Korkeakouluharjoittelu yhdistää teorian käytäntöön

Teksti Juho Keränen
Kuvitus Meri Heikkilä

Korkeakouluharjoittelu on tärkeä väylä saattaa opitut teoriat käytäntöön; harvoin jos koskaan teoriat vastaavat täydellisesti reaalimaailmaa, mutta ne antavat ymmärrystä asioiden moniulotteisuudesta. Teorian lisäksi harjoittelu testaa opiskelijaa omista taidoistaan ja antaa perspektiiviä työelämän vaatimuksiin ja odotuksiin.

Lämmin ja aurinkoinen kesäkuinen aamu, Suomen Turku. Lähes identtinen syyskuinen aamu, Alankomaiden Haag. Näissä merkeissä aloitin viime vuonna kaksi kolmen kuukauden korkeakouluharjoittelua, joiden aikana pääsin soveltamaan niin aiemmin yliopistossa oppimaani kuin kehittämään täysin uusiakin taitoja. Kesä Suomen merivoimien esikunnan viestintätiimissä avasi silmäni puolustusorganisaatioiden viestintätavoille ja syksy Suomen suurlähetystössä EU-puheenjohtajakaudella valotti niin kotimaan kuin muidenkin valtioiden ulkopolitiikan toimintaa konkreettisesti.

Miten esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikka pohjautuu realismin oppeihin, jolloin valta ja vaikuttavuus määrittyy lähinnä taloudellisen ja sotilaallisen voiman kautta? Näkyykö siinä sittenkin vahva liberalismin pohjavire, jolloin kansainväliset instituutiot muodostavat merkittävän areenan ulkopolitiikan edistämiseksi? Entä toimiiko Venäjä puhtaasti kovan vallan käyttäjänä, kun samaan aikaan EU pyrkii hyödyntämään pehmeän vallan keinoja oman asiansa edistämiseksi? Millainen on maailmanyhteisö vai onko sitä todellisuudessa lainkaan?

Kuten yllä olevat kärjistetyt esimerkit erilaisten valtioiden toiminnasta osoittavat, selitetään maailmaa ja sen ilmiöitä mitä moninaisimmilla ja usein keskenään ristiriitaisillakin teorioilla. Vallitsevan maailmanpoliittisen järjestelmän voi nähdä realismiin uskovan silmin anarkistisena kilpailuna, jonka keskeisimpinä toimijoina ovat valtiot, jotka pyrkivät ajamaan omaa etuaan ja haalimaan itselleen mahdollisimman paljon valtaa oman olemassaolonsa turvaamiseksi. Toisaalta liberalismin teoriarypästä seuraava tulkitsee maailmanpolitiikkaa usein myös kansainvälisen yhteistyön, kaupan ja organisaatioiden kautta. Valtioiden vaikuttamiskeinot liikkuvat pehmeä vallan arvovaikuttamisen, kulttuuriviennin ja koulutuksen kautta aina kovan vallan metodeihin taloudellisesta sotilaallisen voimankäyttöön.

Yksittäinen teoria onnistuu kuitenkin harvoin, jos koskaan, selittämään oppialan tarkastelemia ilmiöitä. Teoriat ovat kuitenkin edellytys erilaisten ilmiöiden jäsentelemiseksi. Ne avaavat ja kehystävät eri asioita keskenään vertailtaviin ja analysoitaviin muotoihin. Kun opiskelija opintopolkunsa aikana tutustuu erilaisiin teorioihin hän myös ymmärtää, kuinka eri ilmiötä tulkitaan varsin erilaisista lähtökohdista ja näiden tulkintojen myötä nämä ilmiöt näyttäytyvät entistä moniulotteisempina.

Väitän, ettei teorian hallitseminen kuitenkaan yksin riitä – tarvitaan kenttäkokeita. Korkeakouluharjoittelu erityisesti oman tieteenalan piiriin kuuluvan työnantajan leivissä auttaa konkretisoimaan opintojen aikana hankittua henkistä pääomaa ja sorvaamaan siitä työnantajan ja yksilön itsensä kannalta relevantteja työkaluja. Yliopistossa opitut teoreettiset näkemykset avasivat erilaisten toimijoiden mahdollisia motiiveja ja tavoitteita esimerkiksi kuunnellessani diplomaattien välisiä keskusteluja tai julkisia puheenvuoroja. Teoria auttoi siis näkemään reaalimaailman ilmiöiden, puheen ja tekojen taustalla mahdollisesti vaikuttavia lainalaisuuksia.

Korkeakouluharjoittelu ei ole kuitenkaan vain oiva tilaisuus testata opittua teoriaa. Monen opiskelijan kohdalla harjoittelu avaa myös näkemyksiä valmistumisen jälkeiseen aikaan. Vaikka kampuksella opiskeltu ala saattaa vaikuttaa teoriassa peräti ylväältä, on usein työelämä siihen nähden ehkä kärjistetysti muotoiltuna raadollista. Harjoittelu onkin oiva tapa ymmärtää, millaisin tavoin opittuja teorioita käytännön työssä hyödynnetään. Varsinkin yhteiskuntatieteiden maisterin kaltaisia yleisluontoisia tutkintoja suorittaessa valmistumisen jälkeiset tehtävät voivat olla todella moninaisia ja jopa pääaineesta riippumattomia, jolloin erilaisten urapolkujen tunnusteleminen on harjoittelun kautta järkevää.

Joillekin harjoittelu avaa näköalan tehtäviin, jotka vaikuttavat unelmien täyttymykseltä; vihdoinkin opittuja asioita pääsee konkreettisesti käyttämään tehtävissä, jotka tuntuvat mielekkäiltä ja kiinnostavilta. Toisille harjoittelu osoittaa puolestaan sen, millainen ala ei todellakaan häntä kiinnosta tulevaisuudessa. Molemmissa tapauksissa harjoittelun voi kuitenkin nähdä mahdollisuutena itsereflektiolle ja oman valmistumisen jälkeisen elämän suunnan hahmottelemiselle.

Harjoittelu voi avata myös jäljellä olevia opintoja uudesta näkökulmasta ja tarjota tilaisuuden sanallistaa omaa osaamista ja oppimaansa uusin tavoin. Harjoittelun konkretisoiva luonne voi johtaa kokemuksiin siitä, kuinka omaa oppialaa ja teoreettista pohdintaa lähestyy nyt uusin tavoin. Henkilökohtaisella tasolla voisin harjoittelujeni myötä todeta jopa ”vihdoin ymmärtäväni, mistä tässä hommassa on kyse”. Jo pelkkä harjoittelupaikan hakeminen auttaa usein jäsentelemään omaa osaamista, koulutusta, motivaatiota ja taitoja. Hakeminen itsessään on jo harjoittelua tulevaa työelämää ajatellen.

Mihin ajankohtaan harjoittelu sitten sopisi? Milloin tietoja ja taitoja on sopivasti suhteessa harjoittelun vaativuuteen? Tämä kaikki riippuu toki yksilöstä. Moni työnantaja toivoo hakuilmoituksissaan kandidaatin ja notaarin tason tutkintoa suoritetuksi ennen harjoittelua, mutta joukossa on toki sellaisiakin paikkoja, joihin voi hakeutua jo opintojen alkutaipaleella tai aivan niiden loppupuolella. Kaikissa näistä tapauksista harjoittelun haastavuuden olettaisi vastaavan myös korkeakoulussa opiskeltua osaamista.

Oma kysymyksensä on samaa teemaa sivuava, harjoitteluista saatava rahallinen vastine. Toiset työnantajat tarjoavat vaativistakin tehtävistä minimipalkkaa – toiset suhteuttavat palkan esimerkiksi hankittuihin opintopisteisiin nähden. Harjoittelussa on siis myös kyse raadollisimmillaan oman osaamisen hinnoittelemisesta, mutta myös motivaation punnitsemisesta suhteessa työstä saatuun ansioon ja substanssiin.

Korkeakouluharjoittelua voi pohjimmiltaan verrata peilitaloon. Se on täynnä heijastavia pintoja, jotka auttavat opiskelijaa näkemään opintonsa, työurahaaveensa ja ympäröivän maailman eri näkökulmista.

Korkeakouluharjoittelua voi pohjimmiltaan verrata peilitaloon. Se on täynnä heijastavia pintoja, jotka auttavat opiskelijaa näkemään opintonsa, työurahaaveensa ja ympäröivän maailman eri näkökulmista. Se tarjoaa mahdollisuuden reflektoida itseään niin työntekijänä, opiskelijana kuin yksilönä. Peilitalossa heijastavat pinnat voivat näyttää haavekuvia, mutta myös karuja totuuksia. Siellä yliopistossa opitut teoriat auttavat jonkin matkaa eteenpäin, mutta niistä kutakin on haastettava aktiivisesti oman polkunsa löytämiseksi. Reittejä eteenpäin onkin kokeiltava usein erehdysten kautta. Vain laittamalla itsensä sekä oppimansa teoriat testiin, avautuvat peilitalon ovet maailmaan.

Harjoitteluun – mutta millä hinnalla?

Juho Keränen

On eri asia keskustella korkeakouluharjoittelusta kuin itse harjoitteluun pääsemisestä. Eri alojen pääasialliset harjoittelupaikat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelun rahoitukselle. Vilkaistaessa useimpien harjoittelijoiden käyttämää Aarresaari-sivustoa huomaa, että varsinkin monet valtionhallinnon paikat edellyttävät yliopiston myöntämää harjoitteluapurahaa.

Apurahakäytännöt vaihtelevat kuitenkin runsaasti yliopistoittain ja tiedekunnittain. Myös YLE uutisoi joulukuussa 2018 eri yliopistojen vaihtelevista apurahakäytännöistä. Joissakin yliopistoissa, kuten Helsingissä, jokainen opiskelija on oikeutettu harjoittelutukeen. Esimerkiksi Lapin yliopistossa tukea myönnetään puolestaan vain muutamille. Meillä yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa apurahan kriteereinä ovat suoritetut ja koostetut pääaineen perus- ja aineopinnot sekä kokonaisopintopisteiden määrä. Vouchereita ei ole myöskään varattu kaikille tiedekunnan pääaineille.

Kun opintopisteiden määrä muodostuu tällaisessa järjestelmässä tosiasialliseksi apurahan myöntöperusteeksi, saattaa se lykätä joidenkin opiskelijoiden valmistumista. Harjoittelu nähdään opiskelijoiden keskuudessa olennaisena tekijänä tulevaa työllistymistä ajatellen, jolloin osa saattaa kokea houkuttelevaksi vaihtoehdoksi valmistumisen viivyttämisen, jotta harjoitteluvoucher ja sitä myötä harjoittelupaikka mahdollistuisivat. Tiedekunta-, oppiala- ja yliopistokohtaiset vaihtelut apurahakäytännöissä asettavatkin opiskelijoita ilmeisen eriarvoiseen asemaan.

Jotta opiskelijoiden yhdenvertaiset mahdollisuudet harjoitella omaan oppialaan liittyvissä työtehtävissä varmistuisivat alueellisesti sekä oppialakohtaisesti, ja jotta valmistumisen pullonkauloista päästäisin opintojen loppupäässäkin eroon, olisi syytä uudistaa apurahajärjestelmää ja -määriä sekä voucherien myöntöperusteita. Harjoittelukokemus valmistaa työelämätaitoisempia maistereita, jolloin harjoittelutukien lisääminen olisi niin yksilön, yliopiston kuin yhteiskunnankin etu.

Lähteet

YLE (Ulriika Myötänen) (28.12.2018) Yliopistojen harjoittelutuissa suuria eroja: Laura Kaltiainen joutui luopumaan unelmaharjoittelusta New Yorkissa, koska ei saanut harjoittelutukea – tukipäätös tuli yliopistoa vaihtamalla. https://yle.fi/uutiset/3-10522121

Maailma muuttuu ja osaamisen vaatimukset sen mukana

Jenni Tuomainen
Suomen ylioppilaskuntien liitto ry:n (SYL) vuoden 2020 hallituksen jäsen
Kuva Aleksi I. Pohjola

Tulin viime vuoden lopulla valituksi ylioppilaskuntien keskusjärjestön, eli Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL:n hallitukseen vuodelle 2020. Työpöytäni täyttävät kuluvana vuonna muun muassa koulutuspoliittiset teemat, kuten rakenteet ja raha, opinnot ja laatu, jatkuva oppiminen ja maksuton koulutus. Lisäksi työskentelen viestinnän ja SYL:n ensi vuoden 100. juhlavuotta koskevan projektin parissa.

SYL:n historia ulottuu lähes sadan vuoden taakse ja voidaankin sanoa, että SYL on kasvanut ja kehittynyt ajan kuluessa ja yhteiskunnan muuttuessa. Myös SYL:n ydintehtävän, eli edunvalvonnan teemat ovat muuttuneet. SYL:n olemassa olon aikana keskustelu osaamisesta on muuttunut merkittävästi. Voidaan sanoa hieman kärjistäen, että aikaisemmin yliopistosta valmistunut selvisi työurallaan mainiosti saamallaan koulutuksella. Nyt asia on kuitenkin merkittävästi toisin: työelämä ja yhteiskunta kaipaavat monipuolista osaamista. Rohkeita, erilaisia valintoja ja yhdistelmiä tehneitä osaajia arvostetaan.

Osaamisvaatimukset eivät jää vain koulun ja yliopiston penkeillä hankittuun osaamiseen. Enemmän ja enemmän arvostetaan henkilöiden valmistumisensa jälkeistä oppimista ja yhteiskunnassa nähdäänkin, ettei osaamisen hankkiminen tapahdu vain kaavamaisesti perinteisen koulutuspolun varrella, vaan oppiminen jatkuu jokaisella meistä eliniän. Kun työelämän murros on voimakas ja yhteiskunta tarvitsee erilaisia osaajia, korostuu työikäisen väestön jatkuvan oppimisen merkitys. Tämä on huomattu myös Sanna Marinin hallitusohjelmassa, jonka perusteella Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt jatkuvan oppimisen uudistuksen. Sen tavoitteena on helpottaa osaajapulaa ja sujuvoittaa työikäisten osaamisen päivittämistä pohtimalla samalla laaja-alaisempia vaihtoehtoja muunto-, täydennys- ja erikoistumiskoulutusten järjestämiseksi.

Tämä lisää myös yliopistojen mahdollisuuksia. Ne voivat kehittää tarjoamastaan koulutuksestaan esimerkiksi erilaisia täydennyskoulutuksen paketteja, joita he voivat tarjota suoraan niin työntekijöille kuin työnantajillekin. Erilaiset jatkokoulutusmahdollisuudet tuovat yliopistoille yhden keinon hankkia lisää ulkopuolista rahoitusta oman toimintansa järjestämiseen alati tiukkenevassa taloustilanteessa. Kaiken tämän toteuttamisessa on kuitenkin muistettava, ettei uudistus saa vaikuttaa yliopistojen päätehtävän, eli perustutkinto-opiskelijoiden opintojen suorittamiseen ja heidän opintojensa laatuun. Lisäksi esimerkiksi täydennysopintojen maksujen tulee jakautua tulevaisuudessa mahdollisimman oikeudenmukaisesti jokaisen koulutuksesta hyötyvän tahon kesken niin, että jokaisella henkilöllä on mahdollisuus saavuttaa tämä koulutusmahdollisuus heidän erilaisista taustoistaan huolimatta.

On tärkeää, että meillä tulevaisuuden osaajilla on erinomainen asema työmarkkinoilla. Hyödyntäkäämme siis nämä mahdollisuudet ja päivittäkäämme osaamistamme monipuolisiin ja rohkeisiinkin uravalintoihin myös opintojemme jälkeenkin.

Mielenterveyden hoitaminen maksaa rahaa, mutta antaa maksaa

Teksti LYYn edunvalvonta-asiantuntija Aatu Puhakka
Kuva Aleksi I. Pohjola

Kuluneen puolen vuoden aikana kun olen ollut töissä y-liikkeessä, yksi teema on noussut ylitse muiden: Mielenterveys ja jaksaminen. Aiheesta on puhuttu jokaisessa SYL:n tapaamisessa, julkisuudessa ja kampuksella. Marraskuussa järjestetty Mielentärkeydenosoitus -tapahtuma opintopsykologin palkkaamiseksi keräsi paikalle kymmeniä opiskelijoita sekä YLE:n ja Lapin Kansan toimittajat. Tapahtuman jälkeen ei yliopistossa tai ylioppilaskunnassakaan voida väittää, että olisi epäselvää mitä opiskelijamme ovat asiasta mieltä. Mielenterveys pysyy varmasti ajankohtaisena myös tänä vuonna, ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin keväällä toteutetaan kuudennen kerran valtakunnallinen Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus (KOTT). Muiden terveyskysymysten ohella tutkimuksessa kysytään myös opiskelijoiden mielenterveydestä. Edellinen tutkimus on vuodelta 2016. Olen melko varma, että tuon jälkeen mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet opiskelijoiden parissa huomattavasti. Esimerkiksi Kelan tilastojen mukaan mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden määrä on noussut 43%:ia vuodesta 2016. KOTT 2020:ssa voidaankin luotettavasti arvioida kuinka paljon nämä ongelmat ovat viime aikoina lisääntyneet nimenomaan opiskelijoiden keskuudessa.

Toiseksi, YTHS laajenee ensi vuonna myös AMK-opiskelijoille. Tällä hetkellä virallista tietoa esimerkiksi tulevasta palveluverkosta ja tuotettavista palveluista on vielä niukahkosti saatavilla, mutta kehotan kaikkia asiasta kiinnostuneita seuraamaan YTHS 2021 -nettisivua. Vaikuttamistyötä on opiskelijaliikkeessä tehty sen eteen, että palvelut säilyvät monipuolisina.

Parempien mielenterveyspalveluiden vaatiminen törmää kuitenkin lähes aina yhteen asiaan – rahaan. Tällä hetkellä tuntuu, että niin yliopistolla kuin valtiollakin on jaettavissa lähinnä niukkuutta. Yliopiston suhteen ajatushautomolla toivotaan tietysti suotuisaa tulosta OKM-neuvotteluista. Lisärahalle olisi käyttöä.

Valtion talouspolitiikka on kuitenkin monimutkaisempi asia. Jos halutaan parempia terveyspalveluita ml. mielenterveyspalvelut, on julkisia menoja siltä osin kasvatettava. Kun asiaa tarkastelee pidemmällä aikavälillä, on tärkeää huomioida, että hyvät ennaltaehkäisevät mielenterveyspalvelut toki myös säästävät monia julkisia kuluja. Ongelmia on halvempaa hoitaa ajoissa kuin myöhässä.

Toisaalta on myös tunnustettava, että mielenterveyden hoitaminen saa maksaa. Arvostetuimmat yhteiskunnalliset palvelumme, koulutus, terveyskeskukset sekä sairaalat, maanpuolustus ja poliisi ovat kaikki kalliita eriä valtion budjetissa mutta juuri ne tekevät yhteiskunnastamme toimivan ja turvallisen. Myöskään mielenterveyden hoitaminen ei ole valtiontalouden näkökulmasta aina halpaa. Hyvinvoivat kansalaiset ovat kuitenkin toimivan yhteiskunnan perusta. Jos järjestelmämme ei tue kansalaisten henkistä hyvinvointia, voidaan kysyä, ketä se enää palvelee.

Historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden kolmiyhteys

Päätoimittaja Aleksi I. Pohjola
Kuva Elli Alasaari

Elä hetkessä, ne sanoo. Ole läsnä, ne neuvoo. Ja oikeassahan he ovat; kaikki tapahtuu nyt. Mutta nykyisyys on aina seurausta historiasta ja vain hetken päässä tulevaisuudesta. Ehkä he ovatkin väärässä? Eivät he ole, mutta vaarassa sokeutua kylläkin.

Pysähdy. Toistan, pysähdy. Se, miten yksilö tai yhteiskunta nykyisyyteen tuli ei useinkaan ole sattumaa; eilinenkin oli vielä hetki sitten kokematonta tulevaisuutta, mutta ei suinkaan täysin pimeää – se oli paljastanut itsensä jo toissa päivänä. Siis pysähdy, sillä ilman sitä et huomaa vihjeitä.

Ilmastonmuutos ja sen ympärillä käytävä keskustelu on konkretisoinut etenkin nuorille historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden kolmiyhteyden, jossa historia näyttää seuraukset ja nykyisyys ja siinä tehdyt päätökset tulevaisuuden.

Tulevaisuuden haasteet ovat kuitenkin usein laajoja, monimutkaisia ja usein myös hahmottomia; ongelma ja ongelman ymmärtäminen ovat eri asioita. Siksi tulevaisuuden haasteiden ratkaisemiseksi tarvitaankin laaja-alaista ja poikkitieteellistä ymmärrystä. Tarvitaan keskustelua.

Tässä lehdessä mietitään paljon tulevaisuuksia. Mikä on Lapin tulevaisuus laskevan syntyvyyden Suomessa, jossa aluekehitys eriytyy ja keskittyy? Miten puhtaasta luonnosta pitkälti ammentava matkailubrändi ja Lapin rikkaiden luonnonvarojen hyödyntäminen sopivat yhteen? Miten Lapin maakunnassa ennakoidaan tulevaisuutta ja mitkä tahot sitä tekevät? Lapin tulevaisuutta käsittelevä juttu alkaa sivulta 20.

Opiskelijoiden tulevaisuus on tietenkin työelämässä. Miten työelämään pääsemistä ja siellä pärjäämistä voisi edistää jo opintojen aikana? Mikä on vouchereiden merkitys opiskelijoiden pääsystä työharjoitteluun ja jakautuvatko ne tasaisesti? Juttu työharjoittelun merkityksestä alkaa sivulta 10.

Myös yritykset miettivät yhteiskunnan ja opiskelijoiden ohella tulevaisuutta. Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty poikkitieteellinen, palvelumuotoiluorientoitunut tapahtuma Dash Lapland järjestetään myös tänä vuonna. Mikä Dash Lapland oikein on ja mikä on sen idea? Juttu Dash Laplandista alkaa sivulta 13.

Ja lopuksi myös Lapin Ylioppilaslehti on muutosten edessä. Lehti saa uuden päätoimittajan, kun Kaisa-Reetta Seppänen valittiin Lapin Ylioppilaslehden uudeksi päätoimittajaksi edustajiston kokouksessa 1/2020. Oli lehden formaatti tai tekotapa tulevaisuudessa mikä hyvänsä, on ylioppilaskunnan oma itsenäinen media äärimmäisen tärkeä osa yliopiston ja ylioppilaskunnan sisällä tapahtuvaa moniäänistä ja kriittistä keskustelua, keskustelukulttuuria ja kulttuuripääomaa. Sen arvo kannattaa tunnistaa, siitä kannattaa pitää kiinni ja sitä kannattaa kehittää eteenpäin; tieto ja moniääniset näkökulmat eivät lisää tuskaa. Ne lisäävät ymmärrystä – historiasta, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta; muista ihmisistä ja mielipiteistä. Maailmasta.

Tarina maailmankaikkeudesta

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuva Jussi Pohjavirta / LYT

Lapin ylioppilasteatterin syksyn toinen tuotanto Tarina maailmankaikkeudesta tuo visuaalisuuden Wiljamin lavalle uv-valoin ja -maalein. Tarina kietoutuu kolmen jumalhahmon ympärille, jotka tarkkailevat maailmaa eksistentialististen kysymysten kautta.

Ruusu-Maria Lappalaisen ohjaus Tarina maailmankaikkeudesta tuo Ylioppilasteatterin syksyn tuotantokauteen kokeellisen draamatuotannon, jonka keskiössä ovat visuaalinen ja näyttävän näköinen teatteri uv-valoineen ja maaleineen sekä näitä korostavat liike ja tanssi.

Näytelmän keskiössä on kolme enemmän ja vähemmän ajatonta jumalhahmoa, jotka pohtivat elämän suuria kysymyksiä; eksistentialismia, individualismia, erilaisuutta ja oman paikkansa löytämistä. Jumalhahmojen ajatukset ja kokemukset peilautuvat tässä ajassa elävien ihmisten kokemusten kautta.

”Ylioppilasteattereiden traditioon kuuluu kokeellinen tyyli ja tapa tehdä. Täällä on tilaa toteuttaa ideoita ja ajatuksia”, toteaa Lappalainen, jonka ensimmäinen tekstiohjaus Tarina Maailmankaikkeudesta on.

Visuaalisuudessa ja näyttävyydessä isossa osassa ovat valot, jotka heijastavat näyttelijöiden liikkeitä uv-maalien avulla. Näytelmässä hyödynnetäänkin paljon liikettä ja tanssia.

”Kyllä tämä on ollut erilainen näyttelijäkokemus. Esimerkiksi kasvojen ilmeitä ei pimeässä näy, vaan eleet, ilmeet ja tunteet on näyteltävä eri tavalla. Tämä on ollut kehollisempi näyttelijäkokemus”, kertoo yhtä jumalhahmoa näyttelevä Akseli Korpioksa.

Jumalhahmojen ajattomat pohdinnat elämästä ja ihmisenä olemisesta ovat merkityksiltään ajasta riippumatta keskeisiä sukupolvilta toisille; peilauspinnat ja purkautumiskanavat vain vaihtelevat ajankuvan mukaan.

”Teksti peilaa omaa elämääni aika paljon, mutta kohtaukset ovat silti yleismaailmallisia. Toivon, että ihmiset tulevat katsomaan näytelmää aistit avoimina ja ottamaan ajatuksia myös omaan elämään”, päättää Lappalainen.

Tarina maailman-kaikkeudesta

  • Ohjaus & Käsikirjoitus: Ruusu-Maria Lappalainen
  • Tuotanto: Terhi Kuokkasen johdolla Veronica Koskinen ja Iiris Kaihua
  • Koreografia: Ulla Väätäinen
  • Valosuunnittelu: Samuli Valkama
  • Äänisuunnittelu: Tatu Ollikainen
  • Rooleissa: Amanda Landström, Akseli Korpioksa, Ante Jalvela, Niko Mäntynenä, Marita Guevara, Julia Havsvind, Elisa Oikarainen, Kerttu Pakkasvirta
  • Esitykset: 22.11, 23.11, 27.11, 5.12, 15.1, 22.1, 24.1, 29.1, 31.1

Ihminen on eläin, peto ja jumalan kuva

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Meri Heikkilä

Miten ihminen perustelee paikkansa muiden eläimien yläpuolella, luomakunnan huipulla? Monille vastaus tähän löytyy moraalista; kipua, kärsimystä tai kuolemaa aiheuttavan toiminnan eettisestä arvioinnista. Samalla eläinten vastaava toiminta jää eettisen arvioinnin ulkopuolelle.

Jos eläinten toimintaa katsottaisiin samanlaisten kriteerien läpi kuin ihmisten, se voisi tarkoittaa sitä, että eläimet tulisivat myös oikeusjärjestelmiemme piiriin. Moraalinen toimija on kohde myös moraalisille seurauksille – palkkioille ja rangaistuksille.

Oikeusjärjestelmämme kohtelee jo eläimiä olentoina, joita on suojeltava joiltain ihmisten väärinkäytöksiltä. Se viittaa myös ajan kuluessa tapahtuneisiin muutoksiin suhtautumisessamme eläimiin. Olemme alkaneet kohdella eläimiä myös tuntevina olentoina, joita varjellaan tarpeettoman kärsimyksen kokemiselta.

Toisin sanoen, olemme jo myöntäneet muille eläimille juridisia oikeuksia, vaikka ne ovat rajallisia ja ne toteutuvat vielä varsin huonosti. Olennainen kysymys onkin se, mitä oikeuksia eläimille voitaisiin myöntää. Tällöin tulee ajankohtaiseksi pohtia uudelleen myös ihmisen ja eläimen välistä suhdetta ja sitä, mitä eläimet puolestaan voivat tehdä ihmisille. Joudumme palaamaan ihmisen ja eläimen yhteistoiminnan perusteiden äärelle, sillä pidämme monia eläinten kanssa toimimisen tapojamme myös itsestään selvinä: ihmiset esimerkiksi oikeuttavat tuotantoeläinten pitämistä proteiinin tarpeellaan ja ajattelevat, että hirvet ja porot juoksevat heidän autoteillään vaikka tie on rakennettu metsän poikki.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena. Omaisuudensuoja on turvattu perustuslaissa, minkä takia sitä pidetään pääasiassa eläinten hyvinvointia tärkeämpänä. Jos vaikkapa koira menehtyy tapaturmaisesti, se määrittyy asian selvittelyssä omaisuudeksi. Oikeudellinen toimija on siis ihminen, jonka omistukseen koira on merkitty. Rohkea kuvittelija voi keksiä, että jos menehtynyt koira rinnastuisi oikeudellisesti ihmiseen, sen rintaperilliset voisivat periä sen omaisuuden. Ehkä sen kanssa asuva ihminen olisi sitten taloudellinen edunvalvoja? Tämä on ajatusleikki, jonka tarkoitus on ravistella mielemme paikalleen pölyttyneitä nurkkia. Olemme suhtautuneet myös joihinkin ihmisryhmiin toisin kuin nyt: Esimerkiksi Yhdysvalloissa afrikkalaistaustaiset orjat ja Suomessa huutolaislapset olivat esineitä, joita ostettiin ja myytiin, mutta myös rikosoikeuden subjekteja, joita oli mahdollista syyttää rikoksesta. Usein pitäisikin siis kysyä, missä suhteessa jokin on oikeussubjekti.

Ranskalainen filosofi ja akateemikko Michel Foucault (1924-1984) puhuu biopolitiikasta ja biovallasta, jolla kontrolloidaan elämään liittyviä teemoja, kuten syntyvyyttä, terveyttä, sairautta ja kuolemaa. Kriittinen eläintutkimus tarkastelee eläimiä foucault’laisen biopolitiikan käsittein. Perinteisesti biopolitiikka ymmärretään ihmisten välisten valtasuhteiden ja yhteiskunnallisten kysymysten tarkasteluksi. Tiedollisesti avaamme uuden ikkunan, kun biopolitiikka ulotetaan esimerkiksi tuotantoeläimiin, joiden elämän tarkoitus on tulla kulutetuksi. Tuotantoeläimen elämä ei ole kuolemaan jätetyn elämää, vaan hallittua, organisoitua ja tuotettua toimintaa, joka tähtää eläimen tappamiseen ja syömiseen.

Oikeussubjektiksi tuleminen on myös subjektiksi tulemista ylipäätään. Voidaankin miettiä, onko subjektiksi tuleminen nimenomaan ihmiseksi tulemista eli erottumista muista eläimistä. Eläinten hyödyntämisen ja käyttämisen salliminen kumpuaa kristinuskon ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihminen on luomakunnan kruunu, sillä Jumala loi hänet omaksi kuvakseen. Toden totta, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkein eniten ja ulottaa valtansa laajalle. Keskusteluissa siitä, kenellä on valtaa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta puhutaan suvereniteetista, toteaa kamerunilainen filosofi ja poliittinen teoreetikko Achille Mbembe (1957-). Suvereniteetti tarkoittaa valtaa päättää siitä, miten asiat ovat ja se valta on ymmärtämässämme todellisuudessa ennen muita ihmisellä.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti. Luonto ympäristönä on yhteiskuntaelämän resurssi, josta haetaan elämän ehdot ja jonne mennään palautumaan yhteiskuntaelämän ärsyketulvasta. Geneveläinen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) on tunnettu rakkaudestaan luontoa kohtaan. Rousseaun mukaan kaupungit ovat ihmiskunnan viemäreitä ja ihminen tulee onnelliseksi palatessaan luontoon. Näin todettuna luonto ja yhteiskunta näyttävät toisistaan erillisiltä tiloilta, joissa vallitsee erilaiset säännöt.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti.

Ihminen ja luonto kietoutuvat eittämättä yhteen, vaikka urbaanin nykyihmisen luontosuhde onkin hyvin etäinen. Raamatullinen ajatus luomakunnan kruununa olemisesta tuo vallan lisäksi vastuuta, minkä ihmiskunta tuntee nyt paineena ratkaista ilmastokriisi ja vastata ympäristökatastrofien aiheuttamiin haasteisiin. Lisäksi länsimaisissa yhteiskunnissa tunnetaan yhä enemmän empatiaa eläimiä kohtaan ja suuryritykset ottavat parhaillaan koppia kasvisruokatrendistä sekä kuluttajien keskuudessa kasvavasta eettisestä tiedostavuudesta.

Vallalla on taipumus karata käyttäjiensä käsistä. Siksi on vastuullista ihmisyyttä pohtia sitä, millaista valtaa itsellä on ja miten valtaa voisi kanavoida niille, joilla sitä ei yhtä lailla ole.

Valofestivaali toimii kuin kirkasvalolamppu

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Oulussa jo seitsemättä kertaa järjestettävä Lumo-valofestivaali tuo valoa ja iloa marraskuiseen melankoliaan. Kaupunkimiljöön monitaiteellisella ohjelmalla ja installaatioilla täyttävä tapahtuma tuo ihmiset yhteen ja ylös talvehtimiskuopistaan. Olisiko Rovaniemelläkin sijaa vastaavalle valokarnevaalille?

Ilma on niin kylmää, että se sattuu naamaan ja ulkona on pian niin pimeää, ettei ilman otsalamppua kannata haaveilla näkevänsä nenäänsä pidemmälle. Ei ole yksi, eikä kaksi lappilaista, kun miettii: miksi ensimmäiset ihmiset ylipäätään asettuivat asumaan tällaisiin olosuhteisiin? Ja vieläkö jostain saisi kirkasvalolampun?

Hetken helpotusta alkutalven aiheuttamiin olotiloihin, ja miksei myös inspiraatiota tulevien kaamoskausien varalle, voi käydä hakemassa niinkin läheltä kuin Oulusta. Pohjois-Pohjanmaan maakuntakeskuksessa käynnistyy pian järjestyksessään seitsemäs Lumo-valofestivaali, jonka tarkoitus on valaa valoa kaupunkilaisten elämään vuoden pimeimpään aikaan. Konseptista on sanalla sanoen lumouduttu.

”Säistä riippuen marraskuun loppu on tyypillisesti kaikkein pimeintä ja synkintä aikaa. Esimerkiksi viime vuonna festivaalin aikaan ei ollut yhtään lunta, joten ulkona oli oikeasti pilkkopimeää. On mahtavaa saada valoteoksia kaupunkiin näissä olosuhteissa koko viikonlopun ajaksi”, toteaa festivaalin tuottaja Anna Lanas.

Moni Pohjois-Suomen asukki voinee yhtyä järjestäjien näkemykseen marraskuun luonteesta: ajankohta on synkkämielinen, staattinen ja sees. Elämä ja liike lakkaavat ihmisten käpertyessä koloihinsa talvehtimaan. Kaamostelun keskellä yksi seikka saattaa kuitenkin unohtua: ihminen ei ole karhu. Siksi uusien, ihmisten ilmoille lähtemiseen kannustavien motiivien löytäminen ja luominen on tavallista tärkeämpää.

Moni Pohjois-Suomen asukki voinee yhtyä järjestäjien näkemykseen marraskuun luonteesta: ajankohta on synkkämielinen, staattinen ja sees.

”Oulussa, kuten monissa muissakin kaupungeissa on puhuttu paljon kuolevista keskustoista, joista liikkeet ja ihmiset katoavat. Varsinkin nyt pimeän aikaan tyhjyys korostuu. Siksi nyt on hyvä aika tapahtumalle, joka tuo kaupunkiin valoa ja iloa monissa eri muodoissaan”, tapahtuman toinen tuottaja Jarkko Halunen ynnää.

Näin siis Oulussa – kaupungissa, jossa ei lappilaisesta näkökulmasta katsottuna voida oikeasta kaamoksesta edes puhua. Herää kysymys: milloin Rovaniemen katukuvaan saadaan jotain vastaavaa?

Luontomme kylpee valossa

Lumo-valofestivaalin vuoden 2019 teemana on luonto. Sana on kuitenkin taivutettu monikon ensimmäisen persoonan omistusmuotoon: Luontomme. Sellaisenaan sillä viitataan paitsi ympäröivään luontoon, kuten festivaalin keskipisteenä toimivaan Hupisaaren puistoon, myös jokaisen sisällä kytevään ja kuplivaan ihmisluontoon. Tematiikka on siten enemmän tai vähemmän jokaista kävijää koskettava.

”Joka vuosi painotamme vähän eri asioita. Tänä vuonna päätimme mennä enemmän luontoon, mikä on ollut myös kävijöiden toive. Kun festivaali ei rajoitu vain ydinkeskustaan, on useampien ihmisten mahdollista päästä tapahtumista osallisiksi”, Halunen perustelee.

