Luonnonvarojen lupaus – ja kirous

Teksti Matias Partanen
Kuvat Aleksi I. Pohjola

Olje! Olje! Viisikymmentä vuotta sitten, 250 kilometriä Stavangerista länteen, öljy alkoi kohota porauslautta Ocean Travelerin kannelle. Koeporauksia oli tehty jo usean vuoden ajan ja viitteitä siitä, että öljyä löytyisi, oli ollut jo pitkään.

Kaksi vuotta myöhemmin lähelle alkuperäistä löytöpaikkaa, noin 300 kilometriä Stavangerista lounaaseen, perustettiin Ekofiskin öljykenttä, joka lopulta loi perustan Norjan öljyntuotannolle. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin jokainen norjalainen on miljonääri, eikä Norja ole onnistunut pilaamaan ympäristöäänkään. Toki halu venyttää fossiilisten polttoaineiden tuotantoa mahdollisimman pitkälle on ajanut norjalaisia öljylauttoja yhä syvemmälle herkille arktisille vesille. Jotain norjalaiset kuitenkin ovat tehneet oikein.

Norjalaiset suuntasivat mittavien luonnonvarojensa käytön hyvään. Öljy- ja kaasulöydöt eivät johtaneet harvojen rikastumiseen, korruptioon, epävakaisiin oloihin tai luonnon turmeltumiseen – tyypilliseen luonnonvarojen kiroukseen.

Norjalaiset eivät tienneet juuri mitään öljystä löydösten aikaan. Ensimmäisiä porauksia suorittivat muun muassa Exxon ja Phillips Petroleum Company. Norjalaiset tunsivat kuitenkin luonnonvarojen kirouksen. Ratkaisu ei ollut valtion omistamat öljy-yhtiöt, joita Arabimaat olivat 50- ja 60 -luvuilla perustaneet ”läntisen imperialismin” kukistamiseksi. Myös nämä olivat lopulta keskittäneet hyödyt harvojen käsiin ja pysäyttäneet alueiden taloudellisen kehityksen.

Norjalaiset saivat apua irakilaissyntyiseltä öljygeologilta Farouk al Kasimilta, joka oli tutkinut tarkkaan maanosansa kehitystä mittavien öljyvarojen päällä. Hän esitteli kollegansa kanssa Norjan päättäjille mietinnön, jonka mukaan norjalaisten tuli perustaa kansallinen öljy-yhtiö Statoil sekä uusi viranomainen säätelemään öljyvarojen käyttöä, Norjan öljyhallitus NPD. Tarkoitus ei ollut luoda valtiollista monopolia, vaan mahdollistaa se, että osaaminen ja työpaikat jäisivät Norjaan. Öljyhallitus piti huolen siitä, että öljyprojektit palvelivat norjalaisten intressejä samalla minimoiden ympäristöön kohdistuvan kuormituksen.

Norja meni mukaan öljybisnekseen täysillä. Se laittoi puolet kansalaisten varoista öljykenttiin, joiden tulevaisuudesta ei ollut varmuutta. Tämä peli kannatta, ja tuottojen alkaessa kertyä 90-luvun alkupuolella Norja sijoitti tienatut varat rahastoon, joka pullistelee tällä hetkellä lähes 900 miljardin euron arvoisena. Näillä varoilla aiotaan ylläpitää Norjan hyvinvointivaltiota sitten, kun viimeiset kentät kuivuvat. Kansallinen aarre, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Voitaisiinko norjalaisten ihme toistaa? Useiden tutkimusten mukaan Suomen kallioperästä löytyy runsaasti hyviä kriittisten mineraalien esiintymiä, joille voi tulla käyttöä tulevaisuudessa. Niihin kuuluu suuri joukko harvinaisia metalleja, mutta myös sellaisia runsaita mineraaleja, joiden tuotanto on keskittynyt muutamiin harvoihin paikkoihin, ja joilla on kysyntää maailmanmarkkinoilla. Jo nyt Suomessa operoi runsaasti kaivosteollisuutta, ja lisää on tulossa. Tällä hetkellä Ylläksen kaivoshankkeen lupahakemusrumba on täydessä vauhdissa. Kittilän kultakaivoksen alla povataan lepäävän lähes viiden miljardin euron arvoinen kulta-aarre. Valtio myi aikoinaan Kittilän kultakaivoksen esiintymän 1,1 miljoonan markan käteismaksulla. Nykyrahassa summa olisi 187 000 euroa. Suomessa toimivia ulkomaisia kaivosyhtiöitä on myös syytetty yhteisöverojen välttelystä. Ääritilanteissa ympäristövahingot saattaisivat kaatua valtion ja pakallisten asukkaiden vahingoksi. Kaupataanko suomalaisten luonnonvarat surutta ulkomaille?

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Suomen kaivosmineraalit eivät ole Norjan öljykenttien veroinen aarre – ainakaan vielä. Investoinnit ovat kalliita, ja moni kaivos tekee tappiota. Mineraalien maailmanmarkkinahintoja on vaikeaa ennustaa ja sijoituksena kaivos on erittäin pitkäikäinen ja riskialtis. Talvivaaran jälkeisessä ilmapiirissä ehdotusta, jossa esitettäisiin valtion tukevan kaivosteollisuutta tai jopa perustavan oman yhtiön, saatettaisiin lievästi sanottuna karsastaa.

Juuri tuon riskin norjalaiset kuitenkin ottivat. Eikä sitä riskiä tarvitsisi ottaa tänään, tai edes huomenna. Jalkojemme alla piileskelevät harvinaiset maametallit eivät ole menossa minnekään, ellei jokin kulman takana oleva innovaatio tee niistä lähitulevaisuudessa turhia. Sitä emme voi tietää.

Lapin tulevaisuutena on pidetty matkailua ja kaivosteollisuutta. Ne tarjoaisivat työpaikkoja ja hyvinvointia muuttotappiosta kärsivälle maakunnalle. Ne eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä. Kolarissa pelätään, että mahdollisesti avattava kaivos tyrehdyttäisi matkailun. Kaivoshankkeesta tehtyjen selvitysten mukaan siitä tuleva verohyöty ei olisi merkittävä, jos sitä vertaa matkailun tyrehtymiseen. Näissä selvityksissä matkailun on tosin arvioitu kasvavan vuosittain lähes 9 prosenttia.

On mahdollista, että tulevaisuudessa mineraalien arvo tulee teknologisten innovaatioiden ja uusien löytöjen takia romahtamaan, ja niiden arvo olisi järkevä rahastaa tässä ja nyt. Kannattaako mineraaliesiintymiä vuorenpeikkomaisen mustasukkaisesti pantata maan alla, jossa niistä ei ole hyötyä kenellekään? Nykytilanteessa kaivoksen saaminen velkaiseen muuttotappiokuntaan on lottovoittoon verrattavaa. Se tietää valtavat määrät työpaikkoja vuosiksi eteenpäin.

Myös Suomen mineraalilöydöt on kuitenkin yhdistetty luonnonvarojen kiroukseen, hyödyn menemiseen harvoille ympäristön kustannuksella. Suomi on tällä hetkellä kaivosteollisuudelle houkutteleva kohde – itse asiassa numero ykkönen. Se saattaa viitata siihen, että tavara niin sanotusti myydään liian halvalla. Ei huonosti kannattaville apajille olisi tunkua. Ehkä paikallaan olisi aikalisä, jonka aikana selvitettäisiin mahdollisuudet kestävään ja järkevään luonnonvarojen hyödyntämiseen niin, että se hyödyttäisi mahdollisimman monia. Se on mahdollista.