Korkeakouluharjoittelu yhdistää teorian käytäntöön
Teksti Juho Keränen
Kuvitus Meri Heikkilä
Korkeakouluharjoittelu on tärkeä väylä saattaa opitut teoriat käytäntöön; harvoin jos koskaan teoriat vastaavat täydellisesti reaalimaailmaa, mutta ne antavat ymmärrystä asioiden moniulotteisuudesta. Teorian lisäksi harjoittelu testaa opiskelijaa omista taidoistaan ja antaa perspektiiviä työelämän vaatimuksiin ja odotuksiin.
Lämmin ja aurinkoinen kesäkuinen aamu, Suomen Turku. Lähes identtinen syyskuinen aamu, Alankomaiden Haag. Näissä merkeissä aloitin viime vuonna kaksi kolmen kuukauden korkeakouluharjoittelua, joiden aikana pääsin soveltamaan niin aiemmin yliopistossa oppimaani kuin kehittämään täysin uusiakin taitoja. Kesä Suomen merivoimien esikunnan viestintätiimissä avasi silmäni puolustusorganisaatioiden viestintätavoille ja syksy Suomen suurlähetystössä EU-puheenjohtajakaudella valotti niin kotimaan kuin muidenkin valtioiden ulkopolitiikan toimintaa konkreettisesti.
Miten esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikka pohjautuu realismin oppeihin, jolloin valta ja vaikuttavuus määrittyy lähinnä taloudellisen ja sotilaallisen voiman kautta? Näkyykö siinä sittenkin vahva liberalismin pohjavire, jolloin kansainväliset instituutiot muodostavat merkittävän areenan ulkopolitiikan edistämiseksi? Entä toimiiko Venäjä puhtaasti kovan vallan käyttäjänä, kun samaan aikaan EU pyrkii hyödyntämään pehmeän vallan keinoja oman asiansa edistämiseksi? Millainen on maailmanyhteisö vai onko sitä todellisuudessa lainkaan?
Kuten yllä olevat kärjistetyt esimerkit erilaisten valtioiden toiminnasta osoittavat, selitetään maailmaa ja sen ilmiöitä mitä moninaisimmilla ja usein keskenään ristiriitaisillakin teorioilla. Vallitsevan maailmanpoliittisen järjestelmän voi nähdä realismiin uskovan silmin anarkistisena kilpailuna, jonka keskeisimpinä toimijoina ovat valtiot, jotka pyrkivät ajamaan omaa etuaan ja haalimaan itselleen mahdollisimman paljon valtaa oman olemassaolonsa turvaamiseksi. Toisaalta liberalismin teoriarypästä seuraava tulkitsee maailmanpolitiikkaa usein myös kansainvälisen yhteistyön, kaupan ja organisaatioiden kautta. Valtioiden vaikuttamiskeinot liikkuvat pehmeä vallan arvovaikuttamisen, kulttuuriviennin ja koulutuksen kautta aina kovan vallan metodeihin taloudellisesta sotilaallisen voimankäyttöön.
Yksittäinen teoria onnistuu kuitenkin harvoin, jos koskaan, selittämään oppialan tarkastelemia ilmiöitä. Teoriat ovat kuitenkin edellytys erilaisten ilmiöiden jäsentelemiseksi. Ne avaavat ja kehystävät eri asioita keskenään vertailtaviin ja analysoitaviin muotoihin. Kun opiskelija opintopolkunsa aikana tutustuu erilaisiin teorioihin hän myös ymmärtää, kuinka eri ilmiötä tulkitaan varsin erilaisista lähtökohdista ja näiden tulkintojen myötä nämä ilmiöt näyttäytyvät entistä moniulotteisempina.
