Oodi kävelylle

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Mikko Roininen

Pariisin Yliopiston filosofian professori Frederic Gros on kirjoittanut kirjan kävelemisestä juurikin oman tieteenalansa lähestymistapaa noudatellen. Se aukeaa hyvin myös niille, jotka ovat vain kiinnostuneita katsomaan kävelemistä uusista näkökulmista, onhan niin että ihminen on olento joka hengittää, syö, juo ja kävelee. Kysymys on siis elämisen perusasioista. Lueskelin teosta kesäreissulla, jonka teimme teltan ja tyttöystävän kanssa itäiseen Eurooppaan.

Kuten Gros huomauttaa, pitkät kävelyreissut voivat vapauttaa mielen monista arkielämän tarpeista ja ahdistuksista. Koko päivän reppu selässä käveltyään tuntuu maa ohuen patjan läpi parhaalta kuviteltavissa olevalta sängyltä. Keho kiittää levosta, ja maailma asettuu mukavan yksinkertaisesti kävelyn, ihmettelyn, ruoan ja levon vuorottelevaan rytmiin. Pikkuasioista tulee joutavia ajatuksia, joilla ei ole sijaa hetken muodostumisessa. Repun selästä saatuaan tuntuu, että voisi kävellä niin pitkään kuin uutta maisemaa riittää.

Parasta kesän reissussa oli ulkona oleminen, ilman sähkölaitteita, elämän perusasioiden äärellä. Grosin mukaan nykyelämässä ”ulkona” on jonkinlainen välitila kahden sisätilan välissä. Telttaillessa ja kävellessä sisätila voi muuttua oudoksi, tunkkaiseksi ja tylsäksi. Kävelyreissulla asutaan ulkona ja sisätilat ovat vain välitiloja, joissa käydään satunnaisesti.

Meillä ei ollut matkalla mukana minkäänlaisia mobiililaitteita, mikä tuntuu olevan harvinaisuus tänä päivänä. Kun nettikahvilatkin ovat lähes hävinneet koko Euroopasta, ei tarvinnut seurata ja somettaa. Kohdemaan kieltä taitamattomana edes jättikokoiset otsikot eivät sano mitään. Maailmasta häviää kiinnostus kaikkiin itsensä ja oman lähipiirinsä ulkoisiin tapahtumiin. Uutiset menettävät merkityksensä pitkillä kävelyreissuilla.

Kävelyssä ilo on sitä, kun tuntee ruumiinsa saavan voimaa jokaisesta askeleesta käytettäväksi seuraavaan. Pitkän päivän jälkeen on onnellinen yksinkertaisista asioista, siitä kun saa rentoutua oikaisemalla jalkansa ja tyydyttämällä nälkänsä ja janonsa.

Tutulta kotiseudulta poistuttaessa kävelijä alkaa nähdä eri tavalla. Kaupungit ovat täynnä ärsykkeitä ja pieniä kiinnostavia yksityiskohtia mihin tarkkaavaisuutensa voi kohdistaa. Reissussa on mukavaa vain kävellä ja katsella, imeä itseensä erilaisia uusia ja jännittäviä aistihavaintoja, mitä kotopuolessa ei ole tarjolla. Tämä on parasta tehdä jalan.

Käveleminen on painovoiman valtaan asettumista monotonista rytmittämistä. Taolainen viisaus sanoo: ”Jalat vievät hyvin vähän tilaa maan päällä; niillä voi kävellä kaikkiin niihin tiloihin, joita ne eivät vie.” Jalan ei koskaan tule asettua mihinkään pysyvästi, vaan mittailla maan kamaraa niin kauan kuin voimia riittää. Hyvä kävelijä liikkuu rauhallisen määrätietoisesti, ei nyi vaan rytmittää hitautensa sopivaksi vakaaksi etenemisvauhdiksi.

Monet tärkeät filosofit ja runoilijat ovat kävelleet ja kehitelleet ajatuksiansa retkiensä myötävaikutuksella. Kant kiersi samaa reittiä kotikaupungissaan koko elämänsä kellontarkoilla kävelyillään. Kerrotaan jopa että ihmiset tarkastivat ajan sen perusteella, missä kohtaa Kant ilmaantui näkyviin. Nietzche käveli raivoisasti, Rousseau pystyi ajattelemaan kunnolla vain kävellessään, Baudelaire huusi malttamattomana paikallaan oloon vielä kuolemanhoureissaankin: Tuokaa tekojalkani, nyt mennään, Eteenpäin!

Historian suurhahmoihin kuuluvan Mahatma Gandhin tunnetuin tempaus oli hidas kävely joukolla meren rantaan keräämään suolaa, johon paikallisella väestöllä ei ollut lupaa. Tämä kansalaistottelemattomuus sopi suorittaa rauhallisesti kävellen, sillä se kiteytti osia hänen pasifistiseen vallankumoukseen tähdänneestä filosofiastaan. Kävely on vähäeleinen, nöyrä ja äärimmäisen rauhanomainen tapa protestoida.

Kuten filosofi Jean-Jacques Rousseau kiteyttää: ”Tehdä matkaa jalan kauniilla säällä kauniissa paikassa ilman kiiruhtamista, kulkuni määränpäänä jokin miellyttävä kohde – siinä kaikista elämisen tavoista se, joka on eniten minun makuuni.”