Essee: Katse toisaalle

Teksti Inka Komonen
Kuvat Elli Alasaari

Kuulin maailmanlopusta ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa mökkilammen rantakalliolla. Isosiskoni kaveri tiesi kertoa ennusteista, joiden mukaan kymmenen vuoden päästä jättimäinen komeetta iskeytyisi maahan, ja kaikki olisi hetkessä ohi.

Komeetat olivat itselle jo hyvinkin tuttuja – eikä vähiten Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvasta. Ne olivat suuria, avaruudesta syöksähtäviä tulipalloja, jotka veisivät mukanaan meren ja meidät.

Hämärässä illassa kesän ja syksyn rajamailla surin lähestyvää loppua. Oikukkaille pyrstötähdille kun ei oikein mahtanut mitään. 

Sulavia jäätiköitä, pandemia, tuhoutuneita koralliriuttoja, ilmastopakolaisia, saastunut meri, tappavia helleaaltoja, rankkasateita, lämpöennätyksiä, vyöryviä maastopaloja Siperiassa, Kanadassa ja Kalajoella. 

On vuosi 2021, eikä pyrstötähdestä ole näkynyt merkkiäkään. Katastrofin uhka on kuitenkin palannut. Tällä kertaa ei vain ohimenevänä huhupuheena, vaan se vierailee ajatuksissa päivittäin. 

Ihmisen toiminnan vaikutuksia mereen, ilmakehään ja maahan ei voi enää peruuttaa. Ilmaston lämpeneminen, lajien sukupuuttoaalto ja saastuminen jatkavat kiihtymistään. 

Luen uutisia uusimmasta IPCC:n raportista. Siinä esitellään erilaisia skenaarioita vuosisadan lopun lämpötilalukemista, pohjaten ne tuleviin mahdollisiin ilmastotoimiin. Hälyttävää on, että Pariisin ilmastosopimukseen asetettu tavoiteraja, 1,5 astetta, ylittyy jokaisessa skenaariossa, jopa kaikkein optimistisimmassa.

Pahimman skenaarion mukaan maapallo lämpenisi 3,3–5,7 astetta tämän vuosisadan loppuun mennessä. Se tarkoittaisi sietämättömiä oloja ihmiskunnalle: äärimmäisten sääilmiöiden rajua kasvua, nälänhätää ja veden puutetta. Sillä tiellä ihminen ajaisi itse itseään uhanalaisten lajien listalle. 

Lohdullista on se, että tutkijoiden mukaan pahin katastrofi on vielä estettävissä ja lämpeneminen rajoitettavissa. Kiireellisiin toimiin olisi kuitenkin ryhdyttävä heti, sillä tämä vuosikymmen on ilmastonmuutoksen kannalta ratkaiseva. 

Tuhannet tieteilijät ympäri maailmaa sanovat samaa. On kiire. On muutettava suunta. On muututtava. 

Mutta emme muutu.

Tuhannet tieteilijät
ympäri maailmaa
sanovat samaa.
On kiire. On
muutettava suunta.
On muututtava.

Mutta emme
muutu.

Hallitus julistaa Suomen olevan hiilineutraali hyvinvointivaltio vuonna 2035. Puheissa on vihreä siirtymä, kiertotalous, energiastrategia ja uudet teknologiset innovaatiot. 

Toiveikkuus hiipii mieleen. Vihdoin ilmastonmuutos otetaan vakavasti ja asiat menevät parempaan päin. Kuljemme viisain askelin kohti hiilineutraalia ja kestävää yhteiskuntaa.

Tästä on puhuttu jo vuosia. Olemme saaneet lukuisia ohjeita ilmastoystävälliseen elämäntapaan: kierrätykseen, ruokavalioon, liikkumiseen ja asumiseen. Olemme oppineet, miten pienillä arjen kulutusvalinnoilla jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa. 

Meidän vastauksemme ilmastonmuutoksen hillintään on kestokassit, lentohyvitykset ja kierrätysmuovista valmistetut hammasharjat. 

Biojäte ja muovinkeräys.

Merten muoviroskasta tehdyt uimapuvut, jotka ovat hienoja, mutta eivät mitenkään riitä.

Sillä todellisuus ympärilläni kertoo jotain muuta.

