Akateemisen kielimuurin harjalla

Teksti Juuso Sievänen
Kuvitus Noora Kotajärvi

Keräilen kännykkääni henkilökohtaista sanakirjaa. Tuosta sanastosta löytyy kaikki sellaiset sanat, ilmaisut ja henkilöt, joita huomaan toisinaan muistelevani tai sitten ne ovat vain kiinnostavia kielellisesti tai sisällöllisesti. Sanastosta löytyy niin antropomorfismi, pareidolia, ekvifinaliteetti, Kuleshov-efekti, Schopenhauer, ja solipsmi. Olen turvautunut henkilökohtaiseen sanastoon aina, kun en ole muistanut mikä se yksi sana oli, joka kuvasi sitä yhtä juttua, josta puhun juuri nyt kaverini kanssa.

Mutta miksi minä tällaista sanastoa kerrytän? Jos sanat eivät jää nuppiin, niin tarvitseeko niitä sitten väkisin muistaa. Älykköilluusio rapisee siinä kohtaa, kun alan kaivaa juntin omasta sanakirjasta sitä hienoa ranskalaista sanaa, joka juuri tähän kohtaan sopisi niin passelisti. Touché. Vietettyäni aikaa yliopistolla jo toista vuotta, olen törmännyt sellaisiin oman elämänsä sivistyssanakirjoihin, jotka puhuvat niin taitavasti, ettei kuuntelija edes tajua lopulta mitä tämä puhuja sanoo. Kieli on Suomi, mutta silti en aina ymmärrä sitä.

Kun toisinaan olen vanhempieni luona käymässä ja istun kohta 80 vuotta täyttävän isäni kanssa aamiaispöydässä aamuohjelmien pyöriessä taustalla, saattaa kaiken maailman pajatuksen seasta loikata esiin jokin hieno sana, johon yrmeä isäni kysyy: ”Mitä se sellainen meinaa?”. Kun kerron mitä esimerkiksi narratiivi tarkoittaa, isäni ärjäisee: ”Miksei sitä voi sitten sanoa niin?”. Kysymys on tietystä kulmasta ihan aiheellinen: kukaan ei tykkää tuntea itseään tyhmäksi eikä kukaan jaksa kauaa kuunnella sellaista puhetta, mistä ei mitään ymmärrä tai missä ei pysy mukana, vaikka haluaisi.

Kerroin kaverilleni taannoin graduni aiheen: Kuinka kuolema esitetään mainoksissa, joiden tuotteet eivät itsessään liity kuolemaan? Kun murehdin, että nimi kuulostaa jotenkin yksinkertaiselta, kaverini kommentoi, että tuohan on hyvä, kun sen ymmärtää. Voisiko hienosti sanoa, että graduni tutkimuskysymys on ”kansantajuinen”. Kansantajuistaminen on muuten nykyään yhtä lailla hieno ilmaus. Monet tutkijat ovat viime vuosina olleet in, kun he ovat kertoneet omasta osaamisalueestaan siten, että sen voi ymmärtää kuka tahansa. Ihmiset haluavat tietää asioista, mutta heidän ja asioiden välillä on niin sanotusti ”akateeminen kielimuuri”. Eikä tämä koske siis vain tiedettä, vaan kaikkea muutakin aina sijoittamisesta pelimaailmaan. Ilmaus ”passiivisen, indeksiä seuraavan ETF:n voimakas volatiliteetti” ei houkuttele ihmisiä ensimmäisenä sijoittamaan. Tai kiinnostus pelimaailmaan ei nouse kaverin kertoessa, kuinka oli helppo matsi, kun puolet vihuista afkas vaan basessa.

Lopuksi voidaan käydä toisella puolella aitaa ja ajatella, että jos tunnet kielen, olet osa porukkaa. Kuvausryhmässä olet luotettavampi, kun tiedät mitä sinun pitää tuoda kuvaajalle, kun hän pyytää tuomaan Rediin 50 millisen 2.8 aukkoisen primen, matte boxin ja nd filtterin. En voi kieltää, että oli hiukan pro-fiilis, kun lehden toimituksessa juttelin editoinnista työkaverin kanssa ja yksi toimittaja totesi ohimennen, ettei hän ymmärrä sanaakaan mitä keskustelimme. Tietäjät tietää, muut saa sietää. Tietenkin on eri asia, puhutaanko alan ihmisten välisestä kanssakäymisestä vai tiedon jakamisesta yleisesti. Mutta sitä ei voi kiistä, etteikö kansantajuistaminen olisi porttihuume kovempiin sanastoihin. Pian läheisesi katsovat sinua hämmentyneenä miettien, mitä sinulle on tapahtunut, kun latelet innostuneena ja pupillit laajoina outoja termejä. Yrittäköön siinä vierottaa.