Individualistin ryhmätyökammo
Teksti Kaisa-Reetta Seppänen
Kuvitus Helmi Hakuri
Vihaan ryhmätöitä. Ryhmätyöfobiani ei johdu siitä, että en pitäisi ihmisistä. Silti saan usein itseni kiinni miettimästä, miksi hyvien tyyppien kanssa ryhmätyötilanne tuntuu usein siltä, kuin liitutaulua hangattaisiin kuivalla sienellä.
Levottomuuteni alkaa tampata rytmihäiriötä rinnassa, kun tunnen, että aikaa valuu hukkaan. Istutaan alas, ideoidaan, keskustellaan, mietitään, keitetään kahvit, pohditaan, sovitaan tapaamisen seuraava tapaaminen. Joku yrittää kiirehtiä hommaa eteenpäin, toinen haluaa vielä miettiä. Kolmas ei päässyt taaskaan paikalle, neljäs haluaisi selvittää puhutaanko aidasta vai seipäästä ja pitäisikö vielä keittää kahvit?
Voisin tässä vaiheessa vetää introvertti-individualisti kortin kehiin ja sanoa, että temperamenttini on sellainen, että teen asiat mieluusti itsenäisesti. Voisin myös syyttää itsekeskeisyys-suoritus kulttuuria ja todeta, että ympäristö tekee kaltaisekseen.
Ei kuitenkaan ihme, että löydän itseni jatkuvasti projektiluontoisista töistä. Siedätyshoitoa tai sitten sekin paradoksaalisesti vain ajan luonne.
Tekstin alussa kärjistetty ryhmätyökammo ei aivan täysin pidä paikkaansa. Kiinnostavan projektin edessä motivaatiota ja intoa löytyy, mutta energia tyssää valitettavan usein huonosti organisoituihin vuorovaikutustilanteisiin.
Tiimityöskentelyn tärkeyttä korostetaan, alleviivataan, kursivoidaan ja vahvistetaan, mutta opetetaanko sitä missään muualla kuin siellä, josta valmistuu vuorovaikutustaitojen ammattilaisia?
Koin pienen ryhmätyövalaistumisen vuoden alussa kaksi viikkoa kestävällä intensiivikurssilla, joka oli ensimmäistä luentoa lukuun ottamatta pelkkää ryhmätyöskentelyä. Sen sijaan, että olisimme ryhmäjaot tehtyämme alkaneet pakertamaan projektiemme ääressä, meidän piti tutustua toisiimme. Meillä oli kaksikymmentä minuuttia aikaa tuoda esiin tietoja itsestämme ja tavoistamme toimia.
Mikä tärkeintä, omien vahvuuksien lisäksi pöydälle nostettiin ehdottomasti heikkoudet. Ryhmäni heikkouksiksi nousivat muun muassa keskittymisvaikeudet, jonkun dominoiva luonne, ympäristön nopeiden muutoksien aiheuttama stressi, päättämättömyys, jahkailu, myöhästely ja niin edelleen.
Haluan ajatella, että ryhmäläisten heikkouksien tietäminen ryhmässä pyyhkäisi heti pois ainakin puolet turhasta hampaiden kiristelystä. Kun ajauduimme toisen ryhmäläisen kanssa sivukeskusteluun milloin mistäkin aiheesta, pystyi kolmas henkilö siitä ystävälliseen sävyyn huomauttamaan, koska yksilöiden heikkoudet olivat nyt ryhmän konsensuksessa ja hyväksyttyjä tosiasioita.
Omien heikkouksien ja vahvuuksien tunnistaminen vaatii toki itsetuntemusta, mutta ennen kaikkea toisilta saatua palautetta. En olisi ikinä tullut ajatelleeksi, että olisin hyvä rauhoittelemaan jännittynyttä ihmistä haastattelutilanteessa, ellei ryhmäläiseni olisi siitä minulle sanonut. En toki myöskään olisi saanut huomata, miten päättämätön saatan olla tilanteissa, joissa tarvitaan nopeita päätöksiä.
Ryhmä ei ole yhtä vahva, kuin sen heikoin jäsen vaan yhtä vahva, kuin sen kaikkien jäsenten heikkoudet.