Kuka ratkaisee ilmastokriisin?

Teksti Teemu Loikkanen
Kuvitus Siiri Hirsiaho

Ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista ihmisen elämään puhutaan paljon ja keinojakin sen torjumiseksi olisi tarjolla. Ongelmaksi muodostuu se, kuka vastuun ja käytännön lopulta hoitaa. Tarvitaanko vahvempaa poliittista ohjausta vai yksilön omaa vastuuta?

Ilmastonmuutoksesta on viimeisimmän IPCC:n raportin jälkeen kirjoitettu paljon, niin kuin ehdottomasti pitääkin. Kyseessä on se suuri taistelu, jonka näen määrittävän omaa sukupolveani. 1960-luvulla elettiin kylmän sodan varjossa ja pelättiin ydinaseiden tuhoavan maailman. Tämän hetkinen kriisi on vaikeammin hahmotettava. Ydinlaskeuman tuhot nähtiin konkreettisesti jo toisen maailmansodan melskeissä, mutta ilmastonmuutoksen tuottamat uhat elämälle eivät visualisoidu samalla tavalla yksittäisessä tapahtumassa kuten ydinsota pommin jälkeensä jättämänä sienimäisenä pilvenä.

Ilmastotutkijoiden uusin raportti antaa meille entistä vähemmän aikaa tilanteen ratkaisuun, joten moni on keskittynyt aiheellisesti kysymään, mitä pitäisi konkreettisesti tehdä? Vastaukset ovat niitä samoja, joita on esitetty aikaisemminkin: liikenteen päästöt tulee saada alas, lihantuotantoa on vähennettävä ja uusia energiantuotantomuotoja pitää ottaa käyttöön.

Moni onkin kysynyt, miksi mitään ei tapahdu? Yksilön näkökulmasta vaikuttaa usein siltä, ettei omilla valinnoilla ole merkitystä. Jos katselee Instagramia ja näkee kuinka ihmiset lentävät paikasta toiseen, ahmivat kinkkua ja elävät leveästi, miksi minun pitäisi vähentää ja säästää? Toinen usein kuultu argumentti on, etteivät suomalaiset voi ratkaista ilmastonmuutosta, sillä meitä on niin vähän, ettei päästöillämme ole merkitystä. Ympäristösosiologi Ilmo Massa on kuvannut tämänkaltaisia reaktioita syyllistymiskilven käsitteellä. Kun elämäntapamme asetetaan kyseenalaiseksi, keksimme helposti verukkeita, joilla torjua epämiellyttäviä tunteita. Mielikuvissamme kaikki muut ovat usein välinpitämättömiä.

Yhteinen vastuu

Ekologista kansalaisuusteoriaa hahmotellut Andrew Dobson ajattelee, etteivät ympäristöongelmat ole ratkaistavissa paikallisesti, tai edes EU:n tasolla. Hänen mukaansa saasteet tai päästöt eivät pysähdy valtioiden tai niiden yhteenliittymien rajoille, joten olemme kansalaisina vastuussa toisillemme – kaikille yhteistä planeettaa asuttaville ihmisille. Tällaisen ajattelutavan mukaan siis suomalaisuus ei ole tekijä jonka avulla voisimme vapautua vastuusta, päinvastoin: suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia, samoin vastuumme muille.

Monessa lehtijutussa, esimerkiksi omassa tuttavapiirissäni paljon luetussa Riku Rantalan vetoomuksessa poliitikoille, käsitellään yksilön ja toisaalta poliitikkojen vastuulla olevien yhteiskunnan rakenteiden, sekä paljon saastuttavien suuryritysten vastuunjakoa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ympäri maailmaa lentelemällä leipänsä tienannut, lihaa rakastava Rantala penää poliitikoilta rajoituksia, koska hän ei itse koe pystyvänsä muuttamaan käyttäytymistään. Myös Aalto-Yliopiston apulaisprofessori, kulutustutkija Henri Weijo tyrmää HS:n mielipidekirjoituksessaan yksilön valintoihin keskittyvän ilmastopolitiikan. Weijon mukaan suurin osa päästöistä on kuluttajan vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja niiden muuttamiseen tarvitaan poliittisia päätöksiä – siis kuluttajan tärkein ilmastoteko olisi äänestää rohkeita poliitikkoja, jotka ovat valmiita tekemään kipeitä ratkaisuja.

EU:n ilmastopolitiikkaa tutkinut Mirja Vihersalo katsoo komission ilmastokampanjoinnin tarjoavan kansalaisille melko marginaalista roolia. Ilmastokansalaisuus on järkevää säästäväisyyttä, mutta suuria muutoksia tai poliittista aktiivisuutta ei odoteta. Yksilön vastuulla on vain tehdä järkeviä kulutusvalintoja, mutta riittävätkö, tai vaikuttavatko ne ilmastonmuutokseen kovinkaan nopealla aikataululla? Jopa ekonomistit, eli taloustieteen asiantuntijat, kannattavat Suomessa lähes yksimielisesti poliittisia toimia päästöjen sääntelyyn. Siitä, mitä tällaiset keinot todellisuudessa olisivat ei kuitenkaan puhuta. EU:ssa on toteutettu päästökauppajärjestelmää, jossa saastuttaja voi ostaa päästöoikeuksia. Päästökauppaa on kritisoitu laajalti, eikä se ole ainakaan toistaiseksi johtanut päästöjen vähenemiseen.

Yksilö vs. rakenteet

Mistä löytyisi sellainen kokonaisratkaisu, joka ottaisi huomioon sekä poliittisen päätöksenteon, että yksilön toimet? Millä tavalla nämä kaksi asiaa vaikuttavat toisiinsa? Aiemmin mainittu Andrew Dobson on pohtinut poliittisen ohjauksen, kuten verotuksen, ja toisaalta syvempien elämäntapamuutosten mahdollisuuksia muuttaa ihmisten käyttäytymistä. Hänen mukaansa poliittisilla päätöksillä voidaan saavuttaa nopeita muutoksia. Tämä on tärkeää ilmastonmuutoksen kohdalla, sillä tutkijat ovat varoittaneet aikaikkunan olevan pieni, vain noin 15–20 vuotta.

Ongelmaksi poliittisissa päätöksissä voi muodostua se, että ihmiset muuttavat toimintaansa vain siksi aikaa, kun säännöt ovat voimassa. Jos esimerkiksi seuraava hallitus päättää kumota edellisen päätökset, ei muutosta myöskään ihmisten käyttäytymisessä ole tapahtunut, vaan he voivat palata vanhaan toimintatapaan. Lisäksi voi ajatella, että jos syvempiä muutoksia ei ole tapahtunut, haitallinen toiminta saattaa jatkua jollain muulla elämänalueella. Syvempiin muutoksiin pyrkiminen esimerkiksi koulutuksen kautta on tehokas keino luoda kokonaan uudenlaisia elämäntapoja ja arvoja noudattavia kansalaisia. Hankaluutena on tietenkin se, että jo aikuiseksi kasvaneiden ihmisten kohdalla tällaisia muutoksia on työlästä saada aikaan ja kuten mainittu, meillä on kiire.

Ongelmaksi poliittisissa päätöksissä voi muodostua se, että ihmiset muuttavat toimintaansa vain siksi aikaa, kun säännöt ovat voimassa.

Demos Helsingin Roope Mokan mukaan oleellista olisi keskittyä teknologian, yksilön valintojen ja politiikan suhteisiin, painottamatta liikaa mitään niistä. Mutta mitä ne voisivat konkreettisesti olla? Poliittisten päätösten tulisi tehdä kestävämpien elämäntapojen käyttöönottoa helpommiksi, siis päättää yhteiskunnan rahalliset tuet ja haittaverotus sen mukaan, mikä edistää vähäpäästöisten teknologioiden käyttöönottoa ja ohjaa yksilöä valitsemaan niitä. Tällä hetkellä esimerkiksi lihatalous nauttii suuria tukia. Yksilön pitäisi äänestää sellaisia poliitikkoja, joilla on esittää konkreettisia toimia, ei vain ”huolta” ilmastosta. Kansalaiset voivat myös haastaa valtion oikeuteen ihmisoikeusperusteilla, harrastaa ilmastosijoittamista, vaikuttaa kaupunkiensa budjetointiin ja käydä keskustelua paikoissa, joissa hallinto on kuulolla, esimerkiksi osoitteessa otakantaa.fi. 

Entinen Harvardin yliopiston ekonomisti, nykyinen sosiologian professori Juliet Schor ehdottaa kahta yksilöiden elämäntyylivalintoja ja poliittisia ohjauskeinoja yhdistävää ratkaisukeinoa. Selkeä, tarpeeksi suuri vero kaikille hiilidioksidipäästöille ohjaisi kulutusta ympäristöystävällisempään suuntaan. Toinen, yllättävämpi ajatus on työtuntien radikaali vähentäminen. Laajassa seurantatutkimuksessa, jossa Schor on ollut mukana, havaittiin työtuntien vähentämisen johtavan myös pienempään kulutukseen, päästöihin ja ekologisiin jalanjälkiin. Tällöin työtaakka ja samalla yhteiskunnan kustannukset jakautuvat useammalle. Julkisen liikenteen käyttö ja ruoanlaitto kotona vähentävät päästöjä, mutta kuluttavat enemmän aikaa. Kestävämmät elämäntavat vaativat siis lisää tunteja arkeen.

Tulevaisuuden utopia

Kuvittelen nyt tulevaisuuden konkreettisesti toisenlaiseksi. Teen viisi tuntia palkkatöitä neljänä päivänä viikossa. Kokkaan kotonani ravitsevia, kestävästi tuotettuja kasvisruokia, jotka perustuvat pohjoisessakin kasvaviin proteiininlähteisiin: kauraan, hampunsiemeniin ja härkäpapuun. Käytän aikaani myös talonyhtiön yhteisien asioiden hoitoon. Meillä on kasvihuone pihalla, olutpanimo kellarissa, hunajaa tuottavia mehiläispesiä katolla ja yhdessä hankkimamme 3D-tulostin. Kun joku laite hajoaa, käytämme kierrätettyjä materiaaleja, joista tulostamme omatoimisesti tarvittaessa uuden. Liikkuminen tapahtuu joko yhteiskäytössä olevilla sähköavusteisilla polkupyörillä tai raitiovaunun kaltaisella päästöttömällä joukkoliikenteellä – suurempien tavaroiden kuljetukseen on tarvittaessa saatavilla yhteinen pakettiauto, joka kulkee vedyllä. 

Ylimääräistä energiaa jää projekteihin, jotka parantavat elämisen mahdollisuuksia globaalissa etelässä. Sinne ilmastomuutos on iskenyt pahiten ja laajoja alueita on kuivunut. Suomessa kasvukausi on pidentynyt, joten yhdessä tänne muuttavien ilmastopakolaisten kanssa työskentelemme permakulttuuriin perustuvia viljelymaita heille asutettavaksi kehittäen. Tärkeä osuus on myös sienillä, joista on kehitetty samoilla alueilla kasvien mukana viljeltäviä lääkkeitä ja ruokia. En matkusta paljon, mutta virtuaalitodellisuudessa tapaan ystäviäni ympäri maailman ja käyn heidän kanssa tutkiskelemassa muita kaupunkeja ja luonnonympäristöjä. Pääsääntöisesti viihdyn kuitenkin omassa yhteisössäni, jossa teemme yhdessä kaikkien elämää parantavia tekoja tai keskitymme vain taiteeseen, elämän suolaan.

Tulevaisuus tuskin koskaan toteutuu kuvittelemallani tavalla, mutta silti tällaisia tarinoita tarvitaan. Meidän kaikkien pitäisi luoda positiivisia tulevaisuudenkuvia ja ratkaisuja, mutta keskitymme helposti syyllistämään toisia tai taistelemaan siitä kuka on oikeassa. Kuvittele siis sinäkin tänään millaisessa maailmassa haluaisit elää keski-ikäsi ja vanhuutesi. Ja äänestä sellaista poliitikkoa, jonka uskot toimivan saman vision eteen. Ilmastokriisin ratkaiset nimittäin sinä.

Lähteet

Dobson, Andrew. 2003. Citizenship and the Environment. Oxford University Press.

Dobson, Andrew. 2007. “Environmental citizenship: towards sustainable development.” Sustainable Development 15, 276-285.

IPCC. 2018. https://www.ipcc.ch/pdf/session48/pr_181008_P48_spm_en.pdf

Massa, Ilmo. 1998. ”Elämänpolitiikkaa epävakaassa kulttuurissa.” Teoksessa Elämänpolitiikka. J.P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.)  Tampere: Tammerpaino Oy. 189-218.

Mokka, Roope. 2018. ”Sivustakatsojien ilmastokatastrofi”. https://yle.fi/uutiset/3-10453549.

Onali, Alma. 2018. ”Oikeutta ilmastolle”. https://hyvansaanaikana.fi/oikeutta-ilmastolle/?fbclid=IwAR0WvYaYAlEkjqXGh6KQ-ZEh9wru9XPiF8OseoexPCkid1P3qjJCN_Q0e0o

Rantala, Riku. 2018. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/12/riku-rantala-miljoonan-lentokilometrin-jalkeen-syyllistaminen-ei-enaa-pure

Schor, Juliet. 2015. “Climate, Inequality, and the Need for Reframing Climate Policy”. Review of Radical Political Economics 47:4 525–536.

Weijo, Henri. 2018. ”Kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa”. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005868629.html.

Vihersalo, Mirja. 2017. “Climate citizenship in the European Union: Environmental citizenship as an analytical concept.” Environmental Politics 26:2, 343-360.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *