Kolumni: Risti vai neliö?
Teksti Janne-Matti Lamminen
Kuvitus Helmi Hakuri
Keväällä menisit kirkkoon, mutta et usko. Olet ikäsi ajelehtinut kirkon mukana, rippikouluristi on yhä tallella. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole herättänyt sinussa tunteita, koska sinun ei ole tarvinnut valita kuuluvasi siihen. Yrität lähentyä kirkkoa, käyt jumalanpalveluksissa, joiden jälkeen juot mummojen ja pappojen seassa kahvia. Haluat ratkaista kysymyksen lopullisesti.
Päätät erota, kerrot konkreettisiksi syiksi kirkon kaksinaismoralistisen suhteen homoihin, liittoutumisen asevoimien kanssa. Uskooko kirkko yhteenkään käskyistään? Lisäät: Kristillisen toivon ylläpitäminen lykkää valintoja tulevaisuuteen, parannusta ei tehdä tässä maailmassa vaan tulevassa. Usko mahdollistaa ekokatastrofin eikä pelastajaa ole näköpiirissä. On aika lopettaa tekopyhyytesi, syntisi.
Kävelet nykytaiteen museoon, galleria on vaihtoehto. Jos et usko Jumalaan, älä ajattele luotuihin uskomista. Teoksilla ei ole ikuista elämää, eikä niistä ole palvottaviksi, kuvatkin kuolevat, kuten kirjallisuustoimittaja Mikko Lamberg kirjoittaa blogissaan. Ihmiset käyttävät muutamaa kuvaa jonkin aikaa: ne ovat tauluja, kuvatiedostoja ja valokuvia, kunnes lopulta ne hylätään ja unohdetaan. Sitkeimmät klassikot eivät ole “ikonisia”, niiden elinkaari on muutama sukupolvi, kunnes aika kuluttaa ne loppuun. Surullista? Vai onko jaetussa kohtalossa sittenkin jotain lohdullista, vapauttavaa? Ei enää fiksaatiota ikuisuuteen. Taide on aikaan ja paikkaan sidottua, se elää tässä ja nyt, ja on sellaisenaan arvokasta. Taiteen luonteesta johtuen myös politiikka on aina vaikuttanut siihen, ollen yksi sen ominaisuuksista, ei hyvä tai huono.
Modernistinen nykytaiteen museo on rakennettu 60-luvulla, valkoinen kuutio toimii yhä. Avaat oven, kaikki ovat tervetulleita. Rakennus saattaa olla sieluton, mutta niin olet sinäkin. Taiteilija on kuitenkin täyttänyt sen hahmotelmillaan, näkökulmillaan. Objektiivinen kauneus on outo konsepti, taide kertoo tekijästään ja hänen ihanteistaan, mutta vähintään yhtä paljon se kertoo katsojastaan.
Mietit vielä museota, auringonvalo laskeutuu kattoikkunasta tyhjään näyttelytilaan, salissa on betonilattia, seinät on maalattu valkoisiksi. Tästä Martti Lutherkaan ei osannut haaveilla, krusifiksikin on tarpeeton, tai tietysti jos yksi halutaan, voidaan se hankkia esteettisistä syistä. Muistatko kuinka kauan uskonpuhdistuksesta on? Jotkin perinteet velvoittavat: kaikki on uudistettava.
Toisesta lähes yhtä merkittävästä uudistuksesta, Ranskan suuresta vallankumouksesta, on kulunut aikaa 230 vuotta. Silti yhä 16 prosenttia 15–40 -vuotiaista, 280 000 suomalaista, uskoo kristinuskon Jumalaan, kirjoittaa Kirkko ja kaupunki. Kenellä on aikaa miettiä jotain niin epäolennaista kuin jumalasuhdettaan? Kannattaa vaieta, sivuuttaa koko asia. Parempaakin oopiumia on tullut tilalle.
Taiteesta kiinnostuneet eivät muodosta uutta seurakuntaa, mutta jotain heidän määrästään voidaan päätellä museokorttien perusteella. Vuonna 2020 kortillisia oli jo 350 000 selviää museot-sivustolta.
Entä vapauteen tuomittu kuvataide, onko se pelkkää pintaa? Taide antaa mahdollisuuden hahmottaa kaaosta, maailmaa uudella tavalla. Sen sijaan kaiken selittävien yhtenäisteorioiden aika alkaa olla ohi. Kuin ikonin, jonka tilalle asetettiin musta neliö.
Lähteet:
https://www.valoajamustetta.com/2021/01/18/palveluksessa-loppuun-asti/
https://museot.fi/museokorttitietoa
