Lassi Heininen: Arktista politiikkaa suurvaltojen välissä
Teksti Juho Kähkönen
Kuvat Aleksi I. Pohjola
Mittavan uransa aikana arktisen politiikan professori Lassi Heininen on osaltaan ylläpitänyt vakautta suurvaltojen välissä. Ilmastonmuutoksen riskeistä huolimatta hän katsoo tulevaan luottavaisin mielin. Työssään hän pyrkii tekemään mahdollisen todelliseksi.
Arktisen politiikan eläkkeelle jäävä professori Lassi Heininen kasvattaa viinirypäleitä omakotitalossaan Helsingissä. Muutos ihmisiässä on tuntuva, viinirypäleet pärjäävät jo ulkona. Ilmastonmuutos on arktisen politiikan kuuma peruna, koska alue lämpenee kaksi kertaa maapallon keskiarvoa nopeampaa. Kolmen asteen lämpeneminen globaalisti tarkoittaa Rovaniemellä kuuden asteen lämpenemistä.
Heininen on kansainvälisesti arvostettu Pohjois-Euroopan ja Venäjän turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Hän on tutkinut laajasti arktista politiikkaa, mutta hänen erikoisalansa on ympäristöpolitiikka. Heininen on työskennellyt politiikantutkijana vuosikymmeniä, mutta hänen roolinsa aiheuttaa edelleen hämmennystä. Viimeisimpänä Yhdysvaltojen laivastoakatemia kutsui Heinisen tilaisuuteensa tuomaan venäläistä näkökulmaa.
”Oli vastattava, että en minä voi tuoda venäläistä näkökulmaa, koska en ole venäläinen. Minä kyllä tiedän paljon Venäjästä, tutkin sitä, ja minulla on hyviä venäläisiä työkavereita. Suomalaisena minut nähdään sellaisena middlemanina, välittäjänä idän ja lännen välissä”, Heininen naurahtaa.
”Arktisessa politiikassa suomalainen kutsutaan asiantuntijaksi selkeästi useammin kuin leimallisesti Naton jäsenmaan tai Venäjän kansalainen. Rooliani määrittää edelleen presidentti Kekkosen perintönä yhteistyön rakentaminen.”
–Lassi Heininen
Professorille kertyy runsaasti matkapäiviä, eivätkä ne rajaudu kahdeksaan arktiseen valtioon, joihin Suomikin kuuluu. Esimerkiksi Aasiassa on runsaasti kiinnostusta arktista aluetta kohtaan.
”Arktisessa politiikassa suomalainen kutsutaan asiantuntijaksi selkeästi useammin kuin leimallisesti Naton jäsenmaan tai Venäjän kansalainen. Rooliani määrittää edelleen presidentti Kekkosen perintönä yhteistyön rakentaminen. Viime aikoina myös presidentti Niinistö on tuonut tätä esiin. Minä menen mielelläni mihin vain mielenkiintoiseen tilaisuuteen. Tutkijalle on hienoa, kun kuunnellaan”, Heininen pohtii.
Heinisen mukaan perinteiset politiikan jakolinjat eivät ole täysin kadonneet, mutta parhaillaan kansainvälinen politiikka on monimutkaisempaa. Ja se on tavallista.
”Meneillään on paljon rauhaa tukevia muutoksia ja esimerkiksi sotia on vähän. Samaan aikaan syntyy uudenlaista vastakkainasettelua, joka muuttaa politiikka. Elämme siis jälleen murroksessa”, Heininen analysoi.
Arktisuus on poliittista
Arktinen alue muuttuu nopeasti, mutta sille ei ole selkeitä poliittisia rajoja. Maantieteellisesti on selvää, että esimerkiksi Rovaniemi kuuluu subarktiseen ilmastonvyöhykkeeseen. Poliittisesti Suomi linjasi kuitenkin vasta vuonna 2010 olevansa arktinen valtio, Hankoa myöten. Suomi korostaa mielellään arktisuuttaan, koska näin oikeutetaan toimintaan arktisella alueella.
Arktisuus kiinnostaa parhaillaan maailmalla ennätyksellisen paljon, ja arktiseen alueeseen liittyy monenlaisia tavoitteita. Ilmaston lämmetessä alueen runsaat luonnonvarat tulevat helpommin hyödynnettäviksi ja esimerkiksi Koillisväylän merireitin avautumiseen liittyy suuria odotuksia. Suomalaiset jäänmurtajat ja tankkerit ovat kulkeneet ensimmäisten joukossa Koillisväylän poikki.
Heiniselle arktinen politiikka onkin aina kansainvälistä, koska globaalit taloudelliset ja poliittiset muutokset näkyvät konkreettisesti arktiselle alueelle.
”Esimerkiksi Syyrian sota heijastuu arktisen alueen turvallisuuteen, koska konfliktien aikana suurvallat mielellään syventävät yhteistyötään arktisella alueella ylläpitääkseen keskusteluyhteyden”, Heininen analysoi.
Arktinen politiikka on usein monimutkaista ja Heininen on puhunut jo pitkään moniulotteisesta vallankäytöstä. Väitöskirjassaan 1999 Heininen kirjoitti ”Euroopan pohjoisen erityisestä aluedynamiikasta, missä eri toimijoiden moniulotteiset ja osin ristiriitaiset intressit kohtaavat aiheuttaen intressien kilpailua ja konflikteja”.
Heinisen mukaan esimerkiksi Neuvostoliiton romahdus on esimerkki murroksesta, joka mahdollisti kansainvälisiä muutoksia, kuten Euroopan kahtiajaon päättymisen, ja ihmisoikeuksien kehittymisen. Paikallisesti murros näkyi esimerkiksi kansainvälisen matkailun kehittymisenä Lapissa ja ylikansallisten yritysten kaivosvaltauksina poronhoito- ja luonnonsuojelualueilla.
Heininen analysoi väitöskirjassaan myös esimerkiksi ympäristöliikkeen ja –järjestöjen merkittävää roolia muuttuneessa poliittisessa ympäristössä. Hän arvioi näiden kasvavan ja hyödyntävän kansainvälisyyttä vaikutusvaltansa välineenä.
Heinisen analyysi näyttää kestävän aikaa, koska tämän jutun kirjoittamisen aikoihin Suomen Saamelaisnuoret ry ja ympäristöjärjestö Greenpeace osoittavat näyttävästi mieltään Jäämerelle kaavailtua junarataa vastaan. Junarata olisi linkki Koillisväylälle ja sen uskotaan lisäävän luonnonvarojen hyödyntämistä pohjoisessa. Jäämerenradan arvioidaan kiihdyttävän ilmastonmuutosta.
Heininen näkee keskusteluyhteyden rakentamisen ratkaisuna moniin ongelmiin.
”Minun mielestäni on tärkeää päästä spekulaatioiden yli, koska vasta silloin voidaan ratkoa todellisia ongelmia. Olen aina nähnyt politiikan teon ja tutkimuksen välisen vuoropuhelun hyvin tärkeänä. Tämä sijoittuu yliopiston kolmanteen tehtävään ja se on minulle hirveän tärkeää”, Heininen pohtii.
Yliopiston ja yhteiskunnan välissä
Yliopistojen vanhimpia tehtäviä ovat tutkimus ja opetus. Yliopistojen ”kolmas tehtävä” on ympäröivän yhteiskunnan palveleminen.
”Keskityin vahvasti kolmanteen tehtävään jo ennen kuin se edes lisättiin yliopistolakiin 2000-luvulla. Silloin aiemmin tämä yhteiskunnallinen rooli oli hieman vaikeammin perusteltavissa. Moni tutkija sanoi ennen, että yliopistolla olemme puolueettomia ja teemme objektiivista tiedettä. Uskon, että tutkija voi olla puolueeton, mutta ei objektiivinen. Tutkijan valinnat vaikuttavat aina tutkimukseen. Yhteiskunnallinen aktiivisuus auttaa myös saamaan monenlaista tietoa tutkimukseen.” Heininen sanoo.
Heininen ei väitä olevansa arvomaailmaltaan neutraali ja hänen luennoillaan toistuvat esimerkiksi ilmastonmuutos sekä saasteiden ja öljyriippuvuuden tuomat ongelmat. Heinisen mukaan ongelmista täytyy puhua, koska toistaiseksi ne voidaan ratkaista vain poliittisesti. Tutkijan rooliksi Heininen näkee asioiden edistämisen motivoiden.
”Pitää olla malttia kuunnella ja saada mahdollisimman monet yhdessä ratkomaan ongelmia. Ratkaisut ovat sitä tehokkaampia, mitä useammat kokevat olleensa päätöksiä tekemässä. Tällöin mukanaolijoilla on motivaatio viedä asioita eteenpäin”, Heininen analysoi.
Tutkimustieto voi edistää myös konfliktien ratkaisua, koska tieteellisestä tutkimuksesta löytyy yhteisiä intressejä. Tällöin tutkija voi toimia kokouksissa keskustelun jäänrikkojina, jonka jälkeen diplomaateille syntyy enemmän tilaa keskustella. Tämä edesauttaa intressien kohtaamista. Esimerkiksi vuonna 1973, keskellä kylmää sotaa, arktisella alueella allekirjoitettiin sopimus jääkarhujen suojelusta. Luonnonsuojelu toi aikansa suurvallat neuvottelupöytään.
Heininen on päässyt myös itse edistämään yliopiston kolmatta tehtävää tiukoissa paikoissa. Esimerkiksi vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen perinteinen Nato-Venäjä jakolinja voimistui ja arktisellakin alueella boikotoitiin Venäjää. Vastapainona Venäjä kutsui pohjoismaalaisia ja pohjoisamerikkalaisia kokoukseen Arkangeliin. Myös Heininen kutsuttiin.
Yllättäen Heinisen puheenvuoro siirrettiin kokouksen avaavaksi puheenvuoroksi. Näin siitä huolimatta, että paikalla oli esimerkiksi entinen presidentti. Heinisen analyysi oli säröääni vallitsevassa ilmapiirissä.
”En tiedä tarkalleen mikä asiassa oli taustalla, mutta selkeästi suomalaisen nähtiin sopivan tilanteeseen. Toin puheenvuorossani esiin, että USA ja Venäjä eivät halua rikkoa rauhaa ja vakautta, ja silloin minua alettiin kuuntelemaan hyvin tarkkaan. Näissä tilanteissa pääsee vaikuttamaan, mutta todellista vaikutustahan ei voi tietää. Tutkija voi lähteä keskusteluun mukaan tarjoamalla oman analyysinsa”, Heininen pohtii.
Tutkijana Heininen pyrkii edistämään asioita poliittisia karikoita kierrellen. Hän muistuttaa, että esimerkiksi Venäjällä on yhtä lailla ihmisiä, joiden tehtävä on löytää pois pattitilanteista. Vallitseva tilanne pitääkin siksi haastaa rakentavalla tavalla, mutta niin, ettei vastaan tule emotionaalista vastustusta.
”Asiat pitää esittää niin, että niistä syntyy keskustelua ja löydetään yhteisiä intressejä. Tilanne on hyvä, kun asioista voidaan puhua. Luottamus on kansainvälisen politiikan tärkein tekijä”, Heininen linjaa.
Simulaatioita todellisuuden takamailla
Opiskelijoilta kuullun vitsin mukaan Heininen on mukava, silloin kun häntä näkee. Kaikki eivät ole professoriaan edes tavanneet opintojensa aikana, mutta Heininen panostaa erityisellä tavalla maisteriopiskelijoihinsa. Kiireinen professori kutsuu opiskelijoita esimerkiksi kesäkouluihin ja opintomatkoille.
Heininen pitää opettamisesta ja hyödyntää yliopiston luennoilla samaa kuuntelun ja osallistamisen taktiikkaa kuin poliittisissa huippukokouksissa. Heinisen mielestä yliopisto-opetuksen tulisi valmentaa paremmin työelämään, kuitenkaan akateemisuudesta tinkimättä.
”Sillä, että saadaan ihmiset keskustelemaan ja ratkomaan ongelmia yhdessä saadaan paljon parempi lopputulos. En esimerkiksi pidä kirjatenteistä, koska niistä ei jää opiskelijalle juuri mitään käteen. Käytän opetuksessaan pääasiassa omaa tutkimustani, koska pystyn samalla testaamaan kestääkö tutkimukseni opiskelijoiden prässin. Luennoillani opiskelijat oppivat hyvin konkreettisia työelämätaitoja, kuten loogista ajattelua ja argumentaatiota”, Heininen sanoo.
Heininen on tunnettu opetussimulaatioista, joihin hänen kurssinsa usein päätetään.
”Keksin politiikan roolipelisimulaation, kun poikani pelasi roolipelejä. Mietin, että tuossahan se on, noin saadaan vuorovaikutusta opetukseen. Simulaatioissa taustana on kansainvälinen politiikka ja teemana aina jokin arktisen politiikan kysymys. Simulaatiossa on tärkeää, että yhteiskunta on laajasti edustettuna kansalaisjärjestöistä valtioihin ja yrityksiin”, Heininen pohtii.
Heinisen simulaatiot haastavat perinteiset yhteiskunnalliset valtarakenteet.
”Usein simulaatioissa pyritään toistamaan todellisuutta. Minun simulaatioissani yritetään päästä vallitsevan todellisuuden taakse. Näin syntyy aina uusi dynamiikka ja oppii luottamaan mielikuvituksen voimaan. Pääsee sellaiseen virtuaalitodellisuuteen, jossa interaktiivisuus opettaa syvällisesti. Tavoitteena on luoda uusia malleja! Yritän tehdä mahdollisen todelliseksi tässä laboratoriossa”, Heininen kertoo.
Marraskuun alussa Heininen piti poikkeuksellisen suuren simulaation. Lapin yliopistolla kokoontui Ulkoministeriön kutsumana 55 opiskelijaa eri puolilta arktista aluetta ”Model Arctic Council 2018” simulaatioon. Opiskelijat ratkoivat arktisen öljynporauksen ja luonnonsuojelun välistä ristiriitaa ja simulaatio esiteltiin Arktiselle neuvostolle, joka on arktisella alueella keskeinen vallankäyttäjä. Heinisen mukaan simulaatiot ovat konkreettinen keino ratkoa tulevaisuuden ongelmia.
Toiveikkaana tulevaisuuteen
Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaminen valoi uskoa ilmastonmuutoksen selättämiseen, mutta toistaiseksi tavoitteisiin pääseminen näyttää epätodennäköiseltä. Vaikka globaali lämpeneminen hidastuisi elinaikanamme 1.5 asteeseen, niin arktinen alue muuttuu voimakkaasti. Tämän päivän opiskelijoiden päästessä eläkkeelle arktinen on varsin erilainen.
”2060-luvulla arktinen on aiempaa lämpimämpi, mutta Jäämerellä merijäätä on edelleen puolet vuodesta. Jäämerellä liikenteen volyymit ovat edelleen pieniä, koska loska on laivaliikenteelle jäätäkin vaikeampaa. Toivon, että tieteellä on arktisessa politiikassa tärkeä rooli”, Heininen pohtii.
Nopea muutos yhdistettynä voimattomuuden tunteeseen lisää ilmastoahdistusta, joka on yksi ilmastonmuutoksen välillisistä vaikutuksista. Professorilla riittää kuitenkin uskoa ilmastonmuutoksen ja ilmastoahdistuksen selättämiseen. Toivoa ei ole syytä menettää.
”Uskon että ahdistus helpottaa, kun tekee sen minkä voi. Tietoisuus ja konkretia kulkevat käsikädessä ja auttavat pääsemään ahdistuksesta yli. On tärkeää, että ympäristöahdistusta kokevia kuunnellaan. Kun ihmisiä kuunnellaan niin heidän huolensa johtavat laajaan muutokseen”, Heininen tiivistää.
Heininen ei itsekään aio jäädä viinirypäleiden viljelijäksi jäähyväisluentonsa jälkeen. Näköpiirissä ei myöskään ole, että hän luovuttaisi projektejaan, tutkimustaan tai julkaisusarjoja vielä eteenpäin.
”Instituutiot muuttavat asioita, hiovat hyvät särmät pois. Näin käy, koska instituutioilla ei ole muistia ja ne kesyttävät ihmisen. Tästä syystä olen kriittinen auktoriteettiuskoisuuteen. Instituutiot kannattaa ottaa mukaan mahdollisimman laajasti, mutta valta kannattaa säilyttää tekijöillä, niin etteivät instituutiot voi näitä muokata”, Heininen sanoo.
On selvää, etteivät vuosikymmenet tutkijana ole hioneet hyviä särmiä professori Heinisestä.
Arktisen politiikan professori Lassi Heinisen jäähyväisluento pidettiin marraskuussa.