TEKSTI Sampsa Hannonen
KUVA Elli Alasaari

Telluksella elostelee vaarallinen, ja kerskakulutusta ihannoiva laji. On kuitenkin tärkeää, että tähänkin kahdella jalalla tallustavaan otukseen suhtautuu lempeydellä.

 

Paljaaksi hakattuja vanhoja metsiä. Roinasta pursuilevia tusinaputiikkeja. Uusia hotelleja keskelle erämaata.

Tällaisen kohtuuttomuuden puolestapuhujana on ansioitunut yksi laji: luonnontuhoaja. 

Tämä ihmissukuun kuuluva laji on kaikelle elolliselle erittäin vaarallinen, petollisen älykäs ja ovela silmänkääntäjä. 

Ominaispiirteisiin kuuluu luonnonvarojen kohtuuton käyttö, ja siksi laji onkin soluttautunut ovelasti myös politiikkaan yli puoluerajojen. 

“Lisää kasvua” ja “kyllä markkinat korjaa” ovat lajitovereille yleisimmin esitetyt kutsuhuudot.

Kasvusta mongertaessaan viekas otus saattaa kuitenkin toistaa onttoja sanoja kuten “ekologinen” ja “kestävä”. Tärkeintä tietysti on, että sanat toistetaan useaan otteeseen, kun markkinoidaan ympäristölle haitallista toimintaa, koska silloinhan se on varmasti kestävää ja ekologista!

Tätä kutsutaan myös viherpesuksi.

Tässä kohtaa nostan luonnontuhoajille kauhtunutta villamyssyäni. Heidän häikäilemätön vilunkipeli on kestänyt aikaa.

 

Ympäristökriisi viiltää läpi tutun ja turvallisen. Se on jo käynnissä olevien yksittäisten luonnonkriisien yhteenliittymä, joka pahimmillaan vauhdittaa toinen toistaan.

Ilmastonmuutoksen lisäksi luontokato on hälyttävä merkki ympäristön tilasta. Pelkästään Suomessa joka yhdeksäs eliölaji on uhanalainen, ja tahti on kiihtyvä. Tämän lisäksi lähet puolet Suomen kaikista luontotyypeistä on uhanalaisia.

Tällaisia tosiasioita vasten luonnontuhoajan hurmoksellinen jorina talouskasvusta kuulostaa lähinnä taantuneelta uskonlahkolta. Eikä ihme, koska otus kuvittelee edelleenkin elävänsä ehtymättömien varojen planeetalla, jossa on rajattomasti tilaa. 

Tekisi mieli huutaa: “Mitä typeryksiä te olettekaan!”

Mutta tuskinpa se mitään auttaisi, vaikka luonnontuhoaja yhteistä venettä keikuttaakin. 

Oikeastaan luonnontuhoajat eivät ole sen tyhmempiä kuin me äärimmäisen oikeamieliset. Monet heistä ovat kovinkin osaavaisia, mutta ympäristökriisiin liittyvien yhteyksien ja vaikutussuhteiden ymmärtäminen on heidän julkisesta puheestaan päätellen puutteellista. 

Tai jos he jotain asiasta ymmärtävätkin, eivät he sitä innokkaasti tuo julki. Ei näet ole heidän prioriteettilistalla.

 

Nyt jos koskaan lajin pitäisi nähdä ympäristökriisi elollista elämää romahduttavana useiden kriisien kokonaisuutena. Tämän tulisi ohjata ensisijaisesti myös heidän politiikkaansa, koska se ei toden totta ole kasvusta tai markkinoista erillinen asiakokonaisuus. Arvomaailman merkittävä uudelleentarkastelu suhteessa ympäristöön ja luonnonvaroihin lienee tähän keino.

Arvojen uudelleentarkastelu on kuitenkin raskasta. Se saattaa johtaa tilanteeseen, jossa joutuu myöntämään toimineensa väärin. Kivualiasta se on etenkin silloin, kun on toiminut vastoin yhteistä hyvää.

Tällainen tarkastelu ei ole kuitenkaan mahdollista ilman myötätuntoa – eikä vain toista ihmistä kohtaan. Lällyllä ja ylitsepursuavalla tunnemönjällä on syytä valella lopulta kaikki elollinen. 

Ehkä myötätunnon avulla avautuu ovi, jonka takana meitä odottaa uusi yksimielisyys. Ymmärrys elollisen merkityksestä.

 

Kirjoittaja on toimittaja ja yhteiskuntatieteiden opiskelija, joka pyrkii suhtautumaan kaikkeen elolliseen lempeydellä, ja suosittelee sitä myös muillekin.