Essee: Tuhat kuvaa, yksi tarina

Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Marjo Hiilivirta

Mitä kuuluu Lapin Tarina? Meidän pitäisi ehkä jutella. Vaikka ei olla nähty vähään aikaan, olen seurannut sinua sosiaalisessa mediassa. Siellä sinä ilmestyt kuvaruudulleni tuon tuosta, vaikka en tarkemmin etsisi.

Usein myös etsinkin, sillä olet erityinen ja olen kuullut sinusta paljon. Yhtäkkiä näen sinut kymmenissä tuhansissa tarinoissa. Sinä olet kuvissa, tileillä ja tägeissä.    

Revontulia, metsä, järvi. Tunturi, syksyn lehtiä, poro. Laavu, pitkospuut, tunturi, poro. Tunturi, järvi, laavu. Metsä, tunturi, laavu. Revontulet, metsä. Revontulet!

Liian aikaisessa syyskuun aamussa väripaletti on harmaa. Ruma. Haluan hukuttautua kuvatarinoihin sinusta. Ne ovat kauniita. Sosiaalisen median tarinasi on pastellinsävyinen unelma, palanen jotain koskematonta. Sellaisena sinä näyttäydyt. Sinulla menee hyvin.   

Revontulet, hotelli, koskematon hanki.   

Olen ilmeisesti kadottanut sinut, joten lähden etsimään. Jossain tuolla sinun täytyy olla.

Tietyömaa, nosturi, rakennustelineet. Liikennevalot (Häh? Oliko täällä kaupunki?).

Tietyömaa, nosturi, nosturi.

Joulupukki, revontulet, laavu.   

Siellä sinä olitkin. Yhden näpäytykset päässä. Koko ajan mukana taskussani. Haluan päiväannoksen unenomaista pastellimaisemaa. JVG on sinut myös löytänyt:

“Haluun tarunhohtoiseen.” (Olisiko biisin nimessä pitänyt sittenkin olla joulu vappu -sanan sijasta?)

Mutta jos JVG on sinut löytänyt, minäkin haluan! Mennään vaikka kahville tai jotain. Mulla on kalenterissa hyvin tilaa.    

Joki, tyhjiä tölkkejä, pieniä Jägermeister-pulloja.

Muovinen snapsilapsi rasahtaa rikki tennarini alla. Miten voit tänään, Lapin Tarina? Voitko ikinä pahoin? Olen kuullut rumia tarinoita sinusta. Päihteitä, pahaa oloa ja autioituvia kyliä. Mikset muuten kertonut, että käytät nykyään aika paljon huumeita?   

Missä on se maailma, jossa värit ovat karkkia ja elämä on auringonsäteitä hotellin valkoisilla lakanoilla?   

Revontulet, poro, laavu.   

Sanoinko jo revontulet?    

Onko sinulla ulkonäköpaineita? Viime talven alku oli vähän floppi. Näytit kahden viikon krapulalta, roskaruoalta, pesemättömiltä hiuksilta. Kukaan ei halunnut tulla käymään. Sinulle oltiin vihaisia, vierailut peruttiin. Miltä sinusta tuntui, kun et ehtinyt silittää ryppyistä paitaasi suoraksi? Et jaksanut sataa lunta silloin, kun sitä olisi tarvittu?

Saanko reklamoida, jos tarinasi ei osoittaudukaan todeksi enkä pääse toteamaan maisemasi olemassaoloa, jonka näin ruudulta?   

Oletko muistanut sisällyttää vähemmän onnistuneet päivät tarinaasi? Ne päivät, jotka vähän ahavoittavat kasvojasi, jättävät arpia?

Ehkä oletkin mennyt piiloon menneille vuosikymmenille unohtuneille huoltoasemille. Päivän termospullossa seisoneeseen kahviin, josta tulee vatsa kipeäksi. Maanteille, joissa kukaan ei tule vastaan kahteen tuntiin. Autiotaloihin, puolentoista tunnin koulumatkoihin.

Vai onko sinun työsi olla eskapistinen maailma. Todistelu siitä, että maailmassa olisi paikka, jossa on rikkumatonta taikaa. Jonne pahan sormi ei osoita, eikä ruma ylety.   

Rovaniemellä amfetamiinin käyttö kipusi listasijalle kuusi, Kemi oli sijalla 10. Meri-Lappi painii ison huumeongelman kanssa (Lapin Kansa, Kaleva).

Älä käsitä minua väärin. En yritä, enkä halua viedä sinulta pois luontosi kauneutta. En valehtele, kun sanon, että se on lumoava. Erityisesti kuvissa, joissa syksyn värit iskeytyvät näytölle riitasointuisesti.

Tuo aika menee ohitse maisemassasi valitettavan nopeasti. Kun marraskuun masentavassa kaaoksessa sinua ei kukaan halua kuvata, voin feedistä ahmia värikorjailtua tarinaasi.    

Poro, ruska, revontulet, revontulet.   

Ehkä minä en vain osaa katsoa tai halua nähdä. Kävelen edestakaisin päivittäistä reittiäni, usein kuulokkeet korvilla. Omissa maailmoissani. Ehkä en näe metsää puilta enkä puita metsältä. Vain oman mentaalisen maisemani. Sen, mihin kiinnitän ja haluan kiinnittää huomion ympäristössäni.   

