Essee: Empatia ja valo

Teksti Marras Luukkaanpoika
Kuvitus Meri Heikkilä

Minä haluan tehdä hyvää. Enemmän, minä haluan olla hyvä. Tai löytää jotain, jota voin varmuudella kutsua hyväksi. Haluan kai hyväksyä, ettei varmuutta ole. Haluan löytää, mitä on moraali.

Haluan tuntea, mitä raiskattu käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa, jotta tunnen surua. Kuulla, miten hengitys lopulta tasaantuu; tuntea kasvoillani, miten yöstäkin huolimatta uusi päivä koittaa.

Haluan tuntea, mitä raiskaaja käy läpi. Haluan nähdä hänen kasvonsa; tuntea vihaa; kuulla sanat kostoa vastaan, istua yössä ja täristä hiljaa.

Haluan tuntea sinut, mutta haluan myös tuntea meidät. Mitä minä, nöyrä katsoja, voin enää tehdä?

Haluan ymmärtää.

Tunteminen on kaunis tunne jo itsessään. On jokin voima, joka liikuttaa kehoasi koskematta, joka osuu eläimeen sisälläsi.

Ihminen näkee eläimen usein itseään paremmin toisessa. Empatia avaa portin toisen tunteisiin. Empatia voi myös pakottaa astumaan sisään.

Empatia on termi, jota on jo muutaman vuoden ajan käytetty välineenä kuvatessa yhtä lailla yksilöiden kuin yhteiskunnankin ominaisuuksia.

Empatiaa kuvaa yleisesti lämmin, myötätuntoinen ihminen tai hyvä vanhustenhoito. Empatian täydellinen puute on psykopatiaa tai Esperi Care.

Tekstissä pyrin kiinnittämään huomiota siihen, miten empatia usein käsitetään muttei tiedosteta, nostaen esiin vaikutuksia, joita tunneperäisellä empatialla voi olla sosiaalisen muutostyön kokemukseen. Esimerkeilläni pyrin tavoittamaan pienen palan tiedostamattomasta empatiasta.

Voisi sanoa, että hyökkään tulella tulta vastaan. Lyön sinua lapsella vielä yhden viimeisen kerran, lapsen hyväksi.

Tekstin pohjana käsittelen kahta perustavanlaatuisesti erilaista käsitystä empatiasta.

Ensimmäisessä mielessä empatia käsitetään toisen ihmisen tunteiden kokemisena. Käsitystä empatiasta emotionaalisena tapahtumisena edustaa Yalen yliopiston psykologian professori Paul Bloom, joka kirjassaan ”Against Empathy: The Case for Rational Compassion” argumentoi tällaisen empatian hyväksymistä vastaan. Bloom esittelee empatian sokeita kohtia, perustellen, miten empatia on epäkelpo ohjaamaan ihmisen moraalia, ja miten pärjäämme paremmin ottamalla käyttöön kykymme rationaaliseen myötätuntoon.

Toisen, yleisemmän käsityksen mukaan empatia kuvataan taitona tai kykynä asettua toisen ihmisen asemaan, mahdollistaen tämän henkilön tunteiden ja kokemusmaailman tarkastelun. Kirjailija ja filosofi Roman Krznaric johtaa kirjassaan ”Empathy: A Handbook for Revolution” lukijaa pohtimaan empatiaa sosiaalisen muutoksen voimana kohti sosiaalisen vuorovaikutuksen ideaalimallia, jota kutsuu ”empatian vallankumoukseksi”.

Bloomin rationaalinen myötätunto ja Krznaricin empatia kulkevat pitkälti käsi kädessä. Molempien tavoitteena on oikeudenmukaisempi, kiltimpi maailma, jossa tunteet ovat toivottuja, ja jossa myötätunto on keino parempaan huomiseen.

Paul Bloom kuvaa kirjassaan, miten empatia on ”kohdevalo, joka kohdistuu ihmisiin juuri tässä ja nyt”. Kun maailmassa on paljon pimeää ja pahaa, yksittäinen, tarkka valo vaikuttaa lohduttavalta, jopa oikealta. Empatia antaa selkeän kohteen katseelle: jotain mihin keskittyä ja kohdistaa voimaa; jonkun, jonka puolesta tuntea.

Kun suru saa kasvot, keskitymme niihin. Bloomin mukaan on myös todettu, että mikäli kasvot ovat samankaltaiset kuin henkilöllä itsellään – väriltään, muodoiltaan tai ilmeiltään – tunnemme heitä kohtaan herkemmin ja enemmän empatiaa kuin niitä, jotka ulkoisilta piirteiltään eroavat meistä.

Silmien edessä tapahtuva vääryys on omiaan herättämään empaattisen reaktion. Kun astut ensimmäistä kertaa isompaan kaupunkiin, kokee helposti suurta myötätuntoa kadunvarsilla istuskelevia kodittomia kohtaan. Mutta hämmästyttävän pian epämukavuus turtuu pois: astut ulos kauppakeskuksesta, riennät asennosta lepoon, ja jo pian loittoneva selkäsi poistuu hytisevästä silmäkulmasta.

Syy, miksei ihminen vastaa kodittoman pyyntöön lantista typistyy kohtalaisen rationaaliseen ajatukseen, ettei lantti kuitenkaan auta. Ongelma on yhteiskuntarakenteessa. Mitä minä tässä kadulla voin asialle oikeasti tehdä.

Ongelma ei ole se, miten ajan myötä emotionaalinen empatia kodittomia kohtaan turtuu. Ongelma on, miten se alkaa – huomaat asian vasta kun se on kirjaimellisesti nenäsi edessä, katseesi ulottuvilla.

