Minä ja Myanmar osa 3: Pulinaa ja ruuhkabusseja
Teksti ja kuvitus Vilja Tuohino
Kehitysmaan suurimpia iloja suomalaisittain vähävaraiselle opiskelijalle on palveluiden halpuus. Yangonissa olen päätynyt katsomaan useammankin uutuuselokuvan, en niinkään hyvien filmien, kuin halpojen lippujen ilosta. Englanninkielisiä elokuvia kun ei täällä tekstitetä Myanmarin kielelle, niin kaikki teattereihin päätyneet länsimaiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta kauhu tai toimintaelokuvia, joissa juonen käsittää puhetta ymmärtämättä.
Päädyin myös katsomaan uusimman Star Wars -elokuvan. Ensimmäistä kertaa Myanmarilaisessa teatterissa ollessani muistan olleeni erittäin hämmentynyt, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan Myanmarin kansallislaulu ja koko sali pomppasi jaloilleen. Nyt osasin jo varautua animoidun lipun ilmestymiseen ja nousemaan seisaalleen ensitahdit kuullessani. Kesken elokuvaelämyksen huomasin, kuinka koko salin oli täyttänyt pieni puheen sorina. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, suurin osa yleisöstähän ei luultavasti ymmärtänyt kohtausten dialogia. Eniten minua hämmästytti, miten vähän minua jatkuva keskustelu enää häiritsi.
Olen oppinut täällä roimasti ihmisten sietokykyä. Yangon on miljoonakaupungiksi asenteeltaan hyvin maalainen. Asiat etenevät omalla painollaan jos ollenkaan. Ihmisten matelevat leveästi valmiiksi jo kapeilla kaduilla ja olemattomat kävelytiet on tukittu roinalla. Ensimmäisinä kuukausina tuhahtelin kuuluvasti, kun jouduin puikkelehtimaan kiertoteitä päästäkseni ohi tien tukkivien ja hitaasti lyllertävien myanmarilaisten. Kuka edes viitsii hidastella tulikuumalla kadulla, kun voi rientää ilmastoinnin viileyteen!
Ajan kuluessa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että välttämättä ongelmani ei ollutkaan ihmisten hitaus, vaan oma ajattelutapani. Itseeni on Suomessa iskostunut ajatus, ettei muita ihmisiä varsinkaan tuntemattomia saa millään verukkeella häiritä. Muiden elämän hienoinenkin hankaloittaminen on suuri moka ja yleisestä käyttäytymiskaavasta poikkeaminen varsinkin julkisella paikalla aiheuttaa närkästystä. Vieraalle ei kuitenkaan sovi huomauttaa vääryydestä, sillä ääneen valittamisesta seuraa vain lisää yleistä vaivaa
Hämmästyin, kun yhtäkkiä kaiuttimista pärähti soimaan myanmarin kansallislaulu ja
koko sali pomppasi jaloilleen.
Myanmarissa ajattelutapa tuntuu olevan päinvastainen. Ei ole niinkään väliä minkälaista vaivaa muille ihmisillä aiheuttaa, vaan sillä että on opittava olemaan häiriintymättä muista ihmisistä. Tee mitä haluat ja anna muiden tehdä samoin. Puheen sorina ei estä minua kuulemasta elokuvaa tai pieni puikkelehtiminen ei vaikuta kokonaismatkani pituuteen juuri lainkaan. Parempi käyttää enemmän aikaa tepasteluun ja varmistaa, etten hätiköidessäni putoa mihinkään lukuisista avoimista viemäreistä. Kuitenkin työmatkabussini tulee seisomaan ikuisuuden ruuhkassa, eli määränpään saavuttaminen kestää pitkään tavalla kuin tavalla.
Äärimmilleen sietokykyni vei yangonilaisen ruuhkabussietiketin oppiminen. Ennen ajattelin, että bussi on täynnä, kun on pakko istua tuntemattoman viereen. Yangonissa istumapaikan saaminen aamuisin on onnekas ylellisyys ja joskus paikan saadessani olen joutunut luovuttamaan sen saman tien ”etuiluoikeuden” saaneelle buddhalaismunkille. Täpötäydessä bussissa seisominen on oma luku sinänsä. Seisomaan joutuneen matkustajan on parempi yrittää raivata itselleen tila penkkien vierelle muodostuneisiin riveihin. Yleensä tässä on mahdollisuus tarrautua melko tukevasti katosta roikkuvista lenkeistä ja pysyä paikallaan matkan alusta loppuun. Jos kuitenkin molemmat rivit ovat täynnä, matkustajan kohtalo on jäädä ajelehtimaan bussin keskikäytävälle ja pitää henkensä kaupalla kiinni mistä vain saa otteen. Kun jalkani hädintuskin koskettivat bussin lattiaa ihmisten tunkiessa jo valmiiksi täyteen bussiin sisälle, muistan mielessäni nauraneeni, kuinka ahdistunut olisin vielä vuosi sitten ollut moisesta tilanteesta. Onhan suomalaisen henkilökohtaista tilaa kunnioitettava!
Meneillään on viimeinen viikkoni ennen Suomeen lentämistä. Kotiinpaluu tuntuu käsittämättömältä ja luultavasti en ymmärrä kunnolla lähteväni ennen olen saapunut Helsinki-Vantaalle. Vielä jäljellä on hartaiden jäähyväisten jättäminen tähän kotiin kaukana kotoa. Muutama ilta sitten, yhdestä suosikkiravintolastani palatessani ehkä viimeistä kertaa, etuoveni rappusella istui kissa sekä kissan kokoinen rotta. En voinut olla ajattelematta, kuinka nuo kaksi olivat kuin täydellinen symboli kokemukselleni tästä kaupungista. Kaksi olentoa, joiden kuuluisi olla perivihollisia, istuivat harmoniassa minusta tai toisistaan häiriintymättä tässä sotkuisen kaoottisessa ympäristössä nimeltä Yangon.
Kirjoittaja suorittaa graafisen suunnittelun työharjoittelua YK:n Myanmarin projektipalveluiden toimistossa (UNOPS).
Lapin ylioppilaslehti seuraa työharjoittelua koko vuoden.