Kyllä minä usein aavistan sinut. Punertuvissa horsman lehdissä, aikaisten aamujen usvassa joella. Pihlajanmarjojen luomassa kontrastissa illan tumman sinistä taivasta vasten.

Silti minua hiertää, etten näe tarinassasi viitteitä kylistä tai kaupungeista. Tiloista, joita myös on maisemassasi. Pienistä paikoista, joissa vielä asuu ihmisiä. Jälkiä ihmisestä tilassa.   

JVG jatkaa: Syvemmälle skutsiin meen.   

Siltä se näyttääkin. Täällä ei ole mitään muuta, kuin metsää. Metsää, poroja, joulupukki ja revontulet. Kuvatarinasi näyttää samanlaiselta alustasta riippumatta. Aivan, kuin joku olisi isolla maalitelalla vetänyt kuvavirran ylitse.

Metsää, joki, hotelli.   

Hiljaisia huoltoasemia, autiotaloja. Tietyömaa, rakennustyömaa, nosturi. Rikottuja ikkunoita, lakkautettuja kouluja.

Joulupukki. Revontulet. Revontulet.

Visuaalinen ähky.

KOMMENTTI:

Kuvatarinan voima

Kaisa-Reetta Seppänen

Tarvitsemme narratiiveja, jotta maailmaa ja omaa itseä olisi helpompi ymmärtää. Tarinat ovat ihania, koukuttavia ja usein ne sisältävät myös informaatiota helposti sisäistettävässä muodossa.

Lukemasi teksti on vapaa kaunokirjallinen essee, joka käsittelee sosiaalisen median kertomaa kuvatarinaa Lapista suhteessa arkipäiväiseen visuaaliseen ympäristöön, jota kulutan kulkiessani Rovaniemen alueella, sekä kokemuksiin ja uutisiin Lapista.

Valitsin Lapista kerrotun kuvatarinan sosiaalisessa mediassa tarkasteluun, sillä olen asunut Lapissa muutaman vuoden ja pohjoisesta kotoisin olevana voin kokemuksella perustella tarinallisuuden, jota pohjoisesta usein kerrotaan ja jota itsekin välitän eteenpäin.

Ymmärrän myös, miksei kaikkia asioita kuvata tai kerrota Lapin, tai minkään muunkaan maakunnan, tarinoissa. Kukapa ei haluaisi välittää positiivista viestiä alueestaan.

Tarinan voimasta puhutaan paljon etenkin totuuden jälkeisenä aikana. Tarinat ja kokemuksen tärkeys on kaikkialla. Sosiaalinen media antaa hulppean alustan näiden kertomusten leviämiselle.

Kertomuksia käsitellään toki myös kriittisesti, mutta usein tämä tapahtuu tekstipohjalta. Vaikka kuva-analyysi ei sekään ole uusi keksintö, olen silti viime aikoina alkanut kiinnittämään huomiota kuvatarinan voimaan.

Esimerkiksi Lappi –kuvastoa sosiaalisen median alustalla tarkastellessa herää mieleen kysymyksiä siitä, miten yhtenäiseltä kuvat näyttävät. Välillä tuntuu, kuin kuvat olisi veistetty samasta puusta, luotu samoilla asetuksilla.

Asettaako kuvavirran saumaton yhtenäisyys ennakko-oletuksia sille, mitä Lapista tullaan hakemaan ja mitä sen maisemalta odotetaan?

Talvi on Lapin sesonki. Ehdottomat myyntivaltit ovat lumi, revontulet ja joulu. Näistä kaikista löytyy paljon kuvia sosiaalisesta mediasta, joka toimii tärkeänä alustana myös alueen markkinoinnille.

Viime sesongin alku toimi hyvänä esimerkkinä sille, mitä tapahtuu, kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia.

Brittien iltapäivälehdet tekivät urakalla pilaa Lapista, kun Laplandista tuli Crapland. Lehtien kannen kokoiset kuvavertailut Lapista muistuttivat julkkiksista tehtyjä kuvavertailuja silloin, kun joku on muuttunut täydellisyyden tavoittelijoiden mielestä epäedustavaan suuntaan.

Sosiaalisen median kuvamaailma antaa valmiin mallin kuvien katselijalle siitä, miltä jonkun pitäisi näyttää – tämä on todettu esimerkiksi nuorten asenteista kehokuvaan: Mitä enemmän median luomalle kehonkuvalle altistetaan niin mainonnan, median kuin sosiaalisen median avulla, sitä enemmän halutaan muistuttaa “hyväksyttyä” kehoa.

Sosiaalinen media yhtenäistää näitä trendejä: Kun tietynlaiset kuvat alkavat saamaan enemmän tykkäyksiä eli enemmän huomiota kuin toiset, aletaan niitä kopioimaan tai mukailemaan. Toisin sanoen kuvavirta yhteinäistyy.

Sosiaalisen median tarinan arvo mitataan tykkäyksissä ja jaoissa, totesi dosentti Maria Mäkelä luennoidessaan Kertomuksen vaarat -projektista Lapin yliopiston tieteen päivillä syyskuussa 2019.

Lapissa tämä arvo taitaa olla kiinni poroissa, jouluissa ja revontulissa.