Geishojen jalanjäljillä Kioton huvikorttelissa

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Puolentoista miljoonan asukkaan Kioto on elävän japanilaiskulttuurin kehto, joka tunnetaan teetuvistaan, perinteisistä ravintoloistaan, lukemattomista temppeleistään sekä kuvankauniista maisemistaan – niin, ja geishoistaan. Mutta mitä tälle vuosisatoja vanhalle perinteelle kuuluu nyt?

Oikaisu yleiseen harhaluuloon: japanilaisen kulttuurin ikoneinakin pidetyt geishat eivät ole sen enempää palvelijoita kuin prostituoitujakaan. Näihin tehtäviin Japanissa on aina ollut omat ammattilaisensa. Sen sijaan geishat ovat korkeasti koulutettuja naisia, jotka omistautuivat äärimmäisen kurinalaiselle opiskelulle ja harjoittelulle tullakseen maansa parhaiksi viihdyttäjiksi ja Japanin perinteisten taidemuotojen taitajiksi.

Geishat (gei= taide, sha = ihminen) tai geikot (=women of art), kuten heitä Kiotossa kutsutaan taitavat niin tanssin, laulun, kukkien asettelun, keskustelun, teeseremonioiden, runouden kuin salonkipelien pelaamisen ja instrumenttien soittamisen jaloina pidetyt taidot. Monipuoliset viihdyttäjänlahjat pääsevät oikeuksiinsa paikallisissa ravintoloissa ja teetuvissa järjestettävissä juhlissa ja illanistujaisissa, joihin geishat tilataan, usein varsin varakkaiden asiakkaiden toimesta vieraita viihdyttämään.

Tavallaan geishat elävät siis kaksoiselämää: he ovat sekä naisia että geishoja. Arjessa he toimivat tavallisen japanilaisnaisen tavoin, mutta geishoina he toimivat tarkan käsikirjoituksen mukaan, käyttävät geisha-nimiään ja käyttäytyvät eri tavoin, japanilaisittain ajatellen naisellisemmin. Voidaankin ajatella, että kyse on aivan ainutlaatuisesta taiteenlajista ja erityisestä lahjasta – sekä arvokkaasta kulttuuriperinnöstä. Mikään siitä ei kuitenkaan ole syntynyt ilmaiseksi, helpolla tai varsinkaan hetkessä.

Kelluva huvikortteli

Geishat mainitaan ensimmäisen kerran 1600-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa. Kiinnostavaa kyllä, japanilaisen kabuki-teatterin tapaan myös geishakulttuuri on alun perin ollut miesten alaa. Niin näyttelijät kuin geishat olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Naiset valtasivat arasti alaa 1700-luvun puolivälin jälkeen ollen silloinkin vielä harvinaisuuksia. Sen osoittaa sukupuolta alleviivaava nimitys: onna geisha, naisgeisha.

1800-luvulle tullessa tilanne kääntyi päinvastaiseksi: miesgeishojen määrä romahti ja heitä alettiin puolestaan kutsua nimellä otoko geisha, miesgeisha, siinä missä naisgeishoihin alettiin viitata puhtaasti geishoina. Vuosisadan lopulla (nais)geishojen määrä oli kasvanut kohisten. Arvioidaan, että tuolloin Japanissa, lähinnä Kiotossa ja Tokiossa toimi noin 25 000 geishaa ja 1930-luvulla heitä oli jo 80 000. Valtaosa tuon ajan geishoista oli, ja on yhä, keskittynyt Kioton geishakorttelien alueelle.

Japanin kuninkaallisena pääkaupunkinakin yli tuhat vuotta (794–1868) toimineen ja toisen maailman- sodan tuhoilta kuin ihmeen kaupalla säästyneen, puolentoista miljoonan asukkaan asuttaman Kioton läpi virtaa Kamo-joki. Sen kahdella vastarannalla avautuvat kuuluisat Pontochon ja Gionin alueet, joita pidetään paitsi Kioton, myös koko Japanin geishakulttuurin kehtoina.

Pontochon alueen maine geisha-korttelina juontaa juurensa aina 1500-luvulle asti. Silloin aikansa köyhät viihdyttäjät muuttivat asumaan tulvivan jokivarren alueelle, josta alettiin käyttää nimitystä: floating world (kelluva maailma). Se oli viihdyttäjien ja viihdytettävien mystinen maailma, johon kuului paitsi aikansa (mies)geishoja, myös muiden taiteen alojen taitajia aina näyttelijöistä muusikoihin ja prostituoituihin.

Kioton suurimpana ja suosituimpana geisha-alueena säilynyt Gion muotoutui geisha-alueeksi samoihin aikoihin samoista syistä. Pontochon tapaan siitä tuli teatterin, viihdyttämisen ja geishakulttuurin sydän, jonne alkoi nopealla sykkeellä nousta tavernoja ja majataloja asiakkaita, eli pääasiassa alueen temppeleihin saapuneita pyhiinvaeltajia, varten. Pian alue sai osuvan lempinimen: huvikortteli.

Olkoonkin, että ajat ja viihteen tavat ovat muuttuneet, voi aluetta edelleen kutsua sellaiseksi – tai ainakin melkein. Huvikortteli on muuttunut jonkin sortin huvipuistoksi. Turistit tungeksivat kameroineen alueen teetupien ja ravintoloiden välissä edustalla nähdäkseen edes vilauksen näistä salaperäisistä naisista. Viikon jokaisena iltana Gionin kuuluisin geisha-katu, Hanami-koji-dori sekä Pontochon alueen Shijo-dori tulvivat turisteja samaan tapaan kuin Kamo-joki (Kamo-gawa = ankkajoki) aikanaan. Miksi?

Siksi, että kaikki ovat lukeneet matkaoppaansa. Ne tietävät kertoa, että juuri tähän aikaan päivästä geishat ja geishakokelaat, eli maikot, tyypillisesti kulkevat korttelien läpi tapaamisiin ja kokouksiin.

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien.

Keitä he oikein ovat?

Edellä kulkeva nainen on geisha. Sen tietää siitä, että hänellä on valkoiset kasvot, huoliteltu meikki, lyhythihainen kimono, lättäpohjaiset sandaalit, peruukki, vyö (obi), vain muutama hiuskoriste, peitetty iho sekä klassisen pidättyväinen olemus. Vanavedessään kulkee puolestaan geishakoulutusta suorittava maiko, yllään pitkähihainen, kirjava kimono, lukuisia hiuskoristeita (kanzashi), paksupohjaiset sandaalit, niskassa pala paljasta ihoa sekä kasvoillaan värikylläinen meikki. Olemus on yhtä lailla arka ja varautunut.

Tähän tapaan he tyypillisesti kulkevat: geisha kulkee edellä ja maiko seuraa perässä.

Jokainen geisha on ollut myös maiko. Viisivuotinen geishakoulutus aloitetaan yleensä 15–20 -vuoden iässä. Silloin naisen sanotaan hehkuvan ”nuoruuden viattomuutta”, joka onkin yksi geishojen arvostetuimmista piirteistä. Maikot asuvat geishataloissa (oki-ya) emäntiensä (kami-san) valvonnassa koko koulutuksen ajan.

Koulutus alkaa puolivuotisella harjoittelujaksolla, minä aikana emäntä tekee päätöksensä koulutuksen jatkuvuudesta. Siihen mennessä oppilas on tosin jo ehtinyt velkaantua koululle sievoiset summat. Velka kuitataan joko rahana tai ilmaistyöllä riippuen siitä saako opiskelija jatkaa koulutusta.

Pätevöityneet geishat kuuluvat aina geisha-talolle, eivätkä he koskaan toimi esimerkiksi yksityisyrittäjinä. He asuvat talossa ja maksavat talolle myös osan palkkioistaan. Geisha-taloissa vallitsee japanilaiselle kulttuurille tyypillinen nokkimisjärjestys ja tarkka hierarkia. Järjestäytyneen systeemin huipulla seisoo geisha-talon emäntä, jonka alapuolelle pätevöityneet geishat asettuvat kokemattomimmasta kokeneimpaan. Alimmalla portaalla istuvat maikot.

