Etäopiskelua vai epäopiskelua?

TEKSTI Sofia Parada Barrenechea
KUVITUS Sari Koukku

Oli uusista opiskelun hybridimalleista mitä mieltä tahansa, on opiskelutavoissamme koittanut uudet tuulet, joiden väliaikaisuus on alati muuttuva konsepti. 

Maailman muuttuessa ei auta kuin muuttua mukana – muutetaan siis. Laskin, että olen muuttanut jo kolme kertaa etäopiskelun aikakaudella. Ei ihme, etteivät kotini seinät täysin tympäännyttäneetkään kevään ensimmäisen Teams-luennon aikana. 

Kova yritykseni keskittyä muuttuu silti hetkessä muuksi. Muun muassa pienyrittäjyydeksi pistäessäni Instagramin välityksellä pystyyn hattubisneksen luennon pyöriessä taustalla. Virkkausintoni vei voiton, enkä taida edes muistaa, minkä kurssin luento oli kyseessä. Lähiopetuksessa en  kehtaisi selata jatkuvasti puhelintani, saati sitten pistää bisnestä pystyyn kesken luennon. Luova multiopiskelutyyli on siis pitkälti etä(epä)opiskelun ansiota. 

Vaikka hattubisnes lähtisikin lentoon, se ei valmistumistani kovasti edesauta. Tavoitteenani oli muistaakseni maisterintutkinto ja siksi tarve toimivalle etäopiskelukonseptille on huutava. Yritän kokea kurin,  järjestyksen, luokkahuoneiden kolkkouden ja ruokalan levottomuuden yhdestä samasta kotiyliopistostani.

 

Valmistumiseni edellyttää nyt virkkuukoukun vaivihkaista vaihdantaa välilehtiin. Sieltä löytyy linkki, jonka kautta pääsen muuttamaan olohuoneeni luokkatilaksi. Hidasta siirtymää olohuoneesta AdobeConnect-tilaan sanelee näytöllä näkyvä ilmoitus: still connecting... 

On kyse sitten 4G:stä tai luokan yhteishengestä, yhteyden alituinen tavoitteleminen tuntuisi määrittävän etäopiskelua enemmän kuin mikään muu. Odotammekohan sen hiljalleen muuttuvan pienellä kybertwistillä maustetuksi kontaktiopetukseksi? Testataan tällaista kybersimulaatiota. 

Kuten kontaktiopetuksessa, niin en tässäkään halua hirveästi huomiota minuun. Autenttisessa luokkahuoneessa olisi kuitenkin väistämätöntä tulla nähdyksi, joten kybersimulaatiossa kamerat laitetaan päälle. Koska kukaan ei oikeasti laita niitä päälle, kameran auki pitäminen antaa enemmän tai vähemmän huomionhakuisen vaikutelman. Suosittelen siis kyberkotiyliopistosimulaatiota vain rohkeille muiden mielipiteistä piittaamattomille, opintoexhibitionisti-leimasta vähät välittäville uuden aallon ratsastajille. Olenko itse sellainen? En, mutta epätoivoisesti yritän tässä valmistua.

Ehkei kybersimulointi olekaan itselleni se aivan sopivin opintometodi. Toisaalta ei perinteisetkään opiskelutavat luonnistuneet minulta  täysin mutkattomasti. Koen enemmän sosiaalista ahdistusta kuin kehtaan myöntää. Luennoilla valtaa usein huonommuuden tunne, ja sen johdosta tulkitsen muiden olemuksia itselle epäsuotuisasti. Ehkä kasvoton konekyttääminen voisi ehkäistä tätä vääristynyttä tulkitsemista? Toisaalta konekyttäily mahdollistaa sen, että itse kukin voi päättää, miltä muiden ilmeet ylipäätään näyttävät.

 Niin perinteiset kuin modernitkaan opiskelutavat eivät tunnu maistuvan. On siis rankan opinnollisen itsereflektoinnin aika. Jäsensin paloihin, miksi opiskelu etänä ei maistu, lähinnä vaan herättää minulle erittäin epätyypillisistä ja oudoksuttavaa yrittäjäintoa. Sain painittua esiin sanan – toiminnanohjaus. Myönsin, kuinka minulla on haasteita toiminnanohjauksessa. 

Etäopiskelu vaatii itseohjautuvuutta. Itsekurin ja toiminnanohjauksen risteytystä. Itsekuria minulta löytyy. Kuitenkin vain suhteellisen hyödyttömiin asioihin, kuten sängyn petaamiseen, wc-kannen laskemiseen (ystäväni koulutuksen jälkeen) tai harmittomien asioiden pakonomaiseen suorittamiseen juuri sillä tavalla, tai siinä järjestyksessä joka kyseisellä hetkellä tuntuu maailman tärkeimmältä. 

Osaan siis vaatia itseltäni paljon, mutta turhaa. Yleisesti edellytettyjä asioita, kuten keskittymiskykyä kykenen vaatimaan itseltäni ulkopuolisen paineen alaisena. Tuskin tällöinkään keskityn, lähinnä huolehdin siitä, ettei keskittymiskyvyttömyyteni paljastuisi. Etäluennoista sosiaalinen paine toimia ohjeistetulla ja oppimiselle olennaisella tavalla on poissa. Vastuu toiminnan opinnollisesta hyödyllisyydestä onkin vain opiskelijalla, tai tarkemmin opiskelijan itseohjautuvuusosalla aivoista.

 

Tähän mennessä etäopiskeluyritykseni ovat tehneet minusta huomiota janoavan harhaluuloisen bisnesnaisen, muttei suinkaan maisteria. Onko mahdollista tottua edes ajatukseen all inclusive -yliopistosta omassa kodissani;  työ, koti, opisto. Uidaan täysin uusissa vesissä. 

Avokadon juuret kasvavat kärsivällisesti vedessä  ennen kuin ne istutetaan multaan. Voisiko avokadoista ottaa mallia? Kasvatettaisiin uudet opiskelujuuret ja samalla totuteltaisiin kärsivällisesti yliopiston ja opiskelumaailman tuntemattomiin vesiin. Ja kun rennosti siinä hyvällä fiiliksellä lillutaan, niin siinä ne tutkinnotkin kepeästi kelluisivat rinnalle. Kevät 2022, lillumisvesien aika. 

Koti, työ, opisto ja uimahalli. Nekin menivät kiinni. Aloin googlailemaan taiteltavaa kylpyammetta. Sinne voisi mennä ihan konkreettisesti luennon ajaksi lilluskelemaan ja kasvattamaan kärsivällisyyden ja tottumuksen juuria. Voisiko lilluminen laimentaa etäopiskelun lannistavuutta?  Pettymystä kun syntyy, ei pelkästään tekemättömistä tehtävistä, vaan myös siitä, kuinka on epäonnistunut itsekurillisesti ohjailemaan aivojaan tekemään niitä. 

Kontrollin kadottaminen ja etämaailmassa pakonomaisesti lilluminen tuskin kirvoittaa tahtoa tottua uuteen opiskelujärjestelyyn. Epäonnistumisten tuottamien tunteiden kanssa päätyy vielä painimaan (tai lillumaan) aivan yksin, etänä muista enemmän tai vähemmän juuriaan kasvattelevista opiskelutovereista.

Miten sitten luoda vuorovaikutteisempaa ja ihmistä kohtaavampaa kyberyhteyttä?  Armollisuus ehkä avittaisi, vaikka sekin erittäin pitkäjänteistä tunnetyötä vaativa taito. Ehkä valaiden kommunikaatiosta voisi inspiroitua, sillä ne ovat etäältäkin yhteydessä toisiinsa kaikuvien ääniaaltojen avulla. Niiden olemus on myös niin lempeä ja armollinen. Ja nekin lilluvat! 

Taktiikkani kiinnittyä vaikeasti hahmotettavaan bittimaailmaan vain mielikuvien voimalla sekä vailla aistein tunnettavissa tai haisteltavissa olevia rakenteita on villiä ja ehkä hiukan utopistista. Vaikka se on auttanut minua, on etäopiskelun tukena ja turvana ollut pitkälti tietokoneeni. Pidän siitä, sillä se on etäpäivieni ainoa konkreettinen hahmotettavissa oleva opintoihin liittyvä objekti. Mutta siitä voi myös katsoa Netflixiä. Ja se on kivaa, vaikka näin aivan viimeistään ne kaikki työt ja huvit sekoittuvat yhdeksi kirkkautta säädeltäväksi A4-kokoiseksi suunnikkaaksi. 

 

Koronarajoituksia on hiljalleen alettu purkamaan ja etäopiskelu muuttunee taas välttämättömyydestä vaihtoehdoksi. Skeptikko minussa tietää vähäiselle tuijotukselle jääneiden seinieni tulevan vielä turhautuneen katseeni läpäisemiksi uidessamme tässä pandemia-aallokossa. 

Vaikka nyt tyyntyy ja valaiden etäkaikutekniikoille ei tule hetkeen kysyntää, valmistaudun tulevaan varustamalla kotini epäopiskelun mahdollistavilla lilluntatarvikkeilla. Vähintään kuvitteellisilla sellaisilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *