Elämää paniikin varjossa

Teksti Sara Kalajanniska
Kuvitus Maiju Kettunen

Tiedon puute mielenterveyden häiriöistä voi saada sivusta seuraajat tuomitsemaan sairastavan. Tietämättömyys aiheuttaa sairastavalle pelkoa selittämättömistä oireista. Sara Kalajanniska sai paniikkihäiriödiagnoosin reilu kaksi vuotta sitten; artikkelissa hän kertoo arjestaan paniikkihäiriön kanssa.

Sydän hakkaa. Yhtäkkiä iskee heikotus, jalat tärisevät ja lähtevät alta. Rintaan alkaa sattua, tuntuu kuin joku seisoisi keuhkojen päällä. Muistan lukeneeni jostain, että sydäninfarktin aikana käsistä voi lähteä tunto, ja tämän vuoksi paniikki yltyy entisestään, kun en enää tunne sormiani ja vasemman käden liikuttaminen vaikeutuu.

Istun hämärässä eteiskäytävässä pää polvissa ja yritän vetää henkeä keuhkoihin, jotka eivät toimi. Miksi ne eivät toimi? Miksi mikään määrä happea ei tunnu riittävän? Itkettää. Tässä se nyt on. Näin se loppuu. Kuolen 18-vuotiaana oman asuntoni lattialle.

Mielessäni jyskyttää ajatus siitä, että jollekin on kerrottava. Jonkun täytyy saada tietää, mitä tapahtui. Yhtäkkinen sydänkohtaus keskellä yötä, juuri ennen nukkumaanmenoa.

Joudun näppäilemään kännykän lukituskoodin kymmenen kertaa, sillä käteni tärisevät niin, että osun jatkuvasti vääriin nappeihin. Lopulta löydän viimein samassa kaupungissa asuvan kummitätini numeron ja soitan. Selitän tilanteen. En muista tarkalleen miten. Luultavasti soperran vain itkuisesti jotain siitä, miten sydämeeni sattuu ja teen kuolemaa.

“Tulen käymään siellä,” hän sanoo.

Pyydän saapumaan paikalle mahdollisimman pian, sillä en halua kuolla yksin.

 Tällaisena muistan ensimmäinen voimakkaan paniikkikohtaukseni. Kyseessä ei siis loppujen lopuksi ollutkaan sydäninfarkti, vaan sähkökemiallinen pelkoreaktio aivoissani, paniikkihäiriö-nimisen mielenterveyden häiriön aiheuttama ahdistuskohtaus, joka kesti melkein kaksi tuntia. Kun avasin oven kummitädilleni, olin itkenyt niin paljon, etten ollut nähdä häntä turvonneiden silmäluomieni takaa. Menimme yhdessä olohuoneeseen, ja minä itkin ja yritin saada henkeä samalla kun kummitätini vakuutteli, että kyse oli paniikkikohtauksesta, joka menisi ohi, kunhan saisin hengitykseni tasaantumaan. Lopulta näin tapahtui.

“Paniikkihäiriöstä puhutaan silloin, kun paniikkikohtauksia alkaa olla niin paljon, että ne häiritsevät tai rajoittavat elämää,” kertoo Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykologi Jonna Karasmaa. “Itse paniikkikohtauksessa ihminen menee eräänlaiseen tarkoituksenmukaiseen hätätilaan, jonka tarkoitus on valmistaa meitä pakenemaan tai taistelemaan uhkaavassa tilanteessa. Paniikkihäiriötä sairastava ihminen saa näitä paniikkikohtauksia sellaisissa tilanteissa, joissa todellista ulkoista uhkaa ei ole.”

Olen itse sairastanut paniikkihäiriötä noin kaksi ja puoli vuotta. Olen käynyt terapiassa, puhunut depressiohoitajille ja psykologeille, kokeillut erilaisia hengitystekniikoita, hankkinut akupunktiosormuksen ja syönyt kaksi vuotta rauhoittavia ja mielialaa tasaavia lääkkeitä. Olen nyt 20-vuotias ja arkeani värittävät edelleen niin voimakkaat kohtaukset kuin jokapäiväinen ahdistuskin.

Lähestulkoon jokainen aamu alkaa sillä, että minulla on huono olo. Se ei iske aivan heti heräämisen jälkeen, vaan vasta sitten, kun mieleeni iskeytyy kaikki se, mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi. Pitää mennä kouluun, selvitä hengissä koulupäivästä, olla sosiaalinen(muttei liian sosiaalinen), käydä kaupassa, sopia työvuoroista, osallistua kokoukseen ja tehdä huomiselle työpäivälle eväät. Yrittää olla saamatta kohtausta koulussa. Yrittää olla itkemättä, kun suljetussa luokkatilassa tuntuu, että happea ei riitä minulle asti. Yrittää pystyä syömään ruokalassa muiden kanssa, kun tarjottimellinen ruokaa sitoo istumaan pöydän ääressä siihen saakka, kunnes kaikki pöydässä istujat ovat saaneet syötyä. Yrittää vaikuttaa normaalilta, vaikka jokainen kehon solu huutaa, että nyt pitää juosta tästä tilanteesta pois ja kovaa.

Lähestulkoon jokainen aamu alkaa sillä, että minulla on huono olo. Se ei iske aivan heti heräämisen jälkeen, vaan vasta sitten, kun mieleeni iskeytyy kaikki se, mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi.

On kai sanomattakin selvää, että ajatusmaailmani poikkeaa jonkin verran normista. Näin se käytännössä toimii: pelkään, että saan kohtauksen, joten pelkoni kohtauksen saamisesta aiheuttaa kohtauksen. Se on noidankehä, josta paniikkihäiriötä sairastava ei pääse pois. Kierrän sitä, kunnes kohdalleni osuu vapaapäivä, jonka aikana rauhoitun ja yritän saada lääkkeistä sekaisin olevan kehoni palaamaan tasaisempaan tilaan. Sitten arki alkaa taas, ja minut imaistaan takaisin noidankehän pyörteeseen.

Oma paniikkihäiriöni on todella fyysinen. Aluksi ilmestyivät kovat, selittämättömät vatsakivut ja ripuli. Tätä tutkittiin parin vuoden ajan niin, että ravasin terveyskeskuksissa ja sairaaloissa erilaisissa vatsan alueen tutkimuksissa. Lopulta lääkärit totesivat, että kaikki mahdolliset sairaudet on nyt suljettu pois, eikä sinussa ole mitään vikaa. Kärsin vatsakivuista, vatsanväänteistä ja oksentelusta vielä noin puolen vuoden ajan, jonka jälkeen aloitin terapian kunnallisella puolella masennuksen vuoksi. Vasta terapiassa ymmärsin, että kyse ei ole niinkään fyysisestä sairaudesta, vaan mielenterveydenhäiriöstä, joka on omalla kohdallani voimakkaasti yhteydessä vatsaani.

“Tiedon puute on valtava ongelma,” toteaa Karasmaa. “Se, että paniikkihäiriöstä ei ole vielä riittävästi puhuttu, vaikeuttaa diagnoosin saamista. Kun ihmiset eivät ymmärrä, mistä on kyse, oudot oireet aiheuttavat entistä enemmän pelkoa. Tiedon puute aiheuttaa myös sen, että tilannetta sivusta seuraavat tuomitsevat paniikkihäiriötä sairastavan ihmiset helpommin tai suhtautuvat ikävällä tavalla toisen sairauteen.”

Omalla kohdallani koko juttu tuntui aluksi käsittämättömältä, ja taisin tokaistakin pariin kertaan terapeutilleni, että “ihmiskeho on suunniteltu ihan typerästi”. Terapeutti nyökkäsi ja sanoi olevansa samaa mieltä. Ja niinhän se on. Typerää, että joudun kärsimään päivittäin kivuista sen takia, että takaraivossani kytee loputon pelon valkea. Typerää. Omituista. Hassua. Ja vähän naurettavaa. Niin naurettavaa, että välillä oikeasti nauran ääneen ajatellessani, millaista hullunmyllyä elämäni on. Miten paljon vaaditaan, että pääsen lähtemään aamuisin kouluun. Tarkoitan, että on ihmisiä, joilla ei ole jalkoja, joilla on syöpä, dementia… ja minä en toisinaan pääse kouluun, koska ahdistaa?

Tästä päästään häpeään. Mielenterveyden häiriöistä puhutaan nykyään huomattavasti avoimemmin, kuin esimerkiksi 20 tai 50 vuotta sitten, mutta jostain syystä aihe saa monet kiusaantumaan vielä tänäkin päivänä. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka tsemppaavat ja ovat tukena muille mielenterveytensä kanssa kamppaileville, mutta häpeävät omaa tilaansa.

Miksikö?

Vaikea sanoa. Se on luultavasti niin monien asioiden summa, että minulta kestäisi useampi viikko eritellä kaikki häpeäni syntymiseen vaikuttaneet tekijät. Pääosin sanoisin sen kuitenkin olevan peräisin vähättelystä, jota olen saanut osakseni; en jaksa esimerkiksi muistaa, kuinka usein olen kuullut sanat: “Älä viitsi liioitella.”

Karasmaalla on oma näkemyksensä paniikkihäiriön suhteesta häpeään.

“Tässäkin suurimpana ongelmana on ehdottomasti tiedon puute. Toivoisin, että myös paniikkihäiriöstä tulisi kansantajuinen sairaus, josta keskusteleminen olisi helppoa ja luontevaa,” Karasmaa huokaa. “Monet, jotka ovat sairastaneet paniikkihäiriötä ovat myös sanoneet, että aiheesta puhumista on vaikeuttanut oma tietämättömyys siitä, mitä oireita kohtauksiin liittyy ja mistä ne tulevat. Kun itsellä on sitten lisääntynyt tieto, omaan sairauteen suhtautuminen on helpottunut, ja samalla on myös ollut helpompaa selittää muille, mistä on kyse.”

Haikailen usein “normaalin” elämän perään, ja olen esimerkiksi pahoitellut useaan kertaan läheisilleni sitä, etten voi olla normaali ja tehdä asioita normaalisti heidän kanssaan. Sana tuntuu seuraavan minua kaikkialle ja huomaan päivittäin ajattelevani, että jos olisin vain normaali, tekisin nyt sitä ja tätä. Menisin sinne ja tänne. Olisin sen ja sen ihmisen kanssa siellä ja tuolla. Pelkään, että tapaamani uudet ihmiset eivät ymmärrä minua ja pitävät käytöstäni outona ja epänormaalina.

Kun kuulin poikaystäväni sanovan ensimmäistä kertaa, että olen täydellinen tällaisena kuin olen ja jokainen asia minussa – myös paniikkihäiriöni – tekee minusta juuri sen ihmisen, jota hän rakastaa, purskahdin itkuun. Itkin sellaista itkua, jota vain ihminen, joka on odottanut jotain sanottavan pitkään ja kuulee sen viimein, itkee.

Hyväksyntä on aivan äärimmäisen tärkeää ihmiselle, joka kamppailee sairauden kanssa- hyväksyntä on tärkeää minullekin. Olen kuitenkin ajan saatossa oppinut sen, että hyväksyntää ei tarvitse saada osakseen kaikilta, vaan riittää, että ne läheisimmät ihmiset- edes yksi läheinen ihminen- sanoo ääneen, että on aivan okei olla sellainen kuin on; sinulla on voima vapauttaa toinen ihminen siitä pelosta, ettei kelpaa kenellekään sairauden kanssa.

“Minusta on hirveän hyvä asia, että julkisuuden henkilöt, jotka sairastavat paniikkihäiriötä, ovat tuoneet asian esille julkisesti,” Karasmaa kertoo. “Kun monien ihailema ihminen kertoo omista ongelmistaan ja kokemuksistaan sairauden kanssa, se madaltaa kynnystä suhtautua myönteisesti omaan sairauteen. Ajattelen myös, että tähän sisältyy sen viestin painottaminen, ettei saa tuomita, ennen kuin tietää. Koskaan et tiedä, mitä toinen käy läpi. Kysy mieluummin. Suhtaudu asiaan mielenkiinnolla. ‘En ymmärrä, mutta haluan ymmärtää.’ Kysy, mistä tässä on kyse ja suhtaudu asiaan kunnioittavasti.”

Salailu, häpeä ja kokemus omasta huonommuudesta vievät valtavasti energiaa. Itse koen aina ahdistuksen iskiessä kesken koulu- tai työpäivän olevani jotenkin alhaisemmassa asemassa kuin muut, vaikka tiedostankin, että jokaisella on varmasti omat ongelmansa. Toisinaan sitä elää aivan liiaksi oman päänsä sisällä, mutta se on toisaalta paniikkihäiriöiselle aivan normaalia- haluaisin kuitenkin muistuttaa itseäni useammin siitä, etten ole ainoa, jolla on vaikeuksia selvitä arjesta.

Poikaystäväni on ollut suurin tukeni ja turvani. Hän on rauhallinen ja järkevä, kiltti ja ymmärtäväinen ihminen, jonka seura minimoi paniikkikohtauksen alkamisen riskin. Ennen tapaamistamme en olisi esimerkiksi uskonut lähteväni enää koskaan ulkomaille (liikaa muuttujia ja uusia tilanteita!), mutta siitä huolimatta teimme helmikuussa ihanan reissun Espanjan aurinkorannoille.

Päästyämme hotellihuoneeseen olin jonkinlaisessa ekstaasisessa shokkitilassa; en voinut käsittää, että olin juuri lentänyt toiseen maahan parin viikon varoitusajalla. Hymyilin niin, että poskiini sattui ja meinasin tukehtua siihen innostuneen ja järkyttyneen sekaiseen olotilaan. Minä lensin vieraaseen maahan mukanani vain laukullinen vaatteita ja mies, joka silitti kättäni lentokoneessa. Se tuntuu vieläkin vähän käsittämättömältä, ja naamallani on typerä hymy kirjoittaessani tätä. Hyviä muistoja.

“Tärkeintä on se, että toinen ihminen ei suhtaudu tuomitsevasti tai syytellen,” Karasmaa neuvoo. “Rauhallinen läsnäolo ja ymmärtäväisyys ovat tärkeitä asioita, kun toinen saa paniikkikohtauksen edessäsi. Jos muut menevät paniikkiin omasta paniikista, se ymmärrettävästi vain pahentaa paniikkireaktiota kohtauksen aikana. On tärkeää, että muut pysyvät rauhallisina tilanteessa, joka on toiselle äärimmäisen pelottava. Kannattaa myös yrittää esittää yksinkertaisia kysymyksiä, joihin voi vastata joko kyllä tai ei- tällä tavoin saadaan lempeästi ohjattua paniikissa olevaa ihmistä irti siitä paniikkitilasta.”

Nykyisin pärjään paniikkihäiriöni kanssa niin, että elämäni ei ole enää jatkuvaa oksentelua ja lattialla tuskissaan kierimistä. Opintojen aloittaminen uudessa koulussa on kuitenkin vaikuttanut minuun niin, että kohtausten määrä on selkeästi lisääntynyt. Sain vinkin luokkatoveriltani YTHS:n mielenterveyspalveluista, ja soitin neuvontapuhelimeen saatuani voimakkaan paniikkikohtauksen koulussa syyskuun viimeisellä viikolla. Kirjoittaessani tätä artikkelia olen ollut jo muutaman kerran yhteydessä YTHS:n psykologiin, jonka kanssa keskustelemme hoitovaihtoehdoista.

Tulevaisuudessa on toivoa, jota ei aikaisemmin ollut. Minulla on tavoitteita niin koulun, terveyteni kuin muunkin elämän suhteen. Vaikka paniikkihäiriö vaikeuttaakin elämääni edelleen, en aio sen antaa enää määritellä arvoani tai sitä, mitä voin tai en voi tehdä. Tarvitsen apua päästäkseni parempaan pisteeseen ja olen kiitollinen siitä, että apua on saatavilla.

Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että vaikeita asioita tuodaan esille, jotta keskustelu niiden ympärillä helpottuu. Siksi halusinkin kirjoittaa tämän jutun- jotta sinä, joka olet kokenut vastaavaa, tiedät, ettet ole ainoa, ja jotta sinä, joka et ole koskaan kuullutkaan aiheesta, tiedät nyt vähän enemmän. Toivoisin, että useampi ihminen kertoisi avoimesti omista vaikeuksistaan, sillä loppujen lopuksi jokainen kamppailee jonkin asian kanssa, ja vertaistuki voi olla upea lahja ihmiselle, joka on luullut pitkään olevansa yksin.

Haluan lopettaa tekstin ohjeistamalla kaikkia, joiden oma mielenterveyden tila vaikeuttaa opiskelua, hakeutumaan esimerkiksi YTHS:n Self-palvelun kautta avun piiriin. Sinä ansaitset tulla kuulluksi, nähdyksi ja autetuksi.

Ollaan lempeitä niin itseämme kuin toisiammekin kohtaan.