Ihminen on eläin, peto ja jumalan kuva

Teksti Eve Orhanli-Viinamäki
Kuvitus Meri Heikkilä

Miten ihminen perustelee paikkansa muiden eläimien yläpuolella, luomakunnan huipulla? Monille vastaus tähän löytyy moraalista; kipua, kärsimystä tai kuolemaa aiheuttavan toiminnan eettisestä arvioinnista. Samalla eläinten vastaava toiminta jää eettisen arvioinnin ulkopuolelle.

Jos eläinten toimintaa katsottaisiin samanlaisten kriteerien läpi kuin ihmisten, se voisi tarkoittaa sitä, että eläimet tulisivat myös oikeusjärjestelmiemme piiriin. Moraalinen toimija on kohde myös moraalisille seurauksille – palkkioille ja rangaistuksille.

Oikeusjärjestelmämme kohtelee jo eläimiä olentoina, joita on suojeltava joiltain ihmisten väärinkäytöksiltä. Se viittaa myös ajan kuluessa tapahtuneisiin muutoksiin suhtautumisessamme eläimiin. Olemme alkaneet kohdella eläimiä myös tuntevina olentoina, joita varjellaan tarpeettoman kärsimyksen kokemiselta.

Toisin sanoen, olemme jo myöntäneet muille eläimille juridisia oikeuksia, vaikka ne ovat rajallisia ja ne toteutuvat vielä varsin huonosti. Olennainen kysymys onkin se, mitä oikeuksia eläimille voitaisiin myöntää. Tällöin tulee ajankohtaiseksi pohtia uudelleen myös ihmisen ja eläimen välistä suhdetta ja sitä, mitä eläimet puolestaan voivat tehdä ihmisille. Joudumme palaamaan ihmisen ja eläimen yhteistoiminnan perusteiden äärelle, sillä pidämme monia eläinten kanssa toimimisen tapojamme myös itsestään selvinä: ihmiset esimerkiksi oikeuttavat tuotantoeläinten pitämistä proteiinin tarpeellaan ja ajattelevat, että hirvet ja porot juoksevat heidän autoteillään vaikka tie on rakennettu metsän poikki.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena.

Nykyään eläimet nähdään oikeudellisesti ihmisen omaisuutena. Omaisuudensuoja on turvattu perustuslaissa, minkä takia sitä pidetään pääasiassa eläinten hyvinvointia tärkeämpänä. Jos vaikkapa koira menehtyy tapaturmaisesti, se määrittyy asian selvittelyssä omaisuudeksi. Oikeudellinen toimija on siis ihminen, jonka omistukseen koira on merkitty. Rohkea kuvittelija voi keksiä, että jos menehtynyt koira rinnastuisi oikeudellisesti ihmiseen, sen rintaperilliset voisivat periä sen omaisuuden. Ehkä sen kanssa asuva ihminen olisi sitten taloudellinen edunvalvoja? Tämä on ajatusleikki, jonka tarkoitus on ravistella mielemme paikalleen pölyttyneitä nurkkia. Olemme suhtautuneet myös joihinkin ihmisryhmiin toisin kuin nyt: Esimerkiksi Yhdysvalloissa afrikkalaistaustaiset orjat ja Suomessa huutolaislapset olivat esineitä, joita ostettiin ja myytiin, mutta myös rikosoikeuden subjekteja, joita oli mahdollista syyttää rikoksesta. Usein pitäisikin siis kysyä, missä suhteessa jokin on oikeussubjekti.

Ranskalainen filosofi ja akateemikko Michel Foucault (1924-1984) puhuu biopolitiikasta ja biovallasta, jolla kontrolloidaan elämään liittyviä teemoja, kuten syntyvyyttä, terveyttä, sairautta ja kuolemaa. Kriittinen eläintutkimus tarkastelee eläimiä foucault’laisen biopolitiikan käsittein. Perinteisesti biopolitiikka ymmärretään ihmisten välisten valtasuhteiden ja yhteiskunnallisten kysymysten tarkasteluksi. Tiedollisesti avaamme uuden ikkunan, kun biopolitiikka ulotetaan esimerkiksi tuotantoeläimiin, joiden elämän tarkoitus on tulla kulutetuksi. Tuotantoeläimen elämä ei ole kuolemaan jätetyn elämää, vaan hallittua, organisoitua ja tuotettua toimintaa, joka tähtää eläimen tappamiseen ja syömiseen.

Oikeussubjektiksi tuleminen on myös subjektiksi tulemista ylipäätään. Voidaankin miettiä, onko subjektiksi tuleminen nimenomaan ihmiseksi tulemista eli erottumista muista eläimistä. Eläinten hyödyntämisen ja käyttämisen salliminen kumpuaa kristinuskon ihmiskäsityksestä, jonka mukaan ihminen on luomakunnan kruunu, sillä Jumala loi hänet omaksi kuvakseen. Toden totta, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkein eniten ja ulottaa valtansa laajalle. Keskusteluissa siitä, kenellä on valtaa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta puhutaan suvereniteetista, toteaa kamerunilainen filosofi ja poliittinen teoreetikko Achille Mbembe (1957-). Suvereniteetti tarkoittaa valtaa päättää siitä, miten asiat ovat ja se valta on ymmärtämässämme todellisuudessa ennen muita ihmisellä.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti. Luonto ympäristönä on yhteiskuntaelämän resurssi, josta haetaan elämän ehdot ja jonne mennään palautumaan yhteiskuntaelämän ärsyketulvasta. Geneveläinen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) on tunnettu rakkaudestaan luontoa kohtaan. Rousseaun mukaan kaupungit ovat ihmiskunnan viemäreitä ja ihminen tulee onnelliseksi palatessaan luontoon. Näin todettuna luonto ja yhteiskunta näyttävät toisistaan erillisiltä tiloilta, joissa vallitsee erilaiset säännöt.

Ihmisen suvereniteetti on johtanut luonnon ja yhteiskunnan erottamiseen toisistaan käsitteellisesti.

Ihminen ja luonto kietoutuvat eittämättä yhteen, vaikka urbaanin nykyihmisen luontosuhde onkin hyvin etäinen. Raamatullinen ajatus luomakunnan kruununa olemisesta tuo vallan lisäksi vastuuta, minkä ihmiskunta tuntee nyt paineena ratkaista ilmastokriisi ja vastata ympäristökatastrofien aiheuttamiin haasteisiin. Lisäksi länsimaisissa yhteiskunnissa tunnetaan yhä enemmän empatiaa eläimiä kohtaan ja suuryritykset ottavat parhaillaan koppia kasvisruokatrendistä sekä kuluttajien keskuudessa kasvavasta eettisestä tiedostavuudesta.

Vallalla on taipumus karata käyttäjiensä käsistä. Siksi on vastuullista ihmisyyttä pohtia sitä, millaista valtaa itsellä on ja miten valtaa voisi kanavoida niille, joilla sitä ei yhtä lailla ole.