Epätieto on ymmärryksen alku

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuva Elli Alasaari

Poikkeusaika, korona, COVID-19, korona-arki, etäarki, etäopiskelu, etävirpominen, sosiaalinen eristäytyminen, koronakaranteeni. Medioiden jyrkkä koronasuora on aiheuttanut haasteen muun maailman menon seuraamiselle. Maaliskuun puolessa muusta, kuin juuri tästä ajasta, kertova uutinen erottui räikeästi joukosta, mutta sitä ei kiinnostanut lukea. Uutisten kirjo on alkanut sittemmin heterogeenistymään. Maailma pysähtyi, talous lähti pulkkamäkeen, kansa kohahti – ja sitten elämä jatkui.

Korona-aika on hyvä muistutus siitä, miten paljon medialla on vaikutusta maailmankuvaamme ja käsitykseen siitä, mitä yhteiskunnassa ja yhteisöissä tapahtuu. Räikeimpänä esimerkkinä sananvapauden tärkeydestä korona-aikana pidettänee kiinalaisen lääkärin, joka yritti varoittaa myöhemmin pandemiaksi kehittyvästä viruksesta, kohtaloa.

Myös trollit ja salaliittoteoreetikot ovat aktivoituneet. Tänä keväänä disinformaatiota on ollut liikkeellä enemmän, kuin ehkä koskaan. Disinformaatio, tahallinen väärä tieto, leviää viruksen tavoin – se yltyy epidemiaksi, kun kukaan ei enää tiedä tai viitsi tarkistaa sen alkuperäistä lähdettä.

Misinformaationa taas pidetään tietoa, jonka tarkoitus ei ole tietoisesti johtaa harhaan, mutta joka on luonteeltaan epäselvää, epätarkkaa ja tulkinnanvaraista. Misinformaatio on normaalimpaa, ja sitä on ympärillämme varmasti paljon. Se voi johtua vääristä luuloista, vanhentuneista ennakkoluuloista, epätietoisuudesta. Haastavinta toimittajan työssä on kohdata omat ennakkoluulonsa ja huomata, että niitä on. Joskus hävettää myöntää, miten paljon luuli tietävänsä, mutta miten vähän oikeasti tiesi ja miten vanhentuneeseen tietoon omat mielikuvat perustuivat. Näin kävi Henna Hirvoselle, joka kirjoitti tähän lehteen esseen saamelaisuudesta valtaväestön edustajan silmin – sekä kuvittajan ja kirjoittajan oivallus oli se, ettei tiedä tarpeeksi. Se on hyvä lähtökohta monipuolisemman kokonaiskuvan rakentamiselle.

Vaikka karavaani ei juuri nyt pääse kulkemaan, maailman on pakko jatkaa kulkuaan. Kehitys kehittyy. Kymmenen vuoden takaisen yliopistolain uudistuksen jälkituumissa opiskelijatyytyväisyys sidottiin yliopiston rahoitukseen. Palautteella opiskelijoita halutaan myös osallistaa kehitystyöhön. Valtakunnallista kandipalautetta Lapin Yliopiston osalta analysoi Henrik-Kristian Telkki. Ympäristöaate ja luonnonsuojeluajattelu on kasvussa, niin myös kaivannaisteollisuuden kysyntä. Kaivosteollisuudesta ympäristökysymysten ympäröimänä kirjoittaa Miia Pietiläinen. Opiskelijan edunvalvontakaan ei ole tauolla. Kampuksen hiljenemisestä huolimatta LYYllä riittää töitä. Tässä artikkelissa kurkistetaan tuleviin opiskelijoita koskeviin aiheisiin.

Pidemmittä puheitta, tehokasta etäkevättä ja toivottavasti epäetäkesää. Seuraava Lapin ylioppilaslehti ilmestyy syksyllä 2020.

Lapin ylioppilaslehti – Neljän vuosikymmenen retrospektiivi

Kuvat Elli Alasaari
Näyttelyjuliste Helmi Hakuri

Vuonna 2020 Lapin ylioppilaslehden astuessa uudelle vuosikymmenelle takana on jo reilut neljä vuosikymmentä toimimista opiskelijoiden äänitorvena Suomen pohjoisimmassa yliopistossa.

Ensimmäinen Lapin ylioppilaslehti julkaistiin vuonna 1979 ennen kuin Lapin korkeakoulun ylioppilaskuntaa oli edes vielä perustettu. Lehti rahoitettiin silloisen Lapin Korkeakoulun kasvatustieteiden osaston (nykyinen Lapikas ry) opiskelijoiden toimesta. Vuonna 1980 julkaistiin ensimmäinen Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (silloinen Lapin korkeakoulun ylioppilaskunta LAKY) kustantama lehti.

Lapin yliopistossa ja ylioppilaskunnassa on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun ensimmäinen Lapin ylioppilaslehti julkaistiin. Lapin ylioppilaslehti on seurannut tiiviisti ympärillä tapahtuvia asioita sekä ilmiöitä ja raportoinut niistä, unohtamatta opiskelijaelämää ja pientä pilkettä silmäkulmassa. Myös itse lehti on elänyt ajassa sekä sisällöltään että ulkoasultaan, ja nyt onkin aika kääntää katse hetkeksi taaksepäin ja juhlistaa lehden pitkää taivalta sekä merkityksellistä roolia yliopistoyhteisömme ylläpitäjänä.

Lapin ylioppilaslehti on Lapin yliopiston ylioppilaskunnan (LYY) kustantama jäsenlehti, jota tuottavat lehden päätoimittaja ja graafikko apunaan lehteä avustavat kirjoittajat, kuvittajat ja kuvaajat. Lapin ylioppilaslehti palvelee opiskelijoiden tarpeita informoimalla ajankohtaisista asioista sekä tekemällä näkyväksi ylioppilaskunnan toimintaa. Lehti nostaa esille myös yhteiskunnallisia ilmiöitä sekä syventää ymmärrystä niiden takana. Lehdellä on myös viihdearvonsa – sekä sisällöllisesti että ulkonäöllisesti. Lehti tarjoaa monelle kirjoittajalle, kuvittajalle ja kuvaajalle hienon ja mahdollisesti ensimmäisen tilaisuuden kokeilla ja kehittää osaamistaan journalismin ja julkaisutoiminnan maailmassa.

Sähköisen median vallatessa tilaa monet ylioppilaslehdet ovat epävakaassa taloudellisessa tilanteessa ja osa lehdistä on muutettu kokonaan sähköisiksi tai päätetty lakkauttaa. Painettu media joutuu taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Lapin ylioppilaslehti ilmestyy painettuna aikakauslehtityylisenä julkaisuna neljästi vuodessa, minkä lisäksi kaikki artikkelit ovat luettavissa sähköisinä. Pyrimme tähän myös tulevaisuudessa, vaikka printtimedia ei ole nykypäivänä itsestäänselvyys. Toivomme, että yhä useampi opiskelija ymmärtäisi painetun ylioppilaslehden merkityksen laaja-alaisen vuorovaikutuksen välineenä sekä sen muodostaman kulttuurillisen arvon ylioppilaskunnalle sekä sen jäsenille ja osallistuisi myös jatkossa keskusteluun sekä lehden esille nostamista aiheista että itse lehdestä.

Lapin ylioppilaslehti – Neljän vuosikymmenen retrospektiivi
Galleria Kopio 17.3. – 2.4.2020
F-talo 1 krs., Lapin yliopisto, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi
Avoinna ma–pe klo 8–20, la klo 9–16, sunnuntaisin ja arkipyhinä suljettu

 







Individualistin ryhmätyökammo

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri

Vihaan ryhmätöitä. Ryhmätyöfobiani ei johdu siitä, että en pitäisi ihmisistä. Silti saan usein itseni kiinni miettimästä, miksi hyvien tyyppien kanssa ryhmätyötilanne tuntuu usein siltä, kuin liitutaulua hangattaisiin kuivalla sienellä.

Levottomuuteni alkaa tampata rytmihäiriötä rinnassa, kun tunnen, että aikaa valuu hukkaan. Istutaan alas, ideoidaan, keskustellaan, mietitään, keitetään kahvit, pohditaan, sovitaan tapaamisen seuraava tapaaminen. Joku yrittää kiirehtiä hommaa eteenpäin, toinen haluaa vielä miettiä. Kolmas ei päässyt taaskaan paikalle, neljäs haluaisi selvittää puhutaanko aidasta vai seipäästä ja pitäisikö vielä keittää kahvit?

Voisin tässä vaiheessa vetää introvertti-individualisti kortin kehiin ja sanoa, että temperamenttini on sellainen, että teen asiat mieluusti itsenäisesti. Voisin myös syyttää itsekeskeisyys-suoritus kulttuuria ja todeta, että ympäristö tekee kaltaisekseen.

Ei kuitenkaan ihme, että löydän itseni jatkuvasti projektiluontoisista töistä. Siedätyshoitoa tai sitten sekin paradoksaalisesti vain ajan luonne.

Tekstin alussa kärjistetty ryhmätyökammo ei aivan täysin pidä paikkaansa. Kiinnostavan projektin edessä motivaatiota ja intoa löytyy, mutta energia tyssää valitettavan usein huonosti organisoituihin vuorovaikutustilanteisiin.

Tiimityöskentelyn tärkeyttä korostetaan, alleviivataan, kursivoidaan ja vahvistetaan, mutta opetetaanko sitä missään muualla kuin siellä, josta valmistuu vuorovaikutustaitojen ammattilaisia?

Koin pienen ryhmätyövalaistumisen vuoden alussa kaksi viikkoa kestävällä intensiivikurssilla, joka oli ensimmäistä luentoa lukuun ottamatta pelkkää ryhmätyöskentelyä. Sen sijaan, että olisimme ryhmäjaot tehtyämme alkaneet pakertamaan projektiemme ääressä, meidän piti tutustua toisiimme. Meillä oli kaksikymmentä minuuttia aikaa tuoda esiin tietoja itsestämme ja tavoistamme toimia.

Mikä tärkeintä, omien vahvuuksien lisäksi pöydälle nostettiin ehdottomasti heikkoudet. Ryhmäni heikkouksiksi nousivat muun muassa keskittymisvaikeudet, jonkun dominoiva luonne, ympäristön nopeiden muutoksien aiheuttama stressi, päättämättömyys, jahkailu, myöhästely ja niin edelleen.

Haluan ajatella, että ryhmäläisten heikkouksien tietäminen ryhmässä pyyhkäisi heti pois ainakin puolet turhasta hampaiden kiristelystä. Kun ajauduimme toisen ryhmäläisen kanssa sivukeskusteluun milloin mistäkin aiheesta, pystyi kolmas henkilö siitä ystävälliseen sävyyn huomauttamaan, koska yksilöiden heikkoudet olivat nyt ryhmän konsensuksessa ja hyväksyttyjä tosiasioita.

Omien heikkouksien ja vahvuuksien tunnistaminen vaatii toki itsetuntemusta, mutta ennen kaikkea toisilta saatua palautetta. En olisi ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin hyvä rauhoittelemaan jännittynyttä ihmistä haastattelutilanteessa, ellei ryhmäläiseni olisi siitä minulle sanonut. En toki myöskään olisi saanut huomata, miten päättämätön saatan olla tilanteissa, joissa tarvitaan nopeita päätöksiä.

Ryhmä ei ole yhtä vahva, kuin sen heikoin jäsen vaan yhtä vahva, kuin sen kaikkien jäsenten heikkoudet.

Pieni kylä Pohjois-Norjassa

Teksti ja kuvat Elli Alasaari

Harjoittelu Barentsin sihteeristössä Norjan Kirkkoniemellä laajensi käsitystä arktisuudesta sekä rajat ylittävästä yhteistyöstä pohjoisella alueella. Etelä-Varangin kuntaan kuuluva 3500 asukkaan keskustaajama valloitti kansainvälisyydellään ja yllättävän keskeisellä sijainnillaan.

Jos kartan kääntää ylösalaisin, mittasuhteet vaihtavat paikkaansa ja pieni Kirkkoniemen kylä onkin yllättävän keskeisellä paikalla. Venäjän raja jää kahdeksan kilometrin päähän, Suomeen on alle tunti ajomatkaa eikä Ruotsikaan ole kaukana. Näin ollen ainakin Barentsin alueen valtioiden – eli Norjan, Ruotsin, Suomen ja Barentsin alueen Venäjän – kannalta Kirkkoniemi eli Kirkenes on niin sanotusti keskellä kaikkea.

Barentsin yhteistyö (BEAC) on hyvin laaja-alaista, mutta sen yleiseksi tavoitteeksi on määritelty vakauden ja kestävän kehityksen edistäminen Barentsin alueella. Barentsin sihteeristö (IBS) toimii tiedottajana, arkistona ja kommunikointiväylänä kaikkeen Barentsin yhteistyöhön liittyen.

Sekä yötön yö että kaamosaika kestävät Kirkkoniemellä noin 50 päivää.

Kirkkoniemi on kokoonsa nähden hämmästyttävän kansainvälinen paikka. Sekä IBS että samassa rakennuksessa sijaitseva Norjan Barentsin sihteeristö vetävät puoleensa työntekijöitä ympäri Pohjoismaita. Kirkkoniemellä on oma Venäjän lähetystönsä ja noin kymmenesosa asukkaista on venäläisiä. Tapasin Kirkkoniemellä siellä työskenteleviä ihmisiä USA:sta, Espanjasta, Bulgariasta ja tietysti Suomesta. Kirkkoniemellä on oma lentoasemansa ja Hurtigruten-risteilijä pysähtyy siellä päivittäin, joten turistejakaan Kirkkoniemeltä ei puutu.

Kirkkoniemellä järjestetään vuosittain Barents spektakel -festivaali. Vuonna 2019 aiheena oli Chinatown, josta löytyi vielä merkkejä Kirkkoniemen keskustasta. Tämän vuoden teemana on "The Russian connection".

Muistan varmasti aina sen hetken, kun ensi kerran ylitin Norjan rajan harmaana huhtikuisena iltapäivänä ja uusi kollegani soitti auton stereoista täydellisesti maisemaan sopivaa, suruisan haikeaa Anne-Mari Kivimäkeä. Olin heti täysin myyty. Kirkkoniemi oli kesäkuulle asti hyytävän kylmä ja pidemmän päälle todennäköisesti ahdistavan pieni paikka, mutta muutamaksi kuukaudeksi minulle juuri sopiva.

Muistan varmasti aina sen hetken, kun ensi kerran ylitin Norjan rajan harmaana huhtikuisena iltapäivänä.

Roskien määrä yllätti keväisillä Jäämeren rannoilla.

Paikkakunnan asukkaiden monentasoinen aktiivisuus on vaikuttavaa. Kirkkoniemellä on muun muassa oma elokuvakerhonsa, aktiivisia tanssiryhmiä sekä tapahtumia useimmille viikonlopuille. Kirkkoniemellä järjestetään myös vuosittain oma Barents spektakel -festivaali sekä yrittäjille ja opiskelijoille suunnattu ICE-innovaatiofestivaali.

Jännittäviä käänteitäkään pieneltä paikkakunnalta ei puutu. Rovaniemen tavoin myös Kirkkoniemi poltettiin kokonaan toisessa maailmansodassa. Neuvostojoukot ajoivat saksalaiset sotilaat pois kaupungista, minkä vuoksi heitä pidetään Kirkkoniemen pelastajina. Kirkkoniemen vapautuksesta tuli viime lokakuussa kuluneeksi 75 vuotta, ja tätä saapuivat juhlistamaan sekä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov että Norjan kuningas Harald.

Kirkkoniemeä on puhuttanut myös paikallisen Frode Bergin pidättäminen ja vakoilusta vangitseminen Venäjällä 2017. Berg armahdettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen joulukuussa 2019. Rajojenvälistä yhteistyötä rakastavia kirkkoniemeläisiä ei naurata, jos heille vitsailee, että he olisivat vakoojia.

Kirkkoniemen keskusaukiolle voi jättää vaikka shakkinappulansa tai polkupyöränsä yöksi – on epätodennäköistä että kukaan ottaisi niitä mukaansa.

On hyvä muistaa, että ennen kansainvälistä tunnelmaa Kirkkoniemi oli vain pieni kaivoskylä, minkä jäljet näkyvät paikoitellen edelleen hieman nuhjuisen oloisessa keskustaajamassa. Vanhat kaivosrakennelmat ympäröivät paikkakuntaa ja kaivospölyä tunkee esiin sieltä sun täältä. Järkytyin sulavan lumen alta paljastuvista rantojen roskalautoista. Täälläkin, arktisen Jäämeren rannalla! Onneksi paikalliset ottivat ongelman tosissaan ja järjestivät siivouspäiviä, jolloin rannat saatiin puhtaiksi.

Kaivosteollisuuden jälkiä. Rautakaivoksessa tehdään koeporauksia, joiden tarkoituksena on selvittää mahdollisuuksia avata Bjornevatnin kaivos uudelleen.

Monet Kirkkoniemellä syntyneet jäävät sinne asumaan loppuelämäkseen, tai jos lähtevätkin, niin palaavat aikanaan takaisin. Opin norjalaisista yhtä jos toista, muun muassa sen, että aidolla norjalaisella on oma asuntoauto, mökki ja ennen kaikkea vene, jokaista ainakin yksi kappale. Oman pienen puutarhan omistaminen ja hoito ovat ainakin kirkkoniemeläisille ensisijaisen tärkeitä asioita.

Vuonoilla kävellessäni käänsin usein selkäni kohti jäämerta ja mietin avaraa maisemaa tutkaillen, että sinne ne jäävät etelään – Rovaniemi ja Suomi.

Harjoittelu Barentsin sihteeristössä toi monia uusia työkaluja ja tuttavia sekä avarsi näkemystä arktisuudesta. Vuonoilla kävellessäni käänsin usein selkäni kohti Jäämerta ja mietin avaraa maisemaa tutkaillen, että sinne ne jäävät etelään – Rovaniemi ja Suomi. Sain todeta, että napapiirin yläpuolellakin tapahtuu monenlaista. Parin kuukauden aikana kiinnostus naapurimaita kohtaan kasvoi olemattomasta loputtomaksi. Kiinnostuitko sinäkin?

Kirkkoniemi

  • 3500 asukkaan keskustaajama Etelä-Varangin kunnassa, Finnmarkin läänissä, Pohjois-Norjassa.
  • Väestö koostuu norjalaisista, saamelaisista, venäläisistä sekä kveeneistä ja suomalaisista.
  • Kirkkoniemi pommitettiin kokonaan toisen maailmansodan aikana ja rakennettiin sittemmin uudelleen.
  • Sekä yötön yö että kaamosaika kestävät Kirkkoniemellä noin  50 päivää.
  • Barentsin sihteeristö perustettiin Kirkkoniemelle vuonna 2008. Sihteeristössä on neljä jokaista Barentsin alueen maata edustavaa työntekijää sekä pari kertaa vuodessa vaihtuva harjoittelijan paikka.
  • Seuraava harjoitteluhaku aukeaa keväällä 2020: https://www.barentscooperation.org/en/About/International-Barents-Secretariat/Internship

Lähteet

www.nytimes.com/2019/12/28/world/europe/norwegian-spy-jailed-by-russia-is-free-hes-angry-too-but-not-at-moscow.html

https://en.wikipedia.org/wiki/Kirkenes

https://www.barentscooperation.org/en

https://um.fi/barents-yhteistyo

Essee: Trenditietoinen

Teksti Erkka Lehtoranta
Kuvitus Aino Soininen

Nykyaikaa leimaa hämmennys, jota ei pääse pakoon. Ei edes esseisti. Siksi tässä postnormaalissa ajassa on erikoista kirjoittaa. Miksi odottaisin tuottavani lukijalle mitään muuta kuin lisää hämmennystä tässä omassa hämmennyksessäni? Aiheesta on vaikea kirjoittaa, koska huhuilen aiheen sisältä kuin Mikko-kasvain Pyhimyksen albumilla Olisinpa täällä.

Tulevaisuustalo Sitra julkaisi vuoden alussa suositusta Megatrendit-julkaisustaan päivitetyn vuoden 2020 version Mikko Dufvan toimittamana. Selvitys on hengästyttävän laadukkaasti tuotettu, kylmäpäisyydessään hyytävä ja kaiken kaikkiaan empaattinen dokumentti ihmiskunnan keskeisistä haasteista Suomen näkökulmasta kirjoitettuna. Noin 70-sivuinen kokonaisuus on jopa visuaalisesti miellyttävä. Etenkin tieteellisissä julkaisuissa tämä seikka on usein nakattu häkellyttävällä tarkkuudella kaivoon.

Megatrendit kuvaavat MEGA-luokan yhteiskunnallisia muutosvirtoja, ja Sitra listaa niitä viisi: kiire ekologiselle jälleenrakennukselle, väestön vanheneminen ja monimuotoistuminen, teknologian sulautuminen kaikkeen, vallan verkostorakenteen muutos ja uutta suuntaa etsivä talousjärjestelmä. Ekologisen jälleenrakennuksen kiire on trendeistä keskeisin, ja loput ovat yhteydessä siihen erinäisten jännitteiden kautta. Trendien väliset jännitteet kuvaavat akseleita, joilla voimme vaikuttaa tulevaisuuteen. Esimerkiksi ympäristötietoisuuden ja ympäristötekojen välinen jännite muovaa tulevaisuutta, mikäli tietoisuus jatkuu yhä useammin tekoina.

Nämä trendit, niiden sisäiset ja väliset jännitteet sekä megatrendejä määrittävät metatrendit muodostavat Sitran kehyksen ennakointiajattelulle eli tulevaisuuden visioinnille, jota on helppo hyödyntää esimerkiksi yritysten suunnittelutoiminnassa tai yliopisto-opetuksen tukena. Sitra tarjoaa myös konkreettisia ohjeita megatrendiajattelun kehittämiseen jokapäiväisessä elämässä.

Dufva mainitsee, että yksittäisen megatrendin ymmärtämistä tärkeämpää on pyrkiä ymmärtämään jännitteistä toimintaympäristöä, jossa trendit tapahtuvat. Tarkastelen tässä osaa yliopiston ja yliopisto-opiskelijan roolia tulevaisuustyössä.

Opiskelija, jonka ympärille tiedot tuodaan

Yliopistolla on keskeinen rooli yhteiskunnallisessa muutostyössä. Suomessa yliopisto on vieläpä laajalti julkisesti rahoitettu instituutio, joten jo sitä vasten peilaten yliopiston rooli on selvä.

Opiskelijan roolista yliopistossa voi olla montaa mieltä. Kirjoitin vuonna 2019 ylioppilaslehteen artikkelin, jossa tarkastelin akateemista vapautta (LY 1/19). Opiskelijan itsenäisyys ja vastuu sen kohdentamisesta yhteisölliseen hyvään korostuivat esimerkiksi haastattelemani filosofi Juha Himangan ajatuksissa. Toisin sanoen, ei ole vastikkeetonta vapautta – yliopistossa opiskelijan kuuluu opetella tapa toimia yhteisöjensä eduksi.

Megatrendien tarkoitus on ohjata vastuullista tulevaisuustyötä, jota yliopistoissa tehdään välillisesti koko ajan. Tutkimus ohjaa rationaalista toimintaa, ja ilman tutkimusta ei olisi megatrendejä tai selvityksiä niistä. Samalla yliopiston tavoite on kouluttaa tulevaisuuden muutoksen johtajia, jotka vastaavat megatrendien tunnistamiin ja jännitteiden asettamiin haasteisiin.

Väitän kuitenkin, että kulttuuri yliopistossa on vaarallisen kankea vastatakseen megatrendien kaltaisiin haasteisiin. Syytä saavat osakseen opintojen standardisointi ja oppimisen tasapäistäminen, opintojen vaatimustason aleneminen ja yliopiston rahoitusmallien luoma paine opintopisteiden keruuseen ja valmistumiseen kriittisen ajattelutaidon oppimisen kustannuksella.

Väitän kuitenkin, että kulttuuri yliopistossa on vaarallisen kankea vastatakseen megatrendien kaltaisiin haasteisiin. Syytä saavat osakseen opintojen standardisointi ja oppimisen tasapäistäminen, opintojen vaatimustason aleneminen ja yliopiston rahoitusmallien luoma paine opintopisteiden keruuseen ja valmistumiseen kriittisen ajattelutaidon oppimisen kustannuksella.

Tästä huolimatta olisi laiskaa sanoa, että opiskelija on passiivinen uhri ”järjestelmän armoilla”. Merkityksen tai tarkoituksen etsiminen yliopistojärjestelmän ehdoilla on nurinkurista jo lähtökohtaisesti, eikä heijastele opiskelijaliikkeiden vivahteikasta historiaa, jossa sopivalla (ja välillä sopimattomallakin) tottelemattomuudella on saavutettu yhteiskunnallisia murroksia, joissa yliopiston ”järjestelmällä” ei ole ollut osaa eikä arpaa.

Näissä muutoksissa keskeinen tekijä on ollut opiskelijoiden keskuudessa vaalittu keskustelukulttuuri, jossa yliopisto on toiminut pitkälti välityspalvelimena.

Olisi intuitiivista ajatella, että opiskelijoiden kokema sekaannus ja hämmennys johtuu laajan keskustelun ja selkeän kommunikaation puutteesta. Mutta ilmiötä voi nähdäkseni selittää paremmin toisin päin: postnormaalin ajan tunnusomainen hämmennys aiheuttaa ryppyjä kampuksen keskustelukulttuurissa.

Ennen olin normaali

Postnormaali aika on metatrendi. Se kuvaa nykyistä, ”normaalin jälkeistä” aikaa, jossa kokemusta maailmasta leimaavat enenevissä määrin ihanat ja pörröiset asiat: elämän monimutkaisuus ja ristiriitaisuus, yleinen kaoottisuus ja selittämätön tunne epäjatkuvuudesta ja -varmuudesta. Nämä ominaisuudet ajassamme aiheuttavat nyrjähdyksen normaalissa – kun mitään ei koeta tutuksi ja turvalliseksi, jatkuva muutos ja epävarmuus ravistelevat normaalin käsitteen hyödyttömäksi. Ihminen hämmentyy perinpohjaisesti. Tästä seuraa, että alati muuttuvien yksityiskohtien merkitys vähenee ja kokonaiskuvan ymmärtäminen nousee yhä tärkeämmäksi.

Postnormaalin ajan lisäksi metatrendeinä tunteiden merkityksen korostuminen sekä yksinäisyyden lisääntyminen sosiaalisen median hyperkonnektiivisessa maailmassa, eli oleminen ”yhdessä erikseen”. Tuloksena ihmiset kommunikoivat enemmän mutta huonommin, ja kun kommunikaatio menee pieleen, joku suuttuu aina aiempaa tulisemmin. Kun kuplamme pienenevät entisestään, elämme jatkuvasti erilaistuvia, mikro-optimoituja todellisuuksia. Empatia köyhtyy, näköalat kaventuvat, ja yhteistyö vaikeutuu.

Ei ole sattumaa, että eksistentiaalinen kriisi on huumoria erityisesti nuorille korkeakoulutetuille. Niin se oli käsitteen isälle Soren Kierkegaardillekin. Hämmennys syttyy täyteen loistoonsa korkeakoulussa, jossa hengen taistelu amerikkalaistyylisen kostean yliopistounelman ja akateemisen tiedonhankinnan välillä kiihtyy. Opinto-oppaassa suurpiirteiset kurssikuvaukset unettavat, jos opasta jaksaa edes avata. Kulttuurin elinvoimaisuus ilmenee sosiaalisissa tapahtumissa, joissa ei ole tarkoituskaan löytää muuta kuin vatsalaukkunsa antimet.

On trendikästä ja ehdottoman soveliasta olla etsimättä syyllisiä, mutten toisaalta omista edes Marimekon kangaskassia. Vika on sinussa, hämmentynyt ystäväni. Olit sitten oletetusta maailmantuskastasi sänkyyn kaatunut tai välinpitämättömyyttäsi opintopisterallilla manifestoiva, olet yhtä syyllinen. Ulospääsy tarkoittaa rauhoittumista ja keskittymistä, jonka yliopiston nykymalli on kieltämättä tehnyt vaikeaksi.

Tunnistan, miten vaikutan vihaiselta boomerilta. Olenkin. Muistan, miten niveleni taipuivat vielä keväällä 1968, ja niin edelleen. Tarkoitukseni on häpäisemisen tai loukkaamisen sijaan huomauttaa, että keskustelu on kivaa, ja sen hyödyntäminen kunnianhimoisissa hankkeissa megatrendien parempien tulevaisuuksien eteen vielä mukavampaa. Mutta kukaan ei opeta opiskelijaa keskustelemaan, sillä sitä ei voi opettaa.

Nuoren valkoisen miehen suojeluspyhimys ja kliininen psykiatri Jordan Peterson pohdiskeli taannoin haastattelussa jotakuinkin niin, miten yliopisto on juuri siellä, missä kriittisesti itseohjautuneet ihmiset ovat valmiita keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista ja tuottamaan ratkaisuja. Fyysisellä rakennuksella tai sen sijainnilla ei ole väliä. Peterson viittasi erityisesti YouTubeen ja siten välillisesti itseensä, mutta ajatus on mielestäni viehättävä.

Olen oppinut ajattelemaan, että yliopiston tarkoitus löytyy kirjahyllyistä ja kahviloista. Opintopisteiden suhteen olen surkea, mutta olen oppinut ajattelemaan minua viisaampien ihmisten seurassa. Tämä ei näy yliopiston rahoituksessa tai ansioluettelossa, mutta se tekee minusta akateemisesti paremman. Näin on sääli sanoa, sillä yliopisto on samalla koti nerokkaille tutkijoille ja opettajille, joista monet luovivat jatkuvien säästöpaineiden kivikoista kunnialla. Muutos ei ala heistä.

Olen oppinut ajattelemaan, että yliopiston tarkoitus löytyy kirjahyllyistä ja kahviloista. Opintopisteiden suhteen olen surkea, mutta olen oppinut ajattelemaan minua viisaampien ihmisten seurassa. Tämä ei näy yliopiston rahoituksessa tai ansioluettelossa, mutta se tekee minusta akateemisesti paremman.

Muutos alkaa luotettavien lähteiden analysoinnista ja aktiivisesta puskemisesta kohti keskustelukulttuuria. Se alkaa rohkeudesta kohdata ihmisiä akateemisissa yhteyksissä, ja aktiivisesta pyrkimyksestä ottaa tällaiset kohtaamiset vastaan niiden ansaitsemalla intohimolla.

Mutta mikä rooli megatrendeillä on tässä kaikessa? Niistähän tässä piti puhua?

Maailmanparannukseen halukkaat sinkut alueellasi

Megatrendiajattelun perimmäinen tarkoitus on kannustaa kaikkia tulevaisuuskeskusteluun. Ilmiselvä oletus tässä ajattelussa on, että halukkaita löytyy. Ihmismielen uteliaisuuden vuoksi tässä ei onneksi ole ongelmaa.

Mutta postnormaalissa ajassa uteliaisuutta ohjataan yhä merkityksettömämpiin asioihin markkinoinnin ja muun vaikuttamisen keinoin. Tieto pirstoutuu ja kuplautuminen kiihtyy. Opiskelijankin tunteita ohjaillaan ja epideeminen ADT-tarkkaavaisuushäiriö rokottaa huomiokykyä.

Toivoisin, että megatrendit olisivat uusi Temptation Island, tai ammattilaisten kesken Tempparit. Kuka tahansa voi keskustella Temppareista; nekin, jotka eivät ole katsoneet jaksoakaan. Se ärsyttää, mutta perverssillä tavalla myös kiinnostaa.

Temppareissa on uskomaton vetovoima tavanomaisuudessaan. Sarja perustuu lähes täysin ihmislajin primäärisimmillä impulsseilla mässäilyyn. Juuri sen vuoksi kuulen Lovisassa mitä tiukinta sosiaalista analyysia nimenomaan Temppareista.

Megatrendit ovat tavanomaisia ja tuttuja, läsnä jokaisessa hetkessä. Megatrendeistä keskustelu voisi olla yhtä selkeää ja kunnioittavaa kuin megatrendiselvityksen tyyli, vailla ahdistuksia omasta pienuudesta. Samalla ne voisivat olla enemmän kuin keskustelut sinkuista ja pariskunnista – vaivattomia, automaattisia ja usein odottamattoman korkealentoisia.

Keskusteluun megatrendeistä riittää tieto trendien pääpiirteistä, ja siten ne voi jo liittää osaksi keskustelukulttuurin jälleenrakennusta ja hämmennyksen lieventämistä. Megatrendit ovat suuntaviivoja, jotka johdattavat opiskelijoita takaisin samoihin pöytiin, yhteisen yhteiskunnan äärelle.

Sitra julkaisee megatrendikortteja, jotka ovat käytännössä pelillistetty tiivistelmä megatrendiselvityksestä. Kortteja voi tilata Sitran kotisivuilta, ja niitä toivottavasti ilmestyy yliopistolle piakkoin. Sopivat varmasti hyvin yhteen Cards Against Humanity -korttien kanssa.

Lähteet

Megatrendiselvitys 2020, Mikko Dufva & Sitra: https://media.sitra.fi/2019/12/15143428/megatrendit-2020.pdf

Diplomaatilla ei ole kahta samanlaista työpäivää

Teksti Vilma Romsi
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Kun maailmanpolitiikassa myrskyää, diplomaateilla ei ole kahta samanlaista työpäivää.  Lapin Ylioppilaslehti tapasi marraskuussa Brexitin ja Britannian parlamenttivaalien alla suurlähettiläs Tom Doddin, joka kertoi diplomaatin työn haasteista sekä Suomen ja Britannian suhteista Brexitin jälkeen.

Tammikuun lopulla tapahtui viimein se, mitä Eurooppa on henkeään pidätellen odottanut viimeiset kolme ja puoli vuotta – Britannia erosi Euroopan Unionista. Seuraava vuosi on siirtymäaikaa, jonka myötä maa solmii uudet sopimukset EU:n kanssa ja näin ollen tämä siirtymäaika määrittää lopulta sen, miltä maan tulevaisuus kansainvälisen politiikan kentällä tulee näyttämään.

Tämä tarkoittaa työntäyteisiä päiviä brittiläisille diplomaateille, kertoi Britannian Suomen suurlähettiläs Tom Dodd vieraillessaan marraskuun lopulla Rovaniemellä Britannian parlamenttivaalien ja muiden työkiireiden alla. Puolituntisen haastattelun sekä politiikkatieteiden ja sosiologian opiskelijoiden ainejärjestö Kosmos Buranin kanssa järjestetyn keskustelutilaisuuden aikana Dodd ehti kertoa, millaisia haasteita diplomaatti kohtaa työssään, kun kansainvälinen yhteistyö saa jatkuvasti uusia muotoja ja merkityksiä.

Päivällä kriisitilanteita, illalla juhlia

Diplomaatti toimii paitsi maansa edustajana toisessa maassa, myös edistää erilaisten poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen suhteiden luomista kotimaan ja kohdemaan välillä. Diplomaatti toimii myös kotimaansa politiikan asiantuntijana kohdemaassa ja päinvastoin.

Käytännössä työ sisältää kaikenlaista näennäisen kepeistä edustustilaisuuksista kriisitilanteiden selvittämiseen ja oman maan kansalaisten avustamiseen hätätilanteissa.

”Työssäni käsittelen esimerkiksi Suomessa tapaturmaisesti kuolleiden Britannian kansalaisten asioita tai keskustelen brexitistä ja ilmastonmuutoksesta ministereiden kanssa. Nämä voivat kaikki mahtua yhteen työpäivään.”

Diplomaatilla ei ole kahta samanlaista työpäivää. Sen lisäksi, että työtehtävät vaihtelevat jopa useasti päivässä, myös asemapaikat vaihtuvat muutaman vuoden välein. Dodd kertoo, että Suomessa diplomaatti ei ainakaan joudu vaaratilanteisiin. Toisin on esimerkiksi Afganistanissa, jossa hän toimi virkaatekevänä suurlähettiläänä vuoden verran.

”Suomi on erittäin hyvä maa asua ja työskennellä.”

Diplomaatin työviikkoihin mahtuu myös paljon juhlia ja tapahtumia – toisinaan aamusta iltaan.

”Päivän ensimmäinen tapahtuma voi alkaa kahdeksalta aamulla ja viimeinen juhla venyä yöhön asti. Sääntö numero yksi on, ettei juhlissa pidä koskaan juoda alkoholia.”

”Päivän ensimmäinen tapahtuma voi alkaa kahdeksalta aamulla ja viimeinen juhla venyä yöhön asti. Sääntö numero yksi on, ettei juhlissa pidä koskaan juoda alkoholia.”
–Tom Dodd

Suomella ja Britannialla oli hyvät suhteet jo ennen EU:ta

Brexit ja sen toistuvat lykkäykset ovat pitäneet brittiläiset diplomaatit kiireisinä viime vuodet. Kun puhe siirtyy brexitiin, yksi diplomaatin työn ominaisuuksista tulee selväksi: diplomaatti ei ota kantaa poliittisesti. Diplomaattina Dodd ei voi spekuloida, irtoaako Britannia EU:sta lopulta sopimuksella vai ilman, jos ollenkaan. Hän kuitenkin toteaa, ettei brexit todennäköisesti tule muuttamaan Suomen ja Britannian välisiä suhteita fundamentaalisesti.

”Suomella ja Britannialla on erittäin hyvät suhteet. Ihmiset ovat matkustaneet töiden ja opintojen vuoksi maiden välillä hyvin pitkään. Maiden välillä oli yhteistyötä jo ennen EU:ta. Brexit ei toistaiseksi ole vaikuttanut Britanniassa asuvien suomalaisten määrään.”

Dodd kertoo, että Britannian Suomen suurlähetystö jopa laajentaa toimintaverkostoaan Suomessa tällä hetkellä.

”Etsimme uusia yhteistyömahdollisuuksia yritysmaailman ja koulutuksen parissa yhä pohjoisempaa, esimerkiksi Lapista.”

Doddin ei ole vaikeaa keksiä Britanniaa ja Suomea yhdistäviä tekijöitä. Sen lisäksi, että maat ovat monessa suhteessa samanmielisiä, hän listaa maiden tekevän yhteistyötä esimerkiksi tieteen ja koulutuksen sekä puolustuksen parissa.   

”Britanniassa on noin 2500 suomalaista opiskelijaa. Tieteen kentällä Suomen ja Britannian yliopistoilla on vahvoja yhteyksiä.”

Kysyttäessä erimielisyyksistä vastaus on lyhyempi:

”Olen diplomaatti.”

Kuitenkin Dodd mainitsee muutamia ilmeisiä eroavaisuuksia.

”Suomalainen kuuluisa konsensuspolitiikka poikkeaa Britannian kaksipuoluejärjestelmästä. Kun puolueet saavuttavat yksimielisyyden, asioita todella saadaan aikaan. Huono puoli konsensuspolitiikassa voi kuitenkin olla, että erimielisyydet jumiuttavat päätöksenteon täysin. Näin on käynyt esimerkiksi sote-uudistuksen kanssa. Lisäksi rasismi ja väkivalta korostuvat tilastoissa Suomessa enemmän kuin Britanniassa.”

Maailmanpolitiikassa puhaltavat uudet tuulet

Vaikka Brexit tällä hetkellä täyttääkin lehtien palstat ympäri Eurooppaa, on se laajemmin tarkasteltuna vain yksi osa maailmanpolitiikan uusia tuulia. Doddin uran aikana moni asia on muuttunut niin Euroopan sisällä kuin sen ulkopuolella.

”EU:ssa valta on keskittynyt yhä enemmän Brysseliin. Tämä keskus-periferia -dynamiikka onkin unionin sisällä suuri kysymys, sillä vallan keskittymisestä on monenlaisia näkemyksiä.”

”Ilmastonmuutos on suuri haaste kansainvälisessä politiikassa. Lisäksi Euroopan on mietittävä suhteitaan Venäjään, Kiinaan ja Afrikkaan. Kylmää sotaa seurasi merkittävä rauhan ja vakauden aikakausi, mikä on nyt muuttumassa. Asiat ovat muuttumassa yhä epävakaammiksi.”
-Tom Dodd

”Ilmastonmuutos on suuri haaste kansainvälisessä politiikassa. Lisäksi Euroopan on mietittävä suhteitaan Venäjään, Kiinaan ja Afrikkaan. Kylmää sotaa seurasi merkittävä rauhan ja vakauden aikakausi, mikä on nyt muuttumassa. Asiat ovat muuttumassa yhä epävakaammiksi.”

Muutokset kansainvälisen politiikan kentällä näkyvät myös diplomaatin työssä.

”Ennen tietotekniikkaa diplomaatit aloittivat työpäivänsä lounasaikaan, sillä päivän posti ja sanomalehdet saapuivat silloin Lontooseen. Internetin aikana tietoa on lähes liikaa, ja diplomaatin onkin osattava priorisoida mikä on tärkeää ja mikä ei. ”

”Samalla kansainvälinen yhteistyö on monimutkaistunut ja erilaisia sopimuksia on valtava määrä. Diplomaatin työstä on tullut yhä monimutkaisempaa ja yhä tärkeämpää.”

Se, saadaanko Britannian ja EU:n välillä solmittua molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu brexitin myötä muuttuneista suhteista vuoden loppuun mennessä, jää nähtäväksi. Samanaikaisesti maailmanpolitiikkaan puhaltavat uudet tuulet muun muassa Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin tempoilun ja Kiinan taloudellisen nousun myötä.

Yksi asia on varmaa. Diplomaattien päivät tulevat olemaan tulevaisuudessa kiireisiä.

Ristiriitaisuuksien Lappi

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Helmi Hakuri

Lappi painii samojen rakenteellisten ongelmien kanssa kuin moni muukin maakunta Suomessa: kuntataloudet ovat kovilla, väestö keskittyy voimakkaasti ja vanhenee. Lapilla on kuitenkin muutama valtti, jotka monelta muulta alueelta puuttuvat: Lapilla on brändi ja valtavasti luonnonvaroja. Miten Lapilla menee ja miten Lapin osittain ristiriitaiseltakin vaikuttavat tulevaisuuskuvat olisi sovitettavissa yhteen?

Mielikuvissa Lappia myydään tarunhohtoisena talviparatiisina. Revontulet leiskuvat taivaalla, lumihanget kimmeltävät keskiyön kuutamossa, puhdasta ilmaa indikoivat naavat roikkuvat kyläkaupan pihan petäjässä ja porot paimentavat takapihoilla. Ja oikeassahan he ovat; Lapin luonnon ympärille rakennettu brändi on sanojen ja kuvien arvoinen – ja paljon enemmänkin.

Mutta mielikuvien ja markkinoinnin lisäksi – ja ennen kaikkea – Lappi on myös yksi Suomen maakunnista.

Miten tällä 177 310 ihmisen maakunnalla menee? Mitä valtavalla, 92 674,49 km2 alueella, jonka väestötiheys on vaivaiset 1,9 (as/ km2 ), tulee tulevaisuudessa tapahtumaan?

Suomessa tunnistettuja ja tunnustettuja tulevaisuuden haasteita ovat esimerkiksi kuntatalouksien surkea tilanne, syntyvyyden lasku ja sitä myötä huoltosuhteen vääristyminen sekä väestön keskittyminen muutamiin kasvukeskukseen.

Suomi autioituu, palvelurakenne heikkenee ja väestön vanheneminen rasittaa sosiaali- ja terveyspalveluita sekä aiheuttaa paineita eläkejärjestelmälle.

Lisäksi Suomessa on niin sanottu kohtaanto-ongelma, jossa työntekijän ja työnantajan tarpeet eivät kohtaa. Toisin sanoen meillä on työttömyyttä ja samaan aikaan työvoimapula.

Tätä kaikkea tapahtuu myös Lapissa.

”Lapin tilanne on kaksijakoinen. Voi sanoa, että elinvoima ja aluekehityksen tilanne on hyvä. Lapissa tapahtuu selkeää kasvua ja erityisesti meillä on kasvun potentiaalia. Toinen puoli on meidän tavattoman suuret haasteet, jotka kulminoituvat väestö- ja ikärakenteeseen. Se näkyy palveluiden tuottamiskykynä ja kiihtyvänä rahoituspohjan rapautumisena. Huoltosuhteen heikkeneminen ja alueellisten erojen kasvaminen vaikuttaa elinkeinojen kehitysnäkymiin negatiivisesti. Tilanne on siis hyvin kaksijakoinen, mutta se ei toisaalta poikkea muistakaan maakunnista merkittävästi rakenteellisten ongelmien osalta”, analysoi Lapin maakuntajohtaja Mika Riipi.

Lappi tarvitsee ihmisiä, työntekijöitä ja asukkaita. Asukkailla turvataan lopulta palveluiden saatavuus ja pysyvyys sekä alueiden elinvoima ja sitä myöten kehitys. Jos palvelut lakkaavat ja elinvoima häviää, lähtevät Lapista myös täällä jo valmiiksi asuvat ihmiset. Paikallinen, omaleimainen kulttuuri näivettyy ja tilalle tulevat vain kausityöntekijöiden parakit.

”Meillä Lapin liitossa on starttaamassa laaja esiselvitys pito- ja vetovoimatekijöistä. Siinä tarkoitus on lähteä pohtimaan peruskysymyksiä: Miten pitää väestö Lapissa ja millä saisimme uusia pysyviä muuttajia. Yksi asia, joka on noussut jo ennakolta hyvin vahvasti esille on, että oma pesä on saatava mahdollisimman hyvään kuntoon. Markkinointi ei riitä, vaan kuntien ja elinolosuhteiden laittaminen kuntoon on ihan selkeä ykköstavoite”, huomauttaa Riipi.

Yksi Lapin selkeä vahvuustekijä on se kuuluisa Lappi-brändi. Tämä brändi rakentuu pitkälti puhtaan luonnon ja siitä saatavan elämyksellisyyden ympärille. Brändillä houkutellaan turisteja, mutta sillä houkutellaan myös enenevissä määrin pysyviä asukkaita Lappiin.

”Toinen iso kysymys on se, että mikä on tässä maailmanajassa sellainen elämäntapa, jossa Lappi näyttäytyy syrjäisenä, arktisena, harvaan asuttuna luonnoltaan rikkaana paikkana. Miten tämän elämäntavan omaavat ihmiset voitaisiin tavoittaa? Näen, että tämä on kansallisesti työperäisen maahanmuuton kautta ratkaistava ongelma. Lappi on aina ollut luonnostaan kansainvälinen maakunta. Rohkeasti kääntäisin katseeni rajoittamatta mitään aluetta”, pohtii Riipi.

Ristiriitaisuuksien Lappi

Lapissa on kuitenkin muutakin kuin brändi. Täällä on luonnonvaroja. Valtavasti metsää ja kaivannaisteollisuuden raaka-aineita, joita esimerkiksi akkuteknologian kehittyessä lukemattomat toimialat enenevässä määrin tarvitsevat.

Lapin suhdannekatsauksessa vuodelta 2019 Lapin toimialojen kehityksessä kaivostoiminta erottuu selkeästi pitkän aikavälin trendikehityksessä muita toimialoja positiivisemmalla liikevaihto- ja henkilöstömääräkehityksellä.

Myös Lapin erikoistumisalat rakentuvat pitkälti luonnonvarojen ja palvelutoiminnan ympärille. Suhdannekatsauksessa vahvimmiksi erikoistumisaloiksi mainitaan kaivostoimintaa palveleva toiminta, metallimalmien louhinta, matkatoimistojen ja matkanjärjestäjien toiminta, metallien jalostus, majoitus sekä metsätalous ja puunkorjuu.

Lapin kannalta kysymyksessä on ristiriita.

”Haaste tulee siitä, että samaan aikaan kun Lappi-brändi toimii käyntikorttina tai lupauksena jostain, niin me kamppaillaan tämän luonnon säilyttämisestä. Silloin kun aloitin tässä työssä, niin joku sanoi, että tämä työ on sovittelijan työtä. Tässä työssä toimitaan puolen valtakunnan sovittelija. Yhteensovittamisen logiikka on ollut Lapissa iän kaiken; me olemme luonnonvarojen aarreaitta. Itse näen, että meillä on edellytykset yhteensovittamiseen (esimerkiksi luonnonvarojen käyttö ja kestävä matkailu toim. huom.). Suurin haaste tulee siitä, että pelikenttä on kansallinen ja globaali. Asiat eivät ole yksistään meidän lappilaisten käsissä. Tämä tuo yhteensovittamiseen ja dialogiin ristiriitaan. Kuitenkin, niin kauan, kun me uskalletaan käydä dialogia maakunnan sisällä, meillä on mahdollisuus”, toteaa Riipi.

”Haaste tulee siitä, että samaan aikaan kun Lappi-brändi toimii käyntikorttina tai lupauksena jostain, niin me kamppaillaan tämän luonnon säilyttämisestä.”
– Maakuntajohtaja Mika Riipi

Lapin Liitossa on ollut käynnissä Tulevaisuus Lapista – ennakointi uudessa maakunnassa -hanke, jonka tavoitteena on ollut tukea maakunnan kykyä, osaamista ja tietopohjaa tulevaisuuden ennakoinnin osalta. Hankkeella on pyritty luomaan uusia toimintatapoja Lapin maakunnan tulevaisuusajatteluun ja toimintatapa, joka tuottaa tulevaisuutta koskevaa tietoa moniäänisesti ja jatkuvasti päivittyen.

”Aikanaan Lapin liiton, ELY-keskuksen ja oppilaitosten maakunnallinen ennakointi oli pitkälti koulutustarpeiden määrällistä ennakointia.  Lapin ennakointia on kuitenkin jo pitkään tehty yhdistäen sekä koulutuksen että aluekehittämisen tarpeet. Lapin ennakoinnin uudessa toimintatavassa ennakoinnin ytimen muodostavat toimialaklusterit, joihin kuuluvat esimerkiksi jo edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi elinkeinoelämän edustajia. Klustereissa on omat ennakointivastaavat, joiden avulla tieto liikkuu eri toimijoiden ja klusterien välillä. Olemme myös rakentaneet maakunnalliseen ennakointiin lisää rajapintoja esimerkiksi kuntien ja yritysneuvojien verkoston kanssa: näin saamme vihjeitä tulevaisuudesta ja kehittämistarpeista jatkuvasti ja laajasti koko Lapista. Lisäksi on luotu johdon strategiafoorumi. Tässä foorumissa on maakunnan kehitykseen vaikuttavien instanssien johtoa ja se käy koko maakunnan laajuista tulevaisuuskeskustelua, yhdistää eri näkökulmia ja ideoi yhteisiä, strategisia toimenpiteitä paremman tulevaisuuden hyväksi. Se siis kytkee ennakoinnin päätöksentekoon”, kertoo Tulevaisuus Lapista -hankkeen projektipäällikkö, ennakointikoordinaattori Hanna-Leena Pesonen.

Myös Pesonen korostaa maakuntajohtajan tavoin keskustelua.

”Tärkeää on, ettei pelkästään tuoteta tietoa vaan myös keskustellaan tiedoista. Asiat vaikuttavat eri tavoin eri kohderyhmiin. Erilaisten näkemysten tunnistaminen tekee arvopohjaa läpinäkyvämmäksi.”

Lisäksi on tärkeää tunnistaa, kenen ääni tulevaisuusskenaarioissa ja -suunnitelmissa kuuluu ja näkyy.

”Tärkeää on, ettei pelkästään tuoteta tietoa vaan myös keskustellaan tiedoista. Asiat vaikuttavat eri tavoin eri kohderyhmiin. Erilaisten näkemysten tunnistaminen tekee arvopohjaa läpinäkyvämmäksi.”
– Ennakointikoordinaattori Hanna-Leena Pesonen

”Jo pelkästään kieli rajoittaa; esimerkiksi maaseudun kehittäminen. Mitä mielikuvia sana maaseutu herättää?  Ketä se kutsuu osallistumaan ja ketä jättää pois? Liian helposti me annetaan ääni vain niille, jotka ovat jo valmiiksi aktiivisia. Ennakoinnin toimintatavassa on tärkeää tunnistaa myös se, ketkä osallistuvat ja ketkä eivät osallistu”, huomauttaa Pesonen.

Yhtenäisvaltiologiikka hiertää Lapissa

Lapissa siis tehdään aktiivista työtä tulevaisuuden ennakoinnissa sekä jo olemassa olevien haasteiden selättämisessä.

Mutta ei Lappi ole tyhjiössä, ei irrallaan eikä itsenäinen.

Globaalit haasteet ja toimijat ovat osa Lappia siinä missä muuallakin. Esimerkiksi matkailu on suhdanneherkkä ala, jossa maailmanpoliittiset kriisit ja globaalit haasteet voivat johtaa yllättäviin seurauksiin; talouspakotteet, valuuttojen heilahtelut (esimerkiksi ruplan heikkeneminen) tai vaikka globaalit tautiepidemiat kuten viimeisimpänä koronaviruksen aiheuttama globaali epidemia lento- ja matkustusrajoituksineen voivat heilauttaa suhdanneherkkää alaa hetkessä.

Vientivetoisena maana Suomi on myös riippuvainen raaka-aineiden kysynnästä sekä hintatasosta, mikä näkyy Lapissa etenkin metsä- ja kaivosteollisuudessa. Myös kansainväliseen viitekehykseen sitoutuminen, esimerkiksi EU-politiikka, vaikuttaa myös Lapissa.

Mutta sen taakse, ettei mitään voida tai kannata tehdä, ei pidä mennä.

”Oman paikallisen identiteetin ja tahtotilan esiintuominen ja puolustaminen tässä maailmanajassa on sellainen arvo, joka nousee ja siihen pitäisi panostaa entistä voimakkaammin. Jos ajatellaan isoja haasteita, niin kyllä sen muutoksen täytyy tapahtua alhaalta ylöspäin. Me ollaan jo nähty se vaikeus (päätökset) kansallisvaltioiden kesken. Paikallisuuden puolustaminen on hirvittävän arvokasta”, huomauttaa Riipi.

Globaalit suhdannevaihtelut ovat usein Suomesta riippumattomia asioita, mutta ei Suomikaan samaan sapluunaan alueiden ja niiden erityispiirteiden osalta helposti mahdu. Maakuntajohtaja Riipi haastaakin voimakkaasti Suomen valtionvaltaa yhtenäisvaltiologiikan osalta.

”Lappi poikkeaa monella tavalla muusta maasta. Suomessa on ollut viimeiset 20–30 vuotta hyvin vahva yhtenäisvaltiologiikka, jolloin kaikissa kehittämistoiminnoissa on pyritty asettamaan koko maahan sama sapluuna. Yhtenäismalli on edelleen valtavan leimaava ja monesti mennään perustuslain taakse – viimeisin esimerkki, että Lapissa voitaisiin lähteä kokeilemaan matkailuveroa, joka on käytössä suuressa osassa muuta maailmaa. Suomessa ei ole haluttu nostaa asiaa esille ja aloitteeseen on suhtauduttu negatiivisesti.”

Pilottimaakuntana toimimisesta Lapilla on aikaisempaakin kokemusta, tunnetuimpana esimerkkinä varmasti kansakoulun uudistus 60- ja 70-luvuilla. Lapissa pilottimaakuntana toimimiseen suhtaudutaan ennen kaikkea mahdollisuutena.

”Pilottimaakuntana toimiminen nähdään positiivisena asiana; olosuhteet ovat erilaiset – esimerkiksi työntekemisen olosuhteet. Ajatuksena on, että tänne voisi räätälöidä ja kokeilla erilaisia ratkaisuja. Se olisi lappilaisten etu”, huomauttaa Riipi.

Lopulta asiat voivatkin olla yllättävän paljon myös omissa käsissä kaikista haasteista ja globaaleista heilahduksista huolimatta; valta- ja päätöstyhjiöt kyllä täyttyvät, jos niitä ei itse käytetä.

”Korostaisin erityisesti sitä, että maakuntana meidän pitäisi puolustaa niitä näkökulmia ja arvovalintoja joita paikalliset ihmiset arvostavat. Paikallisuuden arvostaminen on avain tulevaisuudessa. Olen voimakkaasti kuntatason päätöksenteon puolestapuhuja. Perusyksikkö kansanvallassa ja demokratiassa on kunta. Kunnissa pitäisi entistä enemmän uskaltaa käyttää suoran demokratian muotoa; neuvoa antavia kansanäänestyksiä esimerkiksi isoissa hankkeissa vrt. sosiaalinen toimilupa”, päättää Riipi.   

Arktisen rajoja etsimässä

Teksti ja kuvitus Kaisa-Reetta Seppänen

Arktisuus on seksikästä. Arktisuus on brändien etuliite. Ja arktisuus muuttuvien määrittelyjen liikkuva objekti. Kaisa-Reetta Seppänen avaa matkaraportissaan Arctic Frontier-konferenssin tunnelmia Tromssasta.

Bussimatka Rovaniemeltä Tromssaan kestää noin kahdeksan tuntia. Kautokeinon kohdalla kyytiin hyppää yksi suomalainen, muutoin penkkejä täyttää joukko ulkomaalaisia matkailijoita. Matka etenee joutuisaan. Ylä-Lappi pistää parastaan pakkasen lähennellessä kolmeakymmentä maiseman värittyessä kirkkaana, lumisena erämaana.

Olen matkalla vuotuiseen Arctic Frontiers-konferenssiin. Monelle pohjoisen matkaajalle tutussa kaupungissa riittää vilinää. Tromssan elokuvajuhlat on juhlittu edellisellä viikolla ja konferenssin aikaan kaupungissa pidetään The Northern Lights -musiikkifestivaaleja.

Ensimmäisenä konferenssipäivänä hotellin aulassa on kuhinaa. Geneerinen asuvalinta on smart and casual, joukossa näkyy myös paljon alkuperäiskansojen pukuja. Sisään saliin mennään ensin lipun tarkastuksen, narikan ja laukun tarkastuksen lävitse.

Sitten on puheita, puheita, puheita. Nopeasti tiivistettynä konferenssissa toisteltavia teemoja ovat arktisen alueen muuttuva tila, ilmastonmuutos, nuoret ja kestävä kehitys alueella.

Arktinen on seksikäs. Entinen perähikiä on muuttunut Arctic -etuliitteisiin brändeihin. Arktinen on raikas, hiljainen, kaunis. Arktista kehotetaan kokemaan. Kun aluetta aletaan oppikirjan mukaan määrittelemään, voi valita yhden seitsemästä.

Konkreettisin määritelmä on Pohjoinen napapiiri, joka toimii kätevästi alueen eteläisenä rajana. Arktiseen jengiin pääsee, kun alueella on vähintään yksi kaamos vuorokausi talvella ja yksi yöttömän yön kausi kesällä (käytännössä tämä ei toteudu kaikkialla, sillä maanpinta on epätasaista ja valo taittuu ilmakehässä). Napapiiri kulkee leveyspiirillä noin 66 33 48.0, mutta sekään ei ole kiveen hakattu.

Jos haluaa poiketa tutusta, voi arktisen määritellä myös lämpötilan, metsänrajan, ikiroudan ja kulttuurisen mukaan. Luonnollisesti määritelmä muuttuu ilmastonmuutoksen myötä, sillä jään sulaessa, lämpötilan noustessa ja metsän rajan kiriessä ylemmäs, arktinen, kuten sen olemme tähän asti ymmärtäneet, kutistuu. Ei kulttuurinen määrittely sekään oikein anna minulle tyydyttävää kuvaa Arktisesta. Pohjoisten alkuperäiskansojen kotiseutu, se sanoo. Kotiseutu milloin? Tänään, tuhat vai kaksituhatta vuotta sitten?

Poliittinen määrittely on kuitenkin kaikista levottomin. Se vaihtelee sen mukaan, miten rajaus palvelee erilaisia kansainvälisen yhteistyön tai valtion etuja.

Kiinan nousu, uusi maailmanjärjestys. Arktinen ei ole enää takapajula, kertoo australialainen kansainvälisen politiikan asiantuntija Bobo Lo. Väliaika, kahvit, kuhinaa aulassa. Takaisin keskusteluun. Katsomossa läppärillään töitä tekeviä ihmisiä, tässä välissähän ehtii vähän somettaa. Kiristäviä puvuntakkeja, kollektiivinen konferenssihiki alkaa vienosti leijailla salissa. Joku tietää sanoa, että nuorissa on tulevaisuus. Missä ne nuoret on? Ai tuolla! Nuoret käyvät pitämässä minuutin mittaisen puheen sivulavalla siitä, että heidän pitäisi olla päälavalla. Nyökyttelyä. Kiitos nuoret. Taputus. Keskustelu jatkuu.

Nuorissa on tulevaisuus. Sen kuulee neljän päivän aikana vähintään yhtä monta kertaa, kuin ilmastonmuutoksen.

Pitäisi kysyä nuorilta, miksi he muuttavat pois täältä, joku sanoo. En tiedä, kysyikö kukaan.

Ei ole uusi asia, että ihminen itsenäistyessään haluaa koluta vähän muitakin ojanperiä kuin niitä, joita on teini-ikäiseksi samassa paikassa asuneena tonkinut. Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että ajattelin koko ikäni, että minun tulee muuttaa etelään opiskelujen ja töiden perässä, koska koko elämänsä pienellä paikkakunnalla asuneena sai kuulla, ettei täällä ole mitään ja on muutenkin noloa asua jossain jumalan selän takana, koska kaikki coolit asiat on etelässä ja trendit rantautuvat kasvukeskuksiin paljon nopeammin.

Paikalla on väliä, paikalla on status. Ihminen rakentaa identiteettiään monista rakennuspalikoista, myös elinympäristönsä kautta. Paikka on kokemusten, oletusten ja odotusten kautta rakennettu subjektiivinen mielentila. Arktinen alue ei tarjoa kuvaa hyvää elämää lupaavasta urbaanista pöhinästä; vilkkaista kaupungeista, muodikkaista työpaikoista, urakiidosta. Se ei tarjoa sitä tarinaa, mitä ihminen lähtee hyvän elämän perässä hakemaan.

Kirjassaan Sapiens - ihmisen lyhyt historia Yuval Noah Harari valottaa läpi kirjan, kuinka tarinat totuttavat ihmisen ajattelemaan tietyllä tavalla, käyttäytymään tiettyjen normien mukaisesti ja haluamaan tiettyjä asioita. Arktinen ei voi ikinä tarjota samoja tarinoita, jotka vetävät ihmisiä pois alueelta. Eikä sen tarvitsekaan, sillä hyvän elämän tarinoita on muitakin. Niitä pitää vain löytää ja kertoa.

Lähteet

Arctic Frontiers konferenssi, Tromssa. 27.-30.1.2020 × Arcticcenter.org/arktinen alue × Torvinen, Hanna. Muistojen värittämät maisemat: Humanistisen maantieteen näkemyksiä aistien, muistojen ja paikkojen merkityksistä. Hybrislehti. https://hybrislehti.net/muistojen-vrittmt-maisemat × Harari, Yuval Noah. Sapiens – ihmisen lyhyt historia.