Geisha-talot sijaitsevat tyypillisesti "kukkaiskaupungeiksi" kutsutuilla alueilla (jap. hanamachi). Nimen on arveltu liittyvän kyseisten kaupunginosien kirsikkapuihin tai alueita omalla läsnäolollaan kukkasten tavoin kaunistavista naisista. Jokaisessa kukkaiskaupungissa toimii myös virallinen geishojen rekisteröimistoimisto, eli kanban, joihin sekä kaikki geishat että geisha-juhlia järjestävät ravintolat ovat rekisteröityneet. Geishat tilataan juhliin juuri kanbanien kautta, eikä heitä voi koskaan tilata rekisteröitymättömään ravintolaan.

Geishan tilaaminen noudattaa aina samaa kaavaa: asiakas varaa pöydän ravintolasta ja pyytää paikalla geishoja. Ravintola puolestaan on yhteydessä kanbaniin, josta tilaus ilmoitetaan geisha-taloon. Tilatut geishat saapuvat paikalle sovittuun aikaan ja vastaavat vieraiden viihtyvyydestä ja kestitsemisestä koko illan ajan asiakkaan ehdoilla. Asiakas saattaa pyytää geishan myös jatkoille, jonne hän saa mennä, jos niin mielii.

Illan päätteeksi asiakas maksaa laskun ravintolalle, joka lähettää osan rahoista kanbaniin. Välitysmaksun vähennettyään talo maksaa geishalle palkkion kuukausittain. Palkkio määräytyy juhlan keston mukaan, mikä puolestaan lasketaan ”tikkuina”. Toisin sanoen: illan aikana poltettujen suitsukkeiden määrä määrittää geishan palkkion. Tyypillisesti tunnissa palaa neljä tikkua. Lisäksi geishoille maksetaan tippiä vaihtelevasti.

Tiukasta hierarkiasta ja tietynlaisesta ylivallasta huolimatta yksi asia geishataloissa on selvä: Oki-ya on naisten maailma. Miehiä ja varsinkaan asiakkaita sinne ei tuoda – turisteista puhumattakaan. Siitä huolen pitävät emännät, nuo geishakulttuurin justiinat.

Naisten maailman naiset

Japanissa ajatellaan, että iän myötä nainen menettää viehätysvoimaansa. Ikääntyneitä geishoja ei enää palkata vaan he jättäytyvät suosiolla eläkkeelle. Vanhaan aikaan geishojen ikäkriisi mullisti osaltaan koko geishakulttuurin: Geisha-talojen suojassa koko elämänsä eläneet naiset ymmärsivät, että heidän täytyi keksiä itselleen uusi asema yhteiskunnassa.

Jotkut perustivat geishojen kokoontumisiin tarkoitettuja kahviloita ja ravintoloita, toiset lähtivät nunniksi Buddha-luostareihin ja kolmannet saivat suojelijan, jopa aviomiehen, aikaisemmista asiakkaistaan. Niin, ja eräät siirtyivät geisha-talojen emänniksi. Kokeneet geisha-emännät mahdollistivat osaltaan geishakulttuurin jatkuvuuden sellaisena kuin se tänä päivänä tunnetaan.

Aiempina vuosikymmeninä geishat päätyivät geishatalojen emäntien hoteisiin jo pikkulapsina. Syyt voidaan jakaa kahteen leiriin: toiset heistä olivat geishojen lapsia, joille geishakoulutus oli vain luontainen jatkumo suvussa kulkeneelle perinteelle. Toiset taas olivat velkaantuneiden isien tyttäriä, jotka myytiin geisha-taloille perheen rahavaikeuksien selättämiseksi. Taustastaan riippumatta tytöt aloittivat työnsä geishatalojen palvelijoina saaden samalla oppia tulevaa ammattiaan varten.

Tyttöjen varttuessa heistä tuli automaattisesti tanssityttöjä, eli maikoja, jotka koulutettiin varsinaisiksi geishoiksi. Koulutus sisälsi muun muassa geisha-juhliin osallistumisen ilman oikeiden geishojen oikeuksia ja velvollisuuksia. Maikon tuli näyttää nukkemaisen sievältä ja seurata varttuneita geishoja sivusta. Tehtävä kantoi nimeä minarai, eli katsomalla oppiminen. Koulutusjakso huipentui aina kisällinäytteeseen, jonka saavuttaneet maikot ylenivät geishoiksi.

Tuohon aikaan siirtymäriitti maikosta geishaksi sisälsi muitakin, nykypäivän Japanin ja länsimaailman valossa hyvinkin kyseenalaisia traditioita. Esimerkiksi mizuage-traditiossa tyttö menetti neitsyytensä yhdelle kokeneemmalle asiakkaalle muuttuen siten oikeaksi naiseksi ja geishaksi.

Tarkennuksen vuoksi: kyseinen rituaali on, monien muiden perinteiden tapaan, kuollut ja kuopattu.

Geishakulttuuri nyt

Geishakulttuuri ei ole enää vuosikymmeniin ollut ennallaan. Geishojen määrä on laskenut tasaisesti aina toisesta maailmansodasta lähtien. Siinä missä vielä 1920-luvulla Kiotossa, Gionin alueella toimi 2500 geishaa ja 106 maikoa, oli vuonna 1999 jäljellä enää 90 geishaa ja 22 geishaharjoittelijaa. Tänä päivänä Kiotossa arvellaan olevan noin 100 geikoa ja 100 maikoa. Muissakin kaupungeissa, kuten Tokiossa heitä esiintyy, mutta heidän koulutuksensa ja arvostuksensa ovat Kioton geishoja alhaisemmat.

Syitä geishakulttuurin miltei uhanalaiselle asemalle on lukuisia. Ensiksikin, ankara geishakoulutus on monille nuorille naisille liikaa. Yhä useampi geishakokelas jättää geishakoulutuksen kesken. Myös koulutukseen pääsy on vaikeaa ja opiskelu raskasta ja kallista. Toisekseen, pätevöityneen geishan ura ei sekään ole helpoimmasta päästä. Vallitseva trendi onkin se, että moni opiskelee geishaksi ja toimii alalla aikansa säästäen rahaa ja hyläten lopulta ammattinsa rakkauden ja perhe-elämän tähden.

Myös länsimaalaisilla vaikutteilla on ollut sormensa pelissä. Nykypäivän nuorten naisten motiivit ja mielenkiinnon kohteet poikkeavat merkittävästi lapsesta saakka geisha-talossa asuneiden ja geishan ammattiin kurinalaisesti kasvatettujen tyttöjen vastaavista. Nuoret tietävät, mitä geishan urapolun valitseminen käytännössä tarkoittaa. Lyhyesti sanoen: perhe-elämästä luopumista.

Luontainen seuraus geishojen määrän vähenemisestä on myös se, että geisha-taloilla on hätä uusien tyttöjen löytämisestä eläköityvien geishojen tilalle. Nykyinen järjestelmä on selvästi aiempaa armollisempi ja sellaisenaan, geishakulttuurin näkökulmasta myös tehottomampi: tyttöjä ei enää myydä palvelijoiksi geisha-taloihin tienaamisen toivossa, vaan koulutus perustuu vapaaseen tahtoon ja taitoon.

Lisäksi myös japanilaisen koulutusjärjestelmän kehittyminen on johtanut siihen, että geishoiksi haluavat tytöt ovat vanhempia kuin ennen. Usein he ovat jo ohittaneet nuoruuden viattomuutta huokuvan maiko-iän ja ohittavat usein nopeasti maiko-vaiheen siirtyen suoraan täysivaltaisiksi geishoiksi. Monelle juuri se on myös houkuttelevaa. Siksi geishakulttuurin tilannetta ei voi sanoa toivottomaksi.

Vaikka tuhansia vuosia vanha perinne uhkaa kadota hiljalleen, ovat sekä internet että turismi onnistuneet virittämään japanilaisten nykynuorten kiinnostusta uudelleen. Tärkeimpinä motiiveina voidaan pitää hyvää palkkaa, ylelliseksi katsottua elämäntapaa, kauniita vaatteita, esiintyvän taiteilijan työnkuvaa sekä geishojen arvostettua asemaa sekä japanilaisessa että kansainvälisessä kontekstissa. Monet haluavat myös antaa panoksensa japanilaisen perinteiden säilyttämisen kekoon.

Geishakorttelin paparazzit

Geishoilla riittää edelleen siis vientiä. Huolimatta siitä, että geishojen määrät ovat jo vuosikymmenten ajan olleet tasaisessa alamäessä, ei kiinnostus Japanin suuresti arvostettua kulttuuripiirrettä kohtaan näytä kuolevan. Monet arvovieraat, mukaan lukien Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford on saanut kunnian toimia geisha-juhlan kunniavieraana Japanin vierailullaan.

On myös yleisesti tiedossa, että lähes jokainen japanilaismies haluaa ainakin kerran elämässään päästä osallistumaan geisha-juhlaan. Palkatessaan geishan mies etsii pääasiassa hyvää ja antoisaa juttuseuraa sekä taitavaa esiintyjää, eli kääntäen: ei seksuaalisia palveluksia. Geishojen seurassa viihdytään ja heitä pidetään ennen muuta todellisina japanilaisuuden symboleina ja kansallisen perinteen säilyttäjinä.

Sanomatta selvää, että myös turistit haluavat osansa näistä salaperäisistä naisista – toisinaan myös keinoja kaihtamatta.

Helmikuussa kirsikankukat ovat jo nupullaan Gionin huvikorttelissa. Ilta on vielä nuori. Turistit yrittävät parhaansa mukaan bongata geishoja, vaikka jokainen tietää mission miltei mahdottomaksi. Se on sinänsä merkillistä: yksi nopea otto ympäröivästä tuokiokuvasta nimittäin osoittaa, että geishoja ja maikoja juoksentelee kaikkialla. Jokunen samuraikin viipottaa helma liuhuen menemään. Mistä oikein on kysymys?

Asiansa tunteva turisti ei innostu suotta. Oikean geishan ja maikon tunnistaa nimittäin vaatetuksen, meikin ja hiuskoristeiden yksityiskohdista, tietyistä väreistä, ilmeistä ja eleistä –ja siitä, että aidot ja oikeat geishat ja maikot kulkevat peräkkäin, maiko muutaman askeleen jäljessä. Heitä ei näe kirmaamassa rinta rinnan jäätelötötteröt ja ostoskassit käsissään, kamerat kaulalla pitkin poikin vilkkaimpia turistikatuja. Sellaisia geishoja Gionin kaduilla kuitenkin kukkii kuin kirsikankukkia keväällä.

Kyse on geisha- tai maiko-elämyksen muodonmuutosputiikeista ostaneista turisteista. Näky herättää sekä hilpeyttä että hämmennystä. Samalla pintaan nousee myös kysymys: Onko tämä aina ollut tällaista? Mitä geishat itse tästä kaikesta ajattelevat? Mikäli katujen varsille pystytetyistä varoituskylteistä mitään on tulkitseminen, voi arvella, että he itse suhtautuvat ilmiöön, ja turisteihin, varsin suurella varauksella.

Kyltit kieltävät jyrkästi koskemasta geishoihin ja maikoihin. Samalla ne muistuttavat tärkeimmästä: hekin ovat vain ihmisiä. Olkoonkin, että siinä ihastuttavassa, silmäniloa tuottavassa eteerisessä viattomuudessaan aivan jumalattaren näköisiä, mutta siltikin: aivan tavallisia naisia matkalla töihin.

Lähteet:

Inside Kyoto: https://www.insidekyoto.com/kyoto-geisha

Kerran elämässä / Kioton matkaopas: https://kerranelamassa.fi/japani-matkailu/kioto/

Japan Cheapo: https://japancheapo.com/entertainment/where-to-see-geisha-in-kyoto/

Japan Guide / Pontocho: https://www.japan-guide.com/e/e3921.html

Japan Guide / Gion: https://www.japan-guide.com/e/e3902.html

Miia Maarala / Geishat: stereotypiat ja todellisuus: https://www.oulu.fi/Harukaze/miia.htm