Väitän, ettei teorian hallitseminen kuitenkaan yksin riitä – tarvitaan kenttäkokeita. Korkeakouluharjoittelu erityisesti oman tieteenalan piiriin kuuluvan työnantajan leivissä auttaa konkretisoimaan opintojen aikana hankittua henkistä pääomaa ja sorvaamaan siitä työnantajan ja yksilön itsensä kannalta relevantteja työkaluja. Yliopistossa opitut teoreettiset näkemykset avasivat erilaisten toimijoiden mahdollisia motiiveja ja tavoitteita esimerkiksi kuunnellessani diplomaattien välisiä keskusteluja tai julkisia puheenvuoroja. Teoria auttoi siis näkemään reaalimaailman ilmiöiden, puheen ja tekojen taustalla mahdollisesti vaikuttavia lainalaisuuksia.
Korkeakouluharjoittelu ei ole kuitenkaan vain oiva tilaisuus testata opittua teoriaa. Monen opiskelijan kohdalla harjoittelu avaa myös näkemyksiä valmistumisen jälkeiseen aikaan. Vaikka kampuksella opiskeltu ala saattaa vaikuttaa teoriassa peräti ylväältä, on usein työelämä siihen nähden ehkä kärjistetysti muotoiltuna raadollista. Harjoittelu onkin oiva tapa ymmärtää, millaisin tavoin opittuja teorioita käytännön työssä hyödynnetään. Varsinkin yhteiskuntatieteiden maisterin kaltaisia yleisluontoisia tutkintoja suorittaessa valmistumisen jälkeiset tehtävät voivat olla todella moninaisia ja jopa pääaineesta riippumattomia, jolloin erilaisten urapolkujen tunnusteleminen on harjoittelun kautta järkevää.
Joillekin harjoittelu avaa näköalan tehtäviin, jotka vaikuttavat unelmien täyttymykseltä; vihdoinkin opittuja asioita pääsee konkreettisesti käyttämään tehtävissä, jotka tuntuvat mielekkäiltä ja kiinnostavilta. Toisille harjoittelu osoittaa puolestaan sen, millainen ala ei todellakaan häntä kiinnosta tulevaisuudessa. Molemmissa tapauksissa harjoittelun voi kuitenkin nähdä mahdollisuutena itsereflektiolle ja oman valmistumisen jälkeisen elämän suunnan hahmottelemiselle.
Harjoittelu voi avata myös jäljellä olevia opintoja uudesta näkökulmasta ja tarjota tilaisuuden sanallistaa omaa osaamista ja oppimaansa uusin tavoin. Harjoittelun konkretisoiva luonne voi johtaa kokemuksiin siitä, kuinka omaa oppialaa ja teoreettista pohdintaa lähestyy nyt uusin tavoin. Henkilökohtaisella tasolla voisin harjoittelujeni myötä todeta jopa ”vihdoin ymmärtäväni, mistä tässä hommassa on kyse”. Jo pelkkä harjoittelupaikan hakeminen auttaa usein jäsentelemään omaa osaamista, koulutusta, motivaatiota ja taitoja. Hakeminen itsessään on jo harjoittelua tulevaa työelämää ajatellen.
Mihin ajankohtaan harjoittelu sitten sopisi? Milloin tietoja ja taitoja on sopivasti suhteessa harjoittelun vaativuuteen? Tämä kaikki riippuu toki yksilöstä. Moni työnantaja toivoo hakuilmoituksissaan kandidaatin ja notaarin tason tutkintoa suoritetuksi ennen harjoittelua, mutta joukossa on toki sellaisiakin paikkoja, joihin voi hakeutua jo opintojen alkutaipaleella tai aivan niiden loppupuolella. Kaikissa näistä tapauksista harjoittelun haastavuuden olettaisi vastaavan myös korkeakoulussa opiskeltua osaamista.
Oma kysymyksensä on samaa teemaa sivuava, harjoitteluista saatava rahallinen vastine. Toiset työnantajat tarjoavat vaativistakin tehtävistä minimipalkkaa – toiset suhteuttavat palkan esimerkiksi hankittuihin opintopisteisiin nähden. Harjoittelussa on siis myös kyse raadollisimmillaan oman osaamisen hinnoittelemisesta, mutta myös motivaation punnitsemisesta suhteessa työstä saatuun ansioon ja substanssiin.
Korkeakouluharjoittelua voi pohjimmiltaan verrata peilitaloon. Se on täynnä heijastavia pintoja, jotka auttavat opiskelijaa näkemään opintonsa, työurahaaveensa ja ympäröivän maailman eri näkökulmista.
Korkeakouluharjoittelua voi pohjimmiltaan verrata peilitaloon. Se on täynnä heijastavia pintoja, jotka auttavat opiskelijaa näkemään opintonsa, työurahaaveensa ja ympäröivän maailman eri näkökulmista. Se tarjoaa mahdollisuuden reflektoida itseään niin työntekijänä, opiskelijana kuin yksilönä. Peilitalossa heijastavat pinnat voivat näyttää haavekuvia, mutta myös karuja totuuksia. Siellä yliopistossa opitut teoriat auttavat jonkin matkaa eteenpäin, mutta niistä kutakin on haastettava aktiivisesti oman polkunsa löytämiseksi. Reittejä eteenpäin onkin kokeiltava usein erehdysten kautta. Vain laittamalla itsensä sekä oppimansa teoriat testiin, avautuvat peilitalon ovet maailmaan.
Harjoitteluun – mutta millä hinnalla?
Juho Keränen
On eri asia keskustella korkeakouluharjoittelusta kuin itse harjoitteluun pääsemisestä. Eri alojen pääasialliset harjoittelupaikat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelun rahoitukselle. Vilkaistaessa useimpien harjoittelijoiden käyttämää Aarresaari-sivustoa huomaa, että varsinkin monet valtionhallinnon paikat edellyttävät yliopiston myöntämää harjoitteluapurahaa.
Apurahakäytännöt vaihtelevat kuitenkin runsaasti yliopistoittain ja tiedekunnittain. Myös YLE uutisoi joulukuussa 2018 eri yliopistojen vaihtelevista apurahakäytännöistä. Joissakin yliopistoissa, kuten Helsingissä, jokainen opiskelija on oikeutettu harjoittelutukeen. Esimerkiksi Lapin yliopistossa tukea myönnetään puolestaan vain muutamille. Meillä yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa apurahan kriteereinä ovat suoritetut ja koostetut pääaineen perus- ja aineopinnot sekä kokonaisopintopisteiden määrä. Vouchereita ei ole myöskään varattu kaikille tiedekunnan pääaineille.
Kun opintopisteiden määrä muodostuu tällaisessa järjestelmässä tosiasialliseksi apurahan myöntöperusteeksi, saattaa se lykätä joidenkin opiskelijoiden valmistumista. Harjoittelu nähdään opiskelijoiden keskuudessa olennaisena tekijänä tulevaa työllistymistä ajatellen, jolloin osa saattaa kokea houkuttelevaksi vaihtoehdoksi valmistumisen viivyttämisen, jotta harjoitteluvoucher ja sitä myötä harjoittelupaikka mahdollistuisivat. Tiedekunta-, oppiala- ja yliopistokohtaiset vaihtelut apurahakäytännöissä asettavatkin opiskelijoita ilmeisen eriarvoiseen asemaan.
Jotta opiskelijoiden yhdenvertaiset mahdollisuudet harjoitella omaan oppialaan liittyvissä työtehtävissä varmistuisivat alueellisesti sekä oppialakohtaisesti, ja jotta valmistumisen pullonkauloista päästäisin opintojen loppupäässäkin eroon, olisi syytä uudistaa apurahajärjestelmää ja -määriä sekä voucherien myöntöperusteita. Harjoittelukokemus valmistaa työelämätaitoisempia maistereita, jolloin harjoittelutukien lisääminen olisi niin yksilön, yliopiston kuin yhteiskunnankin etu.
Lähteet
YLE (Ulriika Myötänen) (28.12.2018) Yliopistojen harjoittelutuissa suuria eroja: Laura Kaltiainen joutui luopumaan unelmaharjoittelusta New Yorkissa, koska ei saanut harjoittelutukea – tukipäätös tuli yliopistoa vaihtamalla. https://yle.fi/uutiset/3-10522121