Korona-arkeni on uusien rutiinien pilottikokeilua – tai ehkä vain tekohengitystä

Teksti Maria Paldanius
Kuvitus Aino Soininen

Korona on pakottanut ihmiset kokeilemaan uusia tekemisen ja olemisen tapoja. Ensimmäisten eristäytymisviikkojen aikana Maria Paldanius koki siivouspuuskan, etäsosiaalisuuspuuskan ja hyvinvointipuuskan. Mielessä kutkutti silti ajatus siitä, onko kaikki tekeminen vain tekohengitystä uusien rutiinien verukkeella. 

Siivouspuuska

Olen järjestellyt vaatekaapin hyllyt, pakasterasioiden kannet ja kirjat hyllyssä aakkosjärjestykseen. Olen paikannut revenneitä saumoja ja puuttuvia nappeja, opetellut hilloamaan ja saumoroimaan vanulappuja, olen hankkinut ja hoitanut viherkasveja, sekä vaihtanut lampun makuuhuoneen kattovalaisimeen, joka oli ollut niin pitkään sammuksissa, että ehdin jo tottua lukemaan kirjaa taskulampun valossa. Olen siivonnut auton ja häkkivaraston, palauttanut pullot ja konmarittanut kotia kuin se olisi elämäni viimeinen akti.

Toivottavasti ei ole. Haluan järjestellä elämääni vielä vähän lisää.

Olen pessyt mikroaaltouunin, kahvinkeittimen, lattiat ja kaksi koneellista pyykkiä. Viimeksi mainituista toinen oli kirjo- ja toinen lakanakoneellinen. Jälkimmäisen sisältö oli muhinut pyykkikorissa jo kuukauden päivät imien ihmiskehon eritteitä itseensä kuin runsaslumisen talven aikana munansa otollisille apajille laskeneet ja sitten, kostean kevään innoittamina inisevinä parvina Lapin lakeudelle levittäytyneet hyttyset ihmisuhriensa verta. Piti käyttää tripla-annos huuhteluainetta. Sitä löytyi, vaikken muistanut ostaneeni.

Kaikkea käyttökelpoista ja käyttämättä jäänyttä sitä käveleekin vastaan, kun oikein touhukkaaksi alkaa. Näinä merkillisinä, koronaviruksen dominoimina viimeaikoina Touhukas on ollut toinen nimeni.

Ainiin! Yhtenä päivänä löysin vessankaapin peräosastolta myös vanhan hammasharjan, jota apuna käyttäen hinkkasin vessojen lavuaarit niin kiiltävään kuntoon, että olisin varmasti voinut punata huuleni ja mustata ripseni posliinin pintaa tuijottaen. En kokeillut, koska meikkausta en ole hennonnut harrastaa enää herran aikaan. Miksi tuhlata kosmetiikkaa ja rasittaa T-alue-erityisherkkää sekaihoa aikana, jona ainoat ihmiskontaktit ovat oma kumppani ja pleksilasin takana istuva kaupankassa? Ehkä heitä varten?

Jään pohtimaan tätä.

Jynssäsin tietysti myös vessanpöntöt. Käsiini osui (yhdistetyn siivouskaapin ja rojuvaraston perältä) puteli, jonka sisällön sain tietää olevan tarkoitettu pytyn sisälaidan alla olevan uoman, sen kapean ja pystysuunnassa pohjattoman, syväpuhdistukseen. Sellaiseenkin on oma myrkkynsä. Ja minulta löytyi sitä. Miksi? Muistini ei onnistunut tavoittamaan myrkynhankintahetkeä. Itsensä voi näemmä yllättää ja ylittää monella tapaa, kun koronakaranteenissa päivä tolkulla neljän seinän sisällä elää.

Täytyy vielä nostaa esille yhtenä iltana tapahtunut toimenpide, josta olen erityisen ylpeä: ennen jo perinteeksi muodostunutta illan viihdetarjontamaratonia aktivoiduin nimittäin pyyhkimään pölyt, tahrat ja muut mäskit paitsi silminnähtäviltä pinnoilta ja tasoilta, myös sellaisista jekkujemmoista ja pikkupiiloista, joihin sen enempää katse kuin rättikään ei yleensä ulotu. Erityishuomiota ansaitsevat kaikenlaiset taukset: putipuhtaina kimmeltävät nyt niin kahvinkeittimen- ja leivänpaahtimentaus, roskiksentaus, telkantaus, sängyntaus, kirjoituspöydäntaus kuin vessan lavuaarin alakaapin ryönän ja roinan takainenkin taus.

Yhteenveto: tästä kehkeytyi yksi elämäni yltiöpäisimmistä siivousviikoista. Kyllä äiti olisi ylpeä. Täytyy soittaa äidille. Ensi viikolla opastan äitiä Skypen käyttöön ja sitten kerron, mitä kaikkea olen saanut aikaan.

Sosiaalinen megaloikka

Elämäni ensimmäistä kertaa olin kirjannut muistilapulle seuraavanlaisia lauseita:

– Soittorinki perheen ja sukulaisten kanssa.

– Virtuaaliset kahvitreffit x 2.

– Joogatunti ja kirjoituskurssi livestriiminä.

Nämä kaikki löytyivät listalta siitä huolimatta, etten a) ole koskaan ollut kummoinen yhteydenpitäjä perheeni, työkavereideni saati sitten ystävieni kanssa, b) ole koskaan ollut järin kiinnostunut tutustumaan erilaisiin, etenkään uusista uusinta mediaa edustaviin digivälineisiin tai niiden tarjoamiin yhteydenpitomahdollisuuksiin, c) ole, etenkään aikuisiälläni ollut kovin innokas kursseille osallistuja tai porukassa harrastaja. Tähän kaikkeen olen, kiitos ja ”kiitos” koronan, nyt kuitenkin ryhtynyt.

Hiukan häpeillen myönnän: olen odottanut jokaista netissä tapahtuvaa tapahtumaa kuin mitä tahansa alkuperäiseen almanakkaan tälle keväälle kirjattua livetapahtumaa. Kädenjatkeenani riippuvista kynästä ja paperista huolimatta (ja niistä hetkeksikään hellittämättä!) olen saanut itseni myös kiinnostumaan verkon eri kanavien valjastamisesta aktiiviseen arkikäyttöön. Digikasvutarinaani on ohjannut päätään nostanut uteliaisuus ja halu nähdä, mihin paitsi nykymedia, myös minun kolmikymppinen mieleni nykyisin taipuu.

Tuttu sanonta taipui mielessäni muotoon: huvittaako vanhaa koiraa opetella uusia temppuja?

Se, että kaikki – sekin, mikä ei ennen – tapahtuu nyt kotoa käsin, on tehnyt mielelleni kahdessa mielessä tepposet: ensiksikin, sisälläni majaileva Mukavuudenhaluhemmo on muutoksesta muikeana, koska matka kaikkiin tapahtumiin ja tapaamisiin on maksimissaan muutaman metrin mittainen (riippuen siitä, missä päin asuntoa sattuu sijaitsemaan).  Ainainen sisäinen vääntö siitä, jaksaako ja huvittaako minua oikeasti lähteä ja miksi piti edes luvata ja sitoutua, on poistunut aivojeni monologiyksiköstä kokonaan. Siirtyminen ei enää vaivaa mieltäni, koska siirtymään ei tarvitse nähdä vaivaa.

Onko suurin ongelmani aina ollut kynnyksen ylittäminen ja lähtemisen vaiva?

Toinen virtuaalisen karanteenielämän tekemä tepponen on puolestaan se, että huomaan a) sosialisoivani ja pitäväni yhteyttä ihmisiin, ja b) harrastavani enemmän. Tavallisesti kalenterini on täynnä työhön, matkoihin tai työmatkoihin liittyviä merkintöjä, joiden välistä silloin tällöin, aroin elkein kurkistelee yksittäisiä vapaa-ajanaktiviteetteja, kuten jumppatuntia, paikallisen bändin keikkaa, taidenäyttelyjen avajaisia tai pikkukinkereitä. Kalenteria taaksepäin plaratessani huomaan kuitenkin vetäneeni henkselit monien tällaisten touhujen yli. En kai vain ole ”jaksanut lähteä.”

Viimeisten viikkojen aikana ei ole tarvinnut lähteä. Viime aikoina on saanut istua takamus homeessa tietokoneen edessä ja osallistua sen seitsemännen sortin eventteihin, häppeningeihin ja treffilöihin. Sen ansiosta on tullut osallistuttua jumppatunneille, olutmaistajaisiin ja kirjoituskurssille, seurattua niin teatteriesitystä, konserttia kuin standuppiakin. Ja kenties tärkeimpänä: on tullut soiteltua läpi niin Etelä-Suomessa asuvat perheenjäsenet kuin muualla Suomessa ja maailman turuilla ja toreilla asuvat ystävät.

Yhteenveto: tällä viikolla sekä sosiaalisuuteni että harrastuneisuuteni ovat ottaneet megaloikan. Eikä kyse ole vain digiloikasta. Olen oikeasti alkanut pitää, kaivata ja kokea yhteyttä enemmän kuin pitkään aikaan.

 

Hyvinvointi-inspis

Tämän viikon jokaisena päivänä olen ripustanut korviini korut – niin kuin sitä sanotaan, ”omaksi ilokseni”. Yhtenä päivänä villiinnyin vallan ja avasin tiiviissä nipussa pääni päällä päivätolkulla nököttäneen nutturan, joka ei, tokikaan ensi avaamalta kuitenkaan avautunut (niin kuin ei ihminenkään ikinä avaudu, huomasin ajattelevani), vaan jäi kalloni kukkulalle linnunpesämäisenä pallona huoltoruljanssia odottamaan. Hiusten vapauduttua pesästään viimeistelin toimenpiteen hoitoaineella anteeksipyyntöjä peilikuvalleni kuiskaillen.

Voisi kai itsestään huolehtia silloinkin, kun sen näkevät vain kumppani ja kaupankassa?

Hoitoainepullon etiketissä mainittiin eukalyptus ja vanilja. Suljin silmäni ja hengittelin esansseja sisääni kuvitellen makaavani trooppisen auringon alla vailla huolta minkään valtakunnan pandemioista. Samalla huomasin kuitenkin pyöritteleväni ajatuksia, joiden arvelin olevan tässä hetkessä sangen itsekkäitä. Pääsenköhän koskaan enää Balille ja Barbadokselle? Milloin saan varata seuraavan reissun?

Samalla huomasin kuitenkin pyöritteleväni ajatuksia, joiden arvelin olevan tässä hetkessä sangen itsekkäitä. Pääsenköhän koskaan enää Balille ja Barbadokselle? Milloin saan varata seuraavan reissun?

Sinä päivänä, yhtä kaikki päätin antaa itselleni luvan heittäytyä aivan vallattomaksi. Sidoin tuoksuvan tukkani donitsilla, sipaisin huuliin punaa ja sivelin laventelivoidetta kämmenselkiin. Putsasin hampaanvälit hammaslangalla (mihin en edes tiennyt omistavani välineitä) ja pukeuduin kesämekkoon virttyneen oloasun sijaan. Puolilta päivin klikkasin edellisyön unettomina pikkutunteina laatimani biisilistan soimaan ja lorotin punaviiniä lasiin, melko vapaalla mitalla. Ja sitten jamittelin menemään. Olo oli aivan hullu ja huoleton!

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö mieleni taivaankannen läpi olisi pilven lailla purjehtinut myös jokusia huolestuneita ajatustenriekaleita. Purjehtihan niitä. Jälleen kerran. Kalloni kammiossa lilluville vesille alkoi lipua seuraavansorttisia kysymyksiä: onko tällaisena, koko maailmaa koskettavana kriisiaikana sopivaa hullutella täysin rinnoin ja tanssia sydämen kyllyydestä – ja vieläpä keskellä viikkoa ja viikonpäivää. Saako niin tehdä? Saako tästä tilanteesta yrittää repiä iloa irti? Käykö sellainen laatuun? Ja toisaalta: miksei kävisi?

Ymmärsin, että kaiken tämän ajantappotoiminnan juju ja sen tuottaman ilon ydin on itsepetoksessa. Arjen perusrutiinit, samoin kun niitä rutiineja rikkovat, mielihyvää synnyttävät pikkupöljyydet ovat juuri niitä rakennuspalikoita ja sitä rekvisiittaa, joka auttaa ylläpitämään elämän kulissia. Sen kulissin avulla saatan selvitä tästä ajanjaksosta, ellen voittajana, niin edes jotenkuten järjissäni. Parhaimmillaan omasta, korona-ajan ”näyttelijänsuorituksesta” tulee niin uskottava, että siihen alkaa itsekin uskoa. Ja kun homman saa edes pintapuolisesti näyttämään siltä, että tilanne on hallinnassa, voi se alkaa tuntua siltä.

Tässä ollaan, eikä muuta voida, vaikka maailma palaa.

Ymmärsin, että kaiken tämän ajantappotoiminnan juju ja sen tuottaman ilon ydin on itsepetoksessa. Arjen perusrutiinit, samoin kun niitä rutiineja rikkovat, mielihyvää synnyttävät pikkupöljyydet ovat juuri niitä rakennuspalikoita ja sitä rekvisiittaa, joka auttaa ylläpitämään elämän kulissia.

Tärkein puolustukseni päänsisäisille vastalauseille oli kuitenkin se, että enhän minä ollut ehtinyt kalenteriin juuri vilkaista. Päiväjärjestykseni on poikkeustilan myötä menettänyt osin merkityksensä. Pöydälläni makaa kalenteri, josta monet tapahtumat, tapaamiset ja työtehtävät on poispyyhitty. Sen seurauksena minulta, kuten meiltä kaikilta vaaditaan nyt poikkeuksellista luovuutta, superintuitiivista ajattelua ja suoranaisia ihmetekoja, arjen peruskaavaan ilmestyneiden onkaloiden paikkaamiseksi. Ei se helppoa ole. Vaikeinta on nyhjäistä tyhjästä. Tärkeintä lienee se, ettei lamaannu, vaan jaksaa unelmoida, ideoida ja yrittää.

Ehkäpä myös minuun iskenyt siivouspuuska, samoin kuin sosiaalinen megaloikka ja hyvinvointi-inspiraatio ovatkin oman elämäni pilottikokeiluja uusien rutiinien luomiseksi ja vakiinnuttamiseksi, sekä poikkeustilan normalisoimiseksi? Tai ehkä kyse on vain tekohengityksestä? Oli mitä oli, juuri nyt huojennukseni on tässä: kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi minä saan ja aion pukeutua mekkoon, lipittää viiniä ja tanssia aamuun asti edelleen – myös ja ehkä aivan erityisesti keskellä viikkoa ja arkipäivää. Mikä on sinun huojennuksesi?