Y-sukupolven ahdistus

Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Helsinkiläinen räp-yhtye Ruger Hauer sen tavallaan tiivisti; niin kutsutun y-sukupolven kohtalon syntyä työelämän murroskohtaan, jossa rakenteellinen työttömyys kurittaa maata, digitalisaatio syö perinteisiä aloja, CV on jäänne jurakaudelta, korkeakoulututkinto ei takaa yhtään mitään ja yhteiskunnan rakentamat tukiverkostot laahaavat vielä vanhassa, jo menneessä maailmassa. Vai onko kyseessä sittenkin pelkästään nuorten ihmisten kokemasta ahdistuksesta huolettoman nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden välillä, mikä ilmenee sukupolvesta toiseen, ja jossa ihmiset aikakaudesta riippumatta kokevat aina olevansa jollain tavalla yhteiskunnan ja elämän murroskohdassa – ainakin henkilökohtaisella tasolla?

Minä olen y-sukupolvea, eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea. Sukupolvesta voidaan käyttää myös nimitystä nettisukupolvi, sillä internet syntyi, yleistyi ja lopulta lävisti koko yhteiskunnan samaan aikaan, kun minä vietin nuoruuteni huolettomat vuodet ja kasvoin lopulta aikuiseksi.

Työ, tai se, minkä me miellämme työksi, on liittynyt ihmisten elämään jollain tavalla oikeastaan aina. Ensin työtä tehtiin konkreettisen ravinnon eteen: metsästettiin, raivattiin ja viljeltiin maata sekä hankittiin polttopuita. Sitten tuli vaihtotalous. Palveluita ja raaka-aineita hankittiin toisilla palveluilla ja raaka-aineilla. Työn arvo saatettiin suhteuttaa myös yhteisesti sovittuun vaihtovälineeseen kuten oravannahkoihin. Lopulta yhteiskunta ja yhteisöt kasvoivat niin monimutkaisiksi, ettei perinteinen vaihtotalous enää toiminut. Luotiin yhteinen, keinotekoinen vaihtoväline – raha. 1700-luvun puolivälissä alkanut teollinen vallankumous oli puolestaan seuraava mullistus, joka muutti ihmisen käsityksen työstä. Tuotantomäärät kasvoivat räjähdysmäisesti höyryvoiman ja sähkön myötä ja raskaat fyysiset työt siirrettiin koneille. Teollistumisen kehitys ja voimistuminen on jatkunut aina näihin päiviin asti. Ja nyt olemme uuden murroksen kynnyksellä, ainakin jos MIT-huippuyliopiston professori Erik Brynjolfssoniin on uskominen.

Brynjolfsson johtaa MIT:n digitaalisen talouden tutkimusohjelmaa ja tutkii, kuinka teknologian kehittyminen kasvattaa tuottavuutta ja muokkaa maailmantaloutta. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.8.2016) Brynjolfsson julistaa meidän olevan uuden teknologisen vallankumouksen kynnyksellä. Sitä vallankumousta hän kutsuu koneiden toiseksi tulemiseksi. Jos ensimmäinen teknologinen vallankumous – teollistuminen – korvasi ruumiillisen työn, koneiden toinen tuleminen korvaa ison osan ihmisen aivotyöstä.

Brynjolfssonin ajatukset kuulostavat hurjilta, mutta kehityskulku on silti jo nähtävillä. Vuonna 1996 kohistiin Deep Blue –tietokoneesta, joka voitti ensimmäistä kertaa ihmisen shakissa. Sen jälkeen teknologian kehitys on ollut huimaa. Nykyään koneet kykenevät myös syväoppimiseen. Tämä on tehnyt niistä verrattomia esimerkiksi kasvojen tunnistamisessa, missä niiden kyvyt ovat jo aika päiviä sitten ohittaneet ihmisen kyvyt. Ja lisää on tulossa. Robottiautot olivat pitkään pelkästään science fictioiden haavemaailmaa. Nyt ne ovat jo totisinta totta eikä tarvitse olla kovinkaan suuri meedio ennustaakseen, että yhteiskunnan kehitys kulkee tulevaisuudessa yhä syvenevää automaatiota kohti.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVAn raportti ”Robotit töihin” (EVA 13.9.2016) pyrkii valottamaan lähitulevaisuuden työympäristöä ja yhteiskuntaa, jossa entistä useampi työtehtävä hoidetaan automaation kautta. Raportin sanoma on kauttaaltaan se, ettei robottien yleistyminen johda massatyöttömyyteen, kuten usein kuulee peloteltavan, vaan käytännössä teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta eivät itsessään työtä. Tiivistettynä: mitä vaativampaa viestintää ja ongelmanratkaisukykyä tehtävä vaatii, sitä huonommin se soveltuu automaation hoidettavaksi ja mitä enemmän työtehtävä perustuu rutiineihin ja sääntöihin, sitä paremmin se soveltuu roboteille. Muutos tuskin on aivan kivuton, sillä vaikka uusia työpaikkoja syntyykin vanhojen tilalle, vaatii niiden täyttäminen aivan uudenlaista osaamista. Tässä riskinä on niin sanottujen vanhojen työpaikkojen työntekijöiden väliinputoaminen, jos uudelleenkoulutukseen ei löydy omaa tahtoa tai yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tai resursseja. Raadollisesti voidaankin ajatella, että jos jokin työtehtävä voidaan ajatuksen tasolla korvata roboteilla, se myös ajan myötä todella korvataan. Näin niiden taitojen, joita ei koneella pystytä korvaamaan, markkina-arvo kasvaa ja näihin taitoihin raportin mukaan tulisi panostaa jo peruskoulusta alkaen.

Helsingin Sanomien gallupissa (HS 5.9.2016) suomalaisilta kysyttiin, miten he uskovat oman työnsä säilyvän tulevaisuudessa. Gallupin tulos oli jopa hieman yllättävä: 74% työssäkäyvistä suomalaisista uskoi työtehtävänsä säilyvän digitalisaatiosta ja roboteista huolimatta. Onko kyse yltiö-optimismista, jossa maailmankuvaa verrataan vanhaan ja luotetaan sen säilyvyyteen, vai onko kyse sittenkin terveestä realismista, joissa työtehtävien kyllä uskotaan muuttuvan, mutta työn itsessään säilyvän? Hyvä esimerkki tästä on kirjasto. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on arvioinut kirjastohoitajan työn muuttuvan radikaalisti jopa 97% todennäköisyydellä 10–20 vuoden aikana tiedon sähköistymisen myötä. Mutta häviääkö kirjastonhoitajan työ itsessään, vai muuttuuko se luonteeltaan vain erilaiseksi kuin mitä perinteinen kirjastonhoitajan työ on ollut? Tässäkin kysymyksessä tullaan väistämättä työntekijöiden kykyyn ja haluun kehittää omaa osaamista vastaamaan uusia työntarpeita sekä koulutuksen kykyyn vastata uuden maailman haasteisiin.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta.

Työllä on valtava merkitys ihmisten identiteetissä. Yhteiskunta on aina arvostanut työntekoa – ja ihan ymmärrettävästi. Peruskoulussa opiskellaan vielä yleissivistävästi, mutta siitä eteenpäin koulutuksen tarkoitus on valmistaa opiskelija oman alansa ammattilaiseksi. Meillä – sekä myös yhteiskunnalla – on harha, että tämä pätisi yhä. Ja se harha on johtanut y-sukupolven oirehtimiseen, kun valintojen vapaus on entistä isompi, mutta samalla epävarmuus tulevaisuudesta on lisääntynyt. Siinä missä vanhempamme saattoivat olla jo reilusti alle kolmikymppisinä vakituisessa työsuhteessa – ja saattavat olla saman työnantajan palveluksessa yhä edelleen – yhä harvempi nykyisistä alle kolmikymppisistä saa vakituista työsuhdetta. Työ koostuu yhä enenevissä määrin pätkätöistä, projekteista, yrittämisestä sekä oman tietotaidon jatkuvasta kehittämisestä ja alanvaihdoista. Tulot saattavat tulla useammasta purosta ja niiden taso vaihdella jopa kuukausittain. Mutta me vertailemme itseämme edelleen vanhempiemme sukupolveen – ja niin tekee myös yhteiskunta. Meitä syytetään laiskuudesta, nuoruuden venyttämisestä sekä itsekkyydestä, vaikka olemme vain muuttuneen yhteiskunnan murroskohtaan syntyneitä väliinputoajia tilanteessa, jossa odotukset ja paineet tulevat vanhasta maailmasta, mutta realiteetit ja todellisuus uudesta, vielä jossain määrin tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Epävarmuus on leima, joka varjostaa y-sukupolven tulevaisuutta. Se aiheuttaa ahdistusta ja moninaista oirehtimista. Mutta epävarmuudenkin voi hyväksyä. Silloin siitä tulee vähemmän ahdistavaa. Pelkkä yksilötason hyväksyminen ei riitä. Tarvitaan koko yhteiskunnan ajatusmaailman muutos ja tukijärjestelmien päivittäminen vastaamaan nykyisiä haasteita ja tarpeita. Jos tätä muutosta ajatusten, arvomaailman ja konkreettisien toimien osalta ei tapahdu, uhkaa y-sukupolvesta todellakin tulla hyödytön sukupolvi ilman, että sille annettaisiin edes mahdollisuutta muunlaiseen tulevaisuuteen.