Puhtaan betonin kultti

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Maria Leskinen

Tiedättekö puhtaan betonin kultin? Niin juuri, juuri sen, joka vannoo elementtitehtaiden sieluttomien ja harmaiden liukuhihnatuotteiden nimiin niin vakaasti, ettei salli mitään ulkopuolisia jälkiä missään. Se pelkää tuntematonta, se pelkää vierasta. Se pelkää merkkejä muusta elämästä – elämästä – jota se ei halua nähdä saati tiedostaa, koska se kertoo paikalla olleista ja olevista ihmisistä. Se elää omassa kuplassaan ja suojelee oman kuplan ahdasta maailmaa kumartamalla harmaalle betonille.

Mutta se kultti on sokea. Se ei kyseenalaista kadunkulmassa seisovaa jättimäistä mainostaulua, joka syöttää pakkosyötöllä viestejä meidän mieliimme ja vähät välittää levittämästään valosaasteesta ja visuaalisesta oksennuksesta. Se ei kyseenalaista valtavia mainostauluja, joiden sisältö ei ole sen hallinnassa vaan jotka toitottavat omia intressejään ja etujaan ajavia sanomia julkisessa kaupunkitilassa – tilassa, joka lähtökohtaisesti kuuluu kaikille, mutta joka ei suinkaan kuitenkaan kuulu kaikille.

Puhtaan betonin kultissa voi olla kyse ahdasmielisyydestä ja vieraan asian pelosta – oman kuplan sisälle rakennetun turvallisuustunteen horjumisesta – mutta julkisen kaupunkitilan hallinnoimisessa ja käytössä kyse on kuitenkin puhtaasti rahasta ja sen varjolla tehdyistä myönnytyksistä. Julkisen kaupunkitilan myymistä yksityisille toimijoille ei kyseenalaisteta, koska se on nimenomaan myymistä ja meidät on totutettu ajatukseen ”rahalla saa”. Me emme ymmärrä tai uskalla kyseenalaistaa sitä, koska pelkästä betonistakin on tehty kohtuuttomien sanktioiden uhalla jollain tavalla ainutlaatuinen asia.

Tee katutaidetta – ota kantaa. Tee installaatio kadulle, flash mob julkiseen tilaan, antaudu villiin tanssiin kesäyön kultaamalla kadulla, suunnittele vastamainoksia, piirrä viiva betoniin; niin tekivät jo kivikauden ihmisetkin, tosin kallioon toki. Kun näin teet, olet rikkonut markkinatalouden ja julkisen kaupunkitilan epäpyhästä jo pyhäksi muuttunutta liittoa. Olet häirinnyt ympäristöä, jossa kaiken pitää olla kliinistä ja ainoat jäljet mitä hyväksytään, ovat saasteiden värjäämät pinnat ja rahalla ostetut mainospaikat.

Julkinen kaupunkitila kuuluu kaikille – ei vain yrityksille ja kaupallisille toimijoille.

Elävä kaupunki ja kaupunkikuva syntyy ihmisistä. Monotonista ledivälkettä suoltava valotaulu, kulutusjuhlan oodia toitottava muovinen massatuotettu mainos tai harmaan ankea betonialikulku, josta isolla rahalla on siivottu elämisen ja olemisen jäljet – nuo vaaralliset ja hyökkäävät jäljet – kertovat surullista tarinaa alistuneesta ihmisestä, jonka ainoa tähän maailmaan ja kulttuuriin jättämä sallittu jälki on sirukortin käytöstä jäävä digitaalinen muisto.

Nauru kuolee, jos sitä ei käytä. Kaupunki kuolee, jos jäljet ihmisistä ja elävästä elämästä hävitetään. Julkinen kaupunkitila kuuluu kaikille – ei vain yrityksille ja kaupallisille toimijoille. Kehotan teitä ottamaan sen takaisin haltuunne, sillä juuri teille se oikeasti kuuluu.