Opintosuoran kuvitteellinen kiireputki

Teksti Kerttu Pakkasvirta
Kuvitus Aino Soininen

Jatkuva kiire ja suorittaminen ovat nykypäivän trendi-ilmiöitä. Työhakemuksissa täydellinen stressinsietokyky on jo itsestäänselvyys eikä kenellekään kuuluisi olla tyhjiä aukkoja kalenterissa. Opiskelijaruokalassa kaverukset mittelevät to−do-listoillaan ja juoksevat kilpaa siitä, kumpi kaappaa paperit käteen pikaisemmin.

Jutellessani tuttuni kanssa keskustelu ajautui koko ajan aikaansaamiseen ja suorittamiseen. Päivittelyyn siitä, paljonko opareita saa mistäkin ja kuinka taas on kiire. Yhtäkkiä kenelläkään läheiselläni ei ole aikaa. Ei edes kuudesluokkalaisella pikkusiskollani. Kiireen nykäisyissä notkutaan kuin marionetit. Kiire on uusi normaali.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 julkaiseman korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan 44 prosenttia korkeakouluopiskelijoista ei kokenut henkistä hyvinvointiaan edes hyväksi. Korkeakoulujen valintauudistuksen myötä lukiotodistusten painoarvo nousee ja opiskelijoiden suorituspaineet kasvavat. Kun lukiossa jo pitäisi tietää mitä haluaa opiskella ja seuraavaksi yliopistossa tuupitaan valmistumaan ennätysajassa, putki on valmis. Kilpailun ja yksilökeskeisyyden suosio luo täydellisyydentavoittelua. Perfektionismi on ihailtua. Mutta mitä jos määränpäänä ei olekaan edetä pelkkää suoraa tietä? Eikö kävisi sairaalloisen tylsäksi pinkoa hikisenä samaa reittiä samalla maisemalla?

Olin ensimmäiseen yliopistovuoteeni saakka yhteiskunnan mallinuorukainen. Nappasin lukiotodistuksen määräajassa, ponnahdin suoraan yliopistomaailmaan ja suoritin opintopisteitä kurssien pyörteessä. Sitten se iski. En ollutkaan saanut haikailemaani välivuotta ja olin hukassa. Väärässä paikassa väärään aikaan. Kesän jälkeen päätin pitää suunnittelemani välivuoden – opiskelin kansanopistossa ja seuraavana keväänä hain ja pääsin nykyiseen opiskelupaikkaani. Jouduin pitkään todistelemaan eri ihmisille ja tahoille, miksi vaihdan opintosuuntaani, mikä minusta tulee, miksi teen näin ja miksi nyt en vain tee  niin kuin muut; jää odottelemaan, vaikka housut kiristää ja pusero kutittaa eikä tunnu sopivalta. Olen kuullut aivan liian useasti tarinan, kuinka vanhempana harmittaa, kun ei silloin nuorena etsinyt, tehnyt niitä virheitä ja lähtenyt opiskelemaan leipurialaa. Virheitä kammoksutaan, vaikka ne kuuluvat elämään. Ja syystä kuuluvat.

Ajalliset raamit ja opiskelijoiden puskeminen kohti yhtä suuntaa estävät vapaan etsimisen. Etsimisen luonteeseen kuuluu, että välillä eksyy. Eksymällä oppii. Jos tulevaisuuden luovia yksilöitä ja innovaattoreita kerta kovasti etsitään, niin miksi seikkailemiseen ei anneta vapaata tilaa? Jos ei ole varaa tehdä virheitä, harvoin tulee menestymisiäkään.

Poukkoilevuus, satunnaiset eksymiset ja yllätykset mutkissa ovat osa opintopolkua. Poikettaisiinko välillä reitiltä ja seikkailtaisiin? Jos vaikka sivupolusta tulisikin se pääpolku?