Ihmisten äänellä,
tutkimuksen äärellä
Teksti Lotta Lautala
Kuvat Maiju Kettunen
Nafisa Yeasminista ei koskaan pitänyt tulla tutkijaa tai poliitikkoa. Nyt hän on molempia ja ratkoo arktisen maahanmuuton kysymyksiä sekä tutkimuksen että kansalaisvaikuttamisen keinoin.
Pakkanen on pureva, mutta vastaanotto Arktikumin pääovella lämmin.
Vastassa on Arktisen keskuksen tutkija Nafisa Yeasmin, joka viittoo peremmälle.
Rappusia ylös suoraan kahvihuoneeseen.
“Kahvia? Teetä?”, Yeasmin kysyy samalla, kun puhuu säästä, joka on viivyttänyt töihin lähtöä.
Vesi ehtii juuri ja juuri kiehua, kun ollaan jo työhuoneella. Se ei ole sama, jossa hän aloitti vuonna 2012, mutta kaikki huoneet muistuttavat kyllä toisiaan: 90-luvun toimistounelmaa.
Vastassa on järjestys ja jumppapallo. Yhdelle seinistä on ripustettu käyntikortteja ja toiselle lehtileikkeitä, jotka viestivät, että viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon.
Yeasmin on palkittu tutkija, jonka lisäksi hän on vaikuttanut niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin useissa työryhmissä ja yhdistyksissä. Parhaillaan hän toimii muun muassa Arktisten maahanmuuttajien asiantuntijana ja valtioneuvoston asettaman Lapin etnisten suhteiden neuvottelukunnan puheenjohtajana.
“En ole halunnut olla sellainen tutkija, joka pysyy akateemisen kuplan sisällä”, kuvailee Yeasmin.
Meni aikaa ennen kuin Yeasmin löysi oman paikkansa tutkimusmaailmassa. Oli suunnan hakemista sekä pohdintaa siitä, miten toisinaan yksinäisestä tutkijan työstä onnistuisi saamaan enemmän omannäköistä.
“Viihdyn ihmisten seurassa ja haluan tehdä töitä heidän kanssaan.”
Useamman vuoden jälkeen muovautui itselle ominainen tutkimustyyli, johon kuuluu vahvasti etnografinen tutkimus, erilaiset haastattelumenetelmät sekä observaatio ja osallistaminen.
Ihmislähtöisten tutkimusmenetelmien muovautuessa tiiviksi osaksi työtä tuntui edelleen siltä, että jotain puuttui. Yeasmin tiesi, miten tutkimusta tehdään teoriassa sekä käytännössä, mutta mielessä kuitenkin pyöri kysymys: mitä minä teen.
Hän kaipasi entistä työtään kulttuurivälittäjänä, jota tehdessään hän oli päässyt konkreettisesti auttamaaan maahanmuuttajia sopeutumisessa uuteen yhteiskuntaan.
Päivittäiset kohtaamiset erilaisten kulttuurien välissä saivat pohtimaan arkisia kysymyksiä yksilötasoa laajemmin. Miksi maahanmuuttajanaiset eivät työllisty? Miten yhteisöllisyys syntyy tietyillä alueilla? Entä mitä erityisiä haasteita maahanmuuttajat kohtaavat pohjoisessa?
Myöhemmin tutkijana hän sai vastauksia kysymyksiinsä.
“Tutkin haasteita, joita maahanmuuttajat kohtaavat, mutta asiat eivät kuitenkaan edenneet paperilta. On valtavasti tutkimusta, jota harva edes lukee.”
Esimerkkinä omalta alaltaan Yeasmin nostaa esiin, miten maahanmuuttajien osallisuuden todetaan olevan vähäistä ja se on siinä.
Asia turhautti, minkä seurauksena vuonna 2014 Yeasmin perusti Arktiset maahanmuuttajat yhdistyksen. Toiminnan tarkoituksena on kulttuurinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. On kannanottoja, kursseja, työpajoja, tapahtumia ja matalan kynnyksen tapaamisia.
Yhdistyksen avulla halutaan helpottaa ihmisten juurtumista arktiselle alueelle ja samalla tehdä näkyväksi eri kulttuurien juuria. Tavoitteena on ollut myös vuorovaikutuksen sekä yhteiskunnallisen keskustelun lisääminen, ja siinä yhdistys on onnistunut.
Yhdistystä perustaessaan Yeasmin onnistui myös löytämään tietynlaisen sisäisen rauhan.
“Tätä kautta voin konkreettisesti viedä tutkimiani asioita eteenpäin.”
On monta tapaa tehdä tutkimusta, mutta samanlaiset vaatimukset ja odotukset ohjaavat tutkijoiden työtä.
Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus on korostunut 2010-luvulta lähtien uuden yliopistolain myötä. Yliopistojen perinteisten tehtävien tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on alettu puhua vahvemmin niin sanotusta kolmannesta tehtävästä eli ympäröivän yhteiskunnan palvelemisesta
Ei riitä, että tuottaa tietoa, vaan on myös mietittävä, miten siitä hyödytään.
Tässä mielessä Yeasmin on esimerkillinen tutkija. Alueellinen kehittäminen sekä vuoropuhelun edistäminen yliopiston ja eri ryhmien välillä ovat kulkeneet koko ajan hänen tutkimuksensa rinnalla.
Puheesta myös kuulee, että hän näkee yhteiskunnan palvelemisen tärkeänä osana työtään.
“Meiltä ihmiset oppivat, miten yhteiskunta toimii tulevaisuudessa.”
Yeasminin mukaan tutkijoilla on erinomainen mahdollisuus vaikuttaa, jos he vain haluavat.
Hän kuitenkin tarkentaa, ettei kaikki ole omasta halusta kiinni. Tutkijoiden harteilla on koko ajan lisää tehtäviä, ja vaatimusten ristipaineessa haasteeksi muodostuu opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vastuun yhdistäminen.
”Tieteeltä on leikattu paljon, minkä vuoksi ei voida ajatella, että kaikki on mahdollista. Tietysti, jos resursseja annettaisiin enemmän ja työhyvinvointi säilyisi, niin kolmanteen tehtävään olisi pakko vastata.”
Yeasminilla itsellään ei ole juuri ollut opetusvastuuta, mikä on vapauttanut aikaa vaikuttamiselle, josta hänet on palkittu useaan otteeseen.
Hän on saanut muun muassa Lapin yliopiston rehtorin palkinnon vuonna 2016, ja hänet on valittu vuoden tieteentekijäksi vuonna 2019, jonka myötä palkinto tuli ensimmäistä kertaa Lapin yliopistoon.
Palkinnot ovat tuoneet mahdollisuuksia.
“On otettu yhteyttä ja sanottu: hei sinä olet vuoden tieteentekijä, voisitko tulla tänne ja voisitko mennä tuonne puhumaan”, hän sanoo ja levittelee käsiään.
Miltä palkinnot ovat tuntuneet?
“Jotenkin ajattelen, että ihmiset kyllä arvostavat, jos heitä muistetaan ja heidän työnsä tunnistetaan. Uskon, että olemme luonteeltaan sellaisia.”
Ulkoisen validaation lisäksi palkinnot ovat lisänneet tunnetta oman tutkimuksen merkityksellisyydestä. Tämä on kasvattanut sisäistä motivaatiota.
“On tullut olo, että nyt yhteiskunnalle pitäisi antaa vielä enemmän — ja sitä olen yrittänyt koko ajan tehdä.”
Intensiivinen työnteko vaatii sitä, että innostuu työstään. Yeasminen kohdalla ei ole kyse ainoastaan työstä, vaan elämäntavasta.
”Tieteeltä on leikattu paljon,
minkä vuoksi ei voida
ajatella, että kaikki
on mahdollista.”
Yeasminen nimeä googlettaessa näyttää, että maahanmuuton tutkijana ja aktiivisena kansalaisvaikuttajana hänestä on tullut paikallinen maahanmuuton ääni. Miltä se tuntuu?
“Se tuntuu todella hyvältä. Jonkun pitää olla se ääni ja minä haluan olla se ääni”
Hän lisää, että haluaa aktivoida myös muita puhumaan.
“Kaikilla on omat haasteensa, ja jos et puhu, ei ole ketään, joka puhuu puolestasi.”
Nykyistä keskustelukulttuuria ja yhteiskunnallista osallistumista rajoittaa kuitenkin erilainen häirintä ja vihapuhe. Myös tutkijoista moni pohtii, missä ja millä tavalla keskustelee.
Pahimmillaan vihapuhe ja sen pelko vaikuttavat siihen, mitä tutkija haluaa tutkia.
“En ole pelännyt, vaikka olenkin saanut kuulla maahanmuuttajien olevan tätä ja tuota, ja että vittu taas tämmöistä. Kuitenkaan kommentit eivät ole vaikuttaneet suoraan työhöni tai haluuni osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaan päinvastoin.”
Yeasmin korostaa monessa kohtaa sen olevan normaalia, että esimerkiksi maahanmuutosta on erilaisia mielipiteitä.
“Jos kaikki olisivat samaa mieltä, asiat menisivät sekaisin.”
Hän näkee perustavanlaatuisen tärkeänä, että ihmiset keskustelevat ja kohtaavat kasvokkain. Vihapuheen yksi suurin ongelma on kuitenkin sen kasvottomuus eri alustoilla, jossa kohde jää helposti yksin.
Tuesta ja turvasta puhuttaessa Yeasmin sanoo, ettei oikeastaan tiedä, miten talossa tulisi toimia, jos saa osakseen vihapuhetta.
“Tästä olisi varmasti hyvä käydä enemmän keskustelua ja pohtia, miten toimitaan.”
Arktinen keskus on kuitenkin hyvä ja rauhallinen paikka tehdä tutkimusta, Yeasmin kertoo työhuoneessaan, jossa minimalistista sisustusta täydentää iloinen ja vuolas puhe. Ja nauru.
“Tietynlainen vapaus on ollut koko ajan läsnä työnteossa, kun olen ollut täällä.”
On ollut mahdollisuus keskittyä siihen, mitä haluaa: tutkimaan maahanmuuttoa ja siihen liittyviä kysymyksiä erityisesti arktisella alueella. Yeasmin näkee maahanmuuton tutkimisen olennaisena osana globaaleja muutoksia, jotka tulevat muuttamaan ja määrittelemään alueen tulevaisuutta.
Keskeinen teema maahanmuuton tutkimisessa läpi hänen uran on ollut sosiaalisen osallisuuden edistäminen. Hän on julkaissut aiheesta kymmeniä tieteellisiä sekä yleistajuisia artikkeleita.
Yeasmin toteaa useaan otteeseen, että työtä tarvitaan. Hokemaan on varmasti helppo yhtyä, sillä työ näyttäytyy nykyaikana monessa mielessä olemassaolon symbolina.
Moni maahanmuuttaja kokee työllistymiseen liittyviä haasteita, mikä heijastuu myös heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Yeasmin on huolissaan tästä sekä Lapin kuntien tilanteesta, sillä niissä tarvitaan kipeästi työtä tekeviä veronmaksajia.
“Kunnat tyhjenee ja kylät pienenee. Mitä se merkitsee alueen tulevaisuudelle?”
Eikä väestökato kosketa ainoastaan pohjoisen pieniä kuntia, vaan kuvio on suunnilleen sama kaikkialla Suomessa.
Yeasmin näkee, että kunnat tarvitsevat lisää maahanmuuttajia. Olennainen kysymys on, miten heidät saadaan houkuteltua ja jäämään alueelle?
Hän korostaa jälleen työn merkitystä, mutta jääminen vaatii myös muuta. Kyse on laajemmin siitä, miten maahanmuuttajat saadaan integroitumaan yhteiskuntaan.
“On toimintasuunnitelmia ja strategioita, mutta suurin ongelma on siinä, että näitä toteutetaan eri puolilla hyvin vaihtelevasti, eikä yksilöllisiä eroja juuri huomioida.”
Maahanmuuttajille tarjottavien palveluiden tulisi huomioida paremmin esimerkiksi ihmisten koulutus- ja ammattitausta sekä sukupuolten väliset erot kotoutumisessa ja työllistymisessä. Tämän Yeasmin tietää omasta kokemuksestaan.
Vaatii työtä, että ihmisten erilaiset tarpeet tunnistetaan palveluviidakossa. Kaikille kaikkea -periaate ei kuitenkaan ole onnistuneen integraation avain.
Strategioiden ja palveluiden toteutumisen lisäksi kyse on asenteista ja siitä, miten maahanmuuttajat otetaan kunnissa vastaan.
Tammikuussa Yeasmin kirjoitti Uuden Rovaniemen kolumnissaan:
Suomessa joudumme miettimään, mitä me oikein haluamme tässä maassa. Olemmeko vaatimassa ja luomassa inkluusiolle tilaa vai edistämmekö moniin ihmisryhmiin perustuvia erillisalueita ja kotoutamme sitä kautta?
Yeasminin mielestä inkluusio tapahtuu tällä hetkellä lähinnä paperilla ja käytännön työssä on tekemistä.
“Ei voi olla niin, että kotouttaminen ja sen vastuu ovat ainoastaan maahanmuuttajien harteilla. Tiedämme, että kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi, mutta kuinka totta se on käytännössä?”
Inkluusio siis vaatii pitkäjänteistä työtä, jossa jokaisella on osansa.
Esimerkkinä Yeasmin nostaa esiin barometrin, jossa suomalaisilta kysyttiin, kuinka paljon heillä on maahanmuuttajataustaisia ystäviä tai kuinka monta kertaa he tapaavat päivän aikana maahanmuuttajia.
“Kävi ilmi, että ihmiset törmäävät lähinnä kaupoissa ja tämä on se niin sanottu kohtaaminen.”
Yeasmin puhuu aitojen kohtaamisten ja työn puolesta.
Hän ei ole ainoa. Aihe on politisoitunut nopeasti ja esimerkiksi maahanmuuttajien työllisyys on asia, josta käydään aktiivista keskustelua.
Viime vuonna kokoomuksen eduskuntaryhmä esitti, että pysyvän oleskeluluvan ja sosiaaliturvan edellytyksenä olisi suomenkielen taito ja työpaikka.
Mitä Yeasmin ajattelee puolueensa ehdotuksesta?
“Jos teemme tiukkoja linjauksia, niin meidän tulee ensin miettiä, että kuinka ne toteutetaan, ja sen jälkeen vasta tehdä ehdotuksia. Esimerkiksi jos vaaditaan äidinkielen tasoista kielitaitoa, niin oppimista tulisi tukea paljon nykyistä vahvemmin ja pitäisi tarjota mahdollisuuksia harjoittaa kielitaitoa.”
Kun Yeasminia alunperin kysyttiin mukaan Kokoomukseen vuonna 2013 ei hän omien sanojensa mukaan tiennyt puolueesta juuri mitään
“Ajattelin vain, että vau mikä kunnia.”
Hän oli ehtinyt vaikuttaa monessa, mutta ei ollut suoranaisesti ajatellut puoluepolitiikkaan lähtemistä.
Kotona häntä ei oltu koskaan kannustettu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta Suomessa ympärille kasaantui ihmisiä, jotka saivat hänet ajattelemaan: miksi ei?
Juuri ihmisten myötä Kokoomuksesta muotoutui hiljalleen poliittinen koti, jonka riveistä hänet valittiin viime vuonna myös Rovaniemen kaupunginvaltuustoon.
Puhuttaessa valtuustosta toistuvat myös sanat työnteko ja yrittäjyys sekä fraasi ilman työtä ei ole tekemistä.
“Nämä ovat sellaisia asioita, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä jo ennen politiikkaa.”
Kuitenkin ajatus paremman elämän rakentamisesta työllä ja yrittämisellä ovat asioita, jotka ovat sitoneet puolueeseen. Samalla näiden asioiden edistäminen on vakuuttanut Yeasminin siitä, että hän haluaa olla mukana politiikassa.
Hiljalleen puhe kääntyy myös muihin arvoihin. Mitä Yeasmin ajattelee politiikan perinteisistä arvoista koti, uskonto ja isänmaa?
Kysymykseen ei löydy heti vastausta, mutta hetken päästä hän vastaa isänmaan merkitsevän ennen kaikkea tunnetta. Uskonnon hän näkee politiikassa puolestaan omien äänestäjien ja heidän poliittisten uskomustensa kunnioittamisena.
Ja Rovaniemi on koti, jonka eteen hän haluaa tehdä töitä.
“Silloin, kun olen poissa täältä ja otan viimeisen lennon Helsingistä Rovaniemelle, niin mietin onko lehdet puussa ja mitä kukilleni kuuluu. Kotini on täällä, vaikka juureni eivät olet.”
“Silloin, kun olen poissa täältä ja otan viimeisen lennon Helsingistä Rovaniemelle,
niin mietin onko lehdet puussa ja mitä kukilleni kuuluu.
Kotini on täällä, vaikka juureni eivät olet.”
Yeasmin on kaukana kotimaastaan Bangladeshista ja myös siitä, mitä hän joskus ajatteli olevansa.
Lapsena hän haaveili lääkärin ammatista, eikä hänestä pitänyt tulla tutkijaa tai aktivistia. Elämä on kuitenkin ajanut näihin rooleihin mutkien kautta.
Tulevaisuudessa Yeasmin haluaisi jatkaa vaikuttamista eri tasoilla, mutta myös tutkijana, sillä kiinnostavaa tutkittavaa riittää.
Äänestä kuuluu kuitenkin epävarmuus. Resursseja on leikattu ja päällimmäisenä ehtona tutkimukselle on raha.
Tälläkin hetkellä aikaa kuluu paljon sen pohtimiseen, mistä saa rahaa seuraavaksi. On selvää, että aika on pois tutkimuksesta.
“Tuntuu, että viimeiset kymmenen vuotta olen ollut koko ajan hakemassa hankerahoitusta. Sitä ei kukaan hae puolestasi.”
Voi olla, ettei yksikään hakemus mene läpi ja silloin on työtön.
Toimintatavat muuttuvat jatkuvasti ja myös henkilön, joka on on tehnyt pitkään tutkimusta on vaikea pysyä yliopistopolitiikan perässä: mitä saa hakea ja mitä ei.
“Tämän ikäisenä alkaa olla jo väsynyt, ja kaipaisi enemmän varmuutta.”
Vaikka tulevaisuus ja siihen liittyvät epävarmuudet turhauttavat, leviää Yeasminen kasvoille leveä hymy.
“Ehkä opiskelen vielä lääkäriksi”, hän toteaa ja naurahtaa. Hetken päästä hän vakavoituu ja sanoo, miten hienoa on, että kaikenikäisillä on mahdollisuus opiskella.
Aina on uusia mahdollisuuksia.