Yhdessä yksin

Teksti ja kuvitus Sara Kalajanniska

Koronan myötä iso osa ensimmäisen vuoden opiskelijoista jäi yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Kampus tuntuu vieraalta paikalta vielä puolen vuoden jälkeen ja uusiin ihmisiin tutustumisesta on tullut aikapommi, joka tikittää korvan juuressa siirtyessämme etäopetusjaksosta toiseen. Esseessään Sara Kalajanniska pohtii, voiko pitkään jatkuneen etäopiskelun jälkeen päästä vielä kiinni yliopiston sosiaaliseen puoleen.

Verkostoituminen, verkostoituminen, verkostoituminen.

Siitä ja uusien ihmissuhteiden luomisesta puhutaan jo ensimmäisinä opiskelupäivinä tärkeänä osana yliopistoelämää. Yhteistyön merkitystä korostetaan ja meidät esitellään toisillemme tutustumisleikkejä hyödyntäen; luokkatilan valtaa leirikeskusmainen tunnelma, kun yritämme jokainen vuorollamme muistaa toistemme nimet niin nopeasti kuin mahdollista.

Seuraavaksi kuulemme, että suurin osa opinnoista tullaan suorittamaan kotoa käsin etäyhteyden avulla, ja voin miltei kuulla, miten kaikki toiveeni uusien ystävien löytämisestä murskaantuvat. Jo ennen koronaa vietin unettomia öitä murehtien sitä, onnistunko ujuttautumaan sisälle yliopistopiireihin ja nyt tehtävä tuntuu miltei mahdottomalta; miten tutustun uusiin ihmisiin kotoa käsin? Miten opin tuntemaan luokkatoverini WhatsAppin välityksellä?

Äärimmäisen vaikeasti.

Kun ottaa huomioon vielä sen, ettei äänensävy välity viestien kautta, on sanomattakin selvää, että toisinaan sattuu väärinymmärryksiä. Verkko-minä ei ole täysin sama ihminen kuin kasvokkain-minä; jokainen maalaa itsestään rajallisen ja usein hieman kiillotetun kuvan internetiin. Siitäkin huolimatta, että pyrin pitämään itseni mahdollisimman aitona myös verkon puolella, pohdin usein, oppivatko luokkatoverini korona-aikana tuntemaan minut vai jonkun, joka elää hieman parempaa ja huolettomampaa elämää.

Kirjoitan tätä tekstiä maaliskuussa ja koen olevani äärimmäisen väsynyt verkostoitumiseen ja väkinäisiin keskusteluihin kännykän välityksellä. Puoli vuotta uudessa opinahjossa on kulunut nopeasti, mutta samalla viime kuukaudet sekoittuvat päässäni yhdeksi valtavaksi etätapaamisten ja koronahuolien mössöksi. Tavallisesti opiskelija mielletään osaksi yliopistoyhteisöä, mutta näen itseni ennemminkin yliopiston ulkopuolisena tekijänä, jolla on jonkinlainen friends with benefits -suhde laitokseen: olen vain tyyppi, joka käy silloin tällöin yliopistolla tulostamassa papereita tai lainaamassa kameraa valokuvauksen pajakurssille.

On raskasta nähdä, miten jotkut ensimmäisen vuoden opiskelijoista ryhmäytyvät luontevasti koronasta huolimatta. Osaa yhdistää samassa kerrostalossa asuminen, osaa kotipaikkakunta. Osa on käynyt samaa koulua ennen Lapin yliopistoon pääsemistä ja osalle ryhmäytyminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen tulee luonnostaan sosiaalisista rajoituksista huolimatta.

Elämä on opettanut minut itsenäiseksi ja pärjään hyvin myös yksin. On silti ikävää, että koronarajoitusten myötä koen jääneeni täysin sen lämpimän yhteisön ulkopuolelle, jonka Lapin yliopisto normaaliolosuhteissa muodostaisi. Tuutorit ovat kyllä tehneet parhaansa fuksien eteen ja järjestäneet muutamia ulkotapahtumia, joihin itsekin olen osallistunut. Silti minua vaivaa tunne, etten tule koko opiskeluaikanani pääsemään kunnolla sisälle yliopiston sosiaaliseen elämään. Mietin öisin, onko vuoden hiljaiselon jälkeen mahdollista sukeltaa pää edellä yhteisötoimintaan ja tulla kuulluksi.

Minua vaivaa tunne, etten tule koko opiskeluaikanani pääsemään kunnolla sisälle yliopiston sosiaaliseen elämään.

Mikäli korona-aika ja rajoitukset yltävät vielä vuoden 2022 puolelle, on edessä uusi ongelma, sillä parin vuoden opiskelun jälkeen suurimmalla osalla alkaa olla mielen päällä kandin kirjoittaminen ja joillakin jo valmistuminenkin. Siinä vaiheessa uudet tuttavuudet ja suhteiden luominen eivät ole enää ensisijaisia tavoitteita opiskelijan elämässä, vaan fokus siirtyy täysin muiden aiheiden piiriin. Korona, rajoitukset, tapahtumien peruuntuminen ja monia fukseja vaivaava yksinäisyys ovatkin saaneet pohtimaan, onko pitkälle tulevaisuuteen kestävien uusien ystävyyssuhteiden solmiminen enää siinä vaiheessa mahdollista.

Olen itse muuttanut Rovaniemelle vuonna 2019 ja kaikki vuoden aikana löytämäni ystävät muuttivat 2020 syksyllä Etelä-Suomeen opiskelemaan. Aloitin yliopiston sillä asenteella, että täältä tulen löytämään uusia paikallisia ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Sitten tulivat kuitenkin korona ja etäopiskelu, ja suurin osa ihmiskontakteista muuttui sähköiseen muotoon.

Aloitin yliopiston sillä asenteella, että täältä tulen löytämään uusia paikallisia ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. Sitten tulivat kuitenkin korona ja etäopiskelu, ja suurin osa ihmiskontakteista muuttui sähköiseen muotoon.

Tämän tekstin ei ole tarkoitus olla marttyyritarina. Haluan päinvastoin herätellä muita yliopiston opiskelijoita (ja opettajia) fuksien tilanteeseen, sekä toivottavasti toimittaa myös hieman vertaistukea muille yksinäisille ja yhteisön ulkopuolelle jääneille ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Olen keskustellut asiasta muiden fuksien kanssa ja monia tuntuu vaivaavan sama asia; on ikävää, että yliopisto tuntuu puolen vuoden jälkeenkin vielä vieraalta paikalta. Tavallisesti fuksitapahtumissa tutustutaan myös oman koulutusohjelman ulkopuolisiin opiskelijoihin, vietetään aikaa yhdessä ja tutustutaan erilaisten tehtävien äärellä. Korona on kuitenkin tehnyt tällaisten tapahtumien järjestämisen turvallisesti käytännössä mahdottomaksi ja kontakti muiden opiskelijoiden kanssa on jäänyt niin vähäiseksi, että osaan tuskin nimetä viittä oman luokkani ulkopuolista opiskelijaa. (Venytin aivonystyräni äärimilleen ja sain puristettua esiin neljä nimeä.)

Lapin ylioppilaslehden tekemisen kautta olen päässyt osaksi pienempää, tiiviimpää yhteisöä. Tunnen kuuluvani porukkaan ja koen, että ajatuksiani ja ideoitani arvostetaan. Lehden tekemisen kautta minulla on mahdollisuus vaikuttaa johonkin; hallinnan tunne on korona-aikana riistäytynyt varmasti monen käsistä, ja kirjoittaminen ja kuvittaminen lehteen antavat ikään kuin osan hallinnasta takaisin. Mahdollisuus vaikuttaa antaa virtaa ja ajatusten purkaminen tekstiin tuntuu katarttiselta.

Toivon, että koronan hellittäessä on vielä mahdollista päästä mukaan yliopistopiireihin ja maistaa sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä; ehkä jonakin päivänä saan laskettua nimen jokaiselle kymmenelle sormelle. Nyt tyydyn kuitenkin odottamaan viimeisimmän koronatestin tuloksia.