Mitä kaikkea en tiennyt saamelaisuudesta

Teksti Henna Hirvonen
Kuvitus Maria Tuunanen

Vuoden alussa Lapin yliopisto ilmoitti lakkauttavansa saamenkielisten hakijoiden kiintiöpaikat, mutta perui päätöksensä kriittisen vastareaktion siivittämänä. Esseessään Henna Hirvonen pohtii saamelaisuutta Suomessa valtaväestön edustajan silmin. Prosessin aikana hän huomasi kyselevänsä toistuvasti itseltään “Miten en ole kuullut tästäkään?”

Tiesin, että alkuvuodesta 2020 Lapin yliopisto oli vähällä lakkauttaa saamenkielisten hakijoiden kiintiöpaikat, mutta perui lakkauttamispäätöksen. Ajattelin, että kiintiöpaikkojen säilyttäminen oli hyvä asia. Sen sijaan vielä siinä hetkessä en tiennyt tarkemmin, miksi kiintiöpaikat oikeastaan ovat niin tärkeitä. Asiaan perehdyttyäni tuntuu itsestään selvältä, että saamelaisaluetta lähinnä sijaitsevana ja arktisen alueen kehittämiseen profiloituvana yliopistona Lapin yliopiston asema osaavan, tarpeita vastaavan työvoiman tuottajana koko Lapin alueelle on merkittävä. Muun muassa oikeusavun saamisen saamen kielellä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta kaikkien saamen kielten osalta pätevistä, saamen kieltä taitavista virkamiehistä on pulaa. Myös saamenkielentaitoisia peruskoulun opettajia tarvitaan kipeästi, jotta perusopetuksen toteutuminen omalla äidinkielellä voidaan taata edes hieman nykyistä isommassa mittakaavassa.

Tiesin saamelaisten olevan Suomen ja koko Euroopan Unionin alueen ainoa alkuperäiskansa – ei siis suomalaisuudesta eriytynyt heimo, niin kuin jossain väitettiin. Tiesin myös, että Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjois-, koltan- ja inarinsaamea, samoin kuin sen, että saamen kielten puhujien määrä on ajan saatossa vähentynyt merkittävästi. En kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että monella saamelaisella nuorella opetuskieli vaihtuu lukiossa saamesta suomeksi, mikä luonnollisesti voi vaikuttaa esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoihin; ylioppilastutkinnosta ainoastaan äidinkielen ja vieraan kielen kokeen suorittaminen on mahdollista kaikilla saamen kielillä, muutoin ylioppilastutkinto on suomenkielinen.

Tiesin, että gákti eli saamenpuku on erottamaton osa saamelaista kulttuuria, ei naamiaisasu tai markkinointikikka. Luulin, että kauniit, keskenään erilaiset saamenpuvut osoittavat ainoastaan alueen, joilta niiden kantajat ovat kotoisin, vaikka tosiasiassa puvut jaotellaan suvun mukaan. En tiennyt, että gákti voi kertoa jopa kantajansa siviilisäädyn. Taannoin huomasin ilmoituksen, jossa muuan matkailuyrittäjä kertoi kehittelevänsä uutta matkailutuotetta ja etsivänsä sitä varten työntekijää. Työnkuvaan kuuluisi samanaikaisesti sekä ”saamelaiseksi pukeutuminen” että ”shamaaniloitsujen esittäminen turisteille”. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi ilmoitus sai kielteisen vastaanoton, enkä ole sittemmin kuullut kyseisestä matkailutuotteesta.

Tiesin, että poronhoito on kautta aikain ollut saamelaisille tärkeä, joskaan ei tietenkään ainut, elinkeino. Tiesin mitä on suopunginheitto, ja että se vaikuttaa haastavalta. Mitä en tiennyt oli se, että suunniteltu Jäämeren rata kulkisi porolaidunten poikki, ja muuttaisi poronhoidon alueella mahdottomaksi. Myönnetään nyt samalla, että kyseinen hankesuunnitelma Jäämeren radan rakentamiseksi oli minulle vieras.

En tiennyt monien saamelaisnuorten kärsivän etnostressistä. Toisin sanoen nämä henkilöt kantavat painetta omasta vähemmistökulttuuristaan ja sen säilymisestä sekä huolta siitä, ovatko omissa ja muiden saamelaisten silmissä ”tarpeeksi hyviä” saamelaisia. Ahdistus voi iskeä, jos ei esimerkiksi koe puhuvansa riittävän sujuvaa saamea. Paine tuntea oma kulttuuri perin pohjin voi tulla myös saamelaisyhteisön ulkopuolelta, sillä ei ole mitenkään tavatonta olettaa jokaisen saamelaisen edustavan koko saamelaisväestöä ja olevan esimerkiksi poronhoidon ja duodjin eli saamelaiskäsityön tietopankkeja. Toisin sanoen saamelaiset nähdään etusijaisesti saamelaisuuden kautta – mikä on tietysti todella eksoottista, joten on ihan hyväksyttävää tuijottaa kadulla saamenpuvussa kulkevaa ihmistä tai vaikkapa kuvata tätä ilman lupaa. Paitsi, että ei ole. Ilmeisesti tätäkään eivät kaikki tiedä, koska sitä tapahtuu.

Tiesin, että saamelaisten kansallispäivää vietetään kuudes helmikuuta. En kuitenkaan muista nähneeni Saamen lipun liehuvan kyseisenä päivänä muualla kuin tv-uutisissa ennen muuttoani Itä-Suomesta Rovaniemelle. Ala-asteelta minulla on hatara muistikuva liitutaululle kiinnitetystä Saamen lipun kuvasta, ja kai siinä yhteydessä sitten on vähän kerrottu jotain pintapuolista saamelaisista ja saamelaisuudesta. En tosin parhaalla tahdollani muista, että mitä meille kerrottiin, ja onko tämä muistikuva ylipäätään edes todellinen. En kuulemma ole ainut, joka ei muista oppineensa peruskoulussa saamelaisista muuta kuin korkeintaan että he ”asuvat Lapissa”. Lapsuudessa kosketukseni pohjoiseen pohjautuivat lähinnä satuihin Tähtisilmä ja Joulupukki ja noitarumpu.

Rovaniemelle muutettuani tiedonmurusia alkoi kertyä huomaamatta. Viime syksynä vaelsin opiskelukavereideni kanssa Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitsevalle Noitatunturille, ja myös matkan varrella sijainnut Pyhäkasteenlampi tuli tutuksi. Infotauluja seuraamalla sain paljon uutta tietoa ja opin uusia sanoja. En esimerkiksi tiennyt Noitatunturin olleen aikanaan seita eli saamelaisten palvontapaikka. Minulla ei myöskään ollut hajuakaan siitä, että Pyhäkasteenlammen uskotaan saaneen nimensä siitä, että muuan pappi joukkokastoi saamelaisia kristinuskoon näiden vanhalla seidalla 1600-luvulla.

Jokin aika sitten minulle tarjoutui ensimmäistä kertaa elämässäni tilaisuus käydä katsomassa saamelaisten kansallisteatteri Beaivvášin pohjoissaamenkielinen – toki suomeksi tekstitetty – näytelmä Human Zoo. En muista sitä ennen kuulleeni sanakaan yhdestäkään saamen kielestä missään. Näytelmässä kuvattiin saamelaisperheen matkaa ulkomaille eläintarhaan, jossa heitä mainostettiin yleisölle primitiivisinä alkuasukkaina. En tiennyt tällaista tapahtuneen, vaikka tosielämässä viimeisin tällaiselle reissulle lähtenyt saamelaiskaravaani lähetettiin matkaan niinkin myöhään kuin 1950-luvun alussa. Ihmettelin myös samaisessa näytelmässä esitettyä kallonmittausta, jota toteutettiin Suomessa vielä 1970-luvulla osana lukuisia saamelaisille tehtyjä fyysisen antropologian tutkimuksia.

Olen huomannut tietyn vastakkainasettelun saamelaisten ja suomalaisten välillä, sekä eräänlaisen ”me olemme oikeassa ja te väärässä” -mentaliteetin. En kuitenkaan ollut tietoinen, että saamelaisiin kohdistuu paljon suoranaista vihapuhetta. Maaliskuun alussa luin uutisen ryöpytyksestä, jota saamelaisaktivisti Petra Laiti on saanut osakseen. Tutustuessani aiheeseen tarkemmin huomasin, ettei hän suinkaan ole ainoa. Vihapuhetta kohtaavat erityisesti aktivistit, mutta myös yleisesti saamelaiset kansana. Osa kommenteista oli suorastaan uskomattoman törkeitä. Twitterissä esimerkiksi Sápmi Spam -tili pyrkii osaltaan kitkemään saamelaisiin kohdistuvaa vihapuhetta ja disinformaatiota nostamalla esiin keskustelunaloituksia ja kommentteja, jotka sisältävät yleisimmin saamelaisten leimaamista valittajiksi, sekä virheellisen tiedon ja rasistisen kuvan levittämistä.

Dialogin päämäärähän ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan pyrkiä ymmärryksen luomiseen osapuolten välille.

Vähäinen, kulahtaneisiin stereotypioihin pohjautuva tietotaso tuli parhaiten esiin juuri vihaviestejä lukiessa. En koe itsekään tietäväni läheskään tarpeeksi. Olen kuitenkin kiinnostunut tutustumaan aiheeseen lähemmin, ja mielestäni varsinkin Saamelaiskäräjien ylläpitämä Oktavuohta -sivusto sekä Kukka Rannan ja Jaana Kannisen teos Vastatuuleen, ovat olleet erityisen iso ensiapu tämän yleissivistyksen aukon paikkaamisessa. Kuten Ranta ja Kanninen tietokirjassaan osuvasti toteavat: ”Tietämättömyyden vuoksi dialogi suomalaisten ja saamelaisten välillä ei aina toimi”. Dialogin päämäärähän ei ole olla oikeassa tai väärässä, vaan pyrkiä ymmärryksen luomiseen osapuolten välille. Debatissa sitä vastoin on tärkeintä puolustaa omaa näkökantaansa toista, ”väärässä” olevan osapuolen väittämää vastaan. Saamelaisuuteen liittyvän tietämyksen kasvattaminen voisikin olla ensimmäinen askel siirtymisessä tutusta ja turvallisesta debatista toimivaan dialogiin.