Lumon vahvuus piilee sekä koko kaupunkia syleilevässä otteessa että ilmiömäisessä muuntautumiskyvyssä: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Silti yksi asia on takuuvarma: luvassa on poikkeuksellisen laaja ja monitaiteellinen ohjelmakattaus, joka ulottuu aina tanssista musiikkiin, teatteriin, julkisivuvalaisuihin ja erilaisiin luontoon ja tilaan asettuviin installaatioihin asti.

Kaiken keskiössä paistattelevat sekä suomalaisten että ulkomaalaisten, pallonlaajuisen hakuprosessin kautta mukaan valikoituneiden tekijöiden luomat valoteokset, jotka haastavat kaupungin arkkitehtuurin murtautuen läpi tavanomaisuuksien muureista ja johdatellen kävijän unenomaiseen satumaailmaan.

”Haluamme, että teokset herättävät jonkinlaisen tunnekokemuksen, että syntyy sellaisia vau-juttuja ja wow-elämyksiä. Festivaalin aikana me tarkkailemme näitä ihmisten kokemuksia ja teemme niiden pohjalta kartoitusta siitä, mikä toimii ja mitä jatkossa kannattaa tuoda ohjelmistoon”, järjestäjät muotoilevat.

Järjestäjien toiveena on, että Lumon jälkeen kukaan ei jäisi kylmäksi – eikä kirkasvalolampun tarpeeseen.

”Haluamme pitää ohjelmiston mahdollisimman monipuolisena ja valita mukaan sekä tunnustettujen taiteilijoiden että paikallisten yhteisöjen tekemiä teoksia, jotka tarkastelevat festivaalin teemaa ja valoa eri tulokulmista. Silloin kokonaisuus pysyy mielenkiintoisena ja palvelee erilaisia ihmisiä”, Halunen tietää.

Jokunen vuosi sitten yhteistyötä viriteltiin myös Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kanssa. Teollisen muotoilun opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jossa eräs paikallinen yritys haki uudenlaisia muotoilutuotteita, käyttötapoja ja ideoita heidän valaisimilleen. Opiskelijat tekivät ehdotuksensa ja parhaat palkittiin.

”Vastaavaa yhteistyötä voisi miettiä jatkossakin”, Lanas ja Halunen esittävät.

Risuja ja ruusuja

Mikseivät teokset ole pidempään esillä? Mikseivät kahvilat ja ravintolat ole tapahtuma-aikaan pidempään auki? Miten huolehditte siitä, että omalla autolla keskustassa kulkeminen onnistuu myös festivaalin aikaan? Runsaiden ruusupuskien lisäksi järjestäjien sähköpostilokeroihin on sadellut vuosien varrella myös kriittisiä, mutta sitäkin rakentavampia risuja. Palaute tuottaa arvokasta tietoa tapahtuman kehittämiseksi edelleen.

”Ihmiset ovat toivoneet esimerkiksi kahviloiden ja ravintoloiden pidempää aukioloa, koska tapahtuma kestää pitkälle iltaan ja väkeä on paljon liikkeellä. Palaute on ollut niin vahvaa, että olemme pyrkineet ylläpitämään aktiivista keskustelua asiasta kahviloiden ja ravintoloiden kanssa”, Lanas kertoo.

Toinen yleinen palaute on koskenut keskustan teiden ruuhkautumista festivaalin aikaan. Se, miten asia aiotaan jatkossa hoitaa, on edelleen hienoinen kysymysmerkki. Samaa kysymystä kannattanee pureskella myös Lapin pääkaupungissa ennen kuin vastaava valokarnevaali tulee joskus ajankohtaiseksi. Millä keinoin monitaiteellisesti valaistussa poronsarvikaavassa onnistutaan kaavailemaan ilman sumia ja rattiraivoa?

Viimeinen avainkysymys on koskenut teoksia itseään: kaupunkilaiset toivoisivat installaatioiden tuovan valoa ja iloa kaupunkiin läpi koko talvikauden. Suurin tekijä on kuitenkin raha. Teosten ylläpito ei ole ilmaista. Siksi järjestäjät ovat tiivistäneet tapahtuman viikonlopunmittaiseen festivaalipläjäykseen. Pimeässä ja kylmässä taapertavien kaupunkilaisten toivetta ei kuitenkaan ole sivuutettu, päinvastoin:

”Vuosittain kaupunkiin ilmestyy myös pysyvämpiä valaistuksia, kuten Mannerheimin puiston sekä Hupisaarten rantareitin valaistus. Kaupungin monissa yksiköissä asia on otettu omaksi ja pysyvämpiä valaistusratkaisuja kehitellään koko ajan kaupunkilaisten iloksi”, tuottajat iloitsevat.

Vaihe vaiheelta valoon

Kaupunkilaisten suosion saavuttaminen ei ole ollut Lumon luojille itsestäänselvyys. Hankkeen jatkuvuuden takana on ennen kaikkea pitkäjänteinen yhteistyö ja aktiivinen, jatkuva dialogi kaupungin organisaatioiden, yhteisöjen ja yksittäisten ihmisten välillä. Tästä menestyksen salaisuudesta on lupa ottaa koppi:

”Jos haluaa rakentaa toimivan tapahtumakonseptin, joka kiinnostaa kaupunkilaisia ja joka kehittyy vuosi vuodelta, täytyy mukaan saada laajasti toimijoita eri tahoilta ja tasoilta”, Halunen alustaa.

”Jos haluaa rakentaa toimivan tapahtumakonseptin, joka kiinnostaa kaupunkilaisia ja joka kehittyy vuosi vuodelta, täytyy mukaan saada laajasti toimijoita eri tahoilta ja tasoilta.”
– Jarkko Halunen

Kuten kaikki taide- ja kulttuurikentän toimijat varmasti tietävät, ei yksikään tapahtuma synny sen enempää itsekseen kuin itsestään tai ilmaiseksi. Yleisimpiä haasteita ja kompastuskiviä lienevät sekä rahoitus- että tilakysymykset. Sen tietävät myös Lumon luojat, jotka ovat kavunneet askel askeleelta tikapuita pitkin ylöspäin:

”Ensimmäisenä vuonna rahoitus tuli EU-projektin kautta ja sen jälkeen vuosien ajan kaupunginhallituksen erityismäärärahoista. Nyt olemme saaneet istutettua tietyn perusrahoituksen. Tietysti sen saaminen vaatii jatkuvaa työtä edelleen ja jokaisen vuoden osalta erikseen”, Lanas ja Halunen huomauttavat.

”Isoa roolia näyttelevät myös paikallisten yritysten myöntämät, niin sanotut sponsorirahoitukset. Niiden osuutta olemme saaneet kasvatettua mukavasti, mikä on mahdollistanut laajan ohjelmiston”, Lanas lisää.

Rahoitus- ja tilahaasteet tunnetaan myös Lapissa ja etenkin Rovaniemellä, jossa keskustelu kulttuurin ja taiteen määrärahoista sekä kulttuuritilojen puutteesta käy kiivaana. Lumo-festivaali on vertailukohtana ja inspiraationlähteenä osuva siksi, että se edustaa Lappiinkin sopivaa ja sovellettavissa olevaa konseptia, sekä siksi, että se on onnistunut vakiinnuttamaan niin asemansa, rahoituksensa kuin toimintaympäristönsä.

”Vaikka rakennuksiin ja tiloihin kohdistuu tiettyjä rajoituksia, on Oulun kaupunki tullut hyvin vastaan myöntämällä tiloja festivaalin käyttöön. Viime vuonna Tuomiokirkon seinään heijastettiin valtavan suuri videoteos, joka oli niin suosittu, että päätimme jatkaa perinnettä vastakin. Tänä vuonna vastaava, suuri videoteos tulee Oulun kaupungintalon julkisivun seinään”, järjestäjät paljastavat.

Rahoituksen sekä tilojen vahvistumisen ja sen suoman toiminnan vakiintumisen myötä Lanas ja Halunen ovat päässeet hiomaan toimintaprosessejaan ja suunnittelemaan seuraavaa tapahtumaa hyvissä ajoin. Vuoden 2020 Lumo on jo kovaa vauhtia työn alla. Monista haasteista huolimatta pitkälle on tultu sitten alkuaikojen ja lapsenkengät on voitu jo kauan sitten nakata eteisen nurkkaan:

”Alussa kaikki oli hatarampaa ja epävarmempaa. Festivaaliin liittyviä neuvotteluja ei voitu aloittaa ilman tietoa ohjelmistosta tai rahoituksesta ja tiimi piti koota aina uudestaan. Nyt tapahtuma on jo yleisesti tiedossa ja sitä osataan odottaa. Tärkeintä on pysyvä tiimi ja vakiintuneet luomisprosessit”, Lanas ynnää.

Tiedeyhteisön toimitusjohtaja vai akateemisuuden edunvalvoja?

Teksti ja kuvat Vilma Romsi

Lapin yliopisto sai uuden rehtorin 1. marraskuuta, kun HTT, FT Antti Syväjärvi muutti kolmannen kerroksen suurimpaan toimistoon. Kysyimme tuoreelta rehtorilta, millaisen johtajan pieni yliopistomme saa yhteiskunnassa, jossa korkeakoulut joutuvat tasapainottelemaan yhä enemmän tempoilevan koulutuspolitiikan, rahoitusmallien muutosten ja akateemisen vapauden välillä.

Hallintokerroksen käytävät ja yliopistoyhteisö ovat Antti Syväjärvelle tulleet tutuksi – ensin hallintotieteiden professorina, sitten yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina ja lopulta tiedevararehtorina. Vielä kuluvan vuoden keväällä hän ei kuitenkaan ajatellut, että tulisi astumaan yliopistomme rehtorin saappaisiin.

”Kun Mauri Ylä-Kotola ilmoitti ettei aio hakea jatkokaudelle, ajatus rehtoriksi hakemisesta alkoi pikkuhiljaa nousta mietintään kollegoilta ja tutkimusmaailmasta saadun kannustuksen saattelemana. Tiede on se, jonka vuoksi olen alun perin yliopistoon tullut töihin. Tämä tie vei ensin yhteiskuntatieteiden dekaaniksi, sitten tiedevararehtoriksi. Palaset ovat ikään kuin vuosien varrella loksahdelleet paikoilleen”, Syväjärvi kertoo.

Rehtorin valinta piti alun perin tehdä syksyllä. Syväjärvi kuitenkin erottui hakijoiden joukosta kokemuksensa ansiosta kansainvälisessä tutkimusmaailmassa sekä tiedeorganisaatioiden johtamisen parissa. Valinta tehtiin lopulta jo kesäkuussa.

Yliopistomaailman uudet tuulet vaativat rehtorilta kuitenkin muutakin kuin tutkijataustaa ja tiedemaailman tuntemusta. Millainen rehtori hallintotieteiden tohtorista muodostuu?

”Sanotaan, että yliopiston rehtorin tehtävä on nykyään toimitusjohtajan työtä. Nyt ollaan tultu viimeisimpien vuosien aikana, varsinkin vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen myötä sellaiseen maailmaan, jossa korkein tieteen harjoittaminen ja yliopisto-opetuskin seurustelee yhä tiiviimmin ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Rehtorilta edellytetään aiempaa tiiviimpää yhteistyötä esimerkiksi yritysmaailman ja julkisen hallinnon kanssa.”, Syväjärvi kertoo.

Syväjärvi ei kuitenkaan pidä, eikä halua pitää, itseään toimitusjohtajana. Sen sijaan hän näkee rehtorin tehtävän ensisijaisesti akateemisena johtajuutena ja edunvalvontana.

Syväjärvi ei kuitenkaan pidä, eikä halua pitää, itseään toimitusjohtajana. Sen sijaan hän näkee rehtorin tehtävän ensisijaisesti akateemisena johtajuutena ja edunvalvontana.

”Yliopistohan on olemassa korkeinta tutkimusta ja opetusta varten, eikä se saa menettää tätä perustehtäväänsä. Tuotetaan kriittisesti tietoa, innovaatioita ja ratkaisuja, ollaan tosiasioiden ja totuuden perässä. Se tehtävä ei ole kadonnut mihinkään, mutta jotta sitä pystytään tekemään, esimerkiksi rahoituksen saamiseksi pitää toimia toimitusjohtajamaisesti eli myydä yliopiston omaa osaamista ja rakentaa yhteistyömahdollisuuksia aiempaa aktiivisemmin.”

Pieni yliopisto tempoilevan koulutuspolitiikan pyörteissä

Viime vuosien haasteelliset talousnäkymät, korkeakoulujen rahoituksen leikkaukset ja vuodesta toiseen jatkuneet indeksijäädytykset ovat rapauttaneet yliopistojen tulopohjaa. Samanaikaisesti yliopistot ovat käyneet läpi valtavan mullistuksen vuoden 2010 yliopistolakiuudistuksen myötä. Yliopistot irrotettiin valtiosta ja niistä tehtiin itsenäisiä taloudellisia toimijoita. Valtion niille myöntämä perusrahoitus laski ja ulkopuolisen rahoituksen, esimerkiksi yksityisen sektorin osuus rahoituksesta kasvoi.

Rahoitus ja resurssipula ovatkin suurin haaste, johon Syväjärven mukaan yliopistojen rehtoreiden on tartuttava.

”Meidän on yliopistona säilytettävä tietynlainen autonomia ja riippumattomuus sekä akateeminen vapaus olla ja toimia ilman ulkopuolisia kahleita.”

”Meidän on yliopistona säilytettävä tietynlainen autonomia ja riippumattomuus sekä akateeminen vapaus olla ja toimia ilman ulkopuolisia kahleita.”
– Antti Syväjärvi

Resursseilla Syväjärvi tarkoittaa paitsi euroja, myös osaamispohjaa.

”Meillä jää paljon ihmisiä eläkkeelle ja ikäluokat pienenevät. Kolmantena ja viimeisenä tarkoitan resurssilla sitä, että tekemiselle on myös aikaa. Tietyt tutkimustulokset voivat ottaa vuosia, ennen kuin niistä voidaan ulosmitata hyöty. Nyt eletään tällaisessa pikaruokalassa; tiede ja taide eivät toimi samanlaisella syklillä.”

Yhä merkittävimpänä rahoittajana valtio ohjailee yliopistoja rahoitusmalleilla. Vuonna 2021 voimaan astuva rahoitusmallin muutos pyrkii vastaamaan osaajapulaan painottamalla rahoitusta tavoiteajassa valmistuneisiin tutkintoihin. Tästä Syväjärvi ei ole huolissaan, sillä valtakunnallisesti vertailtuna Lapin yliopisto on ”tehokas tutkintojen tuottaja”. Taustalla uudistuksessa on viime vuonna hyväksytty uusi korkeakouluvisio, jonka tavoitteena on, että puolet nuorten ikäluokasta korkeakouluttautuisivat vuoteen 2030 mennessä. Tähän puolestaan ei ole luvattu lisärahoitusta.

Syväjärvi näkee, että loppupeleissä rahoitusmallit eivät koskaan ole täydellisiä. Vielä haasteellisempaa yliopistolle on hänen mukaansa tempoileva korkeakoulupolitiikka, jonka myötä rahoitusmallit vaihtuvat hallituskausittain.

”Yliopisto ei ehdi reagoida rahoitusmallin tempoiluun kovin hyvin. Yliopistojen toive on, että tehtäisiin pidemmällä aikajänteellä tätä toimintaa. Me emme ole mikään pörssissä oleva bisnesorganisaatio joka elää kvartaaleissa, vaan yliopisto jonka suunnittelun aikajänne on pitkä. Yliopisto on vastuussa ihmisisten koulutuksesta, osaamisesta ja tulevaisuudesta – me emme voi elää sen mukaan, että tuuli muuttuu oikealta vasemmalle neljän vuoden välein. Tempoilu on rasite myös opiskelijoille ja henkilökunnalle.”

Esimerkiksi juuri vision 2030 toteuttamiseksi vaadittaisiin niin euroja kuin pitkäjänteisyyttä.

Vahva tutkimusyliopisto

Yliopistoja kannustetaan tulostavoitteiden lisäksi vahvaan profiloitumiseen. Syväjärvi näkee tärkeänä, että Lapin yliopiston profiilia Suomen arktisena yliopistona sekä kestävän kehityksen edelläkävijänä vahvistetaan entisestään. Lisäksi Syväjärvi haluaa kehittää Lapin yliopistoa vahvana tutkimusyliopistona.

”Yliopiston ensisijainen kehityksellinen tarve liittyy tutkimuksen puolelle. 40-vuotias yliopistomme on kovassa iskussa ja hoitanut hyvin koulutus- ja opetuspuolen. Viime vuosikymmenen aikana olemme profiloituneet myös tutkimusyliopistona. Meillä tehdään laadukasta, erittäin kilpailukykyistä tutkimusta ja julkaisuja syntyy lähes kolme per henkilötyövuosi, mikä on yksi parhaista tuloksista Suomessa. Itse haluaisinkin kehittää Lapin yliopistoa vahvana tiede- ja taideyliopistona nimenomaan tutkimuksen kautta.”

Tämä ei kuitenkaan Syväjärven mukaan tarkoita opetuksen merkityksen vähättelyä.

”Näen asian siten, että tutkimuksen korkea laatu näkyy myös opetuksessa, sillä koulutus perustuu yliopistossa tuotettuun tutkimustietoon.”

Millaisena tutkimusorientoitunut rehtori sitten näkee taiteiden tiedekunnan ja taideopetuksen roolin tiedeyliopiston rinnalla yhteiskunnassa, jossa työelämälähtöisyydellä ja tulostavoitteilla on yhä enemmän painoarvoa?

”Olemme tiede- ja taideyliopisto. Taide on loistava yhteistyökumppani monelle tieteelle. On erittäin tärkeää, että yliopisto kehittyy jatkossakin vahvana tiede- ja taideyliopistona, sillä se on valtti tulevaisuuden korkeakoulupoliittisessa skenaariossa. Korkeimman taiteen tutkimuksen ja opetuksen harjoittajia ei Suomessa ole kovin monta – taiteiden tutkinnoista kolmasosa suoritetaan täällä. Voi kuitenkin olla, että taiteiden tiedekuntamme tunnetaan paremmin kansainvälisesti kuin kansallisesti, jolloin kansallista roolia tulee kirkastaa.”

Korkeakoulukonsernin tulevaisuutta Syväjärvi haluaisi ajatella yhteistyömahdollisuuksien kautta.

Korkeakoulukonsernin tulevaisuutta Syväjärvi haluaisi ajatella yhteistyömahdollisuuksien kautta.

”Konserniyhteistyö on hyvää palveluiden suhteen, mutta myös tietyillä koulutusalueilla. Se voi olla hyvinkin hedelmällistä esimerkiksi matkailuntutkimuksen puolella. Yliopiston rooli korkeakoulukonsernin kehittämisessä on tärkeä. Yliopistolla on koulutuksen ja tieteen alalla vahvaa näyttöä ja pitkä historia.”

Alueellista vetovoimaa ja akateemista johtajuutta

Brändäystä tarvitaan myös opiskelijoiden houkuttelemiseksi Lappiin. Entistä työelämälähtöisemmän koulutuspolitiikan valossa sekä alueellisen elinvoiman ylläpidon kannalta lienee toivottavaa, että Lapin yliopistosta valmistuneet myös jäisivät pohjoiseen. Tällä hetkellä näin tekee valmistuneista reilu neljännes.

”Opiskelijoiden juurruttaminen Lappiin vaatii niin veto- kuin pitovoimatekijöitä. Yliopiston brändäyksessä opiskelijat tulisi huomioida kohderyhmänä nykyistä paremmin. Voitaisiin esimerkiksi tuoda esille se, kuinka yhteisöllistä, viihtyisää ja kotoisaa Lapin yliopistossa opiskelu on verrattuna moniin muihin yliopistoihin, joissa on enemmän esimerkiksi massaluentoja.”

Syväjärvi listaa veto- ja pitovoimatekijöiksi myös yliopiston toiminnan laadun sekä digitaalisuuden, joka toisi opintoihin ajasta ja paikasta riippumatonta joustavuutta. Lisäksi on löydettävä uusia työelämäkanavia.

”Tämä on juuri sitä rehtorilta vaadittavaa yhteiskuntasuhteiden ylläpitoa.”

Samalla, kun rehtorin on punottava verkkoja yliopistoa ympäröivään yhteiskuntaan, on langat pidettävä käsissä myös yliopiston sisällä. Yhtäaikaa rehtorinvalinnan kanssa yliopistolla käynnistyi johtamisjärjestelmän uudistus, jonka yhtenä tarkoituksena on edistää yksiköiden osallisuutta päätöksenteossa. Syväjärvi itse sanoo haluavansa kehittää johtamisjärjestelmää suuntaan, joka tukee paitsi osallisuutta myös akateemista johtajuutta.

”Osallistavassa ja akateemisessa johtamisessa tiedekuntien ja yksiköiden ääni tulee kuuluviin.”

Ainakaan ei vaikuta siltä, että tuore rehtori jäisi jakamaan käskyjä hallintokäytävästä käsin ylhäältä alas. Hän arvioi tutkimustyönsä johtamisen psykologian ja hallintotieteiden parissa osoittaneen, kuinka asiantuntijuutta tulee kunnioittaa ja vuorovaikutus on hyväksi.

Kysyttäessä näkemyksestään itsestään arvojohtajana Syväjärvi toteaa sanalla olevan hieman kulttimainen vivahde, mutta tyytyy luonnehtimaan itseään akateemisuuden puolestapuhujaksi.

”Olen ihmisten kohtaaja, tulen ihmisten kanssa toimeen.”

Antti Syväjärvi

  • s. 1968
  • Filosofian tohtorin tutkinto Cardiffin yliopistosta (pääaineena johtamisen psykologia) 1998
  • Hallintotieteiden tohtorin tutkinto Lapin yliopistosta 2005
  • Toiminut Lapin yliopistossa:
  • hallintotieteiden professorina vuodesta 2005
  • yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaanina 2015-2017
  • tiedevararehtorina 2018-2019
  • Toimi Lapin korkeakoulukonsernin painoaloihin liittyvän kehitystyön vastuuhenkilönä vuonna 2018-2019