Mihin katosi keskustelu?
Teksti Vilma Romsi
Kuvitus Suvi Suitiala
Mikäli opiskelijatapahtumissa haluaa stimuloida aivojaan muullakin kuin alkoholilla, on LYY Intelligentsian paluu varmasti mieluisa uutinen. Tapahtuma jatkuu Anna-Riikka Hyvösen, Kaisa Rantalan, Jenni Mikkosen ja Kaisa-Reetta Seppäsen vetämänä tutulla konseptilla: muutaman kerran vuodessa järjestetään vapaamuotoinen keskustelutilaisuus ajankohtaisista aiheista. Kullakin tilaisuudella on oma teemansa, jota esittelee asiantunteva alustaja.
”Yliopisto on täynnä ajattelevia ja idearikkaita ihmisiä, mutta opiskelijatapahtumat ovat hyvin bilepainotteisia. Intelligentsia pyrkii tarjoamaan puitteet sille, että opiskelijat pääsevät keskustelemaan itselleen tärkeistä aiheista myös luentojen ulkopuolella”, kertoo Hyvönen. Matalan kynnyksen keskustelutilaisuuden tapahtumasta tekee se, ettei kyseessä ole väittelykerho. Tarkoituksena on vapaamuotoinen ideoiden pallottelu, jota voi halutessaan jatkaa saunan lauteilla:
”Tilaisuudet järjestetään poikkitieteellisesti. Paikalle voi tulla myös ihan vain kuuntelemaan ja oppimaan samalla, kun tutustuu uusiin ihmisiin eri pääaineista”.
Intelligentsian kaltainen tapahtuma, jossa istutaan avoimin mielin alas vaihtamaan ajatuksia, on eittämättä hyvin ajankohtainen.
”Keskustelun tärkeys perustuu pohjimmiltaan siihen, että se tuo ymmärrystä maailmasta ja muista ihmisistä. Mutta yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin kärjistynyttä, ja varsinkin internetissä kommunikoidaan lähinnä huutelemalla omaa mielipidettä. Agendana on usein väittely keskustelun sijaan”, näkee Rantala.
Puitteet keskustelulle, kohtaamisille ja oman äänen esiintuomiselle laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla ovat periaatteessa olemassa jo nyt: Suomi on demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsee sananvapaus, internet ja sosiaalinen media.
Kuitenkin rakentavan keskustelun sijaan kommunikaatio purkautuu usein tunteenpurkauksina, huuteluna ja jopa vihapuheena. Keskustelukulttuurin aggressiivistumisen lisäksi myös näkemykset ovat polarisoituneet, ja keskustelu rakennetaan helposti vastakkainasettelujen varaan. Suvakit ja maahanmuuttokriitikot. Eliitti ja kansa.
Mihin siis katosi rakentava dialogi?
Internetissä on toki valtava määrä tietoa tarjolla ja mahdollisuus matalan kynnyksen osallisuudelle. Informaatiotulva mahdollistaa toisaalta myös sen, että keskustelu jää helposti sellaisille alustoille, jossa kanssakeskustelijat ovat lähinnä samanmielisiä. Samoin vaikkapa Facebookin algoritmi saattaa nenän eteen sellaista sisältöä, jonka se tulkitsee miellyttävän käyttäjää.
Kuplautuminen on epäilemättä omiaan kärjistämään mielipiteitä ja näkemään ne absoluuttisina totuuksina. Mutta miksi kärkevät mielipiteet automaattisesti tarkoittaisivat sitä, ettei niitä voida keskustelemalla käsitellä silloin, kun näkemykset kohtaavat haastajansa?
Suomi on eriarvoistuva yhteiskunta. Vaikka internet periaatteessa tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä julkisesti, eri medioita ja puhujapositioita arvotetaan hyvin eri tavoin.
”Suomalainen julkinen keskustelu on ollut hyvin konsensushakuista ja näin liian eriävien mielipiteiden sietokyky ei ole kovin korkealla. Keskustelukulttuuri on siinä mielessä ollut jokseenkin elitististä. Sopiva puhe legitimoidaan siellä, missä valtaa on entuudestaan – esimerkiksi asiantuntijainstituutioissa, journalistisessa mediassa ja politiikassa. Kieli on vallankäytön keino ja resurssi”, toteaa mediatutkija Paula Haara Tampereen yliopiston journalistiikan, viestinnän ja median laitokselta.
”Nopeat yhteiskunnalliset muutokset, pettymykset politiikkaan ja kokemus osattomuudesta lisäävät epäluuloa asiantuntijainstituutioita kohtaan”.
Jatkuva sananvapauteen vetoaminen vihapuheen yhteydessä Haaran mukaan kielii paitsi siitä, että käsite ymmärretään eri tavoin, mutta myös siitä, että useat kokevat äänensä jäävän kuulumattomiin.
”Populismi on valjastanut tämän kokemuksen omaan käyttöönsä, mikä on itsessään synnyttänyt alustaa vihapuheelle ja vastakkainasettelulle julkisessa keskustelussa”.
Lopulta yhteiskunnallinen keskustelu ei siis takkuakaan vain erilaisissa mielipiteissä, vaan myös puhujapositioissa ja ilmaisutavoissa ja -kanavissa.
Nykyisistä ongelmakohdistaan huolimatta medialla on Haaran mukaan myös mahdollisuuksia rakentaa siltoja keskustelijoiden välille.
”Some-keskustelu on nuori ilmiö, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa hyvien käytöstapojen unohtumiseen. Yksi keskustelunrakentaja voisi olla sovittelujournalismi. Esimerkiksi uutisten kommenttiosiota voisi suoran sensuroinnin sijaan ohjata ratkaisukeskeisempään suuntaan siten, että toimittaja tai moderoija itse osallistuu keskusteluun. Tässä rakentavuutta pyritään luomaan nimenomaan kommentoijien osallistamisella”.
Loppujen lopuksi hyvää keskustelua ei ratkaise yksinomaan korrekti argumentaatio; sen lisäksi on oltava tietoinen omasta puhujapositiosta sekä ymmärrettävä kanssakeskustelijan lähtökohdat. Mielipiteet kumpuavat yhteiskunnallisista olosuhteista. Huomautettakoon kuitenkin: on itsestään selvää, ettei vihapuhe kuulu sananvapauteen – sananvapauteen kun kuuluu myös vastuu. Jos siis keskustelun päämääränä on aidosti toisen ymmärtäminen ja ratkaisuhakuisuus, niin luulisi myös kielellisen ilmaisun muokkautuvan tätä tarkoitusta palvelevaksi. Älkäämme siis käyttäkö sanoja aseena - vihapuheen kuin poliittisen korrektiudenkaan muodossa.
Intelligentsian kokoontumisista, tapaamispaikoista ja -ajoista ilmoitetaan tarkemmin LYY Intelligentsian Facebook-sivuilla.