Kotiin mennessäsi olet jo unohtanut, koska empatian kipinä syttyy ja sammuu yhtä nopeasti. Tunteista nouseva empatia ei riitä kantamaan moraalia, koska se ei kiinnitä tunnetta järkeen. Yksin empatia kysyy kyllä miksi, mutta vastaa kysymykseen mitä helvettiä nyt taas.

Bloom kyllä tunnustaa, miten empatia voi innostaa toimimaan jonkin epäkohdan muuttamiseksi, mutta tämä epäkohta on väistämättä valikoitunut vääristynein lähtökohdin: paikallisesti ja samankaltaiseen kohteeseen keskittyen. Samalla opportunisteille syntyy mahdollisuus manipuloida hieromalla empatiaa juuri oikeaan kohtaan.

Mediassa tunnistetaan empatian ominaisuus tuottaa kipinä toimintaan, johon ihminen ei tyypillisesti ryhdy pelkän arkipäättelyn pohjalta.

Etenkin kuvalliselle mainonnalle on tyypillistä, miten se aseistaa empatian. On tullut aika lyödä.

Ihmisen tunnemaailma on viritetty tavalla, joka tuottaa ihmislapseen – jokseenkin samasta syystä kuin pandakarhuun – vahvan ja välittömän empaattisen siteen. Tätä sidettä vahvistaa yleisesti jaettu käsitys lapsen erityisestä viattomuudesta ja koskemattomuudesta. Lapsi on suloinen, emotionaalinen pyhä, kuten kuuluukin.

On siksi hämmentävää, miten lapsesta on tehty empaattinen lyömäase ilmastokeskustelussa. Kun ilmastoa ”pelastetaan lapselle” ja käytetään lasta mainoksen kuvastona, lapsen haavoittuvuutta ja luottamusta lapsen tulevaisuuteen käytetään ilmastotoiminnan argumenttina. Lapsi asetetaan oman tämänhetkisen olemassaolon ajalliseksi jatkeeksi sen sijaan, että tunnustettaisiin ilmastokriisi vailla kasvoja, jotka liittävät tämän päivän ihmisen geneettiseen vastuuseen oman kuoleman takana pilkottavasta dystopiasta.

Tämä ei ole hyökkäys ilmastoaktiiveja kohtaan. Se mikä toimii, toimii. Kritiikkini kohdistuu yksilöivää ja epäoikeudenmukaistavaa empatiaa kohtaan – ilmastokriisi on niin suuri uhka, ettei ilmastoaatteen markkinoinnissa tulisi joutua tilanteeseen, jossa lapsen kuva mainoksessa on tarpeellista.

Haluan kääntää käsittelemäsi kohdevalon ja riisua aurinkolasisi. Valo kasvoilla auttaa. Tietoisuus sokean empatian läsnäolosta pakottaa ihmisen takaisin ahdistukseen omasta itsekkyydestään, jonka vuoksi lapsi ilmastoargumenttina toimii edes hetkellisesti.

Kukaan ei halua ihmisten vuorovaikutusta ilman tunteita, eikä sellaista voida onneksemme vahingossakaan saavuttaa. Jean-Paul Sartre sanoisi, että tunteet ovat valintoja, mutta valinta on pakko tehdä.

Viha ja kostonhimo ovat ihmiselle luontaisia tunteita, ja kun olemme vihaisia läheisen puolesta, vihamme juontuu empatiasta. Näin ollen voi väittää, ettei empatia ole yksinomaan hyvä asia, kuten Paul Bloom argumentoi, mutta sillä on ehdottoman hyviä sovellutuksia, kun ymmärtää käsitellä empatiaansa rationaalisesta lähtökohdasta. Empatiaan tulee liittää järki.

Krznaricin mukaan empatia näyttää suuntaa ihmisyksilöiden vuorovaikutuksen ja laajemmalti yhteiskunnan murrokselle. Empatian vallankumouksen jälkeen Suomessakaan ei ole tilaa vanhusten kaltoinkohtelulle tai työttömien tallomiselle.

On ihmisen osa olla empaattinen olento. Empatia on kirjotettu ihmisen perimään jo silloin, kun aikuisten kyky siihen auttoi lapsia ja siten perheen perimää selviytymään heimokahakoista ja -sodista.

Samalla on tunnustettava, että ollakseen enemmän kuin olento, nimenomaan ihminen, hänen osansa on olla myös rationaalinen.

Keskittyessämme yksiin tai yhdenlaisiin kasvoihin, näkökenttä sumenee ja yhteiskuntaan tulee pimeää. Torjuaksemme todellisia epäkohtia vaadimme oikeanlaista, rationaalista empatiaa. Tulee ymmärtää kaikella järjen ja tunteen sopusoinnulla, miten rasismi, sukupuolinen tasa-arvo ja ilmastonmuutos vaativat kohdevaloja jokaiseen otsaan, sekä kantajilleen erityisen notkeita niskanikamia. Järki lisää tietoisuutta, tietoisuus vapautta, ja vapaus moraalia.

Muutosta tapahtuu. Ralph Ellison aloittaa vuoden 1952 romaaninsa The Invisible Man sanoin:

”Minä olen näkymätön mies. Ei, en ole kummitus kuten ne, jotka vainosivat Edgar Allan Poeta; enkä ole yksi Hollywood-elokuviesi ektoplasmoista. Olen aineellinen mies, lihaa ja luuta, kuitua ja nestettä – ja voisi jopa sanoa minun omaavan mielenkin. Minä olen näkymätön, ymmärräthän, yksinkertaisesti koska ihmiset kieltäytyvät näkemästä minua”.

Ellison ei ollut koditon. Ellison oli musta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *