Essee: Eläköön Oy Minä Ab
Teksti Hertta Huovila
Kuvitus Eeva Hantula
John Websterin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Pölynimurikauppiaat 90-luvun Suomessa ovelta ovelle imureita kaupitteleva Kristiina näyttää malliesimerkkiä siitä, kuinka jokainen voi ottaa oman elämänsä haltuun.
Lama, syöpä, antaa tulla. Määrätietoinen imurikauppias on päättänyt puskea läpi.
“Eihän se oikeastaan mistään muusta ole kiinni kuin minusta itsestäni”, hän kiteyttää.
Nykysanastolla Kristiinalla on selvää bosslady-asennetta. Mikä tahansa on mahdollista, kunhan itse tekee töitä sen eteen.
Samaa mentaliteettia on toteuttanut oma isoäitini. Perheessä, jossa lukio-opintoihin ei ollut varaa, alkoi työnteko nuorena.
Haaste ei kuitenkaan ollut este. Määrätietoisella työnteolla hänkin otti ohjat omiin käsiinsä, ja valmistui ylioppilaaksi tenttimällä lukion sillä ajalla, mitä täysipäiväiseltä työltä ja vanhemmuudelta jäi yli.
Toinen Pölynimurikauppiaat-dokumentin seuraama kauppiashahmo on Heimo, joka painaa pitkää päivää kierrellen Itä-Suomen pikkukyliä ovelta ovelle.
Lupsakan ulkokuoren alta paljastuu karun realistinen maailmankuva: “Tuntuu, että olen jossain paskaläjässä. Välillä meinaan sinne hukkua, mutta jostain aina saan kiinni ja nostan itseni sieltä ylös.”
Omat ponnisteluni tuntuvat vaisuilta Kristiinan ja isoäitini lannistumattomien elämänasenteiden rinnalla. Heimon kuvaama vajoaminen ja itsensä vaivoin ylös nostaminen sen sijaan kuulostaa liiankin tutulta.
Isoäitini tavoin ei omakaan ylioppilastodistukseni ollut itsestäänselvyys.
Lukion toisen vuosikurssin alkutaipaleella äitini kehotti minua jättämään lukion suosiolla kesken. Toistuvien poissaolojen takia olin pudonnut useilta kursseilta, eikä opintojen eteneminen näyttänyt todennäköiseltä. Valmistumiseen oli vaikea uskoa, ennen kuin tieto siitä neljännen lukiovuoden päätteeksi todella luki Opintopolussa.
Ovatko paskaläjämme sitten itse aiheutettuja? Vai syntyvätkö ne yhteiskunnan sortuessa kerta toisensa jälkeen heikoimmassa asemassa olevien niskaan?
Sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä: itsensä on joka tapauksessa omin voimin nostettava ylös.
Uusliberalistiseen ihmiskuvaan nojaava retoriikka, jossa ajan tehokas haltuunotto on ratkaisu kaikkeen, tulee jatkuvasti vastaan. Self help sekä itsensä johtaminen ja kehittäminen perustuvat pitkälti ajan kuluttamisen hallintaan.
Se, mihin kulutamme aikamme, määrittelee keitä olemme. Ja sitä, kuinka onnistuneita olemme yksilöinä. Ajanhallinta on elämänhallintaa.
Motivaatiovideoissa elämä muuttuu heräämällä joka aamu viideltä, aikatauluttamalla päivät tehokkaasti ja olemalla kiitollinen jokaisesta eletystä minuutista. Jokainen päivä ja jokainen tunti on mahdollisuus kehittyä ja toteuttaa unelmiaan.
Jokainen päivä ja jokainen tunti on mahdollisuus kehittyä ja toteuttaa unelmiaan.
Tämän ohella otetaan sopivasti aikaa itselle. Vapaa-aikakin on aikataulutettavissa niin, että sitä on tarpeeksi, mutta ei kuitenkaan liikaa.
Ja jos on haasteita, terapiaan voidaan vain mennä: “Terapiassa tavataan.”
Ne tavatkoot, joilla on terapiaprosessiin riittäviä voimavaroja sekä ajallisia ja taloudellisia resursseja.
Ratkaisu ongelmiin löytyy aina oman pään sisältä, omista toimintatavoista, omasta ajankäytöstä. Ja jos se ei auta, et ole yrittänyt tarpeeksi.
Raamatunkin mukaan laiskuus on synti. Lepo on kuitenkin sallittua, ja sen erottaa laiskuudesta se, että lepo ansaitaan kovalla työllä.
Maallistuneessa yhteiskunnassa Raamatun säkeet on korvattu motivoivilla lausahduksilla, jotka muistuttavat itsestään somefeedeissä ja kahvimukien kyljissä.
“You have the same 24 hours in a day as Beyonce.”
“It’s not about having time. It’s about making time. Be stronger than your excuses.”
“Some people dream of success, while other people get up every morning & make it happen.”
Aika on siis pelkkä priorisointikysymys, johon jokaisella on samat mahdollisuudet. Ottamalla haltuun oman ajankäyttönsä ja käyttämällä sen tehokkaasti, mikä vain on mahdollista. Hyvä pöhinä päälle ja menoksi.
Suoritusyhteiskunnassa ajatus itsestä huolehtimisestakin tarjoillaan yritysmetaforien kautta. Oy Minä Ab: olet oman elämäsi toimitusjohtaja.
Mutta mitä tapahtuu Oy Minä Ab:n ajautuessa konkurssiin?
Yksilökeskeisyyttä painottava yhteiskunta sivuuttaa puolivahingossa erilaiset lähtökohdat ja voimavarat.
Yhteiskunta muodostuu yksilöistä, kyllä, ja näin ollen jokainen meistä, start up -pöhisijästä rivityöläiseen ja pötköttelijästä toimitusjohtajaan, vaikuttaa omalla tavallaan yhteiskuntaan. Ei voi väittää, etteikö yksilön toiminnalla olisi mitään merkitystä.
Ei voi myöskään väittää, etteivätkö yhteiskunnan tuottamat lähtökohdat vaikuttaisi yksilön mahdollisuuksiin, ja etteivätkö nämä vaikutukset jakautuisi epätasaisesti.
Suomessa erilaisia lähtökohtia on pyritty tasaamaan hyvinvointivaltion keinoin. Peruskoulu-uudistuksen sekä tulonsiirtojen, kuten opintotuen ja asumistuen ansiosta harvinaisen monella on mahdollisuus opiskella jopa korkeakouluasteelle asti.
Tilastoja katsoessa sana “hyvinvointi” ei kuitenkaan nouse kuvaavimpana mieleen.
Neljäsosa suomalaisista kärsii työuupumuksesta. Joka viides suomalainen kokee vuosittain mielenterveyden häiriöitä. Korkeakouluopiskelijoista psyykkisiä vaikeuksia on useammalla kuin joka neljännellä.
Vastuu rakenteellisista ongelmista jää yksilön omille harteille.
Vaikeuksien edessä yksilö kääntääkin syyttävän sormen itseensä: tämä on merkki siitä, että minä olen epäonnistunut.
Hävettää. Olen kuluttanut päiviä, viikkoja, kokonaisia vuosia voimalla pahoin. Rehellisesti tuntuu, että olen tuhlannut suuren osan elämästäni.
Aika on arvaamaton, abstrakti. Se viivyttelee, tulee liian äkkiä vastaan.
Entä jos olenkin vain laiska ja saamaton, sopeutumaton?
Ei. Se, että osa jäsenistä putoaa pois kyydistä ja osa ei ole kyydissä alun alkaenkaan, kertoo yhteiskunnan heikkoudesta, ei yksilöiden.
Sen sijaan, että keskittyisimme ongelmien laajempiin syy-seuraussuhteisiin ja mahdollisiin rakenteellisiin ratkaisuihin, tarjoamme ahkeruutta vastauksena köyhyyteen ja mindfulnessia psyykkiseen pahoinvointiin.
Sen sijaan, että keskittyisimme ongelmien laajempiin syy-seuraussuhteisiin ja mahdollisiin rakenteellisiin ratkaisuihin, tarjoamme ahkeruutta vastauksena köyhyyteen ja mindfulnessia psyykkiseen pahoinvointiin.
Esikuviksemme tarjotaan ihmisiä, joilla on täysin erilaiset lähtökohdat, voimavarat ja resurssit kuin meillä. Medioissa toistuu onnistujien narratiivi. Ääni on niillä, jotka ovat selättäneet haasteet ja nostaneet itse itsensä ylös.
Missä ovat ne äänet, jotka kertovat siitä, kun se ei ollutkaan mahdollista? Niitä ääniä löytyy Suomestakin paljon: tilastoista, perheistä, tuttavapiireistä.
Yhteiskunnan jäsenten hyvinvointi olisi myös pitkällä tähtäimellä taloudellisen edun mukaista, mutta eikö yksilöllä pitäisi olla oikeus voida hyvin yhteiskunnassa ihan itsensäkin takia?
Mihin yhteiskuntana pohjimmiltaan oikein pyrimme, jos emme siihen, että jokainen voisi hyvin?