Kaikkien tiedostavien ja tunnollisten yksilöiden ponnisteluista huolimatta kulutus kasvaa. Uusia kaivoksia ilmestyy kartalle yhtenään. Lähimetsä on maan tasalla, linnut kadonneet, jäljellä vain ontto hiljaisuus ja tuuli. 

Yhdyskuntajätteen määrä jatkaa kasvuaan, kertoo Tilastokeskus. Meressä lainehtii roskalauttoja: pulloja, pusseja ja verkkoja. 

Tällä hetkellä suuri osa päästöistämme on ulkoistettu muualle, sillä laskemme vastuullemme vain Suomen valtion maantieteellisellä alueella tuotetut päästöt. Voimme siis jatkaa iloista kulutuksen juhlaa, ja nostaa syyttävät sormet kohti Kiinaa ja Intiaa. 

Vaikka päästötavoitteita asetetaan ja hienoja julistuksia tehdään, ympäröivä maailma näyttää samalta kuin ennenkin. Se herättää epämääräistä levottomuutta ja ahdistusta.

Tässä epävarmuuden ajassa meillä on taipumus kääntää katse tulevaisuuteen ja toivoa jotain parempaa. Politiikka hyödyntää tätä toivon tulevaisuuteen suuntaavaa voimaa. Sen avulla katse voidaan kääntää pois nykyhetkestä, jolloin politiikan ei tarvitse toteuttaa siinä konkreettisia muutoksia. Näin pohtivat Marjo Lindroth ja Heidi Sinevaara-Niskanen, jotka tutkivat toivoa politiikan välineenä. 

Tämä näkyy hyvin nykyisessä ilmastopolitiikassa. Kansalaisiin valetaan uskoa, että ympäristö kiinnostaa poliittisia päättäjiä ja tarvittavia toimia tullaan tekemään tulevaisuudessa. Lupausten lunastaminen lipuu tästä hetkestä kauas toisaalle. 

Lindroth ja Sinevaara-Niskanen näkevät toivon olevan mahdollistava ja eteenpäin vievä voima, mutta se voi toimia myös välineenä hiljentää ja rajoittaa yrityksiä haastaa vallitsevaa poliittista tilaa. Se voi johtaa ikuiseen odottamiseen.

Lindroth ja Sinevaara-Niskanen kiinnittävät huomion siihen, miten toivon politiikka kohdistuu usein yksilöihin ja erityisesti heihin, joilla on vähemmän poliittista, oikeudellista ja taloudellista vaikutusvaltaa yhteiskunnassa.

Ilmastokriisin yhteydessä tämä näkyy ”nuorissa on toivo” -puheena, jossa toivo ja vastuu asetetaan lasten ja nuorten harteille. Katse siirtyy pois siitä, että muutoksia tulisi tehdä nyt eikä vasta kymmenen vuoden päästä nykyisten teinien ollessa mahdollisesti vaikutusvaltaisemmassa asemassa. Elämme peruuttamattomien ja arvaamattomien muutosten keskellä, eikä meillä ole aikaa odotella seuraavien sukupolvien sankaritekoja, mutta silti odotamme. 

Politiikka ja talousmaailma pakoilevat vastuutaan. Toivolla pelataan likaista peliä. Sillä siirretään vastuuta sekä käännetään katse suurten rakenteiden ja suurten tekijöiden sijasta yksilöihin. On hyvin kuvaavaa, että yksilöiden hiilijalanjälkilaskurin on kehittänyt juuri öljy-yhtiö British Petroleum. 

Ympärillä värisee paljon epätoivoa, joka kohdistuu vain itseen.

Kun en osaa,

en pysty,

en ole riittävän hyvä,

minun on pystyttävä parempaan. 

Toiminta supistuu itsensä ja toisten ihmisten tarkkailuun. Maailma pelastuu itseä kehittämällä.

Julkisessa keskustelussa yksilöiden arjen teot saavat kohtuuttoman suuren huomion. Samalla kun yksilöt keskittyvät arjen kamppailuihin, suuret järjestelmät voivat jatkaa ennallaan palvellen vallassa olevia.

Kun en osaa,
en pysty,
en ole riittävän hyvä,
minun on pystyttävä parempaan.

Koko järjestelmän on muututtava perustavalla tavalla. Jatkuvaan kasvuun perustuvan elämäntapamme tilalle tulisi löytää jotain muuta.  

Maantieteilijä Lesley Head pitää todennäköisenä, että tulevien vuosien mukanaan tuoma perusteellinen ja epämiellyttävä muutos tulee tekemään pilkkaa nykyiselle ilmastopolitiikallemme. Ilmastonmuutokseen ei voi vastata enää pienin askelin ja asteittaisin muutoksin, mutta silti yhä tavoittelemme sitä.

Headin mukaan länsimaissa vallitsee heltymätön kulttuurinen paine optimismiin tulevaisuuden suhteen. Vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa syntyy kuitenkin vasta, kun pystymme kohtaamaan myös vaikeat tosiasiat ja ilmastonmuutokseen kytkeytyvät kivuliaat tunteet, kuten surun, epätoivon ja ahdistuksen, hän toteaa. 

Mutta miten kohdata kivuliaat tunteet ilman lamaantumista?

Mallia voisi ottaa esimerkiksi Fridays For Future -ilmastoliikkeeltä, jonka kautta miljoonat nuoret ympäri maailmaa ovat verkostoituneet toimimaan ja tuomaan äänensä kuuluviin. He vaativat vastuunkantoa poliittisilta päättäjiltä ja suuryhtiöiltä. 

Liike saa energiaa solidaarisuudesta ja yhteisöstä. Yhdessä tekemisen kautta syntyy toivo siitä, että asiat muuttuvat ja emme ole yksin. Liike on valjastanut kivuliaatkin tunteet, kuten surun, pelon ja vihan toiminnan resurssiksi, ja hyödyntää siten rationaalisuuden ja emotionaalisuuden yhteenkietoutunutta voimaa. 

Liikkeen käynnistäjä, Greta Thunberg toteaa:

”When we start to act hope is everywhere. So instead of looking for hope – look for action. Then the hope will come.”

Toivo ei ole optimistinen affekti, aurinkoinen mielenlaatu eikä utopistinen unelma, sanoo Lesley Head. Sen sijaan se on prosessi, joka kantaa mukanaan mahdollisuuksia, epäonnistumisen riskiä, surua ja epätoivoa.

Erityisesti nuoria kehotetaan pysymään toiveikkain ja positiivisin mielin. Ilmastolakot eivät kerro kuitenkaan toivon menettämisestä, vaan päinvastoin. Ilman toivoa ei kannattaisi nähdä vaivaa. Toiminta kertoo toivosta. 

Toivo voi löytyä odottamattomista paikoista.

Sitä herättävät ihmiset, jotka uskaltavat vuosien vastustamisen jälkeen kohdata itsensä, muuttaa ajatteluaan uuden tiedon valossa, kuunnella ja suunnata toimintaansa uudelleen.

Uusia oivalluksia, katseiden nostamista omaa arkielämää laajemmalle tasolle, syviä kriittisiä keskusteluja luentosaleissa ja Lovisassa. Tutkijoita etsimässä ratkaisuja päivästä toiseen.

Ratkaisut voivat olla kivuliaita ja ne vaativat myös luopumista, uudelleen organisoitumista, toisin ajattelemista ja toisin toimimista. Uudenlaisten maailmojen kuvittelua.

Aluksi on kuitenkin kohdattava nykyinen tapamme elää ja toimia tällä maapallolla, ja hyväksyä sen mukanaan tuoma suru ja epävarmuus.

Tästä ei ole helppo puhua eikä kirjoittaa. Miten sanoittaa näin musertavaa epävarmuutta, josta yksi ihminen ei voi mitenkään saada otetta. On kuitenkin kirjoitettava, vaikka ajatukset olisivat keskeneräisiä ja vasta muotoutumassa. Merkityksellisyys ja toivo kytkeytyvät tekemiseen.  

Yksilöillä, ihmiskunnalla ja luonnolla on kykyä muuttua. Luen siitä historiankirjoista ja näen sen ympärilläni. Usein tuskallisen hitaasti, toisinaan liian myöhään, mutta kuitenkin. 

Ei, ei vielä maailmanlopun karkeloita.

Esseen lähteenä on käytetty Marjo Lindrothin ja Heidi Sinevaara-Niskasen artikkelia “Politics of hope: Transformation or stagnation? (2021)” sekä Lesley Headin teosta “Hope and Grief in the Anthropocene: Re-conceptualising human-nature relations (2016)”.