Aivot tikunnokassa
Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Maria Tuunanen
Liikunnasta on apua oppijalle. Keho ja mieli jaetaan kuitenkin edelleen helposti kahteen erilliseen kategoriaan. Mitä apua kehon huomioon ottamisesta voi olla ajatus- ja kirjoitustyötä tekevälle?
Lapin yliopistoon vuonna 2006 tekemässä pro gradu -tutkielmassaan Liike – Ovi oppimiseen Jenni Kananen ja Elina Pöykiö tutkivat motorisen intervention vaikutusta lukemisen ja kirjoittamisen oppimisen osa-alueisiin, auditiiviseen ja visuaaliseen hahmottamiseen sekä muistin käyttöön. Tutkimuksen perusteella liikunnan osuudella lapsen päivässä oli merkitystä kokonaisvaltaiseen kehitykseen ja oppimisen tukemiseen.
Liikunnan vaikutus vireystilaan ei ole mikään uusi idea. Silti keho ja mieli jaetaan edelleen helposti kahteen erilliseen kategoriaan, jossa keho on väline ja pää ajattelun kehto.
Politiikkatieteiden yliopistonlehtori ja yhteiskuntatieteiden tohtori Sandra Wallenius-Korkalo mainitsee esimerkin peruskoulun liikuntatunneista, jossa kehoa liikutetaan, jotta jaksaa taas istua ja kuunnella tunneilla.
”Kehon ja mielen kahtiajako alkaa helposti peruskoulussa, eikä tämän päivän yliopistomaailma aivan hirveästi tue tästä kahtiajaosta poisoppimista. Voisimme yrittää ajatella ihmistä monimuotoisempana oppijana. Se ei tietenkään ole yksinkertaista”, miettii Wallenius-Korkalo.
Käsitys puhtaasti ajatteluun perustuvasta oppimisesta kouluissa ja yliopistoissa pätee edelleen. Elämme kuitenkin myös opetuksen ja oppimisen kannalta murroksessa.
Itse aiheutettu keskittymishäiriö vaanii nyky-yhteiskunnassa
Kanasen ja Pöykiön pro gradun tiivistelmässä mainitaan lasten lisääntyneet oppimisvaikeudet. Oppimisvaikeuksien rinnalla mainitaan usein myös keskittymishäiriöt. Eri medioissa on puhuttu muun muassa ADD:n sukulaisesta ADT:stä eli itse aiheutetusta keskittymishäiriöstä, jonka sanotaan aiheutuvan jatkuvista keskeytyksistä. Keskeytyksiä aiheuttavat esimerkiksi jatkuva älypuhelimen käyttö sekä hektinen työilmapiiri.
Kohtaus jatkuvista keskeytyksistä on helppo vetää yliopistomaailmaan, jossa luennolla puhelin on pöydällä ja tylsän hetken koittaessa hoituvat niin sähköpostit kuin sosiaalisten medioiden selailutkin. Toisin kuin peruskoulussa, yliopistossa kukaan ei estele puhelimen käyttöä tai sen suuremmin kiinnitä huomiota opiskelijan keskittyneisyyden puutteeseen.
Aivotutkijoiden Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan syyskuussa ilmestyneen Keskittymiskyvyn Elvytysopas -kirjan mukaan aivot kuitenkin rakastaisivat keskittymistä. Keskittyneessä tilassa jopa aivojen täysi kognitiivinen kapasiteetti voi olla käytössä, jolloin tarttuminen haastaviltakin tuntuviin kysymyksiin on helpompaa. Parhaimmillaan voi syntyä uusia oivalluksia.
Oivallus onkin avain oppimiseen, ja kehoa voi käyttää apuna oivalluksen syntymiseen. Näin ajattelee tanssitaiteen maisteri ja tanssiliiketerapeutti Outi Kallas. Hän käyttää termiä väsytystekniikka, jossa keho, mieli ja tietoisuus tuodaan tasapainoon keskenään, jolloin oivalluksia syntyy.
”Tanssiliiketerapiassa on kyse liikkeestä ja harjoituksista, joita tehdään oman kehon ehdoilla ohjaajan ohjeistaessa. Harjoitteiden jälkeen esimerkiksi kirjoitetaan tai maalataan. Ihminen pääsee tilaan, jossa keho, mieli ja kognitio ovat samalla viivalla, jolloin tapahtuu oivallus. Kirjoittaa voi pakosta, mutta jos pääsee kirjoittamaan tilassa, jossa keho on päässyt positiiviseen tilaan, niin sitten ollaan asioiden äärellä. Ryhmässä se on yleensä helpompaa, kun on ohjaaja”, kertoo Kallas.
Kehosta apua opiskeluun
Ihan jokaiseen hetkeen ei Kallas lähtisi kehollisuutta tyrkyttämään. Wallenius-Korkalo on samoilla linjoilla. Kehollisuutta akateemisessa kirjoittamisprosessissa voisi miettiä tulevaisuudessa kuitenkin enemmän.
Kehollisuutta tutkijan työssä on käsitelty parin vuoden takaisessa Lapin Yliopiston Kide -lehdessä sosiologi Veera Kinnusen ja kulttuurihistorioitsija Pälvi Rantalan Ajattelun lihallisuus -artikkelissa, jossa he painottivat muun muassa molempiin suuntiin toimivaa kommunikaatiota: jos keho ei voi hyvin, ajattelu tuppaa tökkimään ja kirjoittamisesta tulee harvoin mitään.
Osana tulevaa tutkimushanketta ja tanssipedagogiikan perusopintojen lopputyötään Wallenius-Korkalo piti Liike ja kirjoittaminen -työpajaa, johon Kinnunen ja Rantalakin osallistuivat. Työpajassa tarkasteltiin kehollisuuden ja kirjoittamisen suhdetta.
”Liike ja kirjoittaminen -työpajan tarkoituksena oli olla kokeiluversio siitä, mitä tekemistä kehollisuudella ja liikkeellä voisi olla akateemisen kirjoittamisen kanssa. Työpajoissa kokeiltiin erilaisia kehoharjoitteita kirjoittamisen tukena ja toisaalta sitä, minkälaista liikettä tekstistä voi syntyä”, kertoo Wallenius-Korkalo.
Usein ajatellaan, että akateeminen kirjoittaja istuu kirjoittamassa päivät pitkät ja että akateemisen tekstin tuottajan tärkein väline ovat aivot. Mitä tekemistä on kehon ja mielen vuorovaikutuksella akateemisessa maailmassa, jossa päällä näyttää olevan kaikki valta?
”Meillä tuntuu olevan edelleen myytti ihmisestä, jolla aivot ovat tikun nokassa. Keholliset asiat helposti sivuutetaan tutkimuksessa, vaikka voitaisiin esimerkiksi miettiä, miten omaa kehollista reaktiota voidaan hyödyntää tutkimusprosessin eri vaiheissa”, pohtii Wallenius-Korkalo.
Kehollisuutta voi Wallenius-Korkalon mukaan lähestyä myös työkaluna omaan tekemiseen ja vaikkapa kirjoittamisen avuksi.
”Voidaan lähteä pohtimaan kirjoittamisen kokemusta. Miltä tuntuu kirjoittaa esimerkiksi lattialla tai sohvalla? Liikkeellä voidaan avata myös lukkoja, joita ajatusta työstäessä voi tulla eteen.”
LiKi -työpajaan osallistunut mediatieteen opiskelija Tosca Ramberg luonnehtii kokemuksiaan työpajassa mielenkiintoisena.
”Oli mielenkiintoista havainnoida sitä, miten erilaisilla liikkumisen tavoilla syntyi erilaista tekstiä. Työpaja oli myös hyvä väline filttereiden poistamiselle, jos tuntui, ettei tekstiä synny. Oivalsin esimerkiksi asioita konttaamalla lattialla.”
Keho koetaan helposti suorittamisen kohteena. Kun liikutaan, pusketaan salilla se viimeinenkin toisto ulos systeemistä. Ymmärrämme kyllä liikkumisen tärkeyden, mutta ymmärrämmekö oikeasti kuunnella kehoamme?