TEKSTI Siiri Peuraniemi ja Iikka Sorvali
KUVITUS Marjo Hiilivirta

Opiskelijajärjestöjen työkulttuurissa on vakavia ongelmia, jotka johtavat pahimmillaan uupumiseen. Mitä asialle voisi tehdä?

 

Opiskelijajärjestöt ovat yliopistoyhteisön sydän, mutta luottamustehtävissä toimivat kokevat usein uupumusta suuren työmäärän takia. Näkyvimpiä järjestöjä ovat ainejärjestöt, joiden tärkeimmät tehtävät ovat opiskelijoiden edunvalvonta. Näitä tehtäviä toteutetaan vapaaehtoisvoimin yhteistyössä muiden järjestöjen, LYY:n sekä yliopiston henkilökunnan kanssa. 

Järjestötoimintaa mainostetaan usein painottamalla, että sen parissa voi opetella tiimityöskentelyä, tapahtumanjärjestämistä ja johtamistaitoja turvallisessa ympäristössä. Yliopistoyhteisön järjestöjen työkulttuurissa on kuitenkin vakavia ongelmia, jotka johtavat aktiivien uupumiseen ja muihin terveysongelmiin.

”Sanoin kaverille vain, että minä hukun. En siksi, että fyysisesti hukkuisin, mutta tunsin, kuinka kaikkea oli liikaa. Se painoi rintakehääni ja en pystynyt keskittymään mihinkään täysillä”, kertoo Matilda Kalving, joka on toiminut opiskelija-aktiivina yliopistoyhteisössä ja taideaineiden opiskelijoiden ainejärjestössä TAO:ssa neljä vuotta.

Tätä juttua varten haastateltiin noin kymmentä entistä järjestötoimijaa, joista kaikki kertoivat kokeneensa uupumusta luottamustehtävässä toimiessaan. Osa heistä halusi esiintyä jutussa nimettömänä. Kuvaukset musertavalta tuntuvasta työtaakasta toistuvat monissa kertomuksissa järjestötoiminnasta. 

”Olen pyrkinyt tekemään kaikkea yhtä paljon: järjestötoimintaa, opiskelua ja vapaa-aikaa. Se on kuormittanut ja lopulta saanut kaiken tuntumaan yhdeltä isolta ja ylitsepääsemättömältä suoritukselta”, kuvaa entinen ainejärjestöaktiivi.

Vastauksissa tulee ilmi, että vapaa- ja työaikaa on vaikeaa pitää erillään, sillä hoidettavat asiat ovat aina takaraivossa ja usein myös vapaa-aikaa vietetään muiden järjestöaktiivien kanssa. Palautuminen opiskelusta ja järjestöhommista ei onnistu, kun iltoja vietetään työasioista ja velvollisuuksista keskustellen.

Suuri työmäärä ja heikko palautuminen johtavat pahimmillaan jopa vakaviin terveysongelmiin.

”Omalla kohdallani uupumus johti kroonistuneeseen uniongelmaan, jonka pahimmassa vaiheessa nukuin kuukausien ajan vain joka toinen yö”, kertoo nimettömänä pysyvä entinen aktiivi.

Aktiivien kertomat ongelmat jaksamisen suhteen eivät rajoitu mihinkään tiettyyn ainejärjestöön tai tiedekuntaan, vaan ongelma on syvällä järjestötoiminnan juurissa. Myös Jalojen Villien, ESN Laplandin ja LYY:n hallituksessa toiminut Hanna Palosuo tunnistaa työkulttuurin ongelmat.

”Asioita ei välttämättä koskaan saa täysin valmiiksi ja jäsenistön palautteet ja tulevat tapahtumakonseptit pyörivät päässä hiihtoladuilla ja iltateellä”, kuvaa Palosuo.

Monet vastanneet tuovat esiin, että paremmalla koulutuksella ja perehdytyksellä on mahdollista tehdä työskentelystä helpompaa. Myös omista rajoista kiinni pitäminen, aikatauluttaminen ja avun pyytäminen nousevat esille vastauksissa.

Omalla toiminnalla ei kuitenkaan voi korjata kaikkea. Hallituksen sisäinen ilmapiiri, jäsenten mielipiteet ja oman toiminnan vertailu muihin luovat painetta tehdä koko ajan enemmän ja paremmin. Näin syntyy kehä, jossa koko ajan ammattimaisemmin toimivat järjestöt pyrkivät tekemään kaiken yhtä hyvin ja usein paremminkin kuin muut. Kun resurssit eivät kasva samassa suhteessa työmäärän kanssa, tilanteesta tulee kestämätön.

Aikatauluttaminen ja oman elämän priorisointi korostuvat monissa vastauksissa, mutta todellisuus on myös sitä, että yhden opiskelijan aika ei yksinkertaisesti riitä kaikista tehtävistä ja levosta suoriutumiseen.

“En pidä sanonnasta: hyvällä aikatauluttamisella ja priorisoinnilla kaikki on mahdollista”, toteaa Palosuo. 

 

Palautumisen ja vapaa-ajan puute kuormittavat

Mitkä asiat johtavat aktiivien uupumiseen? Muun muassa tätä kysyttiin Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen johtaja Anne Mäkikankaalta. Mäkikangas vastasi kysymyksiin aktiiveilta kerättyjen kokemusten pohjalta. 

“Vastauksissa korostuu tehtävän merkityksellisyys – vastuutehtävä koetaan tärkeäksi, se tarjoaa sosiaalisen areenan samanhenkisine opiskelijatovereineen, ja halu vaikuttaa epäkohtiin motivoi. Nämä asiat saavat ponnistelemaan yli äyräiden”, sanoo Mäkikangas.

Mäkikangas lisää, että yhtälö yliopisto-opiskelun ja järjestöaktiiviuuden välillä on haastava. “Palautumisen ja vapaa-ajan puute on keskeisin syy kuormittumiseen.”

Opiskelijajärjestö antaa monille opiskelijoille juuret työelämään. Monelle se on paikka verkostoiden ja pitkien ystävyyssuhteiden luomiseen, mikä on arvokasta. 

Millaiset juuret järjestöissä luodaan työelämään, jos toimintaan liittyy vahvasti uupumus?

“Olisi tärkeää, että työelämään siirrytään jaksavana, ei valmiiksi kuormittuneena tai jopa uupuneena”, Mäkikangas toteaa.

Mäkikangas mainitsee myös, että uupumisen ja omien voimavarojen rajallisuuden kokeminen ennen työelämään siirtymistä voi olla opettavainen kokemus. Sen myötä oppii tunnistamaan omat rajat ja huolehtimaan hyvinvoinnistaan. 

Pahoinvoinnista tulee voida puhua, jotta siihen voidaan puuttua

Järjestöjen toiminnassa on kehitettävää jaksamisen näkökulmasta. Kuten entiset aktiivit kertoivat, huolellinen tehtäviin perehdyttäminen ja hallituksen yhteiset pelisäännöt edesauttavat jaksamista. Mäkikangas painottaa psykologista turvallisuutta ja tervettä itsekkyyttä vaalia omaa hyvinvointia järjestötoiminnan pyörteissä.

“Vaikeista asioista on aina hyvä keskustella, ja pahoinvoinnin oireista tulee voida puhua, jotta niihin voidaan ajoissa puuttua”, kertoo Mäkikangas.

“Luottamus toimijoiden sisäisissä ryhmissä antaa mahdollisuuksia keskustella avoimemmin omasta taakastaan ja luo helpompia mahdollisuuksia keventää sitä”, korostavat myös LYY:n puheenjohtaja Krista Perälä sekä järjestö- ja viestintäasiantuntija Esa-Pekka Tuppi.

Perälä ja Tuppi kertovat, että aktiivitoimijoiden jaksamiseen liittyvät haasteet ovat olleet tiedossa jo useamman vuoden ajan. Opiskelijajärjestöaktiiveja on koulutettu ja tuettu jaksamiseen liittyvissä asioissa aiemmin ja tänäkin vuonna. LYY:n järjestämät jaostot ovat tärkeä tuki ja keventävät aktiivin taakkaa. Jaostoissa, jotka ovat avoimia kaikille opiskelijoille, keskustellaan oman vastuualueen asioista ja ne toimivat väylänä yhteistyölle, mutta ennen kaikkea vertaisten kohtaamiselle.

”Kohtaamiset vertaistuen äärellä ovat tärkeitä, ovat ne sitten esimerkiksi tapahtumia tai LYY:n jaostoja”, kirjoittaa eräs ainejärjestöaktiivi.

Järjestökentällä on ongelmana myös se, että yksittäisille opiskelijoille kasaantuu paljon luottamustehtäviä. Aktiiveilla voi olla taipumusta lähteä toimintaan mukaan uudelleen ja uudelleen, mikä voi johtaa liian painavaan vastuuseen.

Hallitushakijoita on myös ollut vuosi vuodelta vähemmän, vaikka järjestöt koetaan tärkeiksi. Sama suunta on huomattu myös Suomen laajuisesti ylioppilaskunnissa.

“Trendi ylioppilaskuntien laajuisesti on selkeä: hakijoiden määrä on laskenut 2010-luvulla. Ylioppilasliikkeessä oli viime vuonna selkeä lasku myös edustajistovaaliehdokkaiden määrissä”, kertoo Tuppi. 

Myös 2010-luvulla tiukentuneet korkeakouluopintojen suoritusvaatimukset ovat todennäköisesti vaikuttaneet aktiivien määrän vähenemiseen. Kun opinnot tulee suorittaa tiukassa aikataulussa, ei kalenteriin jää tilaa järjestötoiminnalle. Tämän seurauksena opiskelun yhteisöllisyys kärsii, ja pitkällä aikavälillä sillä voi olla seurauksia opiskelijoiden oikeuksiin ja hyvinvointiin.

Vauhti kiihtyy

”Järjestötoiminta on kivaa”, lukee haalarimerkissä, jossa hymyilee Haroldiksi nimetty meemihahmo. Tuskaisen näköinen mies hymyilee ikään kuin sanoakseen, että kaikki on hyvin. Kuka tahansa huomaa kuitenkin epätoivoa huokuvasta ilmeestä, että Haroldilla ei ole hyvin oikeastaan mikään.

Järjestöaktiivien suusta kuulee tämän lausahduksen usein ja mustaa huumoria omasta jaksamisesta viljellään jatkuvasti. Pohdinta siitä, selviääkö keväästä tai syksystä hengissä ei ole mitenkään tavatonta hallituksen kokouksissa tai iltakouluissa.

"Pohdinta siitä, selviääkö keväästä tai syksystä hengissä ei ole mitenkään tavatonta hallituksen kokouksissa tai iltakouluissa."

Suurin osa tätä juttua varten haastatelluista aktiiveista vakuuttivat kuitenkin, että toimintaan mukaan lähteminen oli erittäin hyvä tai jopa opiskeluaikojen paras päätös. Järjestötoiminnassa saa uusia ystäviä, oppii paljon erilaisia taitoja ja pääsee nopeasti sisälle yliopistoyhteisöön ja sen innostavaan ilmapiiriin. Toiminnan realiteetit eivät kuitenkaan ole selvät kaikille hakijoille.

”Sen sijaan, että pyritään maksimoimaan hallitushakijoiden määrä, tulisi varmistaa, että jokainen varmasti tietää toimenkuvan ja vastuun, johon on ryhtymässä”, huomauttaa aktiivi Hanna Palosuo.

Järjestökentällä on kuitenkin rakenteellinen ongelma, joka vaatii kriittistä tarkastelua. Kun resurssit alkavat loppua kesken toiminnan muuttuessa jatkuvasti ammattimaisemmaksi, tilannetta ei voi korjata paremmalla perehdytyksellä tai hallitustoimintaa markkinoimalla. Tästä syntyy noidankehä, kun jäsenet ja järjestöaktiivit itse odottavat, että kaikkien toiminta kehittyy ja laajenee jatkuvasti.

Järjestöjen välinen kilpailu ei ole pahantahtoista vaan se syntyy alitajuntaisesti – oma järjestö on tietenkin se paras ja tärkein ja sen halutaan myös näkyvän ulospäin. Järjestötoiminta ei ole työ, vaan sitä tehdään omalla vapaa-ajalla opintojen ja usein myös palkkatöiden ohella.

”Koska toimintaa tehdään opiskelijoilta opiskelijoille, ei ainejärjestöaktiivina tarvitse ammattilaiseksi alkaa tai pyrkiä”, muistuttaa eräs entinen aktiivi.

Järjestöjen jäsenten ja aktiivien itse ei pitäisi olettaa, että esimerkiksi ainejärjestöjen pitäisi tehdä kaikki yhtä hyvin ja näyttävästi kuin ylioppilaskunta. Heillä on kuitenkin käytettävissään työntekijöitä ja muutenkin paljon suuremmat resurssit. Vertaisilleen tulee olla armollinen, mutta usein armollisuutta tarvitsee vielä enemmän itselleen.

On aika arvioida, voidaanko aktiivien hyvinvointia enää uhrata järjestötoiminnan jatkuvalle kehittämiselle.