Minne matka?

TEKSTI Inka Komonen
KUVAT Elli Alasaari

 

Ala-astekaverit matkustivat Kreetalle, Teneriffalle ja Egyptiin, kun oma perheeni kiersi Suomen kansallispuistoja ja suuntasi sukulaisten kanssa telttaretkelle mummin lapsuuden maisemiin Laatokalle. 

2000-luvun alkupuolella halpalentoyhtiöt rantautuivat Suomeen. Koin ensimmäinen lentomatkani 11-vuotiaana Ryanairilla Tampereelta Frankfurtiin, josta ajoimme Sveitsiin tuttavia tervehtimään. Näin ensimmäistä kertaa lumihuippuiset vuoret ja olin vaikuttunut. Jopa niin vaikuttunut, että vaadin ympäristötiedon tunnilla pitää esitelmän Sveitsistä. Sen sijaan, että olisin jakanut siinä omia havaintojani, pidin informatiivisen, suoraan Wikipediasta kopioidun esityksen Sveitsin kuuluisasta kelloteollisuudesta ja suklaasta sekä tärkeistä vuosiluvuista. 

Siihen aikaan cooliuspisteet menivät ehdoitta etelän pakettilomille nastolalaisella ala-asteella. Vuosia myöhemmin tilanne on muuttunut, enkä ole enää täysin varma, mistä pisteitä jaetaan.

Instagramin perusteella jokainen tuttuni harrastaa nykyään retkeilyä, ja suuntaa lomillaan Lappiin. Muutamia vuosia sitten reppureissut Aasiaan olivat vielä suurin hitti, ja sitä ennen Working Holiday Australiassa. 

 

Lukioajan käytin mietelauseiden kokoamiseen Pinterestissä. 

Suurimmat ajatukset olivat siihen aikaan J.R.R Tolkien ajatus ”Not all those who wander are lost” sekä Saint Augustinen ”The world is a book and those who do not travel read only one page”. Molemmat löytyivät joka toisen kaverini Facebook-seinäkuvista. 

Kuitenkin juuri kun olin saanut reissusuunnitelmani lyötyä lukkoon lukion jälkeen, tajuntaani iskostui ilmastokriisi ja sen yhteys matkustamiseen.  

Kesän 2021 lopulla Finnair mainosti vapautta 32 eurolla alkaen Helsingin keskustassa kerrostalon seinän kokoisella lakanalla. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että Venäjän fossiiliteollisuutta kerosiinilla ruokkivat halpalennot eivät kenenkään vapautta edistä. 

Huhtikuussa 2022 Helsingin Sanomien etusivulla komeili Finnairin mainos: ”Koe uusi lentämisen tunne”. Samaan aikaan lehdessä päiviteltiin sitä, miten Suomi rahoittaa arviolta kahdella miljardilla eurolla Venäjän sotatoimia energian oston kautta. 

Kritiikki matkailua kohtaan on ollut kasvavaa, ja syystä. 

Yhteisvaikutuksiltaan lentoliikenteen osuus ilmaston lämmittämisessä oli noin neljä prosenttia ennen koronaa. Huolestuttavinta on kuitenkin ennusteet lentoliikenteen kasvusta ja päästöjen moninkertaistumisesta. Kaiken kaikkiaan matkailu kattaa arviolta kahdeksan prosenttia maailmanlaajuisista ilmastopäästöistä. 

Vaikka kokonaisuudessa päästöt kuulostavat pieniltä, yksilötasolla yhdenkin kaukolennon vaikutus hiilijalanjälkeen on suuri. 

Jostain syystä omassa kuplassani itsereflektiota harjoitetaan elämän muilla osa-alueilla, mutta matkailun kohdalla moni asettuu puolustuskannalle. Logiikka on suunnilleen se, että koska kierrätämme ja syömme kasvisruokaa, voimme vapaasti lentää. 

Jotain on kuitenkin 2010-luvun alkupuolelta muuttunut, kun kuvat lentokoneen siivistä ovat lähes kadonneet Instagramistani. 

Lentomatkustamiselle on tietenkin helppo löytää hyviä perusteluja, kuten vaikkapa kaukana asuvat perhe ja ystävät tai kansainvälinen työ. 

Matkailun merkitystä työllistäjänä ei voi myöskään sivuuttaa. Tämä tuli selväksi viimeistään pandemian myötä Lapin maakunnassa. 

Järjestelmä ei ole kuitenkaan kestävä, inhimillinen, eikä anna työntekijöilleen valinnanvaraa. 

Jo koko lähtöasetelma on täysin ongelmallinen: ihmiset pakenevat hädissään pohjoiseen, ja me huviretkeilemme etelään. On selvää, kenellä on oikeus liikkua. 

Mutta kun katselen Instagramista ihania kuvia Sisilian maaseudulta, missä on värikästä ruokaa, kirjoja, ikuisia auringonlaskuja ja loputtomasti aikaa, mieleen nousee ajatus: miksen minäkin. 

Kotoa käsin voi katsoa dokumentteja, joista pystyy ahmimaan saman tiedon kuin maailman museoista. Mutta kotisohvalta ei voi tavoittaa lämpöä iholla, tuntemattomien paikkojen tuoksua eikä puusta suoraan poimittujen appelsiinien makeutta. 

Erityisesti vuoden pimeimpään aikaan moni kaipaa toisaalle kaamosoireita hoitamaan. 

Jo vuosisatoja sitten matkustettiin terveyssyistä vuoristoihin ja merenrannoille kylpyläkaupunkeihin. Syyt olivat puhtaasti terveydelliset, ja aikoinaan ne olivat yksinäiselle naiselle niitä ainoita hyväksyttäviä syitä matkustaa, kuten Mia Kankimäki huomauttaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Mineraalivesi oli lääke, ja merenranta hoitomenetelmä. 

 

Keskiluokkaiset matkustajat eivät pidä turisteista. Heidän mielestään turistit ovat passiivisia mielihyvän etsijöitä, eivätkä ymmärrä autenttisten kokemusten päälle. He etsivät täyteen ahdettuja teemapuistoja ja pakettimatkoja. Matkoilla tulisi olla ylevimpiä päämääriä, kuten itsetutkiskelu, toisten kulttuurien ymmärtäminen ja mielen avartaminen.  

Matkustus on vahvasti luokkakysymys. 

Kyllä matkailu avartaakin. Ainakin osaa meistä. Yli 80 prosenttia maapallon ihmisistä sen sijaan ei ole ikinä lentänyt. Epäilen, että me loput 20 prosenttia olemme tiukasti kytköksissä maapallolla tapahtuvaan massiiviseen luonnonvarojen ja kaiken elollisen riistoon. 

Sosiologi Kevin Meethanin mukaan moderni on nähty aitouden vastakohtana ja tuhoajana. Romanttinen maisemamatkailu onkin oiva keino modernin elämän rumuutta vastaan. 

Keskiluokka etsii yksityisiä ja autenttisia kohteita, ja massat seuraavat perässä, jolloin kohde on pilalla, ja keskiluokka etsii uusia kohteita. Tämä johtaa kierteeseen, jossa yksikään maapallon kolkka ei säästy turismilta. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä. 

Voimme lähteä matkalle tiedostavina ja täysin hyvin tarkoituksin, mutta päivän päätteeksi olemme kuitenkin kaikki turisteja, tirkistelijöitä. Tökerösti tiellä.

 

Onko rakkauteni mereen, vuoristoihin ja ikivanhoihin, tuntemattomiin kujiin sisäsyntyistä kaukokaipuuta, geeneissä minuun jo asetettua, vai olenko oppinut sen kirjoista, elokuvista, Instagramista, kavereilta, mistä.

Kun sanomme rakastavamme rosoisia kujia, hedelmäkojuja, junan jyskytystä asemalla, niin entä jos rakastammekin vain kertomuksia niistä. Kaikkia niitä sivujuonteita, ajan mukana kerrostuneita romanttisia tarinoita, joita niihin liitetään?

Sosiologi John Urry kuvaa tätä käsitteellä turistin katse. Olemme oppineet katsomaan maisemia, asioita ja ihmisiä tietyllä tavalla, ja rajaamaan ulos sen, mikä ei niihin meidän ennakkokäsitysten mukaan kuulu. Silmämme etsivät tiettyjä asioita ja sivuuttavat toiset omista, opituista lähtökohdista käsin. Meillä on jo valmiiksi mieleen piirtynyt kuva kohteesta ennen paikan päälle saapumista. 

Siksi Instagramin lomakuvat muistuttavat niin paljon toisiaan. 

Turistin katse muodostuu erilaisten symbolien kautta. Näitä merkityksiä luovat esimerkiksi journalismi, matkaoppaat, elokuvat ja valokuvat. 

Ensimmäiset matkamuistot tallentuivat kertakäyttökameralleni jo 6-vuotiaana Varanginvuonolla. Lapsuuden muistot ovat romantisoituja ja nostalgiakerrosten alla. Muistiin palautuu himmeitä kuvia, jotka ehkä olivat joskus totta, ehkä eivät. 

Trangialla keitetyt katkaravut, retki tuuliselle lintusaarelle. Kenkälaatikko täynnä simpukoita, kotiloita, merisiilien kuoria, aaltojen vuosituhansia hyväilemiä kiviä. 

Yksi muisto on kirkas ja todellinen: pastellinsävyiset geelikynät Uulan Säästössä. 

 

 

Heinäkuussa 2019 lähdin Haaparannasta junalla kohti Kööpenhaminaa, Amsterdamia, Brysseliä, pieniä vuoristokyliä ja Italian merenrantakaupunkeja, Prahaa, Varsovaa, Vilnaa. Jälleennäkemisiä, hyvästejä, kuumia katuja, viileitä öitä vuoristomajassa, ruuhkia, vuorovesiä. 

Kuusi viikkoa matkustin Interrail-passilla ympäriinsä. Kyllästyin hikisiin hostelliöihin, täyteen ahdetun rinkan raahaamiseen, purkamiseen, pakkaamiseen, suihkuun ilman vedenpainetta, jatkuvaan järjestelyyn. Junassa istumista rakastin. Siellä hengitin, lepäsin ja ajattelin. 

”Hidas eteneminen on parasta, koska mieli hyötyy kulkemisesta ja maisemien vaihtumisesta”, kirjoittaa myös Silvia Hosseini teoksessaan Tie, Totuus ja Kuolema.

Tiedostan matkani olleen silkka yksilöprojekti, jolla ei ole kokonaiskuvassa vaikutusta mihinkään. Tavarat ja ihmiset jatkavat ilmassa lentelyä protestistani huolimatta. Niin kauan kuin reilu tunnin lento Helsingistä Rovaniemelle on samanhintainen kuin yli kahdeksan tunnin päiväjuna, on vaikea osoitella yksilöä valinnoistaan.

Myös Euroopan junaverkostossa on vielä paljon parantamisen varaa, jotta sujuva maata pitkin matkaaminen olisi tulevaisuudessa vaihtoehto yhä useammalle. Spontaani junamatkustaminen oli kiva idea siihen asti, kunnes saavuin Ranskan rajalle. Enää pelkkä reilipassi ei riittänyt, vaan juniin tarvittiin paikkaliput. Aikataulutkaan eivät menneet yhteen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä. Jos hidastaisimme tahtia kaikessa muussakin: työssä ja tavaran kierrossa. Jos kaiken tavoitteena ei olisikaan tehokkuus, vaan asioille ja ajatuksille annettaisiin aikaa kasvaa ja elää. 

Aiemmin matkustamisen aikakäsitys oli toisenlainen. Matkat saattoivat kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Voisiko sellainen olla mahdollista nykymaailmassa muutenkin kuin yksittäisten ihmisten irtiottoina? Ainakin kiinnostus hitaampaan, maata pitkin matkustamiseen oli kasvussa ennen koronaa, ja sama liikehdintä näyttää jatkuvan edelleen.

Henkilökohtaisella tasolla junamatkani anti oli mullistava. Vaikka maailma ei yksilöprojekteilla pelastu, niin niiden myötä uudet ajattelutavat voivat versota ja levitä. 

Kestävämpää etenemistä voi oppia myös lähimatkailun kautta. Lapin yliopiston Matkailua lähelle -tutkimushankkeessa lähimatkailua tarkastellaan ”tapana toteuttaa matkailua, joka pohjautuu ihmisen ja luonnon väliseen molemminpuoliseen huolenpitoon”. 

Millaista on matkailu 2020-luvulla? Ekomatkailua, virtuaalimatkailua vai kenties vain matkailun vähentämistä? 

Toistaiseksi matkustaminen näyttää olevan edelleen tavoiteltava onnellisen ja menestyneen elämän avain. Ehkä 2030-luvulla statusmittari on se, kuka tekee vähäpäästöisimmän reissun. 

Huvimatkoista haaveilu tuntuu kuitenkin tässä hetkessä täysin turhanpäiväiseltä ja typerältä. Valmistumisen jälkeinen unelma Trans-Siperian junamatkasta on vain muisto maailmasta, jota ei enää ole. 

Vai onko se sittenkin kaunein haave tässä maailmanajassa, että oltaisiin taas ystävät koolla yli rajojen. 

Aika on valtava etuoikeus. Ehkä useampi valitsisi junan ja nauttisi matkan tuomasta joutilaisuudesta, jos emme olisi niin kiireisiä.

 

Kirjoitan tätä esseetä Pohjanmeren rannalta, Skotlannista. Myös Erasmus-vaihto on mahdollisuus matkustaa toisin. Hitaammin, hieman tasavertaisemmin. Olen täällä kuin kuka tahansa opiskelija kuljeskelemassa Tylypahkaa muistuttavan yliopistorakennuksen pihamailla. Vaihto-opinnot tarjoavat paremman mahdollisuuden kohdata ihmiset ensisijaisesti opiskelijakavereina, ja sitten vasta kansallisuutensa edustajina. Ainakin ihannekuvissa. 

Euroopan Unionin rahoittama Erasmus+ ja muut vaihto-ohjelmat ovat eräänlaista rauhantyötä. Lähetetään nuoret eri puolilta maailmaa samaan asuntolaan, samoille kursseille, ja annetaan ajatusten vaihtua. 

Ulkomailla suoritettujen opiskelu- ja harjoittelujaksojen suosio on kuitenkin vähentynyt rajusti viimeisen 10 vuoden aikana. Syitä tälle voi etsiä esimerkiksi opintotuen leikkauksista ja aikataulupaineista. 

Monelle tulee myös yllätyksenä vaihto-opintoihin sisältyvä apuraha ja muu tuki. 

Nykyisillä opiskeluvaihdoilla on samoja piirteitä kuin Grand Toureilla, joiden suosio ajoittui 1600–1800-luvuille. Pääasiassa ylempien yhteiskuntaluokkien pojat lähetettiin Euroopan tärkeisiin kulttuurikaupunkeihin sivistymään, avartamaan tajuntaa sekä oppimaan taiteita, kieliä ja hyviä tapoja. 

Lähteminen ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto. Kansainvälisyyttä voi kokea ja ihmisiä kohdata myös Lapin yliopistossa, esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden ystävyystoiminnan kautta. 

”Ihmiset tarvitsevat kokemuksia muiden maiden ja kulttuurien erilaisuudesta ja samanlaisuudesta. Vaikka täytyy olla myös itse avoin: ei kenenkään mieli väkisin avarru”, Silvia Hosseini toteaa Mondo-lehden haastattelussa. 

Ehkä ulkomailla asuminen auttaa ymmärtämään ulkopuolisuuden tunnetta. Sitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä tai pääse sisään yhteisöön. Ja miltä tuntuu, kun paikalliset ottavat avosylin vastaan. Kutsuvat juhliin tai iltateelle. 

Silloin voi hetken elää tilassa, jossa rajoja ei ole. On vain naurua, tanssia ja jossain kaukana pauhaava meri.

 

Tutkimuksen vapautta etsimässä

TEKSTI Milla Suutari
KUVITUS Meri Nyman

 

Yliopistoja ohjaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvun ja tehokkuuden tavoitteet. Mitä on tapahtunut vapauden, sivistyksen ja yhteisöllisyyden arvoille, joille suomalainenkin yliopisto on aikoinaan perustettu?

Sykkiikö sydämesi innovaatioille? Oletko joustava multitaskaaja, joka kykenee työskentelemään tehokkaasti myös paineen alla? Haluatko olla mukana luomassa jotain uutta ja innostavaa kansainvälisten huippuosaajien tiimissä? Jos vastasit kyllä, olet etsimämme henkilö! 

Kysymykset ovat kuin mistä tahansa innovaatioihin keskittyvän teknologiayrityksen työpaikkailmoituksesta, mutta myös osuva kuvaus tutkijan työstä 2020-luvulla.

Lapin yliopiston matkailun kulttuurintutkimuksen professori, sosiologi Soile Veijola on työskennellyt vuosikymmeniä erilaisissa akateemisissa ympäristöissä. Viime vuosina hän on tutkinut monien muiden aiheiden ohella akateemisen tutkimisen mahdollisuutta nyky-yliopistoissa. 

“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”, Veijola toteaa. 

Opiskelijalla on mahdollisuus päästä osaksi tieteellistä yhteisöä esimerkiksi hyvin tehdyn gradun myötä. Veijola pohtii, että tutkimuksen vapauden kannalta gradun tekeminen voikin olla tutkijan uran vapainta tutkimusta. Gradun tekijällä kun on vapaus valita tutkimuksensa aihe ja tutkimusmetodologia. 

Sen sijaan monesti ulkopuolista rahoitusta saavissa hankkeissa tiedon tarve on tilaajien ja rahoittajien määrittelemä. 

Usein kysymys on jonkin ajankohtaisen tai käytännönläheisen ongelman tai kehittämispotentiaalin tunnistamisesta ja ratkaisuehdotusten löytämisestä siihen. Tutkimus- ja selvitystyöt ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, mutta nuoren tutkijan vapaus on niissä rajatumpaa kuin perustutkimuksen parissa työskentely.

Perustutkimuksen tehtävä on tarpeiden tunnistamista ja ratkaisujen kehittämistä syvällisempi. Sen tarkoitus on tuottaa tietoa pelkän informaation sijaan. 

Se ei ole tilaajien määrittelemää mittatilaustyötä, vaan ongelmanratkaisun sijaan se pyrkii ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä. Yhteiskuntien rakenteet ja prosessit tulevat tätä kautta helpommin ymmärrettäviksi ja epäkohtiin voidaan tarttua. 

Akuutit yhteiskunnalliset kriisit ovat yleensä vain jäävuoren huippuja. Jotta voidaan nähdä pinnan alle, on perustutkimuksen oltava kunnossa.

Hankkeiden lyhyen aikavälin tavoitteet saattavat helposti jättää jalkoihinsa perustutkimuksen pitkän aikavälin tavoitteet. Aforisminomaisesti myös Veijola puhuu tutkimusajan saattavan kulua tulipalojen sammuttelussa sen sijaan, että palon syttymisen mahdollisuutta estettäisiin. 

“Riippumaton tutkimus on edelleen tutkijan arvopäämäärä, mutta tutkijan vapaus on muuttunut viime vuosituhannen jälkeen”
– Soile Veijola

 

Rahoitusruljanssi

Rahoituksen hakemisen prosessit kaventavat tutkimisen vapautta ja vievät tutkijalta kohtuuttomasti aikaa. Eikö tutkijan supervoiman pitäisi kuitenkin olla yksilöllinen, oppinut ajattelu eikä kyky tehdä täydellisiä rahoitushakemuksia?

Hakemuksen laatijan on jatkuvasti arvioitava ja sovitettava omat intressinsä oman yliopistonsa intresseihin ja osattava katsella hakemusta rahoittajan silmillä.

Herää kysymys, milloin tutkijat saavat oman Leijonan luolansa, jossa tutkimusideoita esitetään rahoittajaraadille kameroiden edessä.

Hakemusten laatimisen ja niiden arvioimisen sijasta aika olisi järkevämpää käyttää tutkimuksen tekemiseen ja tiedeyhteisölliseen arvioimiseen. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei ole.

Minkälaiset tutkimukset sitten saavat rahoitusta?

“Rahoitusta saavat isot, kansainväliset hankkeet, joissa mukana on mahdollisimman korkeatasoisia tutkimusorganisaatioita. Hankkeet, jotka käsittelevät suurten rahoittajien tärkeinä pitämiä teemoja ja joiden tutkimussuunnitelmat ovat innovatiivisia”, Veijola toteaa. 

Kansainvälisissä suurhankkeissa piilee sudenkuoppa, jonka uhriksi tutkimuksen laatu voi joutua. Resurssit kuluvat tutkijoiden juoksuttamiseen eri puolilla maailmaa ja koordinoivien taustajoukkojen palkkaamiseen. 

Kun tutkimusta arvioidaan taloudellisen hyödyn näkökulmasta, siirtyy rahoittajien huomio usein määrällisiin indikaattoreihin laadullisten sijaan. Tutkimuksen laatua saatetaan yhteiskunta- ja ihmistieteissäkin arvioida luonnontieteissä käytetyin menetelmin. 

Esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa tämä voisi Veijolan mukaan vaikuttaa rahoituksen saamiseen sitä kautta, että arvioitsijoiden on ymmärrettävä sukupuoli käsitteeksi, joka vaatii kulttuuristen, sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden syvempää ja käsitteellistä ymmärtämistä. 

Pelkkä kartoitus- ja selvitystyö vaikkapa joidenkin koulutus- tai toimialojen sukupuolijakaumasta ei ole vielä tutkimusta. Se ei auta hahmottamaan tilanteen syitä eikä seurauksia esimerkiksi tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden kannalta. 

Laatua ei voi mitata numeroilla

Talouskasvua ensisijaistava ja tehostava ajattelutapa pyrkii jatkuvasti etsimään uusia kasvualustoja, ja sellaisen se on löytänyt yliopistosta. Samalla lisääntyvät myös erilaiset tavat mitata yliopistotyötä. Yliopistoja rankataan paremmuusjärjestykseen. 

On tavoitteita valmistuvien opiskelijoiden määrästä, ja artikkeliviittauksista pidetään yllä tilastoja. Yksi yliopiston menestyksen mittareista on kansainvälisten julkaisujen määrä. 

Yliopistojen autonomia tarkoittaa autonomiaa valtiosta. Pitäisikö sen tutkimuksen laadun varmistamiseksi tarkoittaa myös autonomiaa taloudesta?

Veijola selventää, miksi yritysmaailman toiminnan logiikan soveltaminen yliopistoissa on ongelmallista. Yritysmaailman tärkein arvopäämäärä, taloudellinen tuottavuus, on määre, jota voidaan mitata. 

Sen sijaan riippumattoman tutkimuksen arvo on kiinni laadusta, joka ei ole määrällisesti mitattavissa tiedeyhteisön ulkopuolisten toimijoiden asettamilla kriteereillä. Kilpailun tuominen riippumattoman tutkimuksen piiriin vääristää helposti tutkimuksenteon tavoitteita. 

Määrä korvaa laadun, kun tutkimuksia tehdään liukuhihnatyönä tieteen ulkopuolelta tulevien paineiden alla.

 

Akateemista vai turhaa tietoa?

Taina ja Janne Saarikiven viime vuonna toimittamaan Turhan tiedon kirja -teokseen on koottu tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Kirjassa pohditaan tiedon merkityksellisyyttä. 

Kirjan sivuilla on juuri sellaista tietoa, jota kohti mennään uteliaisuudesta, tiedonjanosta ja puhtaasta intohimosta tietää lisää maailmasta.

Muuttuneiden arvojen myötä osa tiedosta luokitellaan ei-hyödylliseksi tai turhaksi. Kirja saa pohtimaan menneisyyden yliopistoa. Se, mitä nykyään kutsutaan turhaksi tiedoksi, oli ennen akateemista tietoa.  

Myös Veijola kaipaa entisaikojen vapaata akateemisuutta, joka on nyky-yliopistossa joutunut ahtaalle. 

Kuvaillessaan akateemista vapautta on Veijolan sanoissa nostalgisuuden tuntua. Ennenkin tehtiin paljon yhdessä, mutta eri tavalla. Oli enemmän aikaa lukea, kirjoittaa, ajatella ja keskustella. 

 

Tutkijan palapeli

Veijola kuvailee tutkijan työtä tasapainotteluksi yksilöllisen ja kollektiivisen onnistumisen välillä. 

Yliopistotyön pirstaloituminen moniin eri osa-alueisiin vaikuttaa tutkimuksen laatuun, sillä yhteen työtehtävään keskittyminen on aina pois jostain muusta. Hallinnolliset tehtävät haukkaavat ison palan tutkijan työajasta.

Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.

“Tutkijan työ on muutoin kolmivuorotyötä, jossa kaikki vuorot toteutetaan yhtä aikaa”, Veijola kuvailee. 

Työssä on tasapainoiltava lähes päivittäin tutkimuksen, opetuksen ja ohjauksen, hallinnon sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen välillä.

Työ muuttuu yhteiskunnan mukana ja niin on käynyt myös tutkijan työlle. Palasista tutkija koostaa itselleen toimivan ja organisaationsa tavoitteiden mukaisen kokonaisuuden. Mielekäs vapaa-aika työn vastapainona on tärkeää niin opiskelijalle kuin tutkijallekin. 

Tutkijan työssä vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Yhden ihmisen hetkellinen tutkimusvapaus tarkoittaa sitä, että joku toinen huolehtii sillä aikaa kollektiivisista velvollisuuksista.

Tutkijan uraa pohtivan gradun tekijän olisi Veijolan mukaan hyvä pohtia ainakin seuraavia asioita: 

Rakastanko ajattelemista, lukemista, kirjoittamista ja mielellään myös laskemista vielä enemmän kuin tutkimusaihettani? Haluanko vaalia oman ajatteluni vapautta ja itsenäisyyttä ja samalla yhteyttä toisten tutkijoiden ajatteluun? Kestänkö mahdollisen, ajoittaisen taloudellisen epävarmuuden?

Jos vastasit myöntävästi näihin kysymyksiin, voisi tutkijan työ olla sinun juttusi.



Putinin Venäjä on

lehdistönvapauden dystopia

TEKSTI Sampsa Hannonen
KUVITUS Sari Koukku

 

Suomalainen sanomalehdistö on laittanut toimittajia kortistoon ja uutisautiomaita on syntynyt. Tämä haastaa demokratiaa, sanoo Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson. 

 

On 7. lokakuuta vuonna 2006. Päivä Moskovassa näyttäytyy utuisena ja kauniina.

Harmaatukkainen nainen ryskyttää ostoskärryjään ulos Ramstor-ostoskeskuksesta, ja pakkaa kassinsa Lada 110 -malliseen autoon. 

Vihanneksista pursuavia kasseja on viisi. 

Autoaan pakkaava nainen on toimittaja Anna Politkovskaja. Hänet tunnetaan Venäjällä rehottavan korruption ja ihmisoikeusloukkauksien tiukkasanaisena kirjoittajana. 

Politkovskaja kirjoitti muun muassa Putinin Tšetšenian-politiikasta. Hän vieraili Pohjois-Kaukasiassa vuodesta 1999. Yhteensä noin 40 kertaa. 

Politkovskaja on maksanut journalismista kovan hinnan.

 1. syyskuuta vuonna 2004 hän oli matkalla Beslaniin raportoimaan lehdelleen Novaja Gazetalle panttivankitilanteesta. Kouluun oli tunkeutunut aseistautunut ryhmä. Politkovskaja ei ollut paikalla ainoastaan toimittajana vaan neuvottelemassa myös rauhaa.

Hän menetti tajuntansa teen juonnin yhteydessä.

”Kello 21.50 juon sen. Kello 22 havahdun, että minun on kutsuttava lentoemäntä, sillä olen menettämässä nopeasti tajuntani”, kirjoitti Politkovskaja Novaja Gazetaan tapahtuneesta.

Myöhemmin Politkovskaja heräsi sairaalasta Rostovista. 

 

 

Presidentti Putin murjoi turvallisuuden  

Venäjä makaa tällä hetkellä lähes täydellisessä uutispimennossa. Valtiolliset televisiokanavat on valjastettu Venäjän sotapropagandan tukemiseen. Toimittajia on lähtenyt pois Venäjältä.

Nyt Putin on laittanut uuden vaihteen silmään taistelussa vapaata lehdistöä vastaan. Putinin aloittama hyökkäyssota Ukrainassa on kärjistänyt vapaiden medioiden ahdingon. Muutamia viikkoja sodan alkamisesta syyttäjäviranomaiset määräsivät uutiskanavat Dozhdin ja Eho Moskvyn lakkautettaviksi. Lisäksi Moscow Times on joutunut blokatuksi.

Venäjällä voimaan astunut laki estää totuudenmukaisen uutisoinnin sodasta. Uhkana on jopa 15 vuoden vankeustuomio.

Journalistiliiton jäsenlehden Journalistin päätoimittaja Maria Pettersson on perehtynyt vuosia Venäjän politiikkaan, kulttuuriin ja lehdistönvapauteen. Venäjällä asunut Pettersson on seurannut tilannetta kahdelta kantilta. 

Yhdessä korostuu läheisten tilanne Venäjällä ja Ukrainassa. Toisessa ammatillinen tuki.

“Olin Väli-Amerikassa kirjoitusvapaalla, kun Venäjä aloitti sodan. Heti alkuun selvitin läheisten tilanteen Venäjällä ja Ukrainassa.” 

Suomen journalistiliitto on avustanut 15 000 eurolla ukrainalaisia toimittajia. Avustus on annettu kansainvälisten journalistiliittojen yhdessä perustamaan rahastoon. Rahaa käytetään esimerkiksi koulutukseen ja turvavarusteisiin.

“Tällä hetkellä kaikki paikalliset ja Ukrainassa olevat toimittajat ovat sotatoimittajia. Eli ne ukrainalaiset auto- ja muotitoimittajat, jotka eivät perinteisesti käsittele sota-aiheita, ovat nyt sodan keskellä. Erityisesti kriisialueilla toimimiseen on tarvittu koulutusta.

Pettersson on tyytyväinen suomalaisen median suoriutumiseen keskellä kriisejä. 

“Kansainvälisesti tarkasteltaessa Suomessa tehdään hyvää journalismia, ja meillä on korkeasti koulutettuja toimittajia. Suomalaisen median resurssit eivät kuitenkaan riitä kattamaan isoa sotaa Euroopassa.”

 

“Uusi sivu käännettiin Trumpin tullessa valtaan”

Putin on heikentänyt kansalaisoikeuksia ja demokratiaa jo vuosia. Nyt Venäjää hallitaan totalitarismin kaameudella. Venäjää on romahdutettu riippumatonta sanaa heikentämällä.

Lehdistönvapauden tila heikentyi Venäjällä 2010-luvulla. Vuonna 2012 tuli voimaan niin sanottu agenttilaki. Lain turvin Venäjän oikeusministeriö on merkinnyt ulkomaisiksi agenteiksi muun muassa tutkivan journalismin ryhmän Bellingcatin. 

Ryhmä asetettiin ulkomaisten agenttien listalle vain pari tuntia sen jälkeen, kun Novaja Gazetan päätoimittaja Dmitry Muratov vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon. Listalla on myös BBC:n Venäjän osaston toimittaja Andrei Zaharov.

Jos Suomessa on informaatiovaikuttamisen uhasta kertovia mittareita, nousisivat ne tällä hetkellä punaiselle. Neljä vuotta sitten Sisäministeriö totesi Kansallisessa riskiarviossa, että informaatiovaikuttaminen on yleistynyt Suomessa. 

Pettersson tunnistaa totuutta haastavat ilmiöt. Suomi on vaikea kieli, ja se suojaa hänen mukaansa ulkoisilta uhilta, jos tilannetta verrataan englanninkielisiin maihin tai vaikkapa Saksaan.

“Salaliittoteoriat eivät ole mikään uusia asia. Ei myöskään vapaan median vastustaminen.”

Ulkovaltojen informaatiovaikuttamista, joka on kohdistunut Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, on tutkittu viime vuosina. Venäjän on havaittu levittäneen Donald Trumpia tukevaa disinformaatiota presidentinvaaleissa. 

Pettersson toteaa, että Trump profiloitui median vastustajana.

“Uusi sivu käännettiin Trumpin tullessa valtaan. Hän nostatti omaa kannatustaan lietsomalla epäluottamusta mediaa vastaan. Tämä taas kannusti Euroopan oikeistopopulisteja tarttumaan samaan taktiikkaan.”

Trump jakoi presidenttikautensa ajan väärää tietoa omissa sosiaalisen median kanavissa, ja vyörytti epäluottamuksen verhoa vapaiden medioiden niskaan.

Vuosien 2004 ja 2018 aikana Yhdysvallat on menettänyt lähes 1800 sanomalehteä, joista reilu 60 oli päivälehtiä. Loput lopettaneista lehdistä ilmestyivät viikoittain.

Lopettaneiden lehtien kokonaismäärästä 500 lehteä kattoi syrjäisten maaseutujen asioita. Koronavirus on myös kiristänyt lehdistön taloutta.

Pohjois-Carolinan yliopiston journalistiikan laitos on tutkinut Yhdysvaltoihin syntyneitä alueita, joissa ei ole omaa lehdistöä. Tällaista paikkaa kuvaillaan uutisautiomaana. Siellä ei ole omaa sanomalehteä, joka olisi osa paikalliskulttuuria ja vahtisi politiikkaa. 

Yhdysvalloissa on kaikkiaan noin 3,2 miljoonaa ihmistä ilman päivittäin tai viikoittain ilmestyvää sanomalehteä.

Poliitikkojen sekaantumisesta journalismiin on esimerkkejä myös Suomesta

Yhdysvalloista rantautunutta retoriikkaa käyttää myös Pettersson. Hän on huolissaan suomalaisen lehdistön vastaavanlaisesta kehityksestä. 

“Suomeen on muodostunut uutisautiomaita. Eli nyt on laajoja alueita ilman omaa lehteä. Tämä vaikuttaa paikalliseen demokratiaan.”

Tilastokeskuksen mukaan sanomalehtijulkaisujen määrä on tippunut. Vuonna 2000 Suomessa ilmestyviä sanomalehtiä oli 348 kappaletta kun taas vuonna 2019 luku oli 287. 

Useammin kuin kolme kertaa viikossa ilmestyviä lehtiä on Kansalliskirjaston mukaan 48. 160 on paikallislehtiä ja loput ilmaisjakelulehtiä.

Sanomalehtien katoa on seurannut toimittajien väheneminen toimituksissa.

Työvoima sanoma-, aikakaus- ja uutistoimituksissa  on vähentynyt noin 40 prosenttia vuosien 2008–2018 aikana, havainnollistaa Tilastokeskus.

Pettersson kuvailee muutosta romahduksena. Hänen mukaansa tämä voi vaikuttaa tehtyjen juttujen määrään tai käytettyyn aikaan käsitellä isoja sekä haastavia kokonaisuuksia. 

Lapissa painettua sanaa hallitsee Lapin Kansa, joka on maakunnan laajalevikkisin päivälehti. 

Lapissa on myös Ylen aluetoimitus. Lisäksi maakunnassa on 11 kerran viikossa ilmestyvää kaupunki- ja paikallislehteä.

Mediayhtiö Kaleva Mediaan kuuluvan Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen kertoo, että toimittajien määrä on Lapin Kansassa viime vuosina vähentynyt, mutta tehtyjen juttujen määrään se ei ole vaikuttanut. Tätä hän perustelee nopeiden uutisten kasvaneella määrällä verkossa. 

Pienentynyttä toimittajakuntaa on Kokkosen mukaan pyritty paikkaamaan yhteistyöllä paikallislehtien kanssa. Journalisteja on Lapin Kansassa noin 30. 

“Uskallan väittää, että journalismin taso ei ole toistaiseksi laskenut vaikka toimittajia on vähemmän”, toteaa Kokkonen.

Suuret mediayhtiöt ovat imaisseet maakuntalehtiä ja sanomalehdet ovat yhdistyneet. Näin kävi myös Lapissa, kun Lapin Kansaan ensin yhdistynyt Pohjolan Sanomat lakkautettiin vuonna 2017. Pohjolan Sanomat uutisoi Meri-Lapin asioista.

Nyt alueen paikallisuutisoinnista vastaa Lapin Kansan Kemin ja Tornion omat aluetoimittajat. Lisäksi Kemissä jaetaan kaksi kertaa viikossa kaupunkilehti Lounais-Lappi.

“En koe mediatalojen ja sanomalehtien monopolisoitumista lähtökohtaisesti ongelmana, ja parempi tilanne se on, jos lehteä ei olisi ollenkaan. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, jos isot mediayhtiöt kierrättävät samoja uutisia lehdestä toiseen, eikä paikallisuus kuulu”, pohtii Pettersson. 

“Suomeen on muodostunut uutisautiomaita. Eli nyt on laajoja alueita ilman omaa lehteä. Tämä vaikuttaa paikalliseen demokratiaan.”
– Maria Pettersson

Mitä Suomessa tulisi oppia Venäjän lehdistönvapaustilanteesta?

Suomen lehdistönvapauden vertaaminen Venäjän tilanteeseen on ääripäiden tarkastelua, mutta vaikutusyrityksiä on nähty myös Suomessa. Vuonna 2016 pääministeri Juha Sipilä lähetti kymmeniä sähköposteja Yleisradion toimitukseen, joissa hän muun muassa kertoi, että arvostus Yleisradiota kohtaan on “täysi nolla”. 

Jupakkaa edelsi Sipilän tuohtumus hänen mahdollista esteellisyyttä koskeneista jutuista. Myöhemmin Eduskunnan oikeusasiamies totesi, että Sipilä ei ollut esteellinen Terrafame-asiassa.

Sipilän sähköpostit johtivat tilanteeseen, jossa Yleisradion johto hyllytti useita Sipilää koskevia juttuja, ja osansa sai myös toimittaja Ruben Stiller, kun häntä varoitettiin Sipilää koskevan ohjelman suunnittelusta. Varoitus peruttiin myöhemmin.

“Riippumaton journalismi palvelee yleisöään. Se ei ole poliitikkojen tai kenenkään muunkaan palveluksessa. Poliitikkojen sekaantuminen journalismiin tulee väkevästi torjua”, linjaa Pettersson.

 

 

Anna Politkovskajan tarina on tarina oikeudenmukaisuuden tavoittelusta

Novaja Gazeta -lehti viesti kuukauden ajan sodan alettua, mutta jäädytti toimintansa maaliskuun lopussa. Lehti kertoo jatkavansa, kun sota Ukrainassa on ohi. Lehden toimitus ilmoittaa saaneensa varoituksen Venäjän viestintäviranomaiselta Roskomnadzorilta. 

Uusi vuosituhat on ollut lehdelle synkkä.

Novaja Gazetalle työskennelleitä toimittajia on kuollut kuusi. Näistä murhia on viisi. Committee to protect journalists -järjestön mukaan 25 toimittajaa on murhattu Venäjällä 2000-luvulla. 

Yhden toimittajan tarina on jäänyt elämään.

Novaja Gazetan toimittaja Anna Politkovskaja parkkeeraa hopeanvärisen autonsa etuoven viereen. Osoite on Lenskaja 8/12. 

Hän nostaa ruokakassit ja harppoo kohti yläkerroksissa olevaa kotia. Puolet ostoksista Politkovskaja on jättänyt alakertaan. 

Hän palaa takaisin hakemaan loppuja ostoksiaan. Kello on hieman yli neljä iltapäivällä.

Politkovskaja lukitsee autonsa ovet ja palaa hissille kolmen kassin kanssa. Kun Politkovskaja on painanut hissin nappia, lähestyy varjoista tummiin pukeutunut nuori ja hoikka mies.

Mies kohottaa äänenvaimentimella varustetun pistoolin ja ampuu neljästi.

Ampuja heittää aseen, jossa ei ole enää sarjanumeroa, ruumiin viereen ja pakenee paikalta. Myöhemmin tutkimuksissa selviää, että Politkovskajaa varjostettiin ennen surmaamista. 

Naapuri saapuu hissille ja löytää ruumiin. Vain viisi minuuttia ampumisen jälkeen.

Anna Politkovskajan tarina on ollut jo vuosia muistutus Putinin hallinnon häikäilemättömyydestä. 

Politkovskajan uhmakas demokratian vaaliminen keskellä autoritääristä valtiota synnytti äänen, joka vaatii oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Ja se kuuluu edelleen.

 

Anna Politkovskajan kuolinpäivän tapahtumat: Pekka Hakala, Suuri ja sekava Venäjä (HS Kirjat, 2008)

 

 

Etäopiskelua vai epäopiskelua?

TEKSTI Sofia Parada Barrenechea
KUVITUS Sari Koukku

Oli uusista opiskelun hybridimalleista mitä mieltä tahansa, on opiskelutavoissamme koittanut uudet tuulet, joiden väliaikaisuus on alati muuttuva konsepti. 

Maailman muuttuessa ei auta kuin muuttua mukana – muutetaan siis. Laskin, että olen muuttanut jo kolme kertaa etäopiskelun aikakaudella. Ei ihme, etteivät kotini seinät täysin tympäännyttäneetkään kevään ensimmäisen Teams-luennon aikana. 

Kova yritykseni keskittyä muuttuu silti hetkessä muuksi. Muun muassa pienyrittäjyydeksi pistäessäni Instagramin välityksellä pystyyn hattubisneksen luennon pyöriessä taustalla. Virkkausintoni vei voiton, enkä taida edes muistaa, minkä kurssin luento oli kyseessä. Lähiopetuksessa en  kehtaisi selata jatkuvasti puhelintani, saati sitten pistää bisnestä pystyyn kesken luennon. Luova multiopiskelutyyli on siis pitkälti etä(epä)opiskelun ansiota. 

Vaikka hattubisnes lähtisikin lentoon, se ei valmistumistani kovasti edesauta. Tavoitteenani oli muistaakseni maisterintutkinto ja siksi tarve toimivalle etäopiskelukonseptille on huutava. Yritän kokea kurin,  järjestyksen, luokkahuoneiden kolkkouden ja ruokalan levottomuuden yhdestä samasta kotiyliopistostani.

 

Valmistumiseni edellyttää nyt virkkuukoukun vaivihkaista vaihdantaa välilehtiin. Sieltä löytyy linkki, jonka kautta pääsen muuttamaan olohuoneeni luokkatilaksi. Hidasta siirtymää olohuoneesta AdobeConnect-tilaan sanelee näytöllä näkyvä ilmoitus: still connecting... 

On kyse sitten 4G:stä tai luokan yhteishengestä, yhteyden alituinen tavoitteleminen tuntuisi määrittävän etäopiskelua enemmän kuin mikään muu. Odotammekohan sen hiljalleen muuttuvan pienellä kybertwistillä maustetuksi kontaktiopetukseksi? Testataan tällaista kybersimulaatiota. 

Kuten kontaktiopetuksessa, niin en tässäkään halua hirveästi huomiota minuun. Autenttisessa luokkahuoneessa olisi kuitenkin väistämätöntä tulla nähdyksi, joten kybersimulaatiossa kamerat laitetaan päälle. Koska kukaan ei oikeasti laita niitä päälle, kameran auki pitäminen antaa enemmän tai vähemmän huomionhakuisen vaikutelman. Suosittelen siis kyberkotiyliopistosimulaatiota vain rohkeille muiden mielipiteistä piittaamattomille, opintoexhibitionisti-leimasta vähät välittäville uuden aallon ratsastajille. Olenko itse sellainen? En, mutta epätoivoisesti yritän tässä valmistua.

Ehkei kybersimulointi olekaan itselleni se aivan sopivin opintometodi. Toisaalta ei perinteisetkään opiskelutavat luonnistuneet minulta  täysin mutkattomasti. Koen enemmän sosiaalista ahdistusta kuin kehtaan myöntää. Luennoilla valtaa usein huonommuuden tunne, ja sen johdosta tulkitsen muiden olemuksia itselle epäsuotuisasti. Ehkä kasvoton konekyttääminen voisi ehkäistä tätä vääristynyttä tulkitsemista? Toisaalta konekyttäily mahdollistaa sen, että itse kukin voi päättää, miltä muiden ilmeet ylipäätään näyttävät.

 Niin perinteiset kuin modernitkaan opiskelutavat eivät tunnu maistuvan. On siis rankan opinnollisen itsereflektoinnin aika. Jäsensin paloihin, miksi opiskelu etänä ei maistu, lähinnä vaan herättää minulle erittäin epätyypillisistä ja oudoksuttavaa yrittäjäintoa. Sain painittua esiin sanan – toiminnanohjaus. Myönsin, kuinka minulla on haasteita toiminnanohjauksessa. 

Etäopiskelu vaatii itseohjautuvuutta. Itsekurin ja toiminnanohjauksen risteytystä. Itsekuria minulta löytyy. Kuitenkin vain suhteellisen hyödyttömiin asioihin, kuten sängyn petaamiseen, wc-kannen laskemiseen (ystäväni koulutuksen jälkeen) tai harmittomien asioiden pakonomaiseen suorittamiseen juuri sillä tavalla, tai siinä järjestyksessä joka kyseisellä hetkellä tuntuu maailman tärkeimmältä. 

Osaan siis vaatia itseltäni paljon, mutta turhaa. Yleisesti edellytettyjä asioita, kuten keskittymiskykyä kykenen vaatimaan itseltäni ulkopuolisen paineen alaisena. Tuskin tällöinkään keskityn, lähinnä huolehdin siitä, ettei keskittymiskyvyttömyyteni paljastuisi. Etäluennoista sosiaalinen paine toimia ohjeistetulla ja oppimiselle olennaisella tavalla on poissa. Vastuu toiminnan opinnollisesta hyödyllisyydestä onkin vain opiskelijalla, tai tarkemmin opiskelijan itseohjautuvuusosalla aivoista.

 

Tähän mennessä etäopiskeluyritykseni ovat tehneet minusta huomiota janoavan harhaluuloisen bisnesnaisen, muttei suinkaan maisteria. Onko mahdollista tottua edes ajatukseen all inclusive -yliopistosta omassa kodissani;  työ, koti, opisto. Uidaan täysin uusissa vesissä. 

Avokadon juuret kasvavat kärsivällisesti vedessä  ennen kuin ne istutetaan multaan. Voisiko avokadoista ottaa mallia? Kasvatettaisiin uudet opiskelujuuret ja samalla totuteltaisiin kärsivällisesti yliopiston ja opiskelumaailman tuntemattomiin vesiin. Ja kun rennosti siinä hyvällä fiiliksellä lillutaan, niin siinä ne tutkinnotkin kepeästi kelluisivat rinnalle. Kevät 2022, lillumisvesien aika. 

Koti, työ, opisto ja uimahalli. Nekin menivät kiinni. Aloin googlailemaan taiteltavaa kylpyammetta. Sinne voisi mennä ihan konkreettisesti luennon ajaksi lilluskelemaan ja kasvattamaan kärsivällisyyden ja tottumuksen juuria. Voisiko lilluminen laimentaa etäopiskelun lannistavuutta?  Pettymystä kun syntyy, ei pelkästään tekemättömistä tehtävistä, vaan myös siitä, kuinka on epäonnistunut itsekurillisesti ohjailemaan aivojaan tekemään niitä. 

Kontrollin kadottaminen ja etämaailmassa pakonomaisesti lilluminen tuskin kirvoittaa tahtoa tottua uuteen opiskelujärjestelyyn. Epäonnistumisten tuottamien tunteiden kanssa päätyy vielä painimaan (tai lillumaan) aivan yksin, etänä muista enemmän tai vähemmän juuriaan kasvattelevista opiskelutovereista.

Miten sitten luoda vuorovaikutteisempaa ja ihmistä kohtaavampaa kyberyhteyttä?  Armollisuus ehkä avittaisi, vaikka sekin erittäin pitkäjänteistä tunnetyötä vaativa taito. Ehkä valaiden kommunikaatiosta voisi inspiroitua, sillä ne ovat etäältäkin yhteydessä toisiinsa kaikuvien ääniaaltojen avulla. Niiden olemus on myös niin lempeä ja armollinen. Ja nekin lilluvat! 

Taktiikkani kiinnittyä vaikeasti hahmotettavaan bittimaailmaan vain mielikuvien voimalla sekä vailla aistein tunnettavissa tai haisteltavissa olevia rakenteita on villiä ja ehkä hiukan utopistista. Vaikka se on auttanut minua, on etäopiskelun tukena ja turvana ollut pitkälti tietokoneeni. Pidän siitä, sillä se on etäpäivieni ainoa konkreettinen hahmotettavissa oleva opintoihin liittyvä objekti. Mutta siitä voi myös katsoa Netflixiä. Ja se on kivaa, vaikka näin aivan viimeistään ne kaikki työt ja huvit sekoittuvat yhdeksi kirkkautta säädeltäväksi A4-kokoiseksi suunnikkaaksi. 

 

Koronarajoituksia on hiljalleen alettu purkamaan ja etäopiskelu muuttunee taas välttämättömyydestä vaihtoehdoksi. Skeptikko minussa tietää vähäiselle tuijotukselle jääneiden seinieni tulevan vielä turhautuneen katseeni läpäisemiksi uidessamme tässä pandemia-aallokossa. 

Vaikka nyt tyyntyy ja valaiden etäkaikutekniikoille ei tule hetkeen kysyntää, valmistaudun tulevaan varustamalla kotini epäopiskelun mahdollistavilla lilluntatarvikkeilla. Vähintään kuvitteellisilla sellaisilla.

Maapallo käristyy ja kuihtuu,

mutta kaikkia ei kiinnosta

TEKSTI Sampsa Hannonen
KUVA Elli Alasaari

Telluksella elostelee vaarallinen, ja kerskakulutusta ihannoiva laji. On kuitenkin tärkeää, että tähänkin kahdella jalalla tallustavaan otukseen suhtautuu lempeydellä.

 

Paljaaksi hakattuja vanhoja metsiä. Roinasta pursuilevia tusinaputiikkeja. Uusia hotelleja keskelle erämaata.

Tällaisen kohtuuttomuuden puolestapuhujana on ansioitunut yksi laji: luonnontuhoaja. 

Tämä ihmissukuun kuuluva laji on kaikelle elolliselle erittäin vaarallinen, petollisen älykäs ja ovela silmänkääntäjä. 

Ominaispiirteisiin kuuluu luonnonvarojen kohtuuton käyttö, ja siksi laji onkin soluttautunut ovelasti myös politiikkaan yli puoluerajojen. 

“Lisää kasvua” ja “kyllä markkinat korjaa” ovat lajitovereille yleisimmin esitetyt kutsuhuudot.

Kasvusta mongertaessaan viekas otus saattaa kuitenkin toistaa onttoja sanoja kuten “ekologinen” ja “kestävä”. Tärkeintä tietysti on, että sanat toistetaan useaan otteeseen, kun markkinoidaan ympäristölle haitallista toimintaa, koska silloinhan se on varmasti kestävää ja ekologista!

Tätä kutsutaan myös viherpesuksi.

Tässä kohtaa nostan luonnontuhoajille kauhtunutta villamyssyäni. Heidän häikäilemätön vilunkipeli on kestänyt aikaa.

 

Ympäristökriisi viiltää läpi tutun ja turvallisen. Se on jo käynnissä olevien yksittäisten luonnonkriisien yhteenliittymä, joka pahimmillaan vauhdittaa toinen toistaan.

Ilmastonmuutoksen lisäksi luontokato on hälyttävä merkki ympäristön tilasta. Pelkästään Suomessa joka yhdeksäs eliölaji on uhanalainen, ja tahti on kiihtyvä. Tämän lisäksi lähet puolet Suomen kaikista luontotyypeistä on uhanalaisia.

Tällaisia tosiasioita vasten luonnontuhoajan hurmoksellinen jorina talouskasvusta kuulostaa lähinnä taantuneelta uskonlahkolta. Eikä ihme, koska otus kuvittelee edelleenkin elävänsä ehtymättömien varojen planeetalla, jossa on rajattomasti tilaa. 

Tekisi mieli huutaa: “Mitä typeryksiä te olettekaan!”

Mutta tuskinpa se mitään auttaisi, vaikka luonnontuhoaja yhteistä venettä keikuttaakin. 

Oikeastaan luonnontuhoajat eivät ole sen tyhmempiä kuin me äärimmäisen oikeamieliset. Monet heistä ovat kovinkin osaavaisia, mutta ympäristökriisiin liittyvien yhteyksien ja vaikutussuhteiden ymmärtäminen on heidän julkisesta puheestaan päätellen puutteellista. 

Tai jos he jotain asiasta ymmärtävätkin, eivät he sitä innokkaasti tuo julki. Ei näet ole heidän prioriteettilistalla.

 

Nyt jos koskaan lajin pitäisi nähdä ympäristökriisi elollista elämää romahduttavana useiden kriisien kokonaisuutena. Tämän tulisi ohjata ensisijaisesti myös heidän politiikkaansa, koska se ei toden totta ole kasvusta tai markkinoista erillinen asiakokonaisuus. Arvomaailman merkittävä uudelleentarkastelu suhteessa ympäristöön ja luonnonvaroihin lienee tähän keino.

Arvojen uudelleentarkastelu on kuitenkin raskasta. Se saattaa johtaa tilanteeseen, jossa joutuu myöntämään toimineensa väärin. Kivualiasta se on etenkin silloin, kun on toiminut vastoin yhteistä hyvää.

Tällainen tarkastelu ei ole kuitenkaan mahdollista ilman myötätuntoa – eikä vain toista ihmistä kohtaan. Lällyllä ja ylitsepursuavalla tunnemönjällä on syytä valella lopulta kaikki elollinen. 

Ehkä myötätunnon avulla avautuu ovi, jonka takana meitä odottaa uusi yksimielisyys. Ymmärrys elollisen merkityksestä.

 

Kirjoittaja on toimittaja ja yhteiskuntatieteiden opiskelija, joka pyrkii suhtautumaan kaikkeen elolliseen lempeydellä, ja suosittelee sitä myös muillekin.

 

 

Ihmisten äänellä,

tutkimuksen äärellä

Teksti Lotta Lautala
Kuvat Maiju Kettunen

Nafisa Yeasminista ei koskaan pitänyt tulla tutkijaa tai poliitikkoa. Nyt hän on molempia ja ratkoo arktisen maahanmuuton kysymyksiä sekä tutkimuksen että kansalaisvaikuttamisen keinoin.

 

Pakkanen on pureva, mutta vastaanotto Arktikumin pääovella lämmin. 

Vastassa on Arktisen keskuksen tutkija Nafisa Yeasmin, joka viittoo peremmälle.

Rappusia ylös suoraan kahvihuoneeseen.   

“Kahvia? Teetä?”, Yeasmin kysyy samalla, kun puhuu säästä, joka on viivyttänyt töihin lähtöä.

Vesi ehtii juuri ja juuri kiehua, kun ollaan jo työhuoneella. Se ei ole sama, jossa hän aloitti vuonna 2012, mutta kaikki huoneet muistuttavat kyllä toisiaan: 90-luvun toimistounelmaa.

Vastassa on järjestys ja jumppapallo. Yhdelle seinistä on ripustettu käyntikortteja ja toiselle lehtileikkeitä, jotka viestivät, että viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon. 

Yeasmin on palkittu tutkija, jonka lisäksi hän on vaikuttanut niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin useissa työryhmissä ja yhdistyksissä. Parhaillaan hän toimii muun muassa Arktisten maahanmuuttajien asiantuntijana ja valtioneuvoston asettaman Lapin etnisten suhteiden neuvottelukunnan puheenjohtajana.

“En ole halunnut olla sellainen tutkija, joka pysyy akateemisen kuplan sisällä”, kuvailee Yeasmin.

 

Meni aikaa ennen kuin Yeasmin löysi oman paikkansa tutkimusmaailmassa. Oli suunnan hakemista sekä pohdintaa siitä, miten toisinaan yksinäisestä tutkijan työstä onnistuisi saamaan enemmän omannäköistä.

“Viihdyn ihmisten seurassa ja haluan tehdä töitä heidän kanssaan.” 

Useamman vuoden jälkeen muovautui itselle ominainen tutkimustyyli, johon kuuluu vahvasti etnografinen tutkimus, erilaiset haastattelumenetelmät sekä observaatio ja osallistaminen. 

Ihmislähtöisten tutkimusmenetelmien muovautuessa tiiviksi osaksi työtä tuntui edelleen siltä, että jotain puuttui. Yeasmin tiesi, miten tutkimusta tehdään teoriassa sekä käytännössä, mutta mielessä kuitenkin pyöri kysymys: mitä minä teen.

Hän kaipasi entistä työtään kulttuurivälittäjänä, jota tehdessään hän oli päässyt konkreettisesti auttamaaan maahanmuuttajia sopeutumisessa uuteen yhteiskuntaan. 

Päivittäiset kohtaamiset erilaisten kulttuurien välissä saivat pohtimaan arkisia kysymyksiä yksilötasoa laajemmin. Miksi maahanmuuttajanaiset eivät työllisty? Miten yhteisöllisyys syntyy tietyillä alueilla? Entä mitä erityisiä haasteita maahanmuuttajat kohtaavat pohjoisessa?

Myöhemmin tutkijana hän sai vastauksia kysymyksiinsä. 

“Tutkin haasteita, joita maahanmuuttajat kohtaavat, mutta asiat eivät kuitenkaan edenneet paperilta. On valtavasti tutkimusta, jota harva edes lukee.”

Esimerkkinä omalta alaltaan Yeasmin nostaa esiin, miten maahanmuuttajien osallisuuden todetaan olevan vähäistä ja se on siinä. 

Asia turhautti, minkä seurauksena vuonna 2014 Yeasmin perusti Arktiset maahanmuuttajat yhdistyksen. Toiminnan tarkoituksena on kulttuurinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. On kannanottoja, kursseja, työpajoja, tapahtumia ja matalan kynnyksen tapaamisia.

Yhdistyksen avulla halutaan helpottaa ihmisten juurtumista arktiselle alueelle ja samalla tehdä näkyväksi eri kulttuurien juuria. Tavoitteena on ollut myös vuorovaikutuksen sekä yhteiskunnallisen keskustelun lisääminen, ja siinä yhdistys on onnistunut. 

Yhdistystä perustaessaan Yeasmin onnistui myös löytämään tietynlaisen sisäisen rauhan.

“Tätä kautta voin konkreettisesti viedä tutkimiani asioita eteenpäin.” 

 

On monta tapaa tehdä tutkimusta, mutta samanlaiset vaatimukset ja odotukset ohjaavat tutkijoiden työtä. 

Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on korostunut 2010-luvulta lähtien uuden yliopistolain myötä. Yliopistojen perinteisten tehtävien tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on alettu puhua vahvemmin niin sanotusta kolmannesta tehtävästä eli ympäröivän yhteiskunnan palvelemisesta

Ei riitä, että tuottaa tietoa, vaan on myös mietittävä, miten siitä hyödytään.

Tässä mielessä Yeasmin on esimerkillinen tutkija. Alueellinen kehittäminen sekä vuoropuhelun edistäminen yliopiston ja eri ryhmien välillä ovat kulkeneet koko ajan hänen tutkimuksensa rinnalla.

Puheesta myös kuulee, että hän näkee yhteiskunnan palvelemisen tärkeänä osana työtään. 

“Meiltä ihmiset oppivat, miten yhteiskunta toimii tulevaisuudessa.” 

Yeasminin mukaan tutkijoilla on erinomainen mahdollisuus vaikuttaa, jos he vain haluavat.

Hän kuitenkin tarkentaa, ettei kaikki ole omasta halusta kiinni. Tutkijoiden harteilla on koko ajan lisää tehtäviä, ja vaatimusten ristipaineessa haasteeksi muodostuu opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vastuun yhdistäminen.

”Tieteeltä on leikattu paljon, minkä vuoksi ei voida ajatella, että kaikki on mahdollista. Tietysti, jos resursseja annettaisiin enemmän ja työhyvinvointi säilyisi, niin kolmanteen tehtävään olisi pakko vastata.” 

Yeasminilla itsellään ei ole juuri ollut opetusvastuuta, mikä on vapauttanut aikaa vaikuttamiselle, josta hänet on palkittu useaan otteeseen.  

Hän on saanut muun muassa Lapin yliopiston rehtorin palkinnon vuonna 2016, ja hänet on valittu vuoden tieteentekijäksi vuonna 2019, jonka myötä palkinto tuli ensimmäistä kertaa Lapin yliopistoon. 

Palkinnot ovat tuoneet mahdollisuuksia. 

“On otettu yhteyttä ja sanottu: hei sinä olet vuoden tieteentekijä, voisitko tulla tänne ja voisitko mennä tuonne puhumaan”, hän sanoo ja levittelee käsiään.

Miltä palkinnot ovat tuntuneet?

“Jotenkin ajattelen, että ihmiset kyllä arvostavat, jos heitä muistetaan ja heidän työnsä tunnistetaan. Uskon, että olemme luonteeltaan sellaisia.” 

Ulkoisen validaation lisäksi palkinnot ovat lisänneet tunnetta oman tutkimuksen merkityksellisyydestä. Tämä on kasvattanut sisäistä motivaatiota. 

“On tullut olo, että nyt yhteiskunnalle pitäisi antaa vielä enemmän — ja sitä olen yrittänyt koko ajan tehdä.” 

Intensiivinen työnteko vaatii sitä, että innostuu työstään. Yeasminen kohdalla ei ole kyse ainoastaan työstä, vaan elämäntavasta. 

”Tieteeltä on leikattu paljon,
minkä vuoksi ei voida
ajatella, että kaikki
on mahdollista.”

Yeasminen nimeä googlettaessa näyttää, että maahanmuuton tutkijana ja aktiivisena kansalaisvaikuttajana hänestä on tullut paikallinen maahanmuuton ääni. Miltä se tuntuu?

“Se tuntuu todella hyvältä. Jonkun pitää olla se ääni ja minä haluan olla se ääni” 

Hän lisää, että haluaa aktivoida myös muita puhumaan.

“Kaikilla on omat haasteensa, ja jos et puhu, ei ole ketään, joka puhuu puolestasi.”

Nykyistä keskustelukulttuuria ja yhteiskunnallista osallistumista rajoittaa kuitenkin erilainen häirintä ja vihapuhe. Myös tutkijoista moni pohtii, missä ja millä tavalla keskustelee. 

Pahimmillaan vihapuhe ja sen pelko vaikuttavat siihen, mitä tutkija haluaa tutkia. 

“En ole pelännyt, vaikka olenkin saanut kuulla maahanmuuttajien olevan tätä ja tuota, ja että vittu taas tämmöistä. Kuitenkaan kommentit eivät ole vaikuttaneet suoraan työhöni tai haluuni osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaan päinvastoin.” 

Yeasmin korostaa monessa kohtaa sen olevan normaalia, että esimerkiksi maahanmuutosta on erilaisia mielipiteitä. 

“Jos kaikki olisivat samaa mieltä, asiat menisivät sekaisin.”

Hän näkee perustavanlaatuisen tärkeänä, että ihmiset keskustelevat ja kohtaavat kasvokkain. Vihapuheen yksi suurin ongelma on kuitenkin sen kasvottomuus eri alustoilla, jossa kohde jää helposti yksin.

Tuesta ja turvasta puhuttaessa Yeasmin sanoo, ettei oikeastaan tiedä, miten talossa tulisi toimia, jos saa osakseen vihapuhetta. 

“Tästä olisi varmasti hyvä käydä enemmän keskustelua ja pohtia, miten toimitaan.”

 

 

Arktinen keskus on kuitenkin hyvä ja rauhallinen paikka tehdä tutkimusta, Yeasmin kertoo työhuoneessaan, jossa minimalistista sisustusta täydentää iloinen ja vuolas puhe. Ja nauru.

“Tietynlainen vapaus on ollut koko ajan läsnä työnteossa, kun olen ollut täällä.”

On ollut mahdollisuus keskittyä siihen, mitä haluaa: tutkimaan maahanmuuttoa ja siihen liittyviä kysymyksiä erityisesti arktisella alueella. Yeasmin näkee maahanmuuton tutkimisen olennaisena osana globaaleja muutoksia, jotka tulevat muuttamaan ja määrittelemään alueen tulevaisuutta.

Keskeinen teema maahanmuuton tutkimisessa läpi hänen uran on ollut sosiaalisen osallisuuden edistäminen. Hän on julkaissut aiheesta kymmeniä tieteellisiä sekä yleistajuisia artikkeleita. 

Yeasmin toteaa useaan otteeseen, että työtä tarvitaan. Hokemaan on varmasti helppo yhtyä, sillä työ näyttäytyy nykyaikana monessa mielessä olemassaolon symbolina.

Moni maahanmuuttaja kokee työllistymiseen liittyviä haasteita, mikä heijastuu myös heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Yeasmin on huolissaan tästä sekä Lapin kuntien tilanteesta, sillä niissä tarvitaan kipeästi työtä tekeviä veronmaksajia.

“Kunnat tyhjenee ja kylät pienenee. Mitä se merkitsee alueen tulevaisuudelle?”

Eikä väestökato kosketa ainoastaan pohjoisen pieniä kuntia, vaan kuvio on suunnilleen sama kaikkialla Suomessa. 

Yeasmin näkee, että kunnat tarvitsevat lisää maahanmuuttajia. Olennainen kysymys on, miten heidät saadaan houkuteltua ja jäämään alueelle?

Hän korostaa jälleen työn merkitystä, mutta jääminen vaatii myös muuta. Kyse on laajemmin siitä, miten maahanmuuttajat saadaan integroitumaan yhteiskuntaan. 

“On toimintasuunnitelmia ja strategioita, mutta suurin ongelma on siinä, että näitä toteutetaan eri puolilla hyvin vaihtelevasti, eikä yksilöllisiä eroja juuri huomioida.”

Maahanmuuttajille tarjottavien palveluiden tulisi huomioida paremmin esimerkiksi ihmisten koulutus- ja ammattitausta sekä sukupuolten väliset erot kotoutumisessa ja työllistymisessä. Tämän Yeasmin tietää omasta kokemuksestaan.

Vaatii työtä, että ihmisten erilaiset tarpeet tunnistetaan palveluviidakossa. Kaikille kaikkea -periaate ei kuitenkaan ole onnistuneen integraation avain. 

Strategioiden ja palveluiden toteutumisen lisäksi kyse on asenteista ja siitä, miten maahanmuuttajat otetaan kunnissa vastaan. 

Tammikuussa Yeasmin kirjoitti Uuden Rovaniemen kolumnissaan: 

Suomessa joudumme miettimään, mitä me oikein haluamme tässä maassa. Olemmeko vaatimassa ja luomassa inkluusiolle tilaa vai edistämmekö moniin ihmisryhmiin perustuvia erillisalueita ja kotoutamme sitä kautta?

Yeasminin mielestä inkluusio tapahtuu tällä hetkellä lähinnä paperilla ja käytännön työssä on tekemistä. 

“Ei voi olla niin, että kotouttaminen ja sen vastuu ovat ainoastaan maahanmuuttajien harteilla. Tiedämme, että kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi, mutta kuinka totta se on käytännössä?”

Inkluusio siis vaatii pitkäjänteistä työtä, jossa jokaisella on osansa.

Esimerkkinä Yeasmin nostaa esiin barometrin, jossa suomalaisilta kysyttiin, kuinka paljon heillä on maahanmuuttajataustaisia ystäviä tai kuinka monta kertaa he tapaavat päivän aikana maahanmuuttajia. 

“Kävi ilmi, että ihmiset törmäävät lähinnä kaupoissa ja tämä on se niin sanottu kohtaaminen.” 

Yeasmin puhuu aitojen kohtaamisten ja työn puolesta. 

Hän ei ole ainoa. Aihe on politisoitunut nopeasti ja esimerkiksi maahanmuuttajien työllisyys on asia, josta käydään aktiivista keskustelua. 

Viime vuonna kokoomuksen eduskuntaryhmä esitti, että pysyvän oleskeluluvan ja sosiaaliturvan edellytyksenä olisi suomenkielen taito ja työpaikka.

Mitä Yeasmin ajattelee puolueensa ehdotuksesta? 

“Jos teemme tiukkoja linjauksia, niin meidän tulee ensin miettiä, että kuinka ne toteutetaan, ja sen jälkeen vasta tehdä ehdotuksia.  Esimerkiksi jos vaaditaan äidinkielen tasoista kielitaitoa, niin oppimista tulisi tukea paljon nykyistä vahvemmin ja pitäisi tarjota mahdollisuuksia harjoittaa kielitaitoa.”

 

Kun Yeasminia alunperin kysyttiin mukaan Kokoomukseen vuonna 2013 ei hän omien sanojensa mukaan tiennyt puolueesta juuri mitään

“Ajattelin vain, että vau mikä kunnia.”

Hän oli ehtinyt vaikuttaa monessa, mutta ei ollut suoranaisesti ajatellut puoluepolitiikkaan lähtemistä.  

Kotona häntä ei oltu koskaan kannustettu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta Suomessa ympärille kasaantui ihmisiä, jotka saivat hänet ajattelemaan: miksi ei?

Juuri ihmisten myötä Kokoomuksesta muotoutui hiljalleen poliittinen koti, jonka riveistä hänet valittiin viime vuonna myös Rovaniemen kaupunginvaltuustoon.

Puhuttaessa valtuustosta toistuvat myös sanat työnteko ja yrittäjyys sekä fraasi ilman työtä ei ole tekemistä. 

“Nämä ovat sellaisia asioita, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä jo ennen politiikkaa.”

Kuitenkin ajatus paremman elämän rakentamisesta työllä ja yrittämisellä ovat asioita, jotka ovat sitoneet puolueeseen. Samalla näiden asioiden edistäminen on vakuuttanut Yeasminin siitä, että hän haluaa olla mukana politiikassa. 

Hiljalleen puhe kääntyy myös muihin arvoihin. Mitä Yeasmin ajattelee politiikan perinteisistä arvoista koti, uskonto ja isänmaa?

Kysymykseen ei löydy heti vastausta, mutta hetken päästä hän vastaa isänmaan merkitsevän ennen kaikkea tunnetta. Uskonnon hän näkee politiikassa puolestaan omien äänestäjien ja heidän poliittisten uskomustensa kunnioittamisena.

Ja Rovaniemi on koti, jonka eteen hän haluaa tehdä töitä. 

“Silloin, kun olen poissa täältä ja otan viimeisen lennon Helsingistä Rovaniemelle, niin mietin onko lehdet puussa ja mitä kukilleni kuuluu. Kotini on täällä, vaikka juureni eivät olet.” 

“Silloin, kun olen poissa täältä ja otan viimeisen lennon Helsingistä Rovaniemelle,
niin mietin onko lehdet puussa ja mitä kukilleni kuuluu.
Kotini on täällä, vaikka juureni eivät olet.”

 

Yeasmin on kaukana kotimaastaan Bangladeshista ja myös siitä, mitä hän joskus ajatteli olevansa.

Lapsena hän haaveili lääkärin ammatista, eikä hänestä pitänyt tulla tutkijaa tai aktivistia. Elämä on kuitenkin ajanut näihin rooleihin mutkien kautta.

Tulevaisuudessa Yeasmin haluaisi jatkaa vaikuttamista eri tasoilla, mutta myös tutkijana, sillä kiinnostavaa tutkittavaa riittää.

Äänestä kuuluu kuitenkin epävarmuus. Resursseja on leikattu ja päällimmäisenä ehtona tutkimukselle on raha. 

Tälläkin hetkellä aikaa kuluu paljon sen pohtimiseen, mistä saa rahaa seuraavaksi. On selvää, että aika on pois tutkimuksesta. 

“Tuntuu, että viimeiset kymmenen vuotta olen ollut koko ajan hakemassa hankerahoitusta. Sitä ei kukaan hae puolestasi.”

Voi olla, ettei yksikään hakemus mene läpi ja silloin on työtön.

Toimintatavat muuttuvat jatkuvasti ja myös henkilön, joka on on tehnyt pitkään tutkimusta on vaikea pysyä yliopistopolitiikan perässä: mitä saa hakea ja mitä ei. 

“Tämän ikäisenä alkaa olla jo väsynyt, ja kaipaisi enemmän varmuutta.” 

Vaikka tulevaisuus ja siihen liittyvät epävarmuudet turhauttavat, leviää Yeasminen kasvoille leveä hymy. 

“Ehkä opiskelen vielä lääkäriksi”, hän toteaa ja naurahtaa. Hetken päästä hän vakavoituu ja sanoo, miten hienoa on, että kaikenikäisillä on mahdollisuus opiskella.

Aina on uusia mahdollisuuksia.

Rollosoundin juurilla

TEKSTI Mikko Hyyryläinen
KUVA Niko Mukkala

Rovaniemeläisen musiikkikulttuuri on kiehtovan käsittämätöntä ja laajaa. Se on historiallisesti kerrostunut moninaiseksi kokonaisuudeksi, joka näkyy erityisesti vaihtoehtomusiikin kentällä.

Kaupunkimme musiikkia näkyy valtakunnallisesti YleX:n Läpimurto 2022 äänestyksessä punk-yhtye Puhelinseksin ja rnb-hiphop-artisti Rosa Costen nimien kautta, joista jälkimmäinen pokasi äänestyksessä kolmannen sijan. Rollosoundi kajahtaa Antti Tuiskun ja Lordin kaltaisten kansallisten jymymenestyksien pauhussa sekä sointuu paikallisissa vaihtoehtotapahtumissa. Se myös soi Miia Tervon Aurora-elokuvassa, jossa kuullaan iskelmää ja balkanilaista perinnemusiikkia yhdistelevän Jaakko Laitinen & Väärä Rahan musiikkia. 

Mistä näiden musiikillisten kulttuurituotoksien syvästi ja laajasti haarautuvat juuret ovat saaneet alkunsa? 

Aihe vaatii historiallista tarkastelua. Rovaniemi voidaan nähdä eräänlaisena kulttuurien sulatusuunina, jonne saamelaisten seuraan saapuivat muun muassa Vienan karjalaiset idästä, saksalaiset etelästä ja ruotsalaiset lännestä. Ensimmäiset Rovaniemen markkinat järjestettiin 1881, mutta kaupankäyntiä on joidenkin lähteiden mukaan harjoitettu jo satoja vuosia sitten. Markkinahuuma, kansainvälisyys ja kaupankäynti voidaan nähdä osasyynä, miksi rovaniemeläinen kulttuurielämä on kaupungin kokoon nähden erinomaisen vilkasta ja monipuolista. Taideyliopisto ja geopoliittinen asema edelleen kasvattavat uusia oksia musiikillisen puun runkoon. 

Rovaniemen pienehkö väestö johtaa osaltaan kulttuuriseen sulatusuuniin. Itse soitan rumpuja Reindeer Kalashnikov -yhtyeessä, jossa kokoonpanossa vaikuttavat hevitaustaiset soittajat, räppärit ja muut vaihtoehtokulttuurin tekijät. Poteroituminen on tehty rovaniemellä hankalaksi toimijoiden ja tekijöiden vähyyden vuoksi. Toisaalta, rovaniemen henki ei edes siedä yksioikoista kuppikuntaisuutta. Rovaniemeläinen kulttuuri on kokonaisuudessaan rajoja rikkovaa, ja sitä tehdään omalla rennolla otteella. Sama pätee musiikkiin. 

Ongelmana on usein rovaniemeläisen musiikin jääminen taustalle niin isompien instituutioiden päätöksenteossa, kuin ruohonjuuritasolla kotibileissä. Spotifyn luomat algoritmit tai Lapin radio eivät suosittele tai soita tavalliselle musiikin kuluttajalle paikallista musiikkia. 

"Spotifyn luomat algoritmit tai Lapin radio eivät suosittele tai soita tavalliselle musiikin kuluttajalle paikallista musiikkia."

Rovaniemen kaupunki määrittelee kaupunkistrategiassaan arvoikseen luotettavuuden, inhimillisyyden, turvallisuuden ja luovuuden. Milloin kulttuurinen luovuus alkaisi näkyä myös musiikin tukemisena? Musiikille ei ole tällä hetkellä käytännössä säännöllisiä tiloja, kun keikkapaikat ovat jatkuvasti vähentyneet viimeisten vuosien aikana. Se ei luo muusikoille luotettavuutta, turvallisuutta, saatika luovuutta tai inhimillisyyttä. 

Toivon suuresti, että paikallinen musiikki alkaisi näkymään enemmän ruohonjuuritasolla ja eri instituutioiden päätöksenteossa. Kenties Rosa Coste ja Puhelinseksi viimeistään näyttävät, että paikallisesta musiikista kannattaa olla juureuttavan ylypiä

 

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija, paikallinen monitoimimuusikko ja kulttuurituottaja, jonka haaveena on rollosoundin suurempi kuuluminen.

Pääkirjoitus: Terveisiä Rovaniemeltä!

Päätoimittajat Inka Komonen ja Lotta Lautala
Kuva Adam Eronen Piper

Täällä arktinen näkyy ja kuuluu, mutta taitaa se siellä etelässäkin olla aika hot. 

Sana vilahtelee niin mainoksissa, Instagram-päivityksissä kuin ilmastoraporteissa. Joka puolella kilpaillaan siitä, kuka ehtii ensimmäisenä liittää arktisen osaksi omaa tuotettaan. Voilà, brändi on valmis! Samalla viestitään, että ajan hermoilla ollaan.

Kiinnostuksesta huolimatta täällä ja muualla Lapissa mietitään, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan vielä enemmän. Pandemia ja etätyö kun eivät ole kasvaneesta Lappi-huumasta huolimatta saaneet vielä koko kansaa pakkaamaan muuttoautoja.

Kylissä väki vähenee ja alueella kipuillaan erityisesti siitä, miten vastavalmistuneet saataisiin jäämään. Vetovoimatekijöitä etsitään niin työpaikoista kuin puhtaasta luonnosta, mutta selvää heurekaa ei ole vielä huudettu.  

Viimeisin ahaa-elämys syntyi siellä isolla kirkolla, kun ministeri Kurvinen lupaili opintolainahyvitystä syrjäisille seuduille. Opiskelijaliikkeet eivät ehdotukselle tuulettaneet. Hyvitys tosin saattaisi lämmittää mieltä pankkitilin näyttäessä 30 000 euroa miinusta samalla kun miettii, minne asettua. 

 

Olemme molemmat kotoisin yli 700 kilometrin päästä, junan tuomia, kuten tapana on sanoa. Ja niin on myös moni muu, sillä Lapin yliopiston opiskelijoista yli puolet tulee Pohjois-Suomen ulkopuolelta. 

Niille, jotka eivät täällä asu, on Lappi (eli yhtä kuin Levi) usein lomakohde. Erityisesti korona-aikana moni on tullut hakemaan täältä sitä hetken terapiaa, jota aurinkorannoilta yleensä haetaan. Ja kyllä sen ymmärtää, kun Kehä kolmosen sisällä eksoottisinta on lauantaipäivä Flamingossa.

Etelän loma-ajat ovat myös hyvää aikaa täällä. Säätiedotus on kerrankin tarkkaa ja tietää, mistä suunnasta tuulee. Kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuomisen mukaan säätiedotukset ovat arkipäivän esimerkki siitä, miten Pohjois-Suomeen viitataan vain yhtenä epämääräisenä alueena: 

“​Ensin kerrotaan, millaista säätä on maan etelä-, länsi- ja itäosissa. Sen jälkeen kerrotaan – jos kerrotaan – vähän hutaisten, millaista säätä on Lapissa. Lappi ei siis kuulu maahan, eikä siellä ole itää eikä länttä." 

 

Tänne muutto on avartanut mieltä. Suomessa asioita katsotaan edelleen pitkälti Etelä-Suomen näkökulmasta. Pohjoinen on nähty pitkään periferiana, jossain syrjässä, sivistyksen ulottumattomissa. 

Eksoottisena elämysmaailmana ja resurssien kultakaivoksena piirretty Lappi-kuva edistää luonnon sekä saamelaiskulttuurin hyväksikäyttöä.

Alue on ennen kaikkea ihmisten, elollisen ja kulttuurien koti. Ymmärrys on tärkeää, sillä toisinaan kipeät asiat näkyvät vain kaupungin ääriviivoissa, padotuissa joissa sekä kylteissä, joissa lukee valtion maata. Niitä ei huomaa, jos ei tiedä. 

 

Lämpimät terveiset koko ajan lämpenevästä arktisesta pääkaupungista,
Inka & Lotta