Elokuvateollisuus unohti katsojat
Teksti Aleksi I. Pohjola
Kuvitus Juho Hiilivirta
En juuri käy enää elokuvateattereissa. Lopetin siellä käymisen oikeastaan useammastakin syystä. Ensinnäkin kotikaupunkini uusi, moderni elokuvateatteri supisti aularavintolapalvelut minimiin muutama vuosi toimintansa jälkeen. Valikoima eri naposteltavia hupeni popcorneihin ja niihin saatavat maustejauheetkin muuttuivat tuskastuttavan kalliiksi. Suivaannuin.
Toiseksi, elokuvien kesto alkoi lähennellä kärsimysnäytelmää. Yksi tämän vuosikymmenen suosituimmista elokuvafilmatisoinneista, Taru sormusten herrasta –trilogian, jokainen elokuva on kestoltaan reilusti yli kaksi tuntia. Pisin, Kuninkaan paluu, on 200 minuuttia pitkä, eli reilut kolme tuntia. Reilut kolme tuntia (plus mainokset) hikisessä elokuvateatterissa suolaisia popcorneja syöden ja niiden aiheuttamaan janontunteeseen juotu litran virvoitusjuoma tekivät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen alkaneen vessahädän yhdistämä kokemuksesta tuskallisen. Olisin toki voinut käydä vessasta, mutta paikkani penkkirivin keskellä takasi sen, että ahtaaksi rakennettujen rivikäytävien kompurointi jalat ristissä olisi saattanut aiheuttaa lievää sekasortoa ja näin rikkoa elokuvateattereiden kirjoittamatonta etikettisääntöä, jossa jopa niin sanotussa väärässä kohdassa nauraminen tulkitaan muiden katsojien häiritsemiseksi.
Kolmas merkittävä syy on 3D-elokuvien tulo markkinoille. Elokuvateollisuus meni sieltä, missä aita on matalin ja päätti lisätä halvan ”tehokeinon” lisäämään ummehtuneiden klassikoiden kierrätysarvoa ja b-luokan elokuvien markkinointia. Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla ja hyvä elokuva muuttuu lähinnä päälle liimatun tehokeinon ansiosta häiritseväksi kokemukseksi. Kaiken lisäksi 3D-teknologia on suhteellisen alkeellista, jossa käytettävät lasit ovat epämukavia ja taustasta irrotettu, ikävästä väreilevä tekstitysraita saa olon huonoksi heti ensimmäisistä minuuteista alkaen.
Mitä pitäisi siis tapahtua, jotta elokuvateollisuus saisi jo yhden menetetyn katsojan takaisin maksavaksi asiakkaaksi? Ensinnäkin elokuvassa käymisestä on tehtävä taas kokemus. Jättiscreeni ja merkittävästi parempi äänentoisto ovat toki valideja arvoja, mutta ne eivät riitä satunnaiskatsojalle. Raahaan ennemmin vaikka 19 tuuman taulutelevisioni kaappiin luodakseni illuusion isosta ruudusta kuin lähden kärsimään helvetin esikartanoon. Ja jos vallitseva trendi on venyttää elokuvia yli kohtuuden, niin miksi elokuvateattereihin ei voisi tulla väliaikaa? Yksi elimellinen osa perinteistä teatteria on lämpiössä juotu viinilasi ja yleisen atmosfäärin aistiminen. Jos elitistinen leima halutaan pitää elokuvateattereista kaukana, niin ihan rehellinen kusitaukokin sopii termiksi. Kaiken lisäksi, kuka oikeasti jaksaa keskittyä elokuvaan kolme tuntia yhteen menoon?
Huono elokuva ei muutu hyväksi 3D-tekniikan avulla.
Elokuvateollisuuden on siis VOD-palveluiden (Video On Demand) maailmassa ajateltava teatterikokemus uudelleen. 1950-luvulla Yhdysvalloissa olivat suosiossa drive-in –teatterit. Pellon reunassa oli jättimäinen screeni, jota sitten tuijotettiin autosta käsin. Nykypäivän teknologialla esimerkiksi äänentoisto olisi helposti siirrettävissä jokaisen auton omaan autoradioon. Ja hei, kyllä minä ainakin veisin tytön treffeille mieluummin drive-in –teatteriin, jossa auton intiimissä rauhassa voisi välillä vaikka jutella tai jos ei seuralaista onnistu mukaansa saamaan, niin ainakin rapistella sitä karkkipussia ilman naapuripenkin tuomitsevia katseita.
Vaadin siis drive-in –teattereita takaisin. Ja ympäristönäkökulmaa sekä autottomia ajatellen autot voisi korvata vaikka kevytrakenteisilla katetuilla pleksikopeilla, joissa olisi mukava sisustus sekä langaton äänentoisto. Onhan meillä igluhotellejakin. Miksi ei siis laatikkoelokuvateattereitakin. Ei siis muuta kuin rohkeasti innovoimaan, täällä yksi maksava asiakas jo odottaa innoissaan.