Sinä annat iälle merkityksen
Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Maria Tuunanen
Iän määrittely on mutkikasta. Pelkästään numeroin kuvailtuna ikä menettää monia merkityksiään ja ulottuvuuksiaan. Emme useinkaan arjessa tule ajatelleeksi tapaamme ymmärtää ikää. Milloin nuoruus päättyy ja aikuisuus alkaa?
Ihmisen iästä puhuttaessa tarkoitetaan arkikielessä yleensä kronologista ”kalenteri-ikää”. Pelkän kalenteri-iän rinnalle olisi ehkäpä tarpeellista nostaa myös muita ikää tarkentavia lisämääreitä, kuten sosiaalinen tai psykologinen ikä. Psykologinen ikä on kokemus omasta iästä, johon kytkeytyvät pystyvyyden kokemus, käsitys omasta ulkonäöstä sekä henkilön oma ikä-identiteetti: millainen tyyppi olen ja viihdynkö esimerkiksi ikäisteni seurassa vai kenties nuorempien tai vanhempien.
Sosiaalinen ikä kuvastaa puolestaan sitä, mitä tietyn ikäiseltä odotetaan ja mitä toisaalta yksilö odottaa muilta. Käsityksemme lapsuudesta, nuoruudesta, keski-iästä ja vanhuudesta sisältyvät juuri sosiaalisen iän piiriin. Jotkut sosiaaliseen ikään liittyvät asiat eivät ole tietoisia – meillä on esimerkiksi asenteita ja odotuksia kanssaihmisiä kohtaan sen perusteella, miten tulkitsemme heidän ikäänsä. Sosiaaliseen ikään liittyy siis ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen. Kommentit esimerkiksi iälle sopivasta pukeutumisesta ”ei viiskymppinen voi käyttää skeittikenkiä” tai ”smokkiin puettu lapsi näyttää aikuiselta” asettuvat keskusteluihin sosiaalisesta iästä.
Kiinnostavaa on se, kuinka iän sosiaalisuus ulottaa kyntensä yhteiskuntaan ja talouselämään. Ihminen voi vaikuttaa työhönottotilanteessa sopivan ikäiseltä, liian nuorelta tai liian vanhalta johonkin tehtävään. Suomessa on erikseen laki nuorista työntekijöistä. Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme puhuessamme sopivan ikäisestä työntekijästä? Melko usein ihmiselle kertyvä ikä on synonyymi kasvavalle kokemukselle ja aikuismaisuus tarkoittaa vastuullisuutta. Todellisuudessa työkokemus voi olla hyvin yksilöllistä, eikä siten välttämättä korreloi iän kanssa.
Kulttuurisia tapoja liikkua ikävaiheesta toiseen kutsutaan kulttuurin- ja yhteiskuntatutkimuksen kentillä siirtymäriiteiksi (rites of passage). Tyypillisimmät siirtymäriitit ovat selkeitä juhlallisuuksia kuten rippikoulu, tutkintoon valmistuminen tai hautajaiset. Ikävaiheisiin astumisiin liittyy usein kuitenkin myös sellaisia kulttuurisia riittejä, jotka voivat olla kulttuurin sisällä elävälle niin tuttuja, ettei niitä erityisiksi seremonioiksi tunnista. Esimerkiksi Suomessa kahvin juomisen aloittaminen on portti aikuisten pöytään pääsemiseen. Mutta lapset eivät vielä tiedäkään kursailusta, mikä erottaa heidät innokkaina keittiöön juoksijoina aikuisista, jotka vielä hetken keskustelevat keskenään kiireettömästi, kuin kukaan ei olisi kertonutkaan kahvin olevan valmista.
Sosiaaliseen ikään liittyy ikänormeja ja ikärooleja, joiden puitteissa muodostamme käsityksen siitä, että tietyn ikäisen tulisi olla tai olla olematta jonkinlainen.
Jotkin asiat ovat kuitenkin ikärajamerkittyjä lapsen kehityksen suojaamiseksi. On olemassa lasten leikkejä ja aikuisten leikkejä. Asiat, joihin liittyy väkivaltaa, seksiä tai päihteitä vaativat tietoa, osaamista ja varttuneisuutta. Lasten ikärajojen selitykset ovat aivan selviä, mutta onko olemassa lapsuuden jälkeisiä ikärajoja? Ehkä muut rajoitteet eivät lue laissa tai virallisissa suosituksissa, mutta ne voivat elää keskuudessamme tabujen muodossa. Aikuinen, joka leikkii pikkuautoilla, junaradoilla taikka muoviponeilla on poikkeuksellinen tyyppi. Myös ikääntyneiden seksuaalisuus ja päihteiden käyttö ovat jokseenkin vaiettuja asioita.
Ikien välille hahmotellaan kuilua myös siten, että pariskunnan suurta ikäeroa päädytään helposti taivastelemaan ja heidän väliselleen kiintymykselle spekuloidaan muita syitä kuin rakkaus. Ihmisen eri ikävaiheisiin liittyy usein käsityksiä iälle sopivan käyttäytymisen kulttuureista, kuten nuorisokulttuurista. Eri sukupolvien välinen suhde voi näyttää siltä, ettei kumppaneilla voi olla keskenään riittävästi yhteistä.
Minulla ja isosiskollani on kuusitoista vuotta ikäeroa, mutta keskustellessamme en mieti ikää. Olemme henkisesti jollain tapaa saman ikäisiä. Ikäodotusten ja –roolien kehyksessä meillä olisi kuitenkin omat sosiaaliset universumimme: hän eläisi ehkä keski-ikäisen stereotyypin elämää ja minä olisin tutustumassa siihen, mitä on olla ei-nuori. Nuoruudesta luopuminen tarkoittaa minulle luopumista monista rakkaista asioista, kuten underground- tai vastakulttuurin ympärillä pyörimisestä, hauskan värisistä kynsilakoista, vahvoista mielipiteistä tai joistain muista nuoruuteen liittyväksi mielletyistä kiinnostuksista. Aikuisuuteen assosioidut jutut ja kaikenlainen tasoittuminen tai neutraaliksi tuleminen herättävät vastahakoisuutta minussa. Samaan aikaan kuitenkin teen jo monia asioita, jotka ovat yleisesti ajatellen aikuismaisia. Ulkoa päin tulevat odotukset antavat ymmärtää, että nuoruuteni asioista kiinni pitäminen tekee minusta vaihtoehtoaikuisen. Tosin, sekään ei kuulosta lainkaan huonolta.
Onko meillä jokaisella lopulta monta limittyvää ikää? Voiko aikuinen olla yhtä aikaa tilanteesta riippuen teini ja toisaalta ikääntynyt? Pitäisikö meidän ymmärtää aikuisuus enemmänkin kypsyyden kuin saavutettujen merkkipaalujen kautta? Harva ihminen on kuitenkaan joka hetkessä kypsä. Liitämme erilaisia käyttäytymisiä ja reagointitapoja tiettyyn ikävaiheeseen. Nuori reagoi voimakkaasti, vanhempi rauhallisemmin. Samalla nuoruutta kuitenkin ihaillaan ja aikuisuus merkitsee velvollisuuksia ja sitoumuksia. Voi tuntua siltä, että elämä eletään nuoruudessa ja aikuisuuden koitettua elämä päättyy ja alkaa jämähtäneisyys. Ehkäpä myös aikuinen kuitenkin näyttää kiukunpuuskassaan väläyksen sisäisestä lapsestaan, joka on kokenut jotain arjen vääryyttä.
Ikä ei ole vain numeroita. Jos vähättelemme ikää, lakkaamme näkemästä millä kaikilla areenoilla ikä pelaakaan. Voi vaatia rohkeutta kaivaa oma ikäkäsitys näkyviin. Pyyhkiä sen päältä pölyt pois, jotta näkee missä kaikessa sillä on oikeasti merkitystä. Ikä lienee kuitenkin vähemmän tärkeää kuin ihmisten kohtaaminen ihmisinä. Kokonaisuuksina, joista ikä on yksi osa. Voimakkaan ihastumisen kourissa kasarin tai ysärin lapsi saa kosketuksen hetki sitten elettyihin teinivuosiin. Ja se on tosi ok.
LÄHTEET
Sankari A. & Jyrkämä Y. 2001: Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino