Modernin Herkuleksen urotyöt

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri

Itseohjautuvuus on pyörinyt yhteiskunnallisen keskustelun tapetilla jo tovin. Hakukone tarjoaa sankoin joukoin artikkeleita ja blogitekstejä itseohjautuvuuden kulttuurista. Tartun muutamaan: Robotiikka, automatisaatio, johtajuuden kriisi, eriarvoisuus, työviihtyvyys, työuupumus. Huomaan pyöritteleväni mielessäni itseohjautuvuuden möykkyä, josta en tahdo saada otetta.

Itseohjautuvuudesta puhutaan erityisesti työelämässä. Kun itseohjautuvuus saapuu työpaikoille, vastuuta ja päätöksiä jaetaan työorganisaatiossa enemmän työtä suorittaville tiimeille. Työmotivaatio ja työssä viihtyvyys lisääntyvät. Saattaa olla niinkin, että kokiessaan työn mielekkääksi, työtään kuin sukkia vaihtava milleniaali sitoutuu työhönsä toviksi, ellei ole rakentamassa työelämäpalapeliään pätkätöistä ja projekteista.

Itseohjautuvuus ei itsessään ole mikään uusi keksintö. Eri ansioluetteloihin kerta toisensa jälkeen toistamani oma-aloitteisuuden vakuuttelu on, jos ei sama asia kuin itseohjautuvuus, niin ainakin tämän erittäin läheinen ystävä.

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta.
– Alviina Alametsä

Mutta onhan se ihan selvää, että tänä päivänä pitää olla jotenkin vielä enemmän itseohjautuva joka paikassa. Pitää koko ajan kehittää itseään ja olla parempi, sanoo ystävä.

Lueskelen Tieto -yhtiön innovaatiojohtajan Taneli Tikan kirjoittamaa artikkelia: Kun kone ottaa ohjat. Artikkelissa itseohjautuvuus on työkalu, jolla ihmiset sitoutetaan työhönsä sisäisen motivaation keinoin. Lyhyesti summattuna robotiikan yleistyessä ihmistä ei enää tarvita tekemään kaikkea. Voi olla, että väliportaan kallis johto katoaa, kun työtä ja vastuuta delegoidaan tekevälle portaalle, sekä tietenkin algoritmeille, jotka hoitavat monet seikat nopeammin, kuin ihmisapina. Organisaatioista tulee perheenomaisia, jossa avoimuus ja luottamus on tärkeää ja valta ja vastuu on jaettu joko tiimeille, tai tuottaville työntekijöille. Johto pistää valmentajan verkkarit jalkaan ja organisaation suorittavaa osaa, eli työntekijöitä, palvellaan heidän toiveidensa mukaisesti. Kaikki pelaavat yhteiseen maaliin hyvällä joukkuehengellä innostuneessa ilmapiirissä.

Tikka ilmaisee tulevaisuuden organisaation olevan kuin ”kriittisen ajattelun avulla valaistunut Buddha,” jossa työntekijästä kuoriutuu ”kreikan mytologiasta tuttu Herkules.”

Tulevaisuuden Herkuleet suorittavat urotöitään ilmeisesti supertuottavuuden avulla. Tikan mukaan supertuottavuuden kulttuuria päästään toteuttamaan, kun organisaation huoltojoukot huomaavat työntekijöissään ominaisuuksia, joilla on potentiaalia vielä suurempaan tuottavuuteen. Tarkoituksena olisi saada käyttöön ihmisen koko potentiaali. Supertuottavuus kieltämättä muistuttaa hieman hyvinvointimaailmasta tuttua superihmisyyttä; löydetään itse, valjastetaan kaikki sisäinen potentiaali, hakkeroidaan elämän osa-alueita niin, ettei untakaan tarvitse, kuin neljä tuntia yössä. Jotta voidaan elää täysillä!

Maailman viritellessä supertuottavuuden viuluja, yhä useampi ihminen potee työuupumusta. Edelleen. On hälyttävää, että olen käynyt useamman keskustelun tänä keväänä, jossa orastavasta työuupumuksesta puhutaan rennosti, kuin small talkina. Siis sehän on kaikilla nykyään. Moni ystäväni tekee kulttuurille ominaisesti useaa työtä. Työryhmän chatti piippaa illalla ja vapaapäivinä. Onko minulla velvollisuus vastata? Jäänkö jostain paitsi? Työn ja vapaa-ajan raja haalenee entisestään.

Hyvin johdettu ja toimiva itseohjautuva organisaatio vaikuttaa aidosti hyvältä uudistukselta työmaailmaan. En epäile, etteikö ihminen haluaisi viihtyä työssään, se vie suurimalla osalla ihmisistä kuitenkin kolmanneksen arkipäivistä.  Mutta ruokkiiko itseohjautuvuus edelleen suorituskeskeistä kulttuuria, jos keskiössä on ihmisen sisäisen potentiaalin ja ominaisuuksien tehostaminen alati kiihtyvässä tahdissa?

Itseohjautuva ihminen tarvitsee hyvän itsetunnon ja minäkäsityksen, sekä tukea hyvien ominaisuuksiensa vahvistamisessa. Ollaan siis identiteettikysymysten äärellä. Melko tuore tutkimus väittää, että merkittävä osa Herkuleksistamme on hukassa identiteettinsä kanssa. Nuorten aikuisten identiteetin muodostumista on tutkinut Elina Marttinen väitöskirjassaan Deciding on the direction of career and life: Personal goals, identity development, and well-being during the transition to adulthood 2017. Luen Marttisen haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelun mukaan Marttinen ei pidä identiteetin kanssa kamppailua täysin huonona asiana, mutta pitkässä juoksussa se voi olla tuskallista. Hyvinvointiyhteiskunnan hoteessa nuori aikuinen potee ahdistusta siitä, ettei tiedä, mitä valita, koska hänellä on lähes rajattomat vapaudet tehdä niin. Hukassa olosta kertoo varmasti myös itseapukirjallisuuden valtava nousu sekä osaltaan siistimistrendit. Sotkuinen vaatekaappi ihan varmasti ärsyttää, mutta kertooko mielen kaaoksesta jotakin se, että elämänmerkitys löytyy vasta, kun välittömän ympäristön virheettömyys resonoi seesteisyyttä? Miten itseohjautua, jos on identiteettinsä kanssa heikoilla jäillä?

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Itseohjautuva Herkules yrittää entistä hanakammin löytää vastauksen kysymykseen mikä minusta tulee isona. Jokaista iloa tuottavaa tekemistä ajatellaan potentiaalisena uramahdollisuutena, jossa oman huomion ja mielenkiinnonkohteiden keskittäminen mahdolliseen taloudelliseen hyötyyn nähdään enemmän hyveenä, kuin se, että tekisi jotain ihan vain huvin vuoksi. Aiheesta kirjoittaa Oaklandilainen näytelmäkirjailija Molly Conway artikkelissaan The Modern Trap of Turning Hobbies Into Hustles.

Itsetutkiskelu on aina hyvä asia. Kulttuurini tuotteena ja vapauden janoisena milleniaalina kysyn kuitenkin: Saako tulevaisuuden itseohjautuvassa ja supertuottavassa kulttuurissa olla tehostamatta omia ominaisuuksiaan taloudellisen hyödyn tarpeisiin ilman, että kokee olevansa huonompi ihminen tai epäonnistunut elämään oikein?

Niin! Ja onko sellainen elämä aina tavoiteltava hyvä, jossa pitää olla aina vaan parempi. Helpommin ja nopeammin, toteaa ystävä.

Muistetaanko muistaa, ettei työidentiteetti ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä?

Itseohjautuvuus puhuttaa paljon työn kontekstissa. Vaikka ihminen rakentaa identiteettiään pitkälle työidentiteetin varaan, muistetaanko muistaa, ettei se ole koko minä ja työ yhtä kuin elämä? On selvää, että ammatinkuvien jatkuvassa muutoksessa ja tiedon räjähdysmäisen kasvun myötä itseohjautuvuuden työkalut ovat tärkeä valttikortti elämässä suunnistamiseen ja oman polun löytämiseen. Pitäisikö kuitenkin itseohjautuvuuden ulottuvuuksia laajentaa pois työpaikoilta ja alkaa rakentaa työkaluja elämäohjautuvuutta varten?

Lähteet

Conway, M. The modern trap of turning hobbies into hustles. 

https://www.manrepeller.com/2019/02/trap-of-turning-hobbies-into-hustles.html

Gronow, K Monen aikuisen identiteetti on hukassa, ja se on todellinen kriisi, sanoo psykologi. 

https://www.hs.fi/elama/art-2000006050117.html 

Tikka, T. Kun kone ottaa ohjat: tekoäly litistää organisaatiot, mutta myös voimaannuttaa työntekijät

https://www.eva.fi/wp-content/uploads/2016/09/Kun-kone-ottaa-ohjat.pdf 

Muut lähteet

Avokonttori

Itseohjautuvuudesta tuli trendikästä, mutta miten sellainen ollaan 

https://soundcloud.com/avokonttori/jakso4