Somea ja savumerkkejä

Teksti Henrik Telkki
Kuvitus Aino Soininen

Tiedeviestintä on yliopistojen hallinnossa iso sana. Sitä murehditaan, seurataan, kehitetään ja jopa opetetaan. Vaan kun kysytään, mitä tiedeviestintä tarkalleen on, tuppaa tulemaan hiljaista kuin haudassa ja vastaukseksi saa copy-pastettuja korulauseita. Mistä on kyse ilmiössä, jonka tärkeyden kaikki tunnustavat, mutta jota kukaan ei halua määritellä?

Yliopistomme tiedeviestinnän isoja tekijöitä on Johan-Eerik Kukko, viestintäsuunnittelija ja ehkä yliopiston viestintätiimin näkyvin kasvo. Hän on mies esimerkiksi Lapin yliopiston uutisten, Ulalla-podcastin, Tieteen päivät-tapahtuman ja sen viime vapun ASMR-videon takana. Tiedeviestintä on juuri Kukon erikoisalaa, joten kysytään häneltä, mitä pirua tiedeviestintä oikein on?

”Se on tieteen popularisointia. Se on tasapainoilua siinä mielessä, että ei lähdetä liikaa pelkistämään yksittäisen tutkijan tai hankkeen tutkimustuloksia, mutta silti kerrotaan niistä kansanomaisesti.”

’Popularisointi’ ja ’kansanomainen’ ovat avainsanoja tiedeviestintää kuvatessa. Pohjimmiltaan kyse on tieteellisten havaintojen ja johtopäätösten kertomisesta jollekulle toiselle, sopivan yksinkertaisesti ilmaistuna. Tiedeviestintä itsessään ei ole kuin uusi salonkikelpoisempi termi kunniakkaalle perinteelle hieroa tuoretta väitöskirjaa naapurin naamaan.  Tai kuten Kukko asiaa luonnehtii, modernisoitu versio antiikin Kreikan traditiosta, kansan keskuuteen jalkautuvista filosofeista, jotka kertoivat havainnoistaan toreilla ja viinituvissa. Omassa tiedeviestinnässään Lapin yliopisto on tavallaan pitänyt kiinni jopa niistä viinituvista, Cafe Kodissa toteutettujen Science Slam -tapahtumien muodossa.   

’Popularisointi’ ja ’kansanomainen’ ovat avainsanoja tiedeviestintää kuvatessa. Pohjimmiltaan kyse on tieteellisten havaintojen ja johtopäätösten kertomisesta jollekulle toiselle, sopivan yksinkertaisesti ilmaistuna.

Yhteinen ponnistus

Tavallaan jokainen tutkija tekee omalla tahollaan tiedeviestintää. Niin oman tutkimuksensa kautta, kuin myös osallistumalla tieteen ympärillä käytävään keskusteluun. Hän kommentoi, kysyy ja kyseenalaistaa. Kukon ja muiden yliopiston tiedeviestinnän kehittäjien rooli on auttaa tutkijaa saamaan viestilleen väitöstilaisuutta suurempi yleisö.

”Yksittäisen tutkijan ei välttämättä voida olettaa tietävän kaikkia uusimpia viestintäkanavia.”

Kukon erikoisalaa on tarjota muitakin kanavia kuin pelkkä lehdistötiedote. Joskus se tarkoittaa podcastia, joskus viinitupaa. Oikean kanavan löytäminen on monimutkaista viestin, tilanteen ja kohderyhmän analysointia ja yhteensovittamista. Tässäkin pätevät tietyt lainalaisuudet.

”Viestinnässä on tärkeää että nostetaan esille muita. Annetaan ääni niille, joka ovat oikeasti tehneet jotain merkittävää.”

Esille nostamisesta huolimatta tiedeviestinnässä on muistettava pitää tiede tekijänsä edellä. Monella tapaa kyseessä on vaikea nuoralla tanssi. Miten kansanomaistaa monimutkainen tiede? Miten tunnistaa, milloin on käytettävä pelkkää lehdistötiedotetta ja milloin täytyy keksiä kokonaan uusi viestinnän keino? Miten nostaa tutkija esille, mutta silti pitää kirkkain valokeila tämän tutkimuksessa ja välttää henkilöpalvontaa?

”Se mistä yliopistossa oikeastaan on kyse, jos miettii vaikka antiikin aikoja, on tarinoita kuuntelemaan kerääntyvästä porukasta. Ja sen tarinan täytyy olla totta, koska tiedeviestintä menettää merkityksensä, jos puhutaan aivan puuta heinää.”

Jatkuvaa kamppailua

Miksi tiedeviestintä sitten on niin tärkeää yliopistoille? Mikä on viestintäyksiköiden yliopistolleen tuottama merkitys? Ehkäpä äärimmilleen tiivistetty vastaus on, että tiedeviestintä on yksi yliopiston tuottamaa arvoa laajimmin ulospäin kuvaava tekijä.

Kun yliopistolaki uudistettiin vuonna 2010, kiristyi yliopistojen välinen kilpailu. Tämän seurauksena yliopistot ovat entistä aggressiivisemmin joutuneet todistamaan merkityksellisyyttään.

”Jos emme viesti ulospäin tekemisistämme, niin sehän on vähän kuin emme olisi olemassa”.

Nykymallissa yliopisto joutuu mieltämään itsensä entistä vahvemmin yritykseksi, jonka asiakkaita opiskelijat ovat. Jokainen valmistuva tutkinto portaittain kasvattaa yliopiston saamaa tukea. Viralliset paperit kuitenkin latistavat opiskelijat ja tutkijat tilastoiksi: lukumääriksi ja nimilistoiksi valmistuvista – nouseviksi ja laskeviksi prosenteiksi.

Yksittäistä tutkijaa korostava tiedeviestintä auttaa antamaan kasvot näille tilastoille. Samalla se on ehkä tehokkain tapa kertoa yliopistossa tehtävän tutkimuksen erinomaisuudesta ulkopuolelle. Se on osoitus yliopiston elinvoimaisuudesta, mitä on etenkin varainkeruussa määriteltäville yrityksille kovaa valuuttaa.

”Jos emme viesti ulospäin tekemisistämme, niin sehän on vähän kuin emme olisi olemassa”.
– Johan-Eerik Kukko

Puhdas tiede vetää puoleensa

Tiedeviestinnän syvempi tarkoitus on sen rooli eräänlaisena tieteen puhtautta suojaavana kilpenä. Vaikka viimeisimmät tiedebarometrit kertovat valtaosan suomalaisista pitävän tiedettä korkeassa arvossa, ei tämä aina näyttäydy internetissä käytävässä ’keskustelussa’. Nettimaailma on diskurssiltaan huomattavasti koventunutta villiä länttä, jossa Penan blogi ja henkilökohtaiset tuntemukset usein näyttävät omaavan väitöskirjan painoarvon.   

”Tutkija on tehnyt todella hienon tutkimustuloksen ja se tulos on julki. Heti meillä on kymmenittäin ihmisiä kommentoimassa, että tutkimus on tehty väärin.”

Tässä näyttäytyy tunnepohjainen ja pinttyneistä uskomuksista kumpuava reaktio.

”Tietenkään tiede ei ole pysyvää, aina tulee tutkimuksia, jotka kumoavat vanhat ja siten saadaan uutta. Mikä silti on se kompetenssi toisille sanoa, että tutkimus on tehty väärin?”

Jotkut tutkijat ovat ottaneet Don Quijoten viitan ja pyrkivät faktoilla kumoamaan internetin huhumyllyt. Se on raskas ja mahdollisesti myös tutkijalle itselleen vaarallinen tie. Lähimmäiseen uskominen on kovilla, kun tappouhkauksia, mustamaalausta ja keskiverto öyhötystä sataa niskaan. Tästä syystä onkin ymmärrettävää, ettei jokainen tutkija halua lähteä tappeluun mukaan.

Vaikka tiedeviestintä ei Twitterissä sotivaa tutkijaa pysty suorilta käsin suojaamaan, voi se jakaa ainakin osan taakasta. Someriitely ei ole tiedeviestinnän tehtävä, mutta näkyvä osa julkista keskustelua. Joskus se saattaa tavoittaa oikean ihmisen ja onnistuu korjaamaan tunnepohjaisia olettamuksia faktoilla ja logiikalla.

Tutkijat ovat myös itse mitä suurimmissa määrin tiedeviestinnän kuluttajaryhmää. Viestintä mahdollistaa ideoiden, argumenttien ja uusimman tieteellisen tiedon vaihdannan, tarjoten näin tutkijoille ajantasaisia aseita sanojensa tueksi.

”Tieteen pitäisi olla se perusta, kallio, jolle rakennetaan koko keskustelu”, Kukko kiteyttää.

Juuri näistä syistä tiedeviestintä ja viestintää tekevät ovat tärkeitä yliopistolle. Viestintä ei ainoastaan osoita yliopiston merkityksellisyyttä ja siellä tehdyn työn arvoa, vaan se myös suojaa niitä periaatteita ja arvoja, jotka ovat yliopistoinstituution perusta.

Yliopiston viestintä saattaa olla haudattuna E-siiven ja muiden yksiköiden syövereihin. Se ei kuitenkaan poista tehdyn viestinnän arvoa, ei edes sen ASMR-videon. Silläkin rikottiin näkyvästi valtakunnallinen uutiskynnys.

Pohjoista valoa talven pimeyteen

Henrik Telkki

Lapin yliopiston viestintäkenttä kokeilee jälleen uusia tuulia. Pohjoinen valo -verkkoportaali on tämän lehden ilmestyessä juuri laukaistu tiedeviestinnän alusta. Pohjoisen valon sisällön koordinaattorina toimii yliopiston Kide-lehteä päätoimittava Marjo Laukkanen. Koordinaattorin roolissaan Laukkanen valitsee Pohjoisessa valossa ilmestyvät jutut ja näin määrittää sen, millainen portaalista muotoutuu.  Mutta mitä nimi ”Pohjoinen valo” oikein tarkoittaa uuden portaalin toiminta-ajatuksena?

”Toistaiseksi olemme määritelleet, että tämä on pohjoisen tieteen, taiteen ja kulttuurin julkaisu. Ymmärrämme pohjoisuuden aika laajasti. Haluamme nostaa aiheita, joissa teemana itsessään on pohjoisuus, mutta myös täällä pohjoisessa toimivia tutkijoita”.

Käytännössä tämä tarkoittaa moniakin asioita, joita tiedeviestinnässä ei ehkä olla totuttu näkemään. Ensimmäinen on tietenkin se ilmeisin, kielellinen kysymys. Kun näin Lapissa ollaan, saamen kieli tulee olemaan edustettuna englannin ja suomen ohella. Nämä kielen asetukset näkyvät myös suoraan tuotetussa sisällössä. Toisin kuin tavallisesti on opittu mieltämään, Pohjoisella valolla ei ole yhtä automaattisesti universaalia kieltä, jolla kaiken tuotetun sisällön varmasti löytää. Sisältöä toki käännetään useammalle kielelle, mutta ei kaikkea. Tekijästään riippuen jotkin tekstit ilmestyvät vain saameksi, jotkin englanniksi ja osa suomeksi.

”Meillä on nyt kaksi juttua käännetty saameksi, mutta toiveena on, että saadaan ihan saamenkielistä tuotantoa. Meillä on saamen tutkijoita, joten olisi hienoa, jos he innostuisivat kirjoittamaan saameksi. Niitä voisi kääntää suomeksi, tai antaa mennä vaan saamenkielisenä.”

Tämä antaa avoimemman alustan tutkijoille sekä mahdollistaa lukijalle enemmän 'omankielisen' ja näin henkilökohtaisemman kokemuksen. Ero on merkittävä vaikkapa Kide-lehteen, joka on kokonaan suomenkielinen.

Lapin yliopiston imagoon kuuluu olla sekä tiede- että taideyliopisto. Tämä on kantava teema Pohjoisessa valossa, jonka sisältö pyrkii olemaan huomattavasti totuttua kokeilullisempaa. Pohjalla toki on Kide-lehden DNA:ta, jonka eräänlaisena henkisenä jatkumona Pohjoisen valon voi nähdä. Pohjoinen valo kuitenkin pyrkii digitaalisuutta hyödyntäen tarjoamaan sellaisia viestinnän muotoja, joita muilla portaaleilla ei ole tarjota. Tiina Qvist on kirjoittanut parisuhdeväkivaltaa ja sen sovittelua käsittelevän tiederunon, Harri Filppa puolestaan sovitti Yiyun Zhanin artikkelin tiedesarjakuvaksi. Ainutlaatuinen on myös Mari Mäkirannan Kemijokea käsittelevä kuvaessee. Rakenteensa puolesta Pohjoinen valo voi toimia alustana myös video- ja podcast-sisällöille.

Kokeilullisuudella on toki kääntöpuolensa. Käyttäjälle tämä havainnollistuu ennen kaikkea vaatimuksesta pysähtyä lukemansa äärelle. Raskasta aihetta käsittelevä tiederuno ei ole jotain, minkä vain nopeasti silmäilee läpi, eikä Filppan sarjakuvaa lue ihan hetkessä. Lukijalta tarvitaan hyvin samankaltaista heittäytymistä ja uudelle antautumista, kuin mitä portaalin kehittäjiltä on vaadittu. Uusi on monellakin tapaa jännää, mutta vieraus voi vaatia myös totuttelua.

Pohjoinen valo luo vielä nahkaansa ja hakee muotoaan. Sen, millaiseksi portaali lopulta tulee, voi nähdä aikaisintaan puolen vuoden päästä. Ideaalitilanteessa se löytää paikkansa Kide-lehden viereltä, erilaisina ja toisiaan täydentävinä medioina, jotka molemmat pyrkivät näkemään tiedeviestinnän muunakin kuin tekstiseininä ja tiedotteina. Kaikki tämä kuitenkin on huomispäivän asioita. Tältä erää Pohjoinen valo kuitenkin lupaa lukijalleen kiinnostavia tarinoita pohjoisesta tutkimuksesta ja taiteesta, uniikissa muodossa.

www.ulapland.fi/Saitit/Pohjoinenvalo/fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *