttuminen koetaan hyökkäykseksi omaa tilaa ja vapautta vastaan. Ehkä mukana on myös puolustusreaktiota omien toimintatapojen kyseenalaistamiseen; lauloin vain kännissä ja läpällä. En oikeasti ajattele niin.

Mutta lauloit silti.

”Sitsikulttuuria ei tarvitse muuttaa mikäli yksittäiset henkilöt eivät ymmärrä huumoria.”

Lapin Ylioppilaslehti teetti anonyymin kyselyn koskien sitsikulttuuria. Kyselyn ensimmäiseen kysymykseen vastasi 236 ihmistä ja toiseen 233 (graafit kysymykset 1 ja 2). Lisäksi viereiselle sivulle on kerätty avoimiin vastauksiin jätettyjä kommentteja.

Lähes 40% prosenttia kyselyyn vastaajista kokee siis sitsikulttuurin ilmapiirin olevan sellainen, ettei nöyryyttävistä/loukkaavista rangaistuksista voi kieltäytyä tai kyseenalaisiin lauluihin puuttua. Yhteisön paine on kova ja usein onkin helpompi vain sulkea suunsa kuin tulla leimatuksi tosikoksi tai ilonpilaajaksi. Kyseiseen kohtaan vastanneista 233 ihmisestä 40 prosenttia on noin 90 ihmistä. Se on iso määrä suljettuja suita.

Avoimissa vastauksissa* esille nousivat loukkaaviksi koettujen laulujen lisäksi rangaistuskäytännöt; vessaan ei saa mennä ilman lupaa ja rangaistukset koetaan nöyryyttäviksi etenkin, jos ne joutuu tekemään yksin.

Entä jos kärsii sairaudesta, jossa vessassa käynnin tarve on muita tiheämpi? Tai jos uutena fuksina yhteisöön tutustuminen jännittää jo valmiiksi ja joutuu vanhempien opiskelijoiden silmätikuksi? Pelkkä kokemuksen tunne nöyryytyksestä saattaa riittää yhteisöstä eristäytymiseen vaikka kokeneemmat sitsaajat olisivatkin tottuneet leikkiin eivätkä omasta mielestään mitään pahaa tarkoitakaan.

Korulauseista konkretiaan

Sitsikulttuuri eli siis akateeminen pöytäjuhla on ainutlaatuinen opiskelijaperinne, johon ei yliopiston ulkopuolella juuri törmää. Sen avulla voidaan luoda yhteisöllisyyttä, rakentaa perinteitä ja pitää ihan vain hauskaa opiskelukiireiden keskellä, mutta pelkän perinteen vuoksi sitä ei pidä kunnioittaa liikaa; sitsikulttuuriin liittyvissä sitsilauluissa hyvän maun raja on ylitetty jo ajat sitten ja niiden voisi kuvitella kuuluvan ihan johonkin muuhun perinteeseen kuin akateemiseen pöytäjuhlaan.

Terve, kaikki ihmiset tasapuolisesti huomioon ottava sitsikulttuuri jossa hauskaa voidaan pitää myös ilman rasistista tai seksististä huumoria on täysin mahdollista saavuttaa. Se vaatii kuitenkin nykyisen kulttuurin kriittistä tarkastelua, johon osallistuvat sekä ainejärjestötoimijat että ylioppilaskunnat. Korulauseita ja tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia voidaan laatia loputtomiin, mutta jos ne eivät välity jokapäiväisen toiminnan tasolle ja sitä kautta kulttuuriin, ovat ne lopulta vain kauniita ajatuksia ilman mitään konkreettista sisältöä.

Minkälaista kulttuuria, rakenteita ja käytäntöjä ylioppilaskunnat ja ainejärjestöt haluavat rakentaa ja vaalia? Minkälaiseen kulttuuriin uudet opiskelijat halutaan kasvattaa? Nämä ovat kysymyksiä joita tulisi pohtia Suomen jokaisessa ylioppilaskunnassa ja ainejärjestössä aina Rovaniemeltä Helsinkiin.

*Artikkelin nostoissa on otteita kyselyn avoimista